I.

Juhla, jonka Julija Mihailovna oli keksinyt järjestettäväksi kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi, oli jo useampaan kertaan siirretty toistaiseksi. Pjotr Stepanovitš hääri alinomaa hänen ympärillään, samoin »juoksupoikana» pikkuvirkamies Ljamšin, joka muinoin oli käynyt Stepan Trofimovitšin illanvietoissa, ja joka pianonsoittotaitonsa vuoksi oli saanut odottamattoman armon käydä kuvernöörin talossa; osaksi hyöri mukana myös Liputin, josta Julija Mihailovna toivoi toimittajaa kuvernementin riippumattomalle sanomalehdelle, jonka perustamista hän suunnitteli, sekä vielä eräitä rouvia ja neitejä ja lopuksi itse Karmazinov, joka vaikka ei oikeastaan hyörinytkään kuten muut, niin kuitenkin toi sangen äänekkäästi ja tyytyväisenä tuon tuostakin esiin, kuinka hauskaa on hämmästyttää yleisö »kirjallisella kadrillilla». Juhlan osanottajia ja juhlan avustajia oli hyvin paljon, koko kaupunkimme valiojoukko, mutta huomioon otettiin vähäpätöisimmätkin, jos vain heidän kukkaronsa paulat helposti laukeilivat. Julija Mihailovna oli huomauttanut, että erisäätyisten on tarpeellista päästä joskus toistensa kanssa kosketuksiin, »sillä mikäpä muukaan voisi paremmin heitä valistaa?» Asetettiin epävirallinen kotitoimikunta, jossa päätettiin tehdä juhlasta täysin demokraattinen. Ylenpalttisen suuri osanottajien luku houkutteli myös suuriin yrityksiin: oli tarkoituksena saada aikaan jotakin ihmeellistä, — sen vuoksi juhla siirtyikin siirtymistään. Ei voitu ratkaista, missä vietettäisiin iltajuhla: aatelismarsalkanrouvanko suuren suuressa kodissa, jonka tämä oli valmis siksi päiväksi luovuttamaan tähän tarkoitukseen, vaiko Varvara Petrovnan luona Skvorešnikissa. Skvorešnikiin oli tosin hieman pitkä matka, mutta monet toimikunnan jäsenistä yrittivät tähdentää sitä seikkaa, että siellä olisi ollut »vapaampaa». Varvara Petrovna itse halusi mitä hartaimmin, että juhla vietettäisiin hänen kodissaan. On vaikeata sanoa, miksi tämä ylpeä nainen oikeastaan niin haeskeli Julija Mihailovnan suosiota. Häntä varmaankin mairitteli se seikka, että Julija Mihailovna puolestaan oli nöyrän alentuvainen Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ja oli hänelle enemmän kuin kenellekään muulle ylitsevuotavan ystävällinen. Toistan vielä kerran: Pjotr Stepanovitš koetti koko ajan, alituisesti kuiskaillen, saada kuvernöörin talossa yhä syvemmälle juurtumaan, minkä ajatuksen hän sinne jo aikaisemmin oli saanut istutetuksi, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli mitä salaperäisimpiä suhteita kaikkein salatuimmassa maailmassa ja että hänellä täälläkin oli varmasti jokin erikoistehtävä suoritettavanaan.

Ihmisten mieli oli silloin merkillisessä vireessä. Erikoisesti naisten piirissä voi huomata jonkinlaista kevytmielisyyttä, eikä voi väittää, että se olisi syntynyt aivan vähitellenkään. Aivan kuin tuulen pyörre olisi siepannut jostakin kimpun mitä ujostelemattomimpia käsityksiä ja heittänyt ne seurapiirimme keskuuteen. Elettiin kuin viimeistä päivää, iloisesti ja keveästi, mutta en tahdo väittää, että se kaikista olisi tuntunut kovin mieluisalta. Oli muodissa jonkinlainen järjen epäjärjestys. Kun sitten kaikki päättyi niin perin surullisesti: tästä kaikesta syytettiin Julija Mihailovnaa hänen lähintä seurapiiriänsä ja sen vaikutusta, mutta tuskin tähän kaikkeen sentään Julija Mihailovna yksin oli syyllinen. Monet päinvastoin kilvan ylistelivät uutta kuvernöörinrouvaamme sen vuoksi, että hän juuri osasi lähentää seurapiirejä toisiinsa ja että sehän se tekikin elämän äkkiä niin hauskaksi. Tapahtui tosin pari kerrassaan häpeällistä skandaaliakin, joihin Julija Mihailovna ei ainakaan ollut vähimmässäkään määrin syyllinen, mutta kaikkia nämä oikeastaan vain huvittivat, ja niille naurettiin ääneen kenenkään yrittämättä hillitä toisia. Muista syrjään oli jäänyt sentään joukko henkilöitä, joilla jo silloin oli oma käsityksensä asioiden kulusta, mutta hekään eivät vielä avanneet suutansa, sattuipa, että hekin joskus hymyilivät.

