III.
– Mitä kiireitä teillä nyt on? Ettehän vain tarkoita näitä? — Hän osoitti julistuksia. — Tällaisia lehtisiä voin hankkia teille kuinka paljon tahansa, jo H:skin kuvernementissa minulla oli kunnia tutustua niihin.
— Siis silloin, kun te oleskelitte siellä?
— Tietenkin silloin eikä sieltä poistuttuani. Yhdessä oli vinjettikin, ylös oli piirretty kirves. Sallittehan — hän otti julistuksen, — no niin onhan tässäkin kirves. Aivan tarkalleen sama.
— Niin, kirves. Näettehän selvästi: kirves.
— Niin, kirvestäkö säikähditte?
— En minä kirvestä… en minä säikähtänyt, mutta on asioita… asia on semmoinen, tässä on seikkoja…
— Minkälaisia? Tarkoitatteko niitä, joita tehtaalta tuotiin? Ohoo! Mutta tiedättekö, että tuossa tehtaassa työmiehet itse rupeavat pian kirjoittelemaan julistuksia.
— Kuinka niin? — kysäsi von Lembke ankaran ihmettelevästi.
— Aivan yksinkertaisesti. Pitäkääpä silmällä niitä. Olette liian pehmeä mies, Andrei Antonovitš. Kirjoittelette romaaneja. Ja tässä kun pitäisi toimia vanhan tavan mukaan.
— Minkä vanhan tavan mukaan, mitä neuvoja nuo ovat olevinaan? Tehdas on puhdistettu. Annoin määräyksen, ja se puhdistettiin.
— Mutta työmiehethän kapinoivat. Ne olisivat selkäsaunaa vailla. Sillä olisi koko juttu selvä.
— Kapinoivat? Se on tyhjää puhetta. Annoin määräyksen, ja puhdistus tehtiin.
— Oi voi, olette pehmeäluontoinen mies, Andrei Antonovitš.
— Minä, ensinnäkään minä en ole niinkään pehmeäluontoinen, ja toiseksi… — von Lembke oli loukkaantunut. Hän oli keskustellut nuoren miehen kanssa puoliväkisin, vain uteliaisuudesta, saadakseen tietää häneltä jotakin uutta.
— Ahaa, taaskin vanha tuttu! — Näin sanoen Pjotr Stepanovitš keskeytti hänen puheensa tarttuen toiseen paperipainimen alla olevaan julistukseen, joka nähtävästi oli painettu ulkomailla ja kirjoitettu runomittaan. — No, tämän minä osaan aivan ulkoa: Kirkas sielu! Katsotaanpa, niinhän se on kuin sanoin, Kirkas sielu, toden totta. Tähän sieluun tutustuin jo ulkomailla. Mistä te olette sen kaivanut esiin?
— Sanoitte nähneenne ulkomailla? — von Lembke havahtui.
— Aivan niin, neljä kuukautta sitten, tai ehkäpä siitä on jo viisikin.
— Miten paljon näittekään siellä ulkomailla, — von Lembke huomautti terävästi. Pjotr Stepanovitš kuulematta häntä levitti auki paperin ja luki ääneen runon:
KIRKAS SIELU.
Syntyjään ei ollut suuri, rahvaaseen vei sukujuuri. Mutta tsaarin kostotöistä, aateliston pakkovöistä tarpeen sai ja teille lähti, joill' on tyrmä johtotähti: Haastoi vapautta uutta, veljein yhdenvertaisuutta.
Vastarinnan lipun nosti. Paollansa maasti osti suojan tsaarin pyöveliltä, ruoskalta ja pihtimiltä. Kansa, sorron painon alla, kapinoimaan kaikkialla oli valmis. Taškentissa, — Smolenskissa mielet kuohui.
Ylioppilasta kotiin vartoi kaikki suuriin sotiin: lyömään aateliston kasaan, maassa omaisuudet tasaan jakamaan ja pakottamaan hornan suureen tuuttiin samaan kirkot, vihkimiset, perheet — ajan menneen julkierheet.
[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]
— Te olette varmasti saanut sen tuolta upseerilta, vai mitä? — kysäisi
Pjotr Stepanovitš.
— Te kai tunnette tuon upseerinkin?
— Tunnenpa tietenkin. Mehän juhlimme siellä yhdessä hänen kanssaan pari päivää. Oli oikein että hän tuli hulluksi.
— Ehkä hän ei tullutkaan hulluksi.
— Senkö vuoksi te sitä epäilette, koska hän puraisi?
— No niin, mutta jos te kerran näitte nuo runot ulkomailla, ja sitten löydettiin täältä samanlaisia tuolta upseerilta…
— Mitä? Terävä huomautus. Te, Andrei Antonovitš, taidattekin kuulustella minua? Katsokaas, — hän aloitti samassa tavattoman arvokkaasti, — siitä, mitä minä näin ulkomailla, olen sieltä palattuani tehnyt jo jollekulle selvää, ja selityksiäni on pidetty tyydyttävinä, sillä muutenhan minä en olisi voinut onnellistuttaa tätäkään kaupunkia läsnäolollani. Olen siis sitä mieltä, että tässä suhteessa on kaikki selvää, enkä minä ole enää velvollinen tekemään mistään kenellekään tiliä. Eikä kaikki ole selvää sen vuoksi, että olisin ilmiantaja, vaan sen vuoksi, etten ole voinut muutenkaan menetellä. Ja ne henkilöt, jotka olivat Julija Mihailovnalle kirjoittaneet minusta, tiesivät kyllä suosittelevansa rehellistä miestä… Mutta kaikki tämä hiiteen, ja tänne olen nyt tullut puhuakseni teille eräästä tärkeästä asiasta, ja sen vuoksi on hyvä, että lähetitte pois tuon nokikolarinne. Asiani on tärkeä, Andrei Antonovitš, pyytäisin teiltä jotakin sangen vakavaa.
— Syytäisitte? Hm… Olkaa hyvä, odotan ja olenpa uteliaskin. Minun on muutenkin teitä ihmetteleminen, Pjotr Stepanovitš.
Von Lembke oli jokseenkin hermostunut. Pjotr Stepanovitš heitti toisen jalkansa toisen yli.
Pietarissa, — hän aloitti selityksensä, — minä monesta asiasta puhuin hyvin avomielisesti, mutta eräistä seikoista kuitenkin, kuten tästä esimerkiksi (hän osoitti sormellaan Kirkasta sielua), minä vaikenin, ensinnäkin siitä syystä, että siitä ei kannattanut puhua, ja toiseksi, koska en tahtonut tuoda esille sellaista, jota minulta ei kysyttykään. En tahdo mielelläni tällaisissa asioissa tarpeettomasti kiirehtiä, tässä suhteessahan roisto juuri eroaakin kunnian miehestä, jonka yksinkertaisesti vain on joskus alistuttava olosuhteisiin. Sanalla sanoen, jättäkäämme tämä puoli syrjään. No niin, ja nyt… nyt, kun nämä hölmöt… nyt, kun kaikki on saatu ilmi ja kun asia on tullut jo teidänkin tietoonne ja, kuten näen, teiltä ei voi enää mikään pysyä salassa, sillä onhan teillä silmät päässä eikä teiltä voi mitään pitää piilossa… nämä hölmöt kuitenkin, minä… minä… no niin, minä vain sanalla sanoen tulin tänne puhumaan erään hölmön puolesta, erään, joka ehkä on mielipuoli, ja nyt tahtoisin hänen nuoruutensa, hänen onnettomuuksiensa ja teidän humaanisuutenne nimessä… Sillä ette te kai sentään ole humaaninen yksinomaan vain omatekoisissa romaaneissanne! — hän katkaisi äkkiä puhetulvansa röyhkeän sarkastisesti ja kärsimättömästi.
Sanalla sanoen näkyi selvästi, että mies oli suoraluonteinen mutta kömpelö ja taitamaton, ehkäpä kaikkea tätä vain liiallisesta humaanisuudesta ja hienotunteisuudesta. Joka tapauksessa tämä mies ei ollut järjellä pilattu, kuten Lembke heti tämän jälkeen arvostelussaan terävästi teki yhteenvetonsa ja kuten hän erikoisesti viime viikon aikana oleskellessaan yksin työhuoneessaan ja erikoisesti juuri öisin oli moittinut häntä itsekseen löytämättä selitystä siihen käsittämättömään menestykseen, jonka tämä oli saavuttanut Julija Mihailovnan ympärillä hääriessään.
— Kenenkä puolesta te oikeastaan puhutte ja mitä tämä kaikki merkitsee? — von Lembke tiedusti mahtavana yrittäen kuitenkin salata uteliaisuutensa.
— Tämä on… tämä on… piru… Enhän minä ole syypää siihen, että luotan teihin täydellisesti! Olenko minä syynä siihen, että pidän teitä mitä jaloluonteisimpana miehenä, ja mikä tärkeintä, sangen järkevänä… lahjakkaana, se on, joka ymmärtää… piru…
Tämä raukka ei nähtävästi saanut mitenkään ilmaistuksi sanottavaansa.
— Ettekö te jo viimeinkin ymmärrä, — hän jatkoi, — ettekö ymmärrä, että ilmaistessani hänen nimensä teille jätän hänet niin sanoakseni teidän käsiinne, petän hänet, eikö totta? Eikö totta?
— Mutta enhän minä voi mitenkään asiata arvata, ellette te voi sitä ilmaista?
— Siinäpä se, aina te osaatte yllättää tuolla teidän logiikallanne, piru… no niin, piru… tämä »kirkas sielu», tämä »ylioppilas» on — Šatov. Kas siinä kaikki!
— Šatov? Kuinka niin Šatov?
— Šatov on juuri se »ylioppilas», josta tässä mainitaan. Hän asuu täällä, on entinen maaorja, sama mies, joka äsken antoi korvapuustin..
— Tiedän, kyllä tiedän! — Lembke siristi silmiään. — Mutta sallinette kysyä, mistä häntä oikeastaan syytetään ja mitä te oikeastaan hänen puolestaan tahdotte saada toimeksi?
— Minähän tahdon hänet pelastaa, ettekö ymmärrä. Olenhan tuntenut hänet kahdeksan vuotta, olen ehkä ollut hänen ystävänsäkin. – Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiihoittunut. — Mutta enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä entisestä elämästäni, — hän viittasi kädellään, kaikki tämä ei ole yhtään mitään, kaikkiaan heitä on kolme ja puoli miestä, ja jos otetaan ulkomailla olevat lukuun, niin sittenkään tuskin saadaan heitä kymmentä kokoon, ja mikä on pääasia — olen aina luottanut humaanisuuteenne, järkeenne. Te ymmärrätte kaiken ja osaatte esittää asian sen oikeassa valossa eikä Jumala ties jonakin merkillisyytenä, vain mielettömän houkkion typeränä haaveena… syynä ovat onnettomuudet, huomatkaa se, pitkäaikaiset onnettomuudet, eikä, piru sen tietää, mikään tuiki olematon valtiollinen salaliitto…
Hän oli melkein hengästynyt.
— Hm. Huomaan, että hän on syyllinen noihin kirvesjulistuksiin, — päätteli Lembke melkeinpä suurenmoisen ylevämielisesti, — mutta katsokaahan, jos hän olisi ainoa, niin miten hän yksin olisi saattanut levitellä niitä sekä täällä että maaseuduilla, vieläpä H:skin kuvernementissa ja… lopuksi on tärkeintä, mistä hän on saanut ne käsiinsä.
— Minähän jo sanoin teille, että heitä nähtävästi on kaiken kaikkiaan viitisen miestä, no, ehkäpä kymmenenkin, mistä minä sen tietäisin?
— Ette siis tiedä?
— Mistäpä sen tietäisin, piru vieköön!
— Mutta tiesittehän kuitenkin, että Šatov on yksi osallisista.
— Oh!… Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään, aivan kuin olisi tahtonut päästä pakoon kiusallisen tarkkanäköistä kyselijää. — No niin, kuulkaa sitten, sanon teille suoraan: Julistuksista en tiedä yhtään mitään, en tuon taivaallista, piru vieköön, ymmärrättehän te kai, mitä merkitsee ei mitään! No niin, tietysti se aliluutnantti, ehkäpä vielä joku muukin täällä… No niin, ehkä Šatov ja ehkä vielä joku, mutta siinä kaikki viheliäisiä houkkioita… mutta minä puhun vain Šatovin puolesta, hänet on saatava pelastetuksi sillä tämä runo — on hänen, hänen itsensä sepittänsä ja hänen toimestaan painettu ulkomailla! Kas tämän tiedän aivan varmasti, mutta julistuksista ei minulla ole aavistustakaan.
— Jos runot ovat hänen, niin silloinhan ovat julistuksetkin hänen. Mutta mitä todisteita teillä on, todisteita, jotka saavat teidät epäilemään herra Šatovia?
Pjotr Stepanovitšin kärsivällisyys oli nyt kokonaan lopussa. Hän riuhtaisi esille taskustaan lompakkonsa ja otti sieltä esille paperilapun.
— Kas tässä ovat todisteet! — hän huudahti ja heitti paperin pöydälle. Lembke levitti sen auki. Kävi selville, että se oli kirjoitettu noin puoli vuotta sitten täältä jonnekin ulkomaille, se oli aivan lyhyt, pari sanaa sisältävä:
»Kirkasta sielua en voi täällä saada painatetuksi enkä muutakaan.
Painattakaa ulkomailla.
Iv. Šatov.»
Lembke katsoi tarkasti Pjotr Stepanovitšiin. Varvara Petrovna oli ollut oikeassa väittäessään, että tällä joskus oli selvästi lampaan katse, joinakin hetkinä erittäin.
— Kas, tämä tahtoo sanoa siis, — ehätti Pjotr Stepanovitš sanomaan, — että hän on kirjoittanut sen täällä puoli vuotta sitten, mutta että hän ei voinut täällä sitä painattaa jossakin salaisessa kirjapainossa tietenkin, ja sen vuoksi pyysi painattamaan sen ulkomailla… Onhan tämä kai selvää?
— On kyllä, aivan selvää, mutta kenelle hän tämän on osoittanut? Tämähän tässä toistaiseksi on vähemmän selvää, — Lembke huomautti viekkaan ironisesti.
Kirilloville tietenkin, kirjehän on kirjoitettu Kirilloville ulkomaille… ettekö muka tietänyt sitä? Sehän tässä harmittaakin, että te ehkä vain heittäydytte noin tietämättömäksi ja että itse asiassa jo kauan olette tietänyt runoista ja kaikesta muustakin. Mistä ne ovat joutuneet tähän teidän pöydällenne? Ovatpa kuin ovatkin vain osanneet ilmestyä. Mitä te minua suotta kysymyksillänne härnäätte, jos asia kerran on niin?
Suonenvedontapaisesti hän nenäliinallaan alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.
— Ehkä tiedänkin jotakin… — Lembke osasi taitavasti välttää kysymyksen, — mutta kuka on tuo Kirillov?
— No, sehän on tuo äsken tänne saapunut insinööri, joka oli Stavroginin sekundanttinakin, maniaakki, täysi hullu. Teidän aliluutnanttinne sai varmasti vain ohimenevän raivokohtauksen, mutta tämä on aivan mielipuoli — täydellisesti, sen minä takaan. Voi, Andrei Antonovitš, jos hallitus tietäisi, millaisia nämä ihmiset kaikki järjestään ovat, niin se ei koskisi niihin sormellaankaan, vaan yksinkertaisesti lähettäisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sveitsissä minä kongresseissa, näin sellaisia aivan tarpeekseni.
— Sielläkö, josta käsin johdetaan täkäläistä liikettä?
— Ja kuka sitä sitten johtaa? Kolme ja puoli miestä. Kun niitä aikansa katselee, niin rupeaa haukotuttamaan. Ja mikä on tuo täkäläinen liike olevinaan? Ovatko nämä julistukset sitä olevinaan? Ja ketä he ovat saaneet joukkoonsa värvätyksi, juoppohulluja aliluutnantteja ja pari, kolme ylioppilasta! Te olette viisas mies, vastatkaa siis kysymykseeni: Miksi he eivät saa värvätyksi joukkoonsa vähän huomattavampia henkilöitä miksi vain ylioppilaita ja kaksikymmenkaksivuotiaita nulikoita? Ja paljonko on niitäkään? Miljoonan verran koiria on pantu nuuskimaan, ja paljonko on oikeastaan saatu selville. Kaikkiaan seitsemän miestä. Saatte uskoa, tämä on jo suorastaan ikävää.
Lembke kuunteli huomaavaisesti, mutta näytti kuitenkin samalla aivan kuin ajattelevan: »Ei satakieli tarinoista kostu.»
— Mutta sallinette kai huomauttaa: te suvaitsitte vakuuttaa, että tämä kirje oli muka osoitettu ulkomaille, mutta eihän tässä ole osoitettakaan. Mistä te siis tiedätte, että se oli osoitettu nimenomaan herra Kirilloville ja lisäksi vielä ulkomaille ja… ja… että sen todella on kirjoittanut herra Šatov?
— Verratkaa sitä heti paikalla Šatovin käsialaan. Onhan teillä kansliassanne jokin hänen allekirjoituksensa. Ja mitä Kirilloviin tulee, niin hän näytti sen minulle itse.
— Te siis olette itsekin…
— No, tietysti minä olen itsekin. Näytettiin minulle siellä yhtä jos toistakin. Ja mitä taas tulee tähän runoon, niin sen oli Herzen-vainaja muka itse kirjoittanut Šatoville muistoksi ja kehoitukseksi sekä suositukseksi hänen ulkomailla vaeltaessaan, no, ja piru… ja Šatov levittelee nyt sitä nuorison keskuuteen. Kas, mitä Herzen muka minusta ajattelee.
— Tje! — tje — tje, — Lembke oli vihdoinkin pääsevinään asiasta perille, — sitähän minäkin, julistukset — ne vielä ymmärtää, mutta miksi tämä runo?
— Miten te nyt ette sitä ymmärrä. Ja piru sen tietää, miksi minä olen teille tässä lörpötellyt. Kuulkaahan, antakaa Šatov minulle, ja periköön sitten piru kaikki muut, Kirillovinkin, joka nyt piileskelee lukkojen takana samassa talossa kuin Šatovkin. He eivät pidä minusta siksi, että olen palannut… Mutta luvatkaa minulle Šatov, ja silloin minä tuon teille kaikki muut samalla tarjottimella. Minusta voi olla teille hyötyä, Andrei Antonovitš. Arvioin tuota säälittävää joukkiota olevan noin yhdeksän, kymmenen henkilöä. Pidän itse niitä koko ajan silmällä, aivan omasta aloitteestani. Kolmestahan me olemme jo selvillä: Šatovista, Kirillovista ja tuosta aliluutnantista. Toisia minä vasta parhaillaan alan tarkkailla… muuten, en ole niinkään likinäköinen. Tämä on aivan kuten siellä H:skin kuvernementissa: siellähän on tavattu julistuksia kahdelta ylioppilaalta, yhdeltä lyseolaiselta, kahdelta kaksikymmenvuotiaalta aatelismieheltä, yhdeltä opettajalta ja yhdeltä virkaerossa olevalta majurilta, noin kuusikymmenvuotiaalta, joka on juoppoudesta aivan hölmistynyt, ja siinä kaikki. Ja saatte uskoa, että siinä on kaikki, olivat aivan ihmeissään, ettei ilmennyt muuta. Mutta tarvitaan kuusi päivää aikaa. Olen jo tehnyt laskuni: kuuden päivän kuluttua eikä ennemmin. Jos toivotte tuloksia, — älkää koskeko heihin ennen kuin kuuden päivän kuluttua. Ja silloin saatte ne minulta kaikki yhdessä kimpussa, mutta jos rupeatte pöyhimään aikaisemmin, — koko poikue pyrähtää pakoon. Mutta antakaa minulle vain Šatov. Šatovin puolesta minä… Kaikkein parasta olisi kutsua hänet tänne salaa, ystävänä, vaikkapa tänne työhuoneeseen, kuulustella häntä, kohottaa hieman esirippua… Ja silloin hän on varmasti itkien heittäytyvä jalkoihinne. Hän on hermostunut ja onneton. Hänen vaimonsa huvitteleikse Stavroginin parissa. Suojelkaa häntä, ja hän on itse ilmaiseva teille kaiken, mutta siihen tarvitaan kuusi päivää… Mutta pääasia on ei puolta sanaa tästä Julija Mihailovnalle. Salaisuus. Voitteko säilyttää salaisuuden?
— Mitä te sanoitte? — Lembken silmät revähtivät selko selälleen. —
Ettekö te sitten ole ilmaissut mitään Julija Mihailovnalle?
— Hänellekö? Jumala minua siitä suojelkoon ja varjelkoon. E-ei, Andrei Antonovitš nähkääs: hänen ystävyyttään minä pidän liian suuressa arvossa ja kunnioitan häntä liian syvästi… No, ja kaikki se, mikä koskee sitä puolta… mutta minäpä en iskekään kirvestäni kiveen. Minä en koskaan vastusta häntä, sillä tiedättehän itsekin, mitä merkitsee olla hänen kanssaan eri mieltä, se olisi vaarallista. Olen ehkä ohimennen maininnutkin hänelle jonkin sanan, sillä se häntä miellyttää, mutta kaukana siitä, että olisin hänelle mitään ilmaissut, kuten nyt teille, nimiä tai muuta sen tapaista, taatto kulta. Minkä vuoksi te oikeastaan luulette minun kääntyneen teidän puoleenne? Tietenkin teen tämän sen vuoksi, että olette miehinen mies, vakava, jolla on vanhanaikaisen luja virkatottumus. Te olette nähnyt yhtä jos toistakin, tämäntapaisissa asioissa, luulen minä, teille on jo Pietarin ajoilta jokainen askel enemmänkin kuin tuttu. Mutta jos minä hänelle sanoisin vaikkapa vain nämä kaksi nimeä, niin siitä jo nousisi semmoinen melu… Hänhän on aikeissa ihmetyttää koko Pietarin. E-ei, onpa liian kuumaverinen, kas niin on asia.
— Aivan niin, hänessä on hieman liiaksi vauhtia, — Andrei Antonovitškaan ei saattanut olla mielihyvin huomauttamatta, vaikkakin hän samalla oli hyvin pahoillaan, että tuo moukka rohkeni puhella Julija Mihailovnasta hieman liian tuttavallisesti. Pjotr Stepanovitšista taas nähtävästi tuntui siltä, että tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi, vaan että löylyä oli lisättävä, jotta »Lembka» olisi tullut tarpeeksi imarrelluksi ja että hän olisi saanut tästä täydelleen ylivallan.
— Aivan niin, vauhtia, — hän myönteli, — onhan hän tosin nerokas, kirjallisesti sivistynyt nainen, mutta — hän voi kuin voikin säikyttää varpuset piiloon. Hän ei malttaisi pitää suutansa kiinni kuuttakaan tuntia, vielä vähemmän sitten kuutta päivää. E-ei, Andrei Antonovitš, älkää panko naista kuuden päivän koetukselle. Tunnustattehan, että minulla näissä asioissa on hieman kokemusta. Onhan minulla näistä asioista jo jonkin verran tietoa, tehän itse tiedätte, että minulla on sitä. En minä vallattomuuttani pyydä teiltä näitä kuutta päivää, vaan siksi, että on tosi kysymyksessä.
— Kuulin… — von Lembke ei oikein rohjennut ilmaista ajatustaan, — kuulin, että te palattuanne ulkomailta itse olitte tehnyt tarkan selon kaikesta siellä, missä se oli tarpeellista… ja teitte sen jonkinlaisen katumuksen muodossa.
— No, olipa sen asian laita miten tahansa.
— Enhän minä tietenkään tahtonut mitenkään… mutta minusta vain tuntui, että te nyt täällä olette puhunut aivan toisessa äänilajissa kristillisestä uskosta esimerkiksi, yhteiskunnallisista laitoksista ja loppujen lopuksi hallituksestakin…
— Vähänkös minä olen puhunut kaiken näköistä. Puhunhan minä nytkin, mutta eihän näitä ajatuksia saa selittää siten, kuin nuo hölmöt tekevät, se on otettava huomioon. Muuten, onko nyt siinäkin olevinaan jotakin, että hän puraisi olkapäähän? Myönsittehän tekin, että se oli oikein, olitte vain sitä mieltä, että se oli liian aikaista.
– En minä myöntämiselläni oikeastaan sitä tarkoittanut, enkä sitäkään, että se olisi ollut aikaista…
— Kylläpä olettekin varovainen, teillähän on jok'ikinen sana pistetty eri koukkuun hehe varovainen mies! — huomautti Pjotr Stepanovitš iloisena. — Kuulkaahan, ystävä kallis, olihan minun tutustuttava teihin, ja kas, siksihän minä sillä tavoin puhuin. Näin minä olen päässyt tuttavuuteen monen muunkin kanssa. Ehkäpä minun oli päästävä selville teidänkin luonteestanne.
— Mitäs te minun luonteestani?
— Enpä tiedä sitä itsekään — hän naurahti taas. — Katsokaahan, kallis ja suuresti kunnioitettu Andrei Antonovitš, te olette ovela, mutta niin pitkällä ei kai sentään vielä olla, eikä niin pitkälle kai koskaan päästäkään, ymmärrättehän? Ehkäpä ymmärrätte hyvinkin? Vaikka annoinkin tarpeelliset selitykset siellä, missä se oli tarpeellista, ulkomailta palattuani, enkä ymmärrä sitä, miksi ihminen, jolla on määrätynlaisia vakaumuksia, ei voisi myös toimia noiden vilpittömien vakaumustensa mukaisesti… mutta siellä ei siitä huolimatta vielä kukaan tilannut minulta teidän luonnettanne, enkä ole vastaanottanut siellä vielä muitakaan sentapaisia tilauksia. Ajatelkaahan nyt itsekin, eihän minun olisi tarvinnut mainita teille näitä paria, kolmea nimeä, vaan olisinhan hyvin voinut antaa pienen viittauksen suoraan sinne, missä toin esiin aikaisemmatkin selitykseni. Ja jos tämä taas olisi minulle finanssikysymys tai jos muuten olisi minun oma etuni kysymyksessä, niin eihän olisi mitään järkeä menetellä, niin kuin nyt teen, näin Ollenhan te korjaatte kiitoksen enkä minä. Minä tahtoisinkin vain pyytää Šatovin puolesta, — lisäsi Pjotr Stepanovitš jalomielisesti, — yksinomaan vain Šatovin puolesta, entisen ystävyytemme nimessä niin ja ehkä vielä, jos kerran otatte kynän käteen kirjoittaaksenne sinne tiedotuksen, niin voit ei kehaista minuakin, jos nyt niin välttämättä tahdