II.
Kahden päivän kuluttua kuvaamani tapauksen jälkeen tapasin Lizaveta Nikolajevnan suuressa joukossa, joka juuri oli lähdössä jonnekin. Toiset ajoivat vaunuissa, toiset olivat ratsain. Lizaveta Nikolajevna viittasi minut luokseen, käski ajomiestä pysähdyttämään hevoset ja vaati vaatimalla minua liittymään heidän seuraansa. Ajoneuvoissa liikeni tilaa minullekin, ja hän esitteli minut nauraen seuralaisilleen, upeille naisille, ja selitti, että he aikoivat hyvin mielenkiintoiselle retkelle. Hän nauroi ääneensä ja näytti suorastaan ylen onnelliselta. Aivan viime aikoina hän oli muuttunut melkeinpä vallattoman iloiseksi. Yritys oli todellakin hieman omituinen: he olivat menossa joen toiselle puolelle, kauppias Saveljevin taloon, jonka sivurakennuksessa jo kymmenisen vuotta oli asustanut kaikessa rauhassa ja ylellisyydessä, josta ei mitään puuttunut, kuuluisa — ei ainoastaan meillä, vaan koko ympäristölläkin, jopa pääkaupungeissammekin tunnettu Semjon Jakovlevitš, pyhä profeettamme. Häntä kävi jokainen tervehtimässä, etenkin matkustavat, jotka odottivat pyhän miehen sanovan heille jotakin. He kävivät kumartamassa häntä ja toivat hänelle uhrilahjojansa. Lahjoitukset, joskus suuretkin, lähetettiin, jos Semjon Jakovlevitš niitä ei heti jakanut köyhille, jumalaapelkääväisesti Jumalan temppeliin ja etupäässä Jumalanäidille pyhitettyyn luostariimme. Tämän vuoksi luostarin puolesta oli alinomaa munkki Semjon Jakovlevitšin henkivartijana. Odotettiin tästä matkasta koituvan paljon hauskuutta. Ei kukaan koko joukosta ollut koskaan nähnyt Semjon Jakovlevitšia. Vain Ljamšin oli kerran ennen ollut siellä ja kertoili miten pyhä mies oli käskenyt ajaa hänet pois luudalla ja heittänyt häntä omakätisesti kahdella keitetyllä perunalla. Ratsastavien joukossa huomasin Pjotr Stepanovitšinkin, joka ratsasti kasakkain vuokraratsulla epävarmasti liikahdellen satulassaan, ja Nikolai Vsevolodovitšin. Jälkimmäinen otti joskus osaa yhteisiin huvitteluihin ja oli silloin aina kaikkien hyvien tapojen mukaisesti iloisen näköinen, vaikka ei puhunutkaan kuin ylen harvoin. Kun joukkue sillalle laskeutuessaan tuli kaupungin hotellin kohdalle, joku samassa ilmoitti, että jossakin hotellin huoneessa äsken joku matkustaja oli ampunut itsensä ja että parhaillaan odotettiin poliisia, Samassa kaikki tahtoivat nähdä itsemurhaajan. Meidän naisemme eivät olleet muka vielä koskaan sellaista nähneet. Muistan hyvin, miten joku heistä huomautti, että »koko maailma on käynyt niin ikäväksi, ettei enää sopinut valikoida kovin huvituksia. Pääasia oli, että tapahtui jotakin mielenkiintoista.» Vain aniharvat jäivät portaille odottelemaan toisia. Kaikki muut tunkeutuivat suurin joukoin likaiseen käytäväänpä ihmeekseni huomasin näiden joukossa myös Lizaveta Nikolajevnan. Itsemurhaajan huone oli avoinna, eikä kukaan rohjennut kieltää meiltä pääsyä sinne. Vainaja oli aivan nuori poika, vain yhdeksäntoistavuotias, ei mitenkään vanhempi, varmaankin hän oli ollut hyvin kaunis, hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, säännölliset, soikeat kasvot, puhdas, kaunis otsa. Hän on jo jäykistynyt, ja hänen valkeat kasvonsa olivat kuin marmorista veistetyt. Pöydällä oli hänen käsialallaan kirjoitettu kirjelippu, jossa hän ilmoitti, että ketään ei syytettäisi hänen kuolemastaan, koskapa hän oli itse itsensä ampunut »kulutettuani juopotteluun» neljäsataa ruplaa, kuten paperilipussa tosiaankin oli, ja sen neljällä rivillä oli yhteensä kolme oikeinkirjoitusvirhettä. Ruumiin ääressä voihki aivan etunenässä joku lihava tilanomistaja, nähtävästi nuorukaisen naapuri, joka oli tullut asioilleen kaupunkiin ja joka oli yöpynyt samaan hotelliin. Hän tiesi kertoa, että pojan omaiset, leskiäiti, sisaret ja tädit, olivat lähettäneet hänet