Muistan, miten aivan kuin itsestään muodostui jokseenkin suuri kerho, jonka keskuksen tosiaankin lienee muodostanut Julija Mihailovnan vierashuone. Tässä intiimissä kerhossa, joka ympäröi häntä, nuorison oli tapana antautua kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tosiaankin olivat joskus ehkäpä jo liian rohkeita. Kerhoon kuului useita sangen miellyttäviä naishenkilöitä. Nuoriso! järjesti huvimatkoja, illanviettoja. Ajettiinpa joskus suorastaan vain pitkin kaupungin katuja suurin joukoin sekä ajoneuvoissa että ratsain. Haettiin seikkailuja, jopa suorastaan sepiteltiin niitä, että olisi vain saatu liikkeelle hauska juttu. Kaupungistamme tehtiin hölmöläisten kaupunki. Ilonpitäjiä nimitettiin pilkkakirveiksi tai ivaajiksi, sillä tuskin lienee ollut asiaa, joka olisi ollut heidän naurultaan rauhoitettu. Tapahtui kerrankin esimerkiksi, että erään paikkakuntamme luutnantin vaimo, vielä hyvin nuori, tumma rouva, joka tosin miehensä huonon kohtelun vuoksi oli hyvin kuihtunut, oli eräässä illanvietossa kevytmielisyydessään joutunut pelaamaan jerelašia vain toivoen saavansa hieman rahoja ostaakseen uuden viitan, mutta sen sijaan hävisikin viisitoista ruplaa. Koska hän pelkäsi miestänsä eikä hänellä ollut millä maksaa häviötänsä, hän päätti, aikaisempaa rohkeuttansa muistellen, pyytää salaa lainaa, ja sen hän tekikin jo näissä kutsuissa: osoitti pyyntönsä nuorelle kaupunginpään pojalle, turmeltuneelle nulikalle, joka oli ennen aikojaan joutunut rappiolle. Tämä ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta, vaan lähtipä vielä ääneensä nauraen kertomaan tästä rouvan miehelle. Luutnantti, jonka tosin oli tultava toimeen vain palkallaan, pahoinpiteli kotiin tultuansa vaimoaan aivan mielin määrin tämän tuskanhuudoista ja polvistuneessa asennossa suoritetuista anteeksipyynnöistä huolimatta. Tämä mieltäkuohuttava tapaus herätti kaupungissamme vain naurua, ja vaikka luutnantinrouvaparka ei kuulunutkaan siihen piiriin, joka ympäröi lähinnä Julija Mihailovnaa, niin kuitenkin muudan tämän »ratsuseurueen» rouvista, eksentrinen ja rohkea persoonallisuus, joka lähemmin tunsi luutnantinrouvan; muitta mutkitta kävi hakemassa tämän luokseen vierailulle. Sieltä hänet sieppasivat haltuunsa vallattomat nuoret, pitivät häntä hyvänä, suorastaan pommittivat häntä lahjoilla eivätkä neljään päivään päästäneet häntä hänen miehensä luo. Hän sai asua rohkean rouvan luona ja ajeli tämän seurassa päivät päästään pitkin kaupunkia koko tuon seurueen mukana, huvitteli ja tanssikin heidän kanssaan. Häntä yllytettiin nostamaan oikeusjuttu, haastamaan mies oikeuteen. Luvattiin tarpeellista tukea ja todistajat. Aviomies vaikeni uskaltamatta panna vastalausettaan. Mutta naisrukka äkkäsi viimein ryhtyneensä vaaralliseen leikkiin ja puolikuolleena pelosta karkasi neljännen illan hämärissä suojelijoillensa hoivasta luutnanttinsa luo. Ei tiedetä varmaan mitä aviopuolisoiden kesken tapahtui, mutta se ainakin tiedettiin, että kahteen viikkoon ikkunaluukut eivät avautuneet siinä pienessä puutalopahaisessa, jossa luutnantti piti asuntoaan. Julija Mihailovna suutahti vallattomuudenharjoittajiin saatuaan tapauksesta tiedon ja oli hyvin tyytymätön tuon rohkean rouvankin menettelyyn, vaikka olikin itse juuri tämän luona paon ensi päivänä tavannut luutnantinrouvan, kuten toisetkin. Koko juttu unohdettiin sentään pian.

Seuraava tapaus oli tämä. Muudan sattumoisin kaupunkiimme poikennut pikkuvirkamies oli kosinut erään meikäläisen, myös pikkuvirkamiehen, arvossapidetyn perheenisän seitsentoistavuotiasta tytärtä, joka oli kaupunkimme tunnettu kaunotar. Mutta hääyönä, — kuten äkkiä tuli tiedoksi, — nuori aviomies oli käyttäytynyt kaunokaista kohtaan varsin epähienosti, oli muka raivostunut häntä kohdanneesta kunnianloukkauksesta. Ljamšin, joka vähällä oli ollut joutua tapauksen silminnäkijäksi, sillä ryypiskeltyään aika tavalla hän oli nukahtanut häätaloon, oli jo aamunkoitteessa juossut ympäri kaupunkia levittelemässä tietoa tapahtumasta. Heti oli muodostunut noin kymmenen miehen suuruinen joukko, joka lähti liikkeelle ratsain, jotkut kasakkain vuokrahevosilla, kuten Pjotr Stepanovitš ja Liputin, joka harmaista hapsistaan huolimatta otti osaa melkein kaikkiin kevytmielisen nuorisomme hurjiin tekoihin. Kun nuori pari näyttäytyi kadulla kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa matkalla vieraskäynneille, joita paikkakunnan tapojen mukaan oli tehtävä heti vihkimistilaisuuden jälkeisenä päivänä kaikista satunnaisuuksista huolimatta, ratsuseurue ympäröi ajoneuvot ja seurasi ilakoiden niitä koko aamupäivän kaikkialle. Sisään ei heidän mukaansa tosin uskallettu, mutta odotettiin portin ulkopuolella. Enemmän sulhaseen kuin morsiameenkaan ei kohdistettu erikoisia loukkauksia, mutta ruma juttu siitä syntyi joka tapauksessa. Koko kaupunki puhui siitä. Ja kaikki nauroivat. Mutta silloin von Lembke oli taas suuttunut, ja hänellä oli ollut Julija Mihailovnan kanssa vilkas yhteenotto. Julija Mihailovnakin oli silloin suuttuvinaan ja aikoi jo kieltää vallattomuudenharjoittajilta pääsyn kotiinsa. Mutta jo seuraavana päivänä hän Pjotr Stepanovitšin hartaista pyynnöistä ja eräiden Karmazinovin tekemien huomautusten johdosta soi anteeksiantonsa. Tämä näet oli pitänyt »pilaa» jokseenkin onnistuneena.

— Sehän kuuluu tämän seudun tapoihin, — hän oli sanonut, — onhan se ainakin hyvin luonteenomaista heille, ja — rohkeastipa tekivät. Ja katsokaahan: kaikki nauravat, te yksin vain olette vihainen.

Mutta vallattomuus alkoi mennä jo liian pitkälle. Siihen alkoi tulla jo määrätynlainen sivuvivahdus.

Kaupunkiimme ilmestyi kirjainkaupustelija, joka myyskenteli raamatuita, arvossapidetty nainen, vaikka kuuluikin pikkuporvaripiireihin. Hänestä alettiin juoruta, sillä kirjojen kaupustelijoista oli aivan äsken ollut pääkaupungin lehdissä huvittavia juttuja. Taas tuo samainen Ljamšin, muudan seminaarilainen apurinaan, seminaarilainen, joka opettajan paikkaa odotellessaan hoiti toistaiseksi kaupungissamme tyhjäntoimittajan virkaa, pisti kirjainkaupustelijan reppuun salaa, kirjoja muka häneltä ostellessaan, koko pinkan mitä inhoittavimpia määrätynlaisia ulkomaalaisia valokuvia, jotka erikoisesti tätä tarkoitusta varten oli uhrannut käytettäväksi — kuten myöhemmin selvisi — muudan arvossapidetty vanha herra — nimeä en mainitse —, jolla oli oikein kaulassa kannettava kunniamerkki ja joka sanojensa mukaan piti »terveestä naurusta ja reippaasta ilonpidosta». Kun naisparka markkinapaikallamme alkoi ottaa esille pyhiä kirjoja, valokuvatkin tulivat esille. Syntyi hirveä hälinä, naurettiin. Kertyi ihmisiä, jotka alkoivat sättiä, ja olisi syntynyt tappelukin, jos poliisi ei olisi ehtinyt väliin. Kirjainkaupustelija teljettiin poliisikoppiin, ja vasta illalla, Mavriki Nikolajevitšin erikoisten toimenpiteiden johdosta — tämä oli näet julmistunut saatuaan kuulla likaisen jutun inhoittavine yksityiskohtineen — hänet vapautettiin ja saatettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Silloin Julija Mihailovna aikoi lopullisesti ajaa Ljamšinin luotaan, mutta sattui taas niin merkillisesti, että juuri samana iltana hänet oli joukossa viety Julija Mihailovnan luo ja selitetty, että hän oli muka keksinyt erikoisen hauskan pianosovituksen ja että Julija Mihailovnan oli se välttämättä kuultava. Tekele oli tosiaankin hauska. Sillä oli leikillinen nimitys: »Franskalais-preussilainen sota». Se alkoi mahtavin marseljeesin sävelin:

»Qu'un sang impur abreuve nos sillons.»

Ensin kuului liioitellun rohkea taisteluhaaste, jonka tulevista voitoista juopuminen synnytti. Mutta samalla, kun hymnin mestarilliset tahdit seurasivat toisiansa, jossakin syrjässä, alhaalla nurkasta, mutta kuitenkin hyvin läheltä alkaa kuulua »Mein lieber Augustin'in» banaali sävel. Marseljeesi ei sitä huomaa. Marseljeesi on suuruutensa juopumuksen korkeimmalla asteella. Mutta Augustin yhä vahvistuu. Augustin käy tunkeilevammaksi, ja samassa Augustinin tahti kuin sattumalta alkaa jo yhtyä Marseljeesin tahtiin. Silloin tämä tuntuu ikäänkuin suuttuvan, se huomaa Augustinin, se yrittää jättää Augustinin jälkeensä, työntää sen syrjään, kuten tunkeilevan kärpäsen, mutta »Mein lieber Augustin» onkin jo saanut tukevan jalansijan. Se on iloisen itsetietoinen. Se ilakoi häpeämättömästi. Marseljeesi samassa ikäänkuin typeröityy, se ei yritäkään enää peittää hermostuneisuuttaan ja loukkaantuneisuuttaan. Kuuluu suuttumuksen voihkinaa, kyyneliä ja kirouksia, kun se kääntyy Sallimuksen puoleen ojennetuin käsin:

»Pas un pouce de notre terrain, pas une denos forteresses.»

