III.
Melkein näihin samoihin aikoihin ja ainakin tänä samana päivänä tapahtui vihdoinkin tuo Stepan Trofimovitšin ja Varvara Petrovnan kohtaaminen, jota Varvara Petrovna jo kauan oli pitänyt mielessään ja josta hän jo ennakolta oli ilmoittanut entiselle ystävällensä, vaikka olikin tätä kohtausta jostakin syystä yhä siirtänyt tuonnemmaksi. Se tapahtui Skvorešnikissa. Varvara Petrovna saapui maatilalleen hyvin puuhakkaana. Edellisenä päivänä oli päätetty lopullisesti, että juhla vietettäisiin aatelismarsalkanrouvan kodissa. Mutta Varvara Petrovna oli nokkelaälyisenä heti silloin oivaltanut, että kukaan ei voinut estää häntä pitämästä omaa tilaa jälkeenpäin Skvorešnikissa, jonne hän uudelleen saattoi kutsua koko kaupungin väen. Silloinhan vasta olisi tilaisuus todella arvostella kumman koti oli parempi ja kumman talossa osattiin ottaa vieraat paremmin vastaan sekä kummalla oli parempi juhlien järjestämisaisti. Häntä oli vaikea tuntea entisestään. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Tuosta luoksepääsemättömän kopeasta »ylhäisimmästä daamista» — (Stepan Trofimovitšin sanat) — hän oli muuttunut aivan tavalliseksi mielettömän huikentelevaiseksi maailmannaiseksi. Vaikka tämä olikin varmasti aivan pinnallista.
Tultuaan tyhjään taloonsa hän heti kulki läpi kaikkien huoneiden uskollisen ja vanhan Aleksei Jegorovitšin ja Fomuškan saattamana. Fomuška oli miespalvelija, joka jo oli nähnyt elämässään jos jotakin, ja koristelu oli hänen erikoisalojansa. Neuvoteltiin ja tutkittiin asioita, mitä huonekaluja olisi siirrettävä tänne kaupunkitalosta, mitä muita esineitä, kuten esim. tauluja, olisi tuotava; miten ne olisi sijoitettava, miten voitaisiin parhaiten käyttää hyödyksi kasvihuonetta ja kukkia; mihin pitäisi saada uudet oviverhot, mihin tarjoilu järjestettäisiin ja tulisiko sen tapahtua yhdessä vai kahdessa huoneessa y.m., y.m. Ja kesken kaikkein kiireisimpiä puuhiansa hänen päähänsä pälkähtikin samassa lähettää vaunut hakemaan Stepan Trofimovitšia.
Tämä oli jo ennakolta lähtövalmis. Joka päivä hän oli nimenomaan odottanut tällaista äkillistä kutsua. Vaunuihin istuutuessaan hän teki ristinmerkin. Olihan kysymyksessä hänen kohtalonsa. Ystävänsä hän kohtasi isossa vierashuoneessa. Tämä istui pienellä sohvalla ikkunakomerossa, pienen marmoripöydän ääressä, ja kädessään hän piti lyijykynää sekä paperia. Fomuška mittaili arsinakepillä sisäparvekkeen sekä ikkunain korkeutta, ja Varvara Petrovna itse merkitsi paperille numerot ja teki merkintöjänsä. Työtään keskeyttämättä hän nyökähdytti päätänsä Stepan Trofimovitšille, ja kun tämä murahti jonkinlaisen tervehdyksen, Varvara Petrovna kuin ohimennen ojensi hänelle kätensä ja katsahtamatta edes häneen osoitti hänelle istumapaikan vieressään.
— Istuin siinä ja odottelin viisi minuuttia »sydäntäni hilliten», — kertoi Stepan Trofimovitš tästä myöhemmin. — En nähnyt enää sitä naista, jonka olin tuntenut kahdenkymmenen vuoden ajan. Täysi vakaumukseni siitä, että kaikki oli nyt lopussa, antoi minulle voimaa, joka hämmästytti häntäkin. Vannon sen, hän oli ihmeissään lujuudestani tänä viime hetkenä.
Varvara Petrovna pani lyijykynänsä pöydälle ja käännähti nopeasti
Stepan Trofimovitšiin päin.
— Stepan Trofimovitš, minulla on teille asiaa. Olen varma siitä, että olette varannut joukon tyhjänkoreita lauseparsia ja sanasia jos jonkinlaisia, mutta eiköhän sittenkin olisi viisainta käydä käsiksi suoraan asiaan, eikö niin?
Stepan Trofimovitš hätkähti. Varvara Petrovna näytti tahtovan heti alussa tähdentää äänilajiansa. Mitä seuraisikaan myöhemmin.
— Odottakaahan, vaiti, antakaa minun puhua ensin, ja sitten vasta on teidän vuoronne. Vaikka oikeastaan en tiedä, voisiko teillä ollakaan mitään sanottavaa? — hän jatkoi kiihkeän nopeassa tahdissa. — Pyhä velvollisuuteni on maksaa teille vuodessa tuhatkaksisataa ruplaa eläkettä kuolemaanne saakka. Tai miksi suotta puhumme »pyhästä velvollisuudesta», sanokaamme suoraan: »sopimuksen mukaan», sehän on paljon todenmukaisempaa, eikö totta? Jos haluatte, teemme kirjallisen sopimuksen. Kuolemani varalta olen antanut erikoismääräyksiä. Mutta kaiken tämän lisäksihän te nykyjään saatte minulta vapaan asunnon, ruoan ja palvelusväkeä. Katsotaan, mitä kaikki tämä tekee rahassa. Tuhatviisisataa ruplaa, eikö niin? Jos vielä satunnaisiin menoihin laskemme kolmesataa, saamme tasan kolmetuhatta ruplaa. Riittääkö se vuodessa? Ei siinä ainakaan pitäisi olla liian vähän? Ja jos sattuisi joitakin aivan odottamattomia menoja, voitte -saada lisääkin. Kas niin, ottakaa rahat, lähettäkää palvelusväkeni tänne ja eläkää missä ja miten teitä suinkin haluttaa, joko Pietarissa, Moskovassa, ulkomailla tai vaikkapa täälläkin, mutta ei vain enää minun kodissani. Kuulittehan?
— Ei ole niinkään kauan siitä, kuin noilta samoilta huulilta kajahti toisenlainen, vaikkakin yhtä itsepintainen ja äkillisyydessään outo vaatimus kuin tämäkin, — virkkoi Stepan Trofimovitš hitaasti ja surullisen selvästi. — Olen alistunut… olen hypännyt hyppyni teidän mieliksenne. Oui, la comparaison peut être permise. C'était comme un petit cosaque du Don, qui saulait sur sa propre tombe. [Niin, vertailu sallittaneen. Olinpahan kuin pieni Donin kasakka, joka hyppeli oman hautansa partaalla.] Nyt…
— Vaietkaahan, Stepan Trofimovitš. Te olette niin kauhean monisanainen. Ette te ole »hypännyt», vaan tulitte vastaani uusi kaulaliina kaulassa, hienoissa pukimissa, uuden uutukaiset hansikkaat käsissä, voideltuna ja hajuvesillä pirskoitettuna. Turhaa on väittää, että te ette muka olisi mielellänne silloin tahtonut mennä naimisiin. Se aikomuksennehan suorastaan säteili kasvoiltanne ja uskokaa pois, se ei pukenut teitä lainkaan. En tosin huomauttanut siitä silloin, vaan vaikenin hienotunteisesti. Mutta te olitte valmis, olitte valmis menemään naimisiin, vaikka kirjoittelittekin salaa sellaisia ruokottomuuksia sekä minusta että morsiamestanne. Nyt on asia aivan toinen. No, mitä pyhittää tuo cosaque du Don muka jossakin hautanne partaalla? En ymmärrä vertaustanne. Ei teidän pidä kuolla, päinvastoin eläkää, eläkää niin kauan kuin suinkin jaksatte, minuahan se vain ilahduttaisi.
— Vanhainkodissako?