maalta kaupunkiin, jossa hänen oli määrä erään kaupungissa asuvan sukulaisensa johdolla tehdä erikoisia ostoksia hänen naimisiin aikovan sisarensa myötäjäisiä varten ja tuoda ne sitten maalle. Hänelle oli uskottu nuo neljäsataa ruplaa, joita oli kymmeniä vuosia säästetty. Oli voihkittu pelosta ja evästetty häntä lukemattomin neuvoin, rukouksin ja ristinmerkein. Nuorukainen oli aina ennen ollut siivo ja luotettava. Saavuttuaan kolme päivää sitten kaupunkiin hän ei mennytkään sukulaisensa luo, vaan oli ottanut asunnon hotellista ja lähtenyt suoraa päätä klubiin toivoen löytävänsä sieltä, jostakin peränurkasta, satunnaisen »pankinpitäjän» tai ainakin käynnissä olevan naputuspelin. Mutta naputuspeliä ei sinä iltana ollut, eikä uhkapelinjärjestäjiäkään ollut sinne eksynyt. Palattuaan huoneeseensa puolen yön aikoihin hän oli tilannut samppanjaa, Havannan sikareja ja illallisen, jossa oli ainakin kuusi tai seitsemän ruokalajia. Mutta samppanja meni heti hänen päähänsä, sikari sai hänet voimaan pahoin, niin että hän ei edes kajonnut tilaamiinsa ruokiin, vaan heittäytyi melkein tajuttomana vuoteeseensa. Herättyään seuraavana aamuna tuoreena kuin omena hän oli heti lähtenyt mustalaisleiriin, joka majaili esikaupungissamme virran toisella puolella ja josta hän oli kuullut puhuttavan illalla klubissa, eikä kahteen päivään tullut sieltä edes käymään hotellihuoneeseensa. Vasta eilen, noin viiden ajoissa iltapäivällä, hän oli tullut takaisin juopuneena oli heti käynyt maata ja nukkunut iltaan kello kymmeneen. Herättyään hän oli tilannut kyljyksen, pullon samppanjaa, viinirypäleitä, paperia, kynän ja mustetta. Ei kukaan ollut huomannut hänessä mitään erikoista. Hän oli ollut rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen. Varmaankin hän oli ampunut itsensä noin puolenyön aikoihin, vaikka onkin hyvin omituista, että kukaan ei ollut kuullut laukausta, ja vasta kellon käydessä yhtä päivällä oli yritetty päästä sisään ja särjetty lopulta ovi. Samppanjasta oli juotu puolet, viinirypäleitäkin oli tähteenä puoli lautasellista. Pienen kolmipiippuisen revolverin luoti oli osunut suoraan sydämeen. Verta oli vuotanut vain hieman. Revolveri oli pudonnut kädestä matolle. Nuorukainen oli puoleksi makaavassa asennossa sohvan nurkassa. Kuolema oli kaikesta päättäen seurannut heti. Kasvoilla ei ollut pienintäkään kuolinkamppailun jälkeä, niiden ilme oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen. Vain eloa niistä puuttui. Meikäläiset tarkastelivat ahnaan uteliaina kuollutta. Lähimmäisemme onnettomuudessa on aina jotakin, joka huvittaa syrjäisen silmää, — olkoonpa kysymys kenestä meistä tahansa. Naiset katselivat äänettöminä, mutta heidän seuralaisensa esiintyivät hyvin varmoina sinkoillen sukkeluuksia. Joku huomautti, että tämä oli asian paras ratkaisu ja että poikanen ei olisi voinut keksiä mitään tämän viisaampaa; joku taas teki johtopäätöksiään. »Elipä ainakin hetken oikein kunnollisesti.» Kolmas sanoa tokaisi: »Miksikäs meillä niin usea nykyjään hirttävät ja ampuvat itsensä, aivan kuin olisivat kaikki raiteiltaan suistunee, aivan kuin lattia olisi heidän altaan alkanut vajota?» Mutta tähän puhujaan katsahdettiin moittivasti. Sen sijaan Ljamšin, joka kerta kaikkiaan oli ottanut esittääkseen narrin osaa, sieppasi lautaselta viinirypäletertun, hänen perässään joku toinenkin nauraen teki samoin, kolmas tavoitteli jo samppanjapulloakin. Mutta silloin tuli väliin poliisimestari, vieläpä rohkeni pyytää, että huone »tyhjennettäisiin». Koska kaikki olivat nähneet jo aivan tarpeeksi, he poistuivat heti vastaan panematta, vain Ljamšin jäi vielä inttämään jotakin poliisimestarin kanssa. Yleinen iloisuus, nauru ja vallaton keskustelu vain yltyi ja vilkastui, kun matkaa taas jatkettiin edelleen.