Mutta sen on jo pakko laulaa samaan tahtiin »Mein lieber Augustin'in» kanssa. Sen sävel sulaa typerästi Augustinin säveleeseen, se taipuu, sammuu. Vain joskus vielä purkautuu: »qu'un sang impur»… muuttuakseen samassa taas banaaliksi valssinsäveleksi. Se alistuu kokonaan, se on Jules Favre, joka itkee Bismarckin rintaa vastaan painautuneena ja lupaa antaa kaiken, kaiken… Mutta Augusteissakin herää nyt peto. Sen sävel käy käheäksi, on määrättömästi juotu olutta, siinä on itsekehumisen hurjuutta, se vaatii miljardeja, hienoja sikareja, samppanjaa, panttivankeja, Augustin on muuttunut raivoisaksi karjunnaksi… Franskalais-preussilainen sota tekee loppuaan. Kätten taputusta. Julija Mihailovna hymyilee ja virkkaa: »No, voimmeko enää ajatellakaan hänen menettämistänsä?» Rauha on solmittu. Tuolla roistolla oli todella kykypahainen. Stepan Trofimovitš vakuutteli minulle kerran, että suurimmat kyvyt voivat samalla kertaa olla myös mitä hirvittävimpiä roistoja ja että toinen ominaisuus ei syrjäytä toista. Tosin puhuttiin jälkeenpäin sellaistakin, että Ljamšin oli muka varastanut tämän kappaleen eräältä ohimatkustavalta tuttavaltaan, eräältä nuorelta, hyvin lahjakkaalta, vaikkakin hyvin vaatimattomalta nuorukaiselta, joka ei koskaan saanut enempää tunnustusta, mutta se siitä. Tämä roisto, joka jo vuosikausia oli häärinyt Stepan Trofimovitšin ympärillä esittäen hänen kerho-illoissaan vaatimuksestamme milloin pahaisia juutalaistyyppejä, milloin kuuron eukon rippitunnustusta tai lapsen syntymää matki nyt Julija Mihailovnan salongissa milloin ketäkin, vieläpä itse Stepan Trofimovitšiakin, jota hän silloin nimitti »Nelikymmenluvun liberaaliksi». Oltiin kuolla nauruun. Hänestä ei voitu mitenkään luopua. Hän oli osannut tehdä itsensä jo liian tarpeelliseksi. Orjamaisen uskollisesti hän koetti sitäpaitsi olla mieliksi Pjotr Stepanovitšille, joka taas puolestaan oli niihin aikoihin jo saanut suuren vaikutusvallan Julija Mihailovnaan.

En vaivautuisi ollenkaan puhumaan tuosta heittiöstä erikseen, sillä hän ei sitä suinkaan ansaitse, mutta kun tapahtui vielä eräs mieltäkuohuttava tapaus, johon hän, kuten vakuutettiin, oli myös vikapää ja jota taas en voi olla mitenkään kronikassani mainitsematta, minun on puhuttava hänestäkin.

Eräänä aamuna kaupungille levisi huhu mitä hirveimmästä ja ilkiömäisimmästä pyhäinhäväistyksestä. Siinä, mistä tullaan kauppatorillemme, on ikivanha Jumalanäidin syntymän kunniaksi rakennettu kirkko, joka on vanhan kaupunkimme huomattavimpia muinaisnähtävyyksiä. Kirkkotarhan portin pielessä on jo ammoisista ajoista ollut Jumalanäidin kuva, joka on upotettu kivimuuriin, ja sen edessä on suojaristikko. Ja kas tämä pyhäinkuva oli eräänä yönä joutunut ryöstäjien pahoinpideltäväksi. Pyhäinkuvan kaapin lasi oli lyöty rikki, sen edessä oleva suojaristikko oli murrettu ja sädekehästä sekä muualta metallisuojuksesta on irroitettu muutamia jalokiviä ja helmiä; en tosin tiedä, minkä arvoisia ne olivat. Mutta pahinta oli, että paitsi ryöstöä oli harjoitettu myös mitä järjettömintä ja törkeintä pyhäinhäväistystä: väitettiin, että aamulla särjetyn lasin takaa oli tavattu — elävä hiiri. Aivan varmasti tiedetään nyt, siis neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen, että rikoksen tekijä oli Fedjka — pakkotyövanki, mutta jostakin syystä ruvettiin puhumaan tämän yhteydessä myös Ljamšinista. Tämän tapahtuessa ei kukaan edes epäillyt häntä, mutta nyt jokainen on valmis väittämään, että hän muka oli päästänyt sinne hiiren. Muistan, että esivaltamme joutui tästä hieman ymmälle. Kansaa parveili tapahtumapaikalla aamusta iltaan. Siellä oli alituisesti väkeä, jos ei nyt niin suunnattomiakaan määriä, niin ainakin sentään satakunta henkilöä kerrallaan. Toiset tulivat, toiset menivät. Läsnäolijat tekivät ristinmerkkejä, suutelivat pyhäinkuvaa. Alettiin kantaa kolehtia, ilmestyi kirkontarjotin ja sen ääreen — munkki, ja vasta kello kolmelta päivällä pälkähti viranomaistemme päähän nerokas ajatus, se, että voihinhan toki kieltääkin kansaa seisoskelemasta suurin joukoin, voivathan ihmiset rukoiltuaan, suudeltuaan pyhäinkuvaa ja roponsa uhrattuaan lähteä tiehensäkin. Von Lembkeen tämä onneton tapahtuma teki hyvin synkän vaikutuksen. Julija Mihailovna, kuten minulle kerrottiin, oli jälkeenpäin sanonut, että juuri tuosta onnettomasta aamusta lähtien hän oli alkanutkin huomata puolisossaan sitä omituista alakuloisuutta, jota kesti sitten aina siihen saakka, jolloin hänen kaksi kuukautta sitten oli pakko sairautensa vuoksi matkustaa pois kaupungistamme, ja luultavasti hän sairastaa sitä samaista tautia yhä vieläkin Sveitsissä, jonne hän lähti lepäilemään huolistansa, joita hänelle tuotti hänen meillä niin kovin lyhyeen päättynyt virkauransa.

Muistan, miten tuona päivänä lähdin noin yhden ajoissa torille. Väkijoukko oli äänetön, kaikkien kasvot olivat totisen yrmeät. Tuli ajaen kauppias, rasvainen ja kellerväihoinen, nousi ajoneuvoista, polvistui maahan, suuteli kuvaa, heitti tarjottimelle ruplan rahan ja nousi ähkyen taas takaisin ajoneuvoihinsa, jotka vierivät pois. Samaten lähenivät toiset ajoneuvot, joissa istui pari kaupunkimme rouvaa parin hulivilimme seurassa. Vekkulit, joista toinen ei enää ollut varsin nuori, nousivat ajoneuvoista, tunkeutuivat suoraan pyhäinkuvan juureen joukon lävitse, jokseenkin töykeästi raivaten itselleen tietä. Ei kumpikaan heistä paljastanut päätänsä, ja toinen heistä nosti oikein nokkarillit nenälleen. Joukosta alkoi kuulua paheksumista, arkailevia, mutta kuitenkin sangen epäystävällisiä huudahduksia. Sankarimme kakkulat nenällään otti esille kukkaronsa, joka oli tupaten täynnä seteleitä, kaivoi esille sieltä kuparikopeekan ja heitti sen tarjottimelle. Sen jälkeen molemmat nauraen ja ääneensä puhuen nousivat ajoneuvoihinsa. Samassa ratsasti paikalle Lizaveta Nikolajevna Mavriki Nikolajevitšin seurassa. Lizaveta Nikolajevna hypähti maahan, ojensi suitset seuralaiselleen, joka hänen määräyksestään jäi hevoselleen ratsain, ja lähestyi pyhäinkuvaa juuri samana hetkenä, kuin kopeekanraha helähti tarjottimelle. Suuttumuksen puna kohosi Lizaveta Nikolajevnan poskille. Hän otti hatun päästään, hansikkaat käsistään ja polvistui pyhäinkuvan eteen suoraan likaiselle jalkakäytävälle, jota hän melkein sipaisi otsallaan kumartuessaan maahan hartaana kolme eri kertaa. Sen jälkeen hän otti esille kukkaronsa, mutta kun siinä ei ollut muuta kuin pari hopeaista kymmenkopeekkaista, hän irroitti samassa timanttikoristeiset korvarenkaansa ja asetti ne tarjottimelle.

— Käykö tämä päinsä? Käykö? Pyhäin; kuvansuojuksen koristukseksi? — hän kysäisi kiihkeästi munkilta.

Kyllä, tämä vastasi, — kaikkinainen anti on tervetullut.

Väkijoukosta ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei enemmän tyytymättömyyden kuin hyväksymisenkään ilmaisuja. Lizaveta Nikolajevna istuutui ratsulleen tahraantuneessa puvussaan ja ratsasti pois.