— Vanhainkodissa? Ei mennä vanhainkotiin kun on kolmentuhannen tulot. Totta kyllä, — Varvara Petrovna naurahti, — taisin mainita kerran Pjotr Stepanovitšille leikilläni jotakin vanhainkodista. Niin, mutta se onkin sellainen vanhainkoti, josta kannattaa puhua. Siellä on vain hyvin arvokkaita henkilöitä, everstejä, ja nyt sinne kuuluu pyrkivän muudan kenraalikin. Jos viette sinne muassanne kaikki rahanne, niin saatte elää siellä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, saatte siellä kaiken, mitä tarvitsettekin. Siellähän te voitte antautua tieteellennekin, ja siellä te aina saatte jonkun kumppaniksenne préférence'iin…
— Passons. [Jättäkäämme tämä.]
— Passons? — Varvara Petrovnaan tämä sattui pahasti. — Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää. Olen ilmaissut teille tahtoni, ja tästä lähtien tiemme eroavat lopullisesti.
— Tässäkö kaikki? Kaikki, mitä on jäänyt jäljelle kahdenkymmenen vuoden ajalta? Ovatko nämä viimeiset jäähyväisemme?
— Te rakastatte suuria eleitä. Stepan Trofimovitš. — Nykyjään sellainen ei ole muodissa. Nykyjään puhutaan tosin raa'asti, mutta yksinkertaisesti. Enkö koskaan pääse rauhaan näistä »kahdestakymmenestä vuodesta»! Kaksikymmentä vuotta kestänyttä kahden ihmisen itserakkautta, eikä mitään muuta. Yksistään jo nuo kirjeenne, jotka olette minulle osoittanut, niitä ei ole kirjoitettu minulle, vaan — jälkimaailmalle. Te olette stilisti ettekä ystävä. Ystävyys — se on vain kaunis sana, ja itse asiassa ystävä on ystävälle vain — likaveden kaatopaikka.
— Herra Jumala, mikä joukko lamattuja sanoja! Ulkoa opittua läksyä! Joko ne ovat ehtineet pukea teidätkin omaan virkapukuunsa! Tekin iloitsette nyt, tekin lähentelette aurinkoa! Chère, chère, hernerokastako olette myynyt — vapautenne.
— En minä ole papukaija, joka toistelee muiden puhetta, — Varvara Petrovna tulistui. — Saatte uskoa, että minulle itsellenikin on voinut karttua ajan mittaan sanoja. Mitä olette te näinä kahtenakymmenenä vuotena tehnyt hyväkseni? Te ette antanut edes luettavakseni niitä kirjoja, joita itse tilasin teille ja jotka teidän puolestanne varmasti olisivat jääneet avaamattomiksi, ellei kirjansitoja olisi sitä tehnyt. Mitä annoitte te luettavakseni, kun ensi aikoina pyysin ohjaustanne? Aina vain Capefigue'ia ja Capefigue'ia eikä muuta mitään. Te katselitte kademielin kehitystäni ja koetitte suorastaan ehkäistäkin sitä. Ja sillä välin kuitenkin koko maailma nauroi teille. Täytynee tunnustaa, etten koskaan ole pitänyt teitä minään muuna kuin kirjallisuuskriitikkona. Kun paluumatkalla Pietarista silloin ilmoitin teille, että aion ruveta julkaisemaan aikakauslehteä, jolle olisin pyhittänyt koko elämäni, te katsahditte minuun ivallisesti ja kävitte ylimielisen kopeaksi.
— Enhän minä sen vuoksi… Mehän pelkäsimme silloin vainoa…
— Sen vuoksi juuri. Ettehän te Pietarissa mitenkään voinut pelätä vainoa. Muistatte kai miten te silloin helmikuussa, kun saapui tieto miten te silloin aivan säikähtyneenä juoksitte luokseni ja vaaditte minulta todistusta kirjeen muodossa, kirjeen, josta olisi käynyt selville, että tuo aiottu aikakauslehti ei liikuttanut teitä vähääkään ja että nuorta väkeä kävi yksinomaan minun eikä teidän luonanne ja että te olitte vain kotiopettaja, jonka oli pakko asua edelleen talossani, koska hän ei ollut saanut palkkaansa. Eikö asia ollut näin? Muistatteko sen? Kyllä te olette osannut elämässänne kunnostautua, Stepan Trofimovitš!
— Se oli vain satunnainen heikkouden hetki, olimmehan kahden, — parahti Stepan Trofimovitš tuskissaan. — Voimmeko nyt katkaista kaiken yksistään noiden vähäpätöisten seikkain vuoksi? Eikö näiden monen vuoden aikana ole jäänyt mitään ehjää välillemme?
— Te olette hyvin käytännöllinen. Tahdotte aina, että minä olisin teille mahdollisimman paljon velkaa. Kun te tulitte ulkomailta, te katselitte minuun hyvin alentuvaisesti ettekä antanut minun puhua sanaakaan, mutta kun minä lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani aloin myös puhua madonnaa koskevista vaikutelmistani, te ette edes kuunnellut minua, vaan hymähtelitte pilkallisesti kaulaliinaanne, ikäänkuin minä en olisi kyennyt tuntemaan samoin kuin tekin…
— Ei se voinut olla noin, varmaankin minä… J'ai oublié. [Olen unohtanut.]
— Sitä se oli. Ja oliko tuossa kaikessa edes mitään kehuttavaa. Kaikkihan on pelkkää lorua ja mielikuvitusta Nykyjään ei kukaan ole enää madonnasta haltioissaan, eivätkä muut kuin tuollaiset piintyneet ukonrahjukset hukkaa enää aikaansa sellaiseen. Se on todistettu.
— Onko jo todistettukin?
Se ei kelpaa mihinkään. Tämä tuoppi on tarpeellinen, koska siihen voi kaataa vettä, tämä lyijykynä on hyödyllinen, koska sillä voi kirjoittaa, mitä kulloinkin tahtoo. Mutta mitä tekee naiskasvoilla, jotka vielä kaiken lisäksi ovat luonnollisia kasvoja rumemmat. Piirustakaapa omena ja pankaa sen viereen oikea omena, — kumman niistä otatte mieluummin? Te ette ainakaan erehtyisi. Kas, siinä ovat kaikki teorianne, sen jälkeen kuin vapaan tutkimuksen ensi säde on päässyt niihin tunkeutumaan.
— Aivan niin, aivan niin.
— Te hymähditte pilkallisesti. Mitä puhuittekaan te minulle esimerkiksi almusta? Mutta nautinto, jota almunjakaja tuntee, on ylpeän ja epäsiveellisen ihmisen nautintoa, rikkaan nauttimista rikkaudestaan, vallastaan ja siitä ylemmyyden tunteesta, joka syntyy hänessä hänen verratessaan itseänsä kerjäläiseen. Almu demoralisoi sekä almuni antajan että almun saajan, ja kaiken lisäksi se ei suinkaan vähennä, vaan päinvastoin edistää köyhyyttä. Laiskurit, jotka eivät halua tehdä työtä, hyörivät almunjakajien ympärillä kuten pelurit pelipöydän ääressä voiton toivossa. Ja ne rovot, jotka köyhille heitetään, eivät riitä nimeksikään, ei sadannelle osallekaan heistä. Paljonkohan tekään olette oikeastaan jakanut elämässänne toisille? Enintään kahdeksankymmentä kopeekkaa, muistelkaapa tarkoin. Muistatteko, milloin viimeksi annoitte almun? Siitä on jo varmasti pari vuotta, ellei siitä ole jo neljäkin. Te saarnaatte aina omaanne ja olette vain haitaksi asian kululle. Nykyaikaisessakaan yhteiskunnassa laki ei saisi enää sallia almun antamista. Uudessa yhteiskunnassa ei tule lainkaan olemaan köyhiä.
— Oo, mikä määrä toisten sanoja!! Vai olette te jo uudessa yhteiskunnassa saakka! Onneton, Jumala teitä armahtakoon!
— Siellä ollaan, Stepan Trofimovitš. Tarkoin te olettekin koettanut pitää minulta piilossa kaikki uudet aatteet, joista nykyjään jokainen on selvillä, ja kaiken tämän te olette tehnyt, koska olette kadehtinut minua ja koska olette tahtonut saada ylivallan. Nyt tuo Julijakin on jo sata virstaa minua edellä. Mutta nyt minunkin silmäni ovat vihdoinkin auenneet. Olen kuitenkin puolustanut teitä, sikäli kuin olen voinut; kaikki syyttävät teitä.
— Riittää! — Stepan Trofimovitš yritti taas nousta paikaltaan. — Riittää! Mitä voisinkaan toivottaa teille muuta, kuin että tulisitte katumukseen.
— Istukaa hetkeksi, Stepan Trofimovitš. Minun on kysyttävä teiltä jotakin. Te olette saanut kai kutsun tulla esitelmöimään kirjalliseen matineaamme. Kaikki tämä on tapahtunut minun toimestani. Sanokaahan, mistä olette aikonut luennoida?
— Kas juuri siitä kuningatarten kuningattaresta, tuosta ihmiskunnan ihanteesta, Sikstiiniläisestä madonnasta, joka teidän mielestänne ei ole edes tuopin eikä edes lyijykynänkään arvoinen.
— Ettekö siis esitelmöiköön historiallisesta aiheesta? — Varvara Petrovna oli pettynyt. – Mutta ettehän te saa kuulijoita. Aina te vain tuosta madonnastanne! Kannattaako vaivaa puhua sellaisesta, mikä saa kaikki ihmiset torkkumaan? Saatte uskoa, Stepan Trofimovitš, että tarkoitan vain teidän parastanne. Miten paljon parempi olisi, jos ottaisitte aiheeksenne jonkin hauskan keskiaikaisen hovijutun, vaikkapa vain Espanjan historiasta, jonkin juorujutun, johon itse voisitte vielä lisätä jotakin ja höystää sitä omilla sukkeluuksillanne. Siellähän oli loistava hovi ja loistavat naiset, myrkytyksiä… Karmazinov sanoi, että on ihmeellistä, jollei Espanjankaan historiasta löydä huvittavia aiheita.
— Karmazinov, tuo itsensä tyhjäksi kirjoittanut hölmö, etsii muka minua varten teemoja.
—- Karmazinov, tuo melkeinpä voisi sanoa »valtiollinen äly». Olette liian teräväkielinen tänään, Stepan Trofimovitš.
— Teidän Karmazinovinne — on vanha, itsensä tyhjäksi kirjoittanut pahasisuinen ämmä! Chère, chère, hyvä Jumala, kuinka pian olette madaltunut heidän orjaksensa!
— En voi tosin vieläkään oikein sietää hänen pöyhkeilyänsä, mutta tunnustan kuitenkin hänen älynsä. Sanon vielä kerran, puolustin teitä sikäli kuin voin. Ja minkä vuoksi on aina saatettava itsensä naurunalaiseksi ja ikäväksi. Päinvastoin teidän olisi syytä, kuten ainakin kuluneen vuosisadan edustajan, astua puhujalavalle arvokas hymy huulillanne. Kertoisitte heille älykkäästi kolmisen juttua, siten kuin te yksin osaatte kertoa. Olkoonpa, että olettekin jo vanhus, kuluneen vuosisadan edustaja, joka on jäänyt heistä jälkeen, olkoon niin, mutta kun te itse myönnätte tämän hymyilyllänne jo esipuheessanne, niin kaikki huomaavat, että te olette herttaisen hyvä ja henkevä sirpale muinaisuutta… Sanalla sanoen, vanhan polven mies, mutta sentään niin avarakatseinen, että kykenee itse näkemään kaikkien niiden käsitysten järjettömyyden, käsitysten, joita itse on aina ennen pitänyt oikeina. Tehkää mielikseni, pyydän teitä.
— Riittää, chère! Älkää pyytäkö sitä, minä en voi. Pidän luentoni Madonnasta ja nostatan myrskyn, joka musertaa heidät kaikki, tai sitten vain yksin minut!
— Varmasti teidät yksin, Stepan Trofimovitš!
— Se olkoon sitten osani. Olen kertova heille siitä alhaisesta orjasta, siitä löyhkäävästä ja irstaasta lakeijasta, joka ensimmäisenä on kohoava portaille sakset käsissä ja joka on repäisevä rikki ylevän ihanteen jumalalliset kasvot, tasa-arvoisuuden, kateuden ja… ruoansulatuksen nimessä Kajahtakoon silloin kiroukseni ja sitten… sitten…
— Hullujenhuoneeseenko?
— Ehkä sinnekin. Mutta joka tapauksessa tulkoon minusta sitten joko voittaja tai voitettu, minä kuitenkin jo samana iltana otan matkareppuni, kerjäläisreppuni, luovun kaikesta, kaikista lahjoistanne ja eläkkeistänne, sekä nykyisistä että tulevista, ja lähden jalkaisin jonnekin, joko viettääkseni loppuikäni kauppiasperheen kotiopettajana tai kuollakseni jonnekin lauta-aidan kupeelle nälkään. Se on sanottu! Alea jacta est.
Stepan Trofimovitš kohottautui uudelleen istualtaan.
— Olen jo vuosikausia ollut varma siitä, — huomautti Varvara Petrovna silmät välkehtien ja hänkin nousten seisoalleen, — että te elättekin yksinomaan vain sitä varten, että lopulta voisitte häväistä minut ja saattaa kotini huonoon huutoon. Mitä te oikeastaan tarkoitatte puheellanne kauppiaan kotiopettajan toimesta ja kuolemasta lauta-aidan kupeeseen? Pelkkää ilkeämielistä herjausta eikä mitään muuta!
— Te olette aina halveksinut minua. Mutta minäpä päätänkin päiväni, kuten ainakin naiselleen uskollinen ritari, sillä teidän mielipiteenne on minulle ollut aina kaikista kallein. Tästä hetkestä alkaen en ota vastaan teiltä enää mitään.
En tavoittele omaa etuani ja kunnioitan teitä vilpittömästi.
— Kuinka typerää!
— Te ette ole koskaan kunnioittanut minua. Minulla on tosin voinut olla suunnaton määrä heikkouksia. Niinpä tosiaan, olen ollut teidän syöttiläänänne, — käytän nihilismin kieltä,— mutta sittenkään ei syöttiläänä oleminen ole koskaan ollut menettelyjen! korkeimpana periaatteena. Se on käynyt aivan itsestään, en itsekään oikein tiedä, miten se on vienyt siihen… Olen aina luullut, että välillämme olisi ollut jotakin korkeampaakin kuin pelkkä — syöminen, enkä koskaan… en koskaan ole tahtonut olla — roisto! Matkaan siis, että asia tulisi autetuksi! Myöhäiselle matkalle! Nyt on jo syksymyöhä, sumu peittää pellot, hyinen härmävanhus kattaa tulevan tieni, ja tuuli tuiverrellen muistuttaa läheisestä haudastani… Mutta matkaan, matkaan siis, uutta tietäni pitkin…
»Täynnä rakkautta puhtahinta, lempihaaveellensa uskollisna…»
Oo, hyvästi, haaveeni! Kaksikymmentä vuotta! Alea jacta est! — Hänen kasvonsa olivat aivan märät kyynelistä, jotka olivat purskahtaneet esiin. Hän otti hattunsa.
— En ymmärrä latinaa, — virkkoi Varvara Petrovna yrittäen hillitä itseänsä.
Kukapa sen oikein tiennee, ehkä itku ei ollut kaukana hänelläkään, mutta suuttumus ja oikutteluhalu saivat kuitenkin voiton.
— Tiedän varmasti vain sen, että kaikki tuo on vain pelkkää oikuttelua. Ette te koskaan kykene panemaan uhkauksianne toimeen, uhkauksianne, jotka ovat vain pelkkää egoismia. Ette te mene minnekään, ette minnekään — kauppiaan luo, vaan yksinkertaisesti päätätte päivänne minun luonani, otatte kauniisti vastaan eläkkeenne ja keräätte edelleenkin tiistaisin ympärillenne nuo jonninjoutavat ystävänne. Hyvästi, Stepan Trofimovitš.
— Alea jacta est! — Stepan Trofimovitš kumarsi syvään ja lähti kotiinsa melkein puolikuolleena mielenliikutuksesta.