Saavuttiin Semjon Jakovlevitšin luo täsmälleen kello yhdeltä päivällä. Kauppiaan ison talon portti oli selkoisen selällään, niin että hyvin pääsi sivurakennukseenkin. Kävi selville, että Semjon Jakovlevitš suvaitsi parhaillaan syödä päivällistä, mutta otti silti vastaan. Kaikki lähtivät hänen luokseen yht'aikaa. Huone, jossa pyhä mies otti vastaan ja söi päivällistään, oli jokseenkin avara. Siinä oli kolme ikkunaa, ja se oli jaettu poikkipuolin kahteen yhtäsuureen osaan, toisesta seinästä toiseen, puuristikolla, joka ulottui ihmistä vyötäisiin asti. Tavallisesti kävijät olivat ristikon takana, ja vain harvat onnellisimmat päästettiin pyhän miehen luvalla ristikkoaidan portista hänen puolelleen. Ja jos hän suvaitsi, vieras sai hänen käskystään istahtaa joko nahkanojatuoleihin tai sohvalle, mutta itse hän aina istui vanhanaikaisessa, kuluneessa Voltaire-mallisessa tuolissa. Pyhä mies oli noin viisikymmentäviisivuotias. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja pöhöttyneet, tukka ohut ja vaalea, päälaki kalju, parta ajeltu, oikea poski turvoksissa, suu hieman vinoon venähtänyt, hänellä oli iso luomi vasemman sieraimen lähellä, silmät olivat pienet ja kasvojen ilme rauhallinen, arvokas kuin äsken unesta heränneellä- Hän oli saksalaismallisissa pukimissa, musta polvitakki yllään mutta ilman liivejä ja kaulahuivia. Takin alta näkyi karkeahko, mutta valkea paita, jaloissa, jotka lienevät olleet kipeät, oli tohvelit. Kuulin, että hän lienee ollut entinen virkamies, jolla oli jokin virka-arvokin. Hän oli vastikään syönyt pikkukaloista keitettyä kalakeittoa ja oli juuri käymäisillään käsiksi toiseen ruokalajiin: kuorimattomiin perunoihin ja suolaan. Mitään muuta hän ei koskaan syönyt. Tämän lisäksi hänen oli tapana juoda paljon teetä, mikä olikin hänen mielijuomansa. Hänen ympärillään hääri kolme palvelijaa, jotka kaikki olivat kauppiaan palkkaamia. Yksi palvelijoista oli pukeutunut hännystakkiin, toinen oli kuin lastaaja ja kolmas kuin kirkonpalvelija. Näiden lisäksi oli vielä noin kuusitoistavuotias vallaton poikanen. Paitsi palvelusväkeä oli läsnä vielä arvokas harmaahapsinen munkki kolehtipönttöineen. Tämä oli jo miltei liian lihava. Eräällä pöydällä kiehui suuren suuri teekeitin, ja siellä oli tarjotin, jolla lienee ollut parikin tusinaa laseja. Toisella pöydällä, joka oli vastakkaisella seinällä, olivat tuomiset, useita sokerikekoja ja -pusseja, pari naulaa teetä, koruompeleiset tohvelit, silkkinenäliina, verankappale, pellavakangasta y.m. Rahalahjat joutuivat miltei järjestään munkin pönttöön. Huoneessa oli kosolti ihmisiä, noin kahteentoista nousi pelkästään vieraiden luku, joista kaksi, s.o. harmaapäinen kansanmieheltä näyttävä ukko pahainen, pyhiinvaeltaja, ja joku vähänläntä, laiha ohivaeltava munkki, joka oli hyvin arvokkaan näköinen ja jonka silmät olivat maahan luodut, istui Semjon Jakovlevitšin luona ristikon takana. Muut vieraat seisoivat kaikki ristikon ulkopuolella, ja täällä seisovatkin olivat melkein poikkeuksetta kansanihmisiä, joukossa oli vain muudan lihava kauppias — piirikunnan pääkaupungista —, jolla oli aitovenäläiset pukimet, mutta joka tiedettiin miljoonainomistajaksi, ja vanhanpuoleinen, surkeannäköinen aatelisrouva sekä muudan tilanomistaja. Kaikki odottelivat onnensa koittoa eivätkä itse uskaltaneet suutansakaan avata. Ainakin neljä henkilöä oli polvistuneena, ja eniten näistä herätti huomiota tilanomistaja, noin nelikymmenviisivuotias lihavahko mies, joka oli polvistunut aivan ristikkoaidan ääreen kaikkein näkyvimmälle kohdalle ja odotteli hartaana Semjon Jakovlevitšilta joko katsetta tai sanaa. Hän oli ollut tässä asennossa jo tunnin verran, eikä pyhä mies ollut vieläkään häntä huomannut.
Meidän naisemme tunkeilivat aivan ristikkoaidan viereen, hekin iloisesti ja leikillisesti supisten keskenään. He työnsivät syrjään kaikki muut, jopa polvistuneetkin, paitsi kauppiasta, joka itsepäisesti pysyi kaikkein näkyvimmällä paikalla, tarttuipa vielä oikein käsillään ristikkoaitaankin. Ilakoivat ja ahnaan uteliaat katseet suuntautuivat Semjon Jakovlevitšiin, samoin lornjetit, pensneet, vieläpä kiikaritkin. Ljamšin ainakin tarkasteli kiikarilla. Semjon Jakovlevitš katsahti pienillä silmillään heihin laiskan rauhallisesti.
— Kaunokatsehia! Kaunokatsehia! — hän suvaitsi äännähtää käheällä bassoäänellään.
Kaikki meikäläiset räjähtivät nauruun: »Mitä merkitsee: 'kaunokatsehia'?» Mutta Semjon Jakovlevitš vaikeni taas ja söi perunoitansa. Viimein hän pyyhki suunsa lautasliinalla ja hänelle ojennettiin teelasi.
Teetä hän ei juuri koskaan juonut yksin, vaan käski kaataa vieraillekin, mutta ei suinkaan kaikille. Tavallisesti hän itse määräsi, kenet hän tahtoi »onnellistuttaa». Nämä määräykset olivat aina odottamattoman hämmästyttäviä. Hän saattoi sivuuttaa jonkun rikkaan tai jonkun arvohenkilön ja käski tarjota jollekulle maalaisukolle tai jollekulle viheliäiselle eukkopahalle. Joskus taas hän päinvastoin jätti huomaamatta kerjäläiset ja suosi jotakuta rasvaista kauppias-pohattaa. Teetä tarjottiin myös eri lailla: toisille pantiin sokeria sekaan, toiset saivat juoda »palan päälle», kolmansille ei annettu sokeria ensinkään. Tällä kertaa armon löytäneitä olivat: kulkurimunkki, jolle pantiin sokeria teehen, ja pyhiinvaeltajavanhus, joka sai teetä ilman sokeria. Lihava luostarimme munkki pönttöineen, munkki, joka tähän saakka oli aina saanut lasinsa, oli tällä kertaa jätetty jostakin syystä kokonaan ilman.
— Semjon Jakovlevitš, sanokaa minulle jotakin, olen jo kauan tahtonut tutustua teihin, — huudahti laulavalla äänellä hymyilevä, terhakka rouva, joka oli tullut meidän vaunuissamme, se samainen, joka äsken oli huomauttanut, että huvituksia ei kannattanut liikoja valikoida, pääasia oli, että ne vain huvittivat. Semjon Jakovlevitš ei edes vilkaissut häneen. Tilanomistaja, joka oli yhä polvistuneena, huoahti syvään ja kuuluvasti, aivan kuin hänen suussaan olisi kohahdutettu palkeita.
— Sokeria sekaan! — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa kauppias-pohattaa. Tämä pujottautui esille ja pysähtyi tilanomistajan viereen.
— Lisää sokeria hänelle! — komensi Semjon Jakovlevitš yhä sittenkin, kun teetä oli jo kaadettu. Lisättiin vielä annos sokeria.
— Vielä, vielä! — Lisättiin kolmas ja vielä neljäskin kerta. Kauppias rupesi vastaaninttämättä juomaan siirappiansa…
— Hyvä Jumala! — kansa alkoi kuiskailla tehden ristinmerkkejä.
Tilanomistaja huokasi taas syvään ja kuuluvasti.
— Taattokulta! Semjon Jakovlevitš, — kajahdutti äkkiä surkeasti mutta niin rämäkästi äskeinen surkeannäköinen rouvashenkilö, ettei olisi luullut hänestä sellaista ääntä lähtevänkään. Meikäläiset olivat likistäneet hänet aivan seinän viereen. — Kokonaisen tunnin, rakkaani, olen anonut armonosoitustasi. Avaa suusi ja sano, mitä on minun, hyljätyn, tekeminen!
— Kysy! — Semjon Jakovlevitš viittasi kirkonpalvelijaa lähestymään naista, ja tämä lähestyi ristikkoaitaa.
— Oletteko tehnyt kuten Semjon Jakovlevitš viime kerralla käski? — hän kysyi leskeltä hiljaisen tasaisella äänellään..
— Lienenkö tehnyt, Semjon Jakovlevitš! Kyllä käskeekin tulla toimeen niiden kanssa, — leski parahti. — Senkin ihmissyöjät! Ovat kannelleet päälleni piirioikeuteen, uhkaavat senaatilla, omaa äitiänsä, nähkääs!
— Annettakoon hänelle!… Semjon Jakovlevitš osoitti kekosokeria.
Poikanen syöksähti luo, sieppasi sokerin ja vei sen leskelle.
— Voi, armas taatto, suuri on armosi. Mitä teen Ja minä näin paljolla! — leski parkui.
— Vielä, vielä! — Semjon Jakovlevitš antoi nyt armolahjojensa valua virtoina.
Tuotiin lisää sokeria. »Vielä, vielä», pyhä mies käski. Tuotiin kolmas, vieläpä neljäskin keko. Sokeri tulvi tulvimalla. Luostarin munkki huokasi: kaikki tuo olisi jo tänään joutunut luostarin omaksi, jos asiat olisivat menneet vanhaa latuaan!
— Mitä minä näin paljolla? — leskipaha valitteli. — Minähän voin jo aivan pahoin! Vai onko tämä jokin ennustus, taattokulta?
— On, ennustushan se on! — joku huudahti joukosta.
— Vielä naula sokeria hänelle, vielä! — Semjon Jakovlevitš ei vieläkään asettunut.
Pöydällä oli kyllä kokonainen sokerikeko, mutta kun Semjon Jakovlevitš oli sanonut: »naula sokeria», leskelle ojennettiin naulan pussi.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — kansa siunaili tehden ristinmerkkejä! —
Selvä ennustus.
— Makeoittakaa sydämenne ensin hyvyydellä ja armolla ja tulkaa vasta sitten omista lapsistanne valittelemaan. Luu heidän luustansa pitää heidän oleman, ja kas tätä tämä tunnustähti merkitä taitaa, — hiljaa, mutta omahyväisesti virkahti paksu luostarin munkki, joka oli jätetty ilman teetä ja joka loukatun itsetuntonsa puuskassa oli ruvennut totuuden tulkitsijaksi.
— Mutta, taatto armas, puhut mitä puhut, — leski suuttui, — nehän raahasivat minua suopungilla tuleen, kun Verhisineillä syttyi palamaan. Kuolleen kissanraadon piilottivat arkkuuni ja ovat aina valmiit kaikenlaiseen ilkeyteen…
— Aja ulos, ulos! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa samassa käsillään.
Kirkonpalvelija ja poikanen syöksähtivät ristikkoaidan taakse. Kirkonpalvelija otti leskeä käsipuolesta, ja tämä alkoi hiljentyneenä painua ovelle vilkuillen kuitenkin jälkeensä sokerikekoihin, joita poikanen kantoi hänen perässään.
— Pois, yksi, ota! — Semjon Jakovlevitš käski, ja lastaajan näköinen palvelija, joka oli jäänyt hänen luokseen, lähti juoksujalkaa poistuvien jälkeen. Jonkin ajan kuluttua kaikki kolme palasivat takaisin kantaen sokerikekoa, joka ensin oli lahjoitettu ja sitten otettu takaisin. Mutta kolme kekoa nainen sittenkin sai mukaansa.
