I.
Juhlapäivästä oli nyt lopullisesti sovittu, mutta von Lembke kävi vain yhä surullisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Häntä ahdistivat merkilliset turmiota ennustavat aavistelut, mikä oli omiaan tekemään Julija Mihailovnan sangen levottomaksi. Tosin ei kaikki ollutkaan, kuten olla piti. Entinen lauhkea kuvernöörimme oli jättänyt hallinnolliset asiat hieman rempalleen. Par'aikaa uhkasi kolera, joissakin paikoin oli ilmennyt pahaa eläinruttoa, kaiken kesää raivosi sekä kaupungeissa että isoissa kirkonkylissä tulipaloja, ja, mikä pahinta, kansaan oli yhä syvemmälle syöpynyt typerä epäluulo, että nämä palot olivat — murhapolttoja. Ryöstöjäkin oli tapahtunut entiseen verraten kahta enemmän. Mutta olihan tämä niin perin tavallista, eikä yksin tämä suinkaan olisi häirinnytkään näihin asti aina niin perin onnellisen Andrei Antonovitšin rauhaa, jollei olisi ilmennyt lisäksi vielä muita, paljon painavampia syitä.
Eniten Julija Mihailovnaa ihmetytti se, että hänen miehensä kävi päivä päivältä yhä vaiteliaammaksi ja, mikä merkillisintä, samalla myös yhä umpimielisemmäksi. Ja mitäpä olisi luullut hänellä olevan salattavaa? Andrei Antonovitš tosin hyvin harvoin missään asiassa intti vastaan. Hän oli aina taipunut täydellisesti vaimonsa tahtoon. Tämän vaatimuksesta hän oli muun muassa pari kolme kertaa tarttunut sangen uskallettuihin milteipä lainvastaisiinkin keinoihin laajentaakseen kuvernöörin hallintovaltaa. Tässä samassa tarkoituksessa oli oltu parisen kertaa jo suorastaan pahaaennustavan leväperäisiä: joillekuille sellaisille henkilöille, jotka oikeastaan olisivat ansainneet tuomion ja Siperian, oli pelkästään vain Julija Mihailovnan vaatimuksesta ehdotettu annettavaksi — lahjapalkkioita. Erinäisiin valituksiin oli päätetty myös kerta kaikkiaan olla vastaamatta. Mutta kaikesta tästä saatiin tietää vasta myöhemmin. Lembke allekirjoitti kuuliaisesti kaikki päätökset eikä koskaan tullut edes tarkemmin ajatelleeksi, missä määrin hänen vaimollaan oli oikeus sekaantua asioihin, joiden hoito oikeastaan kuului hänen omiin velvollisuuksiinsa. Mutta sen sijaan hän joskus kyllä saattoi nousta takajaloilleen aivan »jonninjoutavista pikkuseikoista», mikä Julija Mihailovnaa suuresti ihmetytti. Vaikka saattoihan hyvin ymmärtää, että hän palkaksi kuuliaisuudessa vietetyistä päivistä tunsi myös joskus tarvetta kapinoida edes pienen pienoisen hetken. Vaikka Julija Mihailovna olikin sangen teräväjärkinen nainen, hän ei valitettavasti kuitenkaan ymmärtänyt täysin miehensä jalon luonteen jaloa hienopiirteisyyttä. Voi, hänen harrastuksensa olivat tällä kertaa niin kokonaan toisaalla, ja senvuoksihan juuri ne monet väärinkäsitykset syntyivätkin.
Minun on aivan mahdotonta, enkä osaakaan, ruveta kertomaan eräänlaisia asioita. Velvollisuuksiin! ei myöskään kuulu hallinnollisten erehdysten arvosteleminen, ja senvuoksi syrjäytänkin kokonaan hallinnollisen puolen. Koska kerran olen ryhtynyt kirjoittamaan kronikkaa, olen samalla myös sitoutunut suorittamaan toisenlaisia tehtäviä, Sitäpaitsi kuvernementtimme asioita on vielä paljonkin tuleva päivänvaloon kunhan vain jaksamme hieman odottaa. Muutamista seikoista en kuitenkaan saata olla puhumatta.
