II.
Oli tapahtunut jotakin, jota herra von Lembke ei mitenkään saattanut käsittää mahdolliseksi. Siinä piirikunnassa, jossa Pjotr Stepanovitš muuten oli juuri äsken juhlinut, muudan aliluutnantti oli saanut lähimmältä päälliköltään suullisen muistutuksen. Tämä oli tapahtunut koko komppanian läsnäollessa. Aliluutnantti oli vielä nuori, äsken Pietarista saapunut, oli aina ollut vaitelias ja yrmeä, jopa mahtailevakin, vaikka olikin kasvultansa pieni, varreltansa lihavahko sekä punaposkinen. Hän ei ollut jaksanut kestää häväistystä, vaan oli hyökännyt päin komentajaa pää oudosti kallellansa ja omituisesti vingahdellen mikä oli juuri eniten hämmästyttänyt komppaniaa, lyödä läimähdyttänyt päällikköänsä sekä puraissut tätä olkapäähän. Töin tuskin hänet oli saatu tästä irroitetuksi. Ei ollut epäilemistäkään: mies oli tietenkin menettänyt järkensä, ainakin jälkeenpäin väitettiin, että nuori mies oli viime aikoina useamman kerran tehnyt itsensä syylliseksi mitä mahdottomimpiin tekoihin. Hän oli muun muassa kerran heittänyt ulos asunnostaan kaksi isäntäväkensä pyhäinkuvaa, joista toisen hän oli ensin lyönyt kirveellä aivan säpäleiksi. Omassa huoneessaan hän taas oli kolmelle eri telineelle asettanut yhdelle Vogtin, toiselle Moleschottin ja kolmannelle Büchnerin teokset, niin että niistä kukin muodosti ikäänkuin saarnatuolin, ja kunkin sellaisen eteen hän oli sytyttänyt vahakynttilän. Mikäli voi päätellä kirjoista, joita oli hänen huoneessaan, hän oli kaiketi lukenut paljon. Jos hän olisi omistanut viisikymmentätuhatta frangia, niin hän olisi varmasti purjehtinut jonnekin Marquesas-saaristoon, kuten se »kadetti», jota herra Herzen niin humoristisesti on kuvannut eräässä teoksessaan. Kun aliluutnantti oli vangittu, hänen huoneestaan oli löydetty kokonainen kimppu mitä hillittömimpiä julistuksia.
Itse asiassahan julistukset eivät ole oikeastaan yhtään mitään, eikä niitä mielestäni kannata säikkyä. On niitä nähty ihmeempiäkin. Sitäpaitsi nämä julistukset eivät olleet edes uusia: olihan aivan äskettäin levitetty H:skin kuvernementissa aivan samanlaisia, — kuten kerrottiin, — ja Liputin, joka noin puolitoista kuukautta sitten o liikkunut tuossa samaisessa piirikunnassa se myös naapurikuvernementissa, oli lisäksi vielä tietänyt kertoa, että hän jo siellä muka oli nähnyt aivan samanlaisia lehtisiä. Andrei Antonovitšia hämmästyttikin eniten se, että Špigulinien tehtaan isännöitsijä oli aivan samoihin aikoihin jättänyt poliisilaitokselle pari, kolme pakallista aivan samoja lehtisiä, joita oli tavattu tuolta aliluutnantiltakin, ja sanonut, että nämä pakat oli yön aikana heitetty tehtaalle. Näitä pakkoja ei oltu edes vielä päästetty irti niitä ympäröivästä siteestä, eikä siis ainoakaan työmiehistä ollut ehtinyt niitä lukea. Eihän tämä ollut asia eikä mikään, mutta sittenkin se vain sai Andrei Antonovitšin miettimään. Asia näytti hänestä mielenkiintoisen monimutkaiselta.
Tässä Špigulinien tehtaassa oli silloin juuri kehittymäisillään se samainen »špigulnilainen juttu», josta meillä aikomaan puhuttiin niin paljon ja joka mitä ihmeellisimpinä toisintoina kierteli aikansa myös kummankin pääkaupunkimme sanomasanomalehdissä. Noin kolme viikkoa sitten joku oli tehtaalla sairastunut ja kuollutkin aasialaiseen koleraan. Tämän jälkeen oli jo sairastunut useampiakin. Kaupungissa säikähdettiin, sillä kolera uhkasi naapurikuvernementista käsin. Mainittakoon, että meillä oli kyllä jo ryhdytty sangen tyydyttäviin terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin tämän kutsumattoman vieraan varalta. Mutta Špigulinien tehtaaseen, jonka omistajat olivat monimiljonäärejä ja joilla oli suhteita, ei tarkastuksessa oltu kajottu tarpeeksi. Ja senvuoksi alettiinkin ennen pitkää huhuilla, että siellä muka olikin se, kaiken pahan juuri ja sairauden taimitarha ja että sekä itse tehtaaseen että erikoisesti tehtaan työväen asuntoihin oli kaikkinainen lika jo siinä määrin juurtunut, että vaikka kolera ei uhkaisikaan muualla, niin se näissä pesissä syntyisi jo aivan itsestänsäkin. Silloin ryhdyttiin tietenkin heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin, ja Andrei Antonovitš itse valvoi sangen tarkasti, että määräykset pantiin kiireellisesti toimeen. Vajaassa kolmessa viikossa saatiin näin koko tehdas puhdistetuksi, mutta Špigulinien veljekset jostakin käsittämättömästä syystä siitä huolimatta sulkivat tehtaansa kokonaan. Toinen veljeksistä asui vakinaisesti Pietarissa, ja toinen taas matkusti Moskovaan heti, kun viranomaisten toimesta suoritettu tehtaan puhdistus oli ohi. Tehtaan isännöitsijä oli ryhtynyt heti tekemään tiliä työmiesten kanssa, ja kuten myöhemmin kävi selville, hän oli näitä röyhkeästi pettänyt. Työmiehet olivat alkaneet napista, olivat vaatineet oikeudenmukaista tilintekoa, hölmöydessään olivat kääntyneet poliisilaitoksenkin puoleen, mutta — se täytyy tunnustaa — he eivät suinkaan pitäneet asiasta liian suurta melua eivätkä olleet kovinkaan kiihoittuneita. Kas, tällöinpä juuri Andrei Antonovitšille olikin jätetty nuo isännöitsijältä saadut julistukset.
Pjotr Stepanovitš lennähti työhuoneeseen ilmoittautumatta, kuten ainakin perheen ystävä, ja olihan hänellä sitäpaitsi Julija Mihailovnan käskystä erikoistehtävä suoritettavanaan. Nähtyään hänet von Lembke kurtisti kulmiansa ja otti hänet vastaan pahantuulisen ja epäystävällisen näköisenä seisahtuen pöydän luo. Tätä ennen hän oli näet kävellyt edestakaisin työhuoneessaan ja keskustellut jostakin kahdenkesken kansanvirkamiehen Blümin kanssa, joka oli hyvin kömpelön ja tylyn näköinen saksalainen ja jonka hän on tuonut mukanansa Pietarista huolimatta Julija Mihailovnan voimakkaista vastalauseista. Pjotr Stepanovitšin tultua huoneeseen virkamies väistyi ovelle päin lähtemättä kuitenkaan poiskaan. Pjotr Stepanovitšista näytti miltei siltä, että tämä samalla vaihtoi paljon puhuvan katseen päällikkönsä kanssa.
O-ho, sainpas teidät kiinni, piileskelevä kaupunginpää, — huudahti Pjotr Stepanovitš nauraen ja peitti kämmenellään pöydällä olevan julistuksen, — tästä kai tulee lisäys kokoelmaanne, vai mitä?
Andrei Antonovitš sävähti tulipunaiseksi. Hänen kasvonsa aivan vääristyivät.
— Antakaa olla, antakaa olla sen,— hän huudahti vihasta vavahtaen, — ettekä te… herra saa…
— Mitäs te nyt? Ette kai te suuttunut?
— Sallikaa minun huomauttaa teille, arvoisa herra, etten aio tästä lähtien enää sietää teidän sans façon'ianne ja pyydän teitä pitämään mielessänne…
— Hyi, piru, tehän taidatte olla aivan tosissanne!
— Vaiti, vaiti! — von Lembke tömisytti jalkojaan mattoon, — te ette saa…
Jumala sen tietää, mikä tästä olisi voinut lopulta tulla. Voi, tässä oli kaiken muun ohella vielä eräs seikka, josta Pjotr Stepanovitš ei tietänyt mitään, eipä tietänyt edes itse Julija Mihailovnakaan. Onneton Andrei Antonovitš oli viime aikoina siinä määrin kiihoittunut, että oli suorastaan alkanut olla mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille vaimostansa. Näin hän tunsi etenkin yksin ollessaan, ja erikoisesti öisin hän sai kestää mitä hirveimpiä hetkiä.