— Semjon Jakovlevitš, — jonkun ääni kajahti aivan ovelta, — näin unessa linnun, naakan. Se lensi vedestä — tuleen. Mitä tietää tämä uni.
— Pakkasta! — laukaisi Semjon Jakovlevitš.
— Semjon Jakovlevitš, miksi ette minulle sano mitään, vaikka niin kauan jo olen ollut teihin mieltynyt, — äskeinen naisseuralaisemme yritti taas.
— Kysy! — Semjon Jakovlevitš kääntyi häntä kuulematta polvistunutta tilanomistajaa kohti.
Luostarin munkki, jonka oli määrä tehdä kysymys, läheni arvokkaana tilanomistajaa.
— Mikä on rikkomuksesi? Ja oliko sinulle määrätty jokin tehtävä?
— Varoitettiin tappelusta: ei pitäisi muka käsille antaa valtaa, — vastasi tilanomistaja käheästi.
— Oletteko noudattanut sitä? — munkki kysyi.
— En, omat voimani eivät riitä.
— Aja ulos, ulos! Luudanvarrella! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa käsillään. Malttamatta enää odottaa rangaistuksen täytäntöönpanoa tilanomistaja syöksähti ulos huoneesta:
— Paikalleen jätti kultakimpaleen, — ilmoitti munkki nostaen maasta seitsemän ja puolen ruplan kultarahan.
— Kas tuolle, — Semjon Jakovlevitš osoitti kauppias-pohattaa. Kauppias ei uskaltanut kieltäytyä, vaan otti rahan.
— Kulta kullan luo kiertää, — luostarin munkki ei malttanut olla sanomatta.
— Ja tuolle teetä ja sekaan sokeria, — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa Mavriki Nikolajevitšia. Palvelija kaatoi teetä ja vei sen vahingossa keikarille, jolla oli pensnee.
— Pitkälle, pitkälle! — Semjon Jakovlevitš karjaisi.
Mavriki Nikolajevitš otti lasin, kumarsi kuten ainakin sotilashenkilö ja alkoi juoda teetänsä. En tiedä, minkä vuoksi tämä kaikki sai toiset räjähtämään äänekkääseen nauruun.
— Mavriki Nikolajevitš! — Liza kääntyi samassa hänen puoleensa. — Tuo herra meni pois, käykää te nyt hänen tilalleen polvillenne.
Mavriki Nikolajevitš katsahti hämmästyneenä Lizaan.
— Pyydän teitä, tehkää se mielikseni. Kuulkaa, Mavriki Nikolajevitš, — hän lisäsi samassa tiukan itsepäisesti ja kuumeisesti, — käykää välttämättä, minä tahdon välttämättä nähdä, miten te polvistutte. Jos ette tee niin, ette saa enää tulla luokseni. Tahdon, tahdon sitä!
En ymmärrä, miksi hän sitä oikeastaan tahtoi, mutta sitä hän ainakin vaati itsepintaisen jyrkästi, aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mavriki Nikolajevitš yritti kyllä selitellä, kuten myöhemmin huomaamme, miten nämä Lizan äkilliset oikut, nämä silmittömän vihan leimahdukset, joita viime aikoina sattui tuhkatiheään, eivät suinkaan johtuneet tietoisesta pahuudesta, — päinvastoinhan Liza kunnioitti sekä rakasti Mavriki Nikolajevitšia, jonka tämä hyvin tiesi itsekin, — vaan ne syntyivät jostakin tiedottomasta vihamielisyydestä, jonka purkauksia hän ei kyennyt aika ajoin hillitsemään.
Mavriki Nikolajevitš antoi yhä vaieten teekuppinsa jollekulle takanansa seisovalle eukolle, avasi ristikko-oven ja kutsua odottamatta astui Semjon Jakovlevitšin puolelle sekä polvistui keskelle lattiaa kaiken kansan nähden. Luulen, että Lizan sydämetön pilkanteko koko seuran nähden oli koskenut syvästi Mavriki Nikolajevitšin hienoon ja yksinkertaiseen mieleen. Varmasti hän ajatteli, että Liza itsekin nyt häpeäisi tekoansa nähdessään hänen alennuksensa, jota tämä oli vaatinut niin itsepintaisesti. Tuskin kenenkään muun kuin hänen päähänsä olisi pälkähtänyt näin luonnollisella ja uhkarohkealla tavalla antaa ojennus naiselle. Tuon pitkän, kömpelön, hieman naurettavan olennon kasvot olivat polvistuneenakin yhtä järkkymättömän vakavat ja rauhalliset. Vastoin odotuksia kukaan meikäläisistä ei nauranut. Tapauksen outous tehosti sairaalloisen kiusallista tunnelmaa. Kaikki tuijottivat Lizaan.