Mainitkaamme vielä pari sanaa Julija Mihailovnasta. Tämä naisparka (minun on häntä kovin sääli) olisi kyllä muutenkin saavuttanut kaiken sen, mikä häntä viekoitteli ja veti puoleensa (maine y.m.s.), vieläpä paljon vähemmällä pauhulla ja eksentrisyydellä, kuin mihin hän jo ensi askelellaan heittäytyi. Lieneekö hänessä runollinen mieli pyrkinyt pursumaan yli äyräidensä, vai johtuiko kaikki tämä ehkä hänen aikaisimmassa nuoruudessaan kärsimistään epäonnistumisista, niin että hän nyt, kun kohtalon lehti oli kääntynyt, tunsi olevansa aivan kuin johonkin erikoistehtävään valittu, melkeinpä kuin Herran voideltu, jonka ylle »tulen liekki oli leimahtanut», mutta tuossa liekissähän se vaara juuri piilikin. Tällainen liekki ei olekaan mikään irtopalmikko, joka sopii koristamaan minkä naisen päätä tahansa. Mutta tuskin kenenkään on tätä seikkaa niin vaikeata uskoa kuin juuri naisen. Hän ei ole kuulevinansakaan muita kuin niitä, jotka häntä osaavat yllyttää. Ja Julija Mihailovnaa yllytettiin joka puolelta. Tämä raukka joutui mitä erilaisimpien vaikutusten ristituleen ja piti koko ajan itseään jonakin erikoisuutena. Monen onnenonkijan onnistui lämmitellä käsiään hänen lähettyvillään, ja nämä kyllä osasivat käyttää hyväkseen hänen vilpittömyyttään tänä hänen lyhyenä kuvernöörikautenaan, ja mikä sekasotku syntyäkään tuosta n.s. itsenäisyydestä. Häntä miellytti yhtä hyvin sekä suurtilallisuus että aristokraattinen elementti, sekä kuvernöörin hallintovallan laajentaminen että demokraattinen elementti, sekä uudet laitokset että järjestys, vapaa-ajattelu, sosialistiset aatepahaiset, sekä aristokraattisen salongin hillitty sävy että häntä ympäröivän nuorison melkeinpä jo teetuvan tapoja muistuttava ujostelemattomuus. Hänen korkein halunsa oli luoda ympärilleen onnea ja sovittaa kaikki sovittamaton, s.o. saada kaikki ihmiset yhtymään vain hänen oman persoonansa ihailuun. Hänellä oli suosikkejakin. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš, joka käytti valttinaan mitä räikeintä imartelua. Tälle Julija Mihailovna oli erikoisen suosiollinen. Tämä nuori mies viehätti häntä eräästä toisestakin syystä, mikä syy tosin oli perin kummallinen, mutta kuitenkin niin kuvaava tälle naisparalle. Julija Mihailovna uskoi, että Pjotr Stepanovitš kerran vielä paljastaisi hänelle valtiollisen salaliiton. Vaikka tällainen tuntuukin mahdottomalta, niin asia oli kuitenkin näin. Hänestä nimittäin näytti kuin näyttikin siltä, että kuvernementissa täytyi piillä jokin valtiollinen salaseura. Pjotr Stepanovitš oli itse saanut tämän merkillisen luulon juurtumaan häneen vain yhä syvemmälle toiselta puolen eräänlaisista asioista vaikenemalla, toiselta puolen taas eräillä viittailuillaan. Julija Mihailovna uskoi näet, että Pjotr Stepanovitšilla oli suhteita kaikkialla Venäjän vallankumouksellisten verkostossa, mutta että tämä oli häntä kohtaan ehdottomasti vilpitön, jopa että tämä suorastaan jumaloi häntä. Salaliiton ilmituleminen, Pietarista odotettavissa oleva kiitollisuudenosoitus, tuleva loistava virkaura, vaikuttaminen »lempeydellä» nuorisoon, joka siten voitaisiin estää menemästä äärimmäisyyksiin, kaikki tämä saattoi yht'aikaa mahtua hänen fantastiseen päähänsä. Olihan hän jo pelastanut, saanut Pjotr Stepanovitšinkin alistumaan. Tästä hän muuten oli aivan varma, miksi hän ei olisi samoin voinut pelastaa minuakin. Ei yksikään heistä saisi joutua turmioon, hän on pelastava heidät kaikki. Hän jakaa heidät eri ryhmiin, hän tiedoittaa heistä kustakin erikseen ylimpään paikkaan… hän on oleva itse oikeamielisyys, ja silloin ehkä historia sekä koko venäläinen liberalismi on vielä kerran siunaava hänen nimeänsä. Ja salaliittohan tulee joka tapauksessa paljastetuksi. Saadaan siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla…
Mutta kuitenkin olisi ollut varsin välttämätöntä, että Andrei Antonovitš olisi, vaikkapa vain juhlan ajaksi, edes hieman piristynyt. Häntä oli välttämättä jotenkin ilahdutettava ja samalla rauhoitettava. Tässä tarkoituksessa Pjotr Stepanovitš sai komennuksen lähteä tämän luo, ja Julija Mihailovna uskoi varmasti hänen jollakin tunnetulla rauhoittamiskeinollaan saavan Andrei Antonovitšin temmatuksi edes hetkeksi alakuloisuuden pauloista. Pjotr Stepanovitšillahan saattoi olla jotakin ilmoitettavaa, ja tuntuihan aina paremmalta saada kuulla kaikki suoraan silminnäkijältä. Julija Mihailovna luotti täydellisesti Pjotr Stepanovitšin joustavuuteen. Tämä ei tosin ollut käynyt pitkään aikaan von Lembken työhuoneessa, ja nytkin hän sattui lennähtämään sinne juuri sellaisena hetkenä, jolloin potilas oli erikoisen kireässä mielenvireessä.