— Ja minä kun ajattelin, että jos ihminen kerran kaksi päivää peräkkäin aina puoliyöhön lukee teille romaaniaan ja tahtoo tietää mielipiteenne siitä, niin silloin luulisi hänen olevan aivan välinpitämättömän ainakin tämmöisistä muodollisuuksista… Julija Mihailovnahan kohtelee minua sangen tuttavallisesti. Kuka teistä täällä ottaa oikein selvän? — huomautti Pjotr Stepanovitš melkeinpä arvokkaasti. — Apropos, tässä on teidän romaaninnekin, — ja hän pani pöydälle isohkon, painavan, rullalle käärityn vihon jonka ympärillä oli sininen paperikääre.
Lembke punastui hämmennyksissään.
— Mistä te sen löysitte? — hän kysyi varovaisesti voimatta peittää iloansa, jonka esilletulemista hän koetti estää kaikin voimin.
— Ajatelkaahan, aivan sellaisenaan tötterössä se oli vierinyt lipaston taakse. Luulen, että olin sen silloin heti huolimattomasti heittänyt lipastolle. Vasta toissa päivänä se löytyi, kun pestiin lattioita, mutta kylläpä te annoittakin minulle tehtävän!
Ankaran näköisenä Lembke loi silmänsä maahan.
— Teidän ansiostanne en ole nukkunut kahteen yöhön peräkkäin. Kaksi päivää sitten se jo löytyi, mutta tahdoin lukea sen, ja kun ei ollut päivällä aikaa, niin luin öisin. No niin, en ole tyytyväinen: ajattelen toisin. Mutta syljen minä koko jutulle, en ole koskaan ollut arvostelijana, mutta — en voinut riistäytyä irtikään, taattoseni, en voinut, vaikka en ollutkaan tyytyväinen. Neljäs ja viides luku… ne ovat suorastaan… suorastaan… suorastaan… piru oikein tietää, mitä ne ovat. Ja miten paljon huumoria te olette saanutkaan siihen tungetuksi, nauroin ääneen. Miten te osaattekaan pistää pilkaksi sans que cela paraisse! No, ja sitten yhdeksännessä, kymmenennessä, niissähän on pelkästään vain rakkautta, ei kuulu meille. Muuten hyvin vaikuttavaa. Igrenevin kirjettä lukiessani olin vähällä ruveta pusertamaan itkua, vaikka olettekin kuvannut hänet niin sattuvasti. Tiedättekö, se on tunteellista, mutta kuitenkin te tahdotte osoittaa hänen teennäisyytensä, ei totta? Arvasinko oikein vai en? Niin, ja loppu minua suututti eniten, olisin suorastaan lyönyt teitä. Mitä te kaikella sillä oikein tahdotte sanoa? Sehän on tuota iänikuisen perheonnen, lukuisien lasten ja pääomien ihannoimista, on elää retuutettu ja maallista hyvyyttä kartutettu, voi hyvä Jumala! Kyllä te osaatte lumota lukijan, en minäkään malttanut jättää sitä kesken, mutta sehän on sitä pahempi. Lukija on tyhmä jo entisestään, viisaiden ihmisten velvollisuus olisi saada hänet hereille, mutta te… No, mutta riittää nyt, ja hyvästi tällä kertaa. Ette saa suuttua toisellakaan kertaa. Oikeastaan tulin tänne sanoakseni teille pari totuuden sanaa, mutta te olette tänään niin…
Sillä välin Andrei Antonovitš oli ottanut romaaninsa ja sulkenut sen lukon taakse tammiseen kirjakaappiinsa sekä ohimennen antanut merkin Blümille, että tämän oli häivyttävä. Tämä poistuikin kasvoillaan pingoittunut ja surullinen ilme.
— En minä ole tänään… minä vain muuten… aina vain ikävyyksiä, — hän murahti kulmat kurtussa mutta aivan leppyneenä ja istahti pöytänsä ääreen. — Istukaa tekin ja sanokaa ne pari sanaanne. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, Pjotr Stepanovitš, älkääkä te enää pitäkö tapananne lennähtää noin…joskus, kun on asioita, niin…
— Tavat ovat minulla aina samat…
— Tiedän sen ja uskon, että te aivan tarkoituksettomasti, mutta joskus, kun on kiireitä… istukaahan.
Pjotr Stepanovitš asettui mukavasti sohvalle ja oli melkein jo samassa hetkessä istuessaan vetänyt jalkansakin alleen.