— Öljy, öljy! — murahteli Semjon Jakovlevitš.
Liza kalpeni äkkiä, huudahti, voihkaisi ja juoksi ristikon taakse. Samassa hän sai hysteerisen kohtauksen. Hän yritti voimiensa takaa nostaa Mavriki Nikolajevitšia seisoalle riuhtoen häntä kyynärpäistä.
— Nouskaa, nouskaa! — hän huudahteli aivan suunniltaan. — Nouskaa heti, heti! Miten te saatoitte polvistua!
Mavriki Nikolajevitš nousi seisoalleen. Liza puristi häntä hänen molemmista käsivarsistaan hieman kyynärpäiden yläpuolelta ja katsoi lujasti häntä suoraan silmiin. Pelko kuvastui hänen katseessaan.
— Kaunokatsehia, kaunokatsehia! — toisti Semjon Jakovlevitš vielä kerran.
Liza sai Mavriki Nikolajevitšin lopulta ristikon taakse. Meidän joukkomme alkoi liikehtiä levottomana. Muudan ajoneuvoissamme tullut rouva, joka varmaankin tahtoi pelastaa tilanteen, kajahdutti kolmannen kerran vingahtavalla äänellään yhä keimailevasti hymyillen:
— Semjon Jakovlevitš, ettekö todellakaan aio »avata suutanne» minulle?
Ja minä kun odotin niin paljon tapaamisestamme.
— … sinua, sinua!… — kuului samassa Semjon Jakovlevitšin hyvin sopimaton vastaus. Nämä sanat hän lausui rajusti ja kauhistuttavan selvästi. Meidän naisemme syöksyivät kirkuen päätä pahkaa ulos, ja herrat nauroivat suorastansa homeerista naurua. Niin päättyi retkemme Semjon Jakovlevitšin luo.
Ja kuitenkin väitettiin, että kaiken tämän ohella tapahtui lisäksi vielä eräs hyvin merkillinen seikka, ja minun on tunnustettava, että tämä se juuri saikin minut kertomaan tästä matkasta näin tarkkaan.
Väitettiin nimittäin, että silloin, kun kaikki yht'aikaa hyökkäsivät ulos huoneesta, Liza, jota Mavriki Nikolajevitš tuki, oli joutunut oven kohdalla tungoksessa Nikolai Vsevolodovitšin lähelle. On huomautettava, että tuon sunnuntaiaamuna tapahtuneen pyörtymiskohtauksen jälkeen he eivät olleet toisiansa tavanneet eivätkä olleet vaihtaneet toistensa kanssa ainoatakaan sanaa. Näin miten he ovessa kohtasivat toisensa. Minusta näytti hetkisen siltä, että kumpikin heistä hetkeksi pysähtyi ja että he katselivat toisiansa hyvin omituisesti. Mutta sellaisessa väentungoksessahan saattoi hyvin erehtyäkin. Myöhemmin väitettiin, vieläpä aivan varmasti, että Liza oli muka huomattuaan Nikolai Vsevolodovitšin nopeasti kohottanut kätensä aivan tämän kasvojen tasalle ja olisi ehkä lyönytkin, jos tämä ei olisi ehtinyt väistää. Ehkä Lizaa ei miellyttänyt Nikolai Vsevolodovitšin ilme. Ehkä tämän huulilla asui vielä pilkallinen hymy, jonka Mavriki Nikolajevitšia koskeva välikohtaus oli aiheuttanut. Minun on myönnettävä, että minä ainakaan en huomannut mitään sellaista, mutta jotkut väittävät näin nähneensä, vaikka tuntuukin mahdottomalta, että väentungoksessa olisi voinut huomata sellaista. Ehkä jotkut todella näkivätkin jotakin. Mutta minä puolestani en ole sitä koskaan uskonut. Sen vain muistan, että Nikolai Vsevolodovitš oli tosin koko paluumatkan hieman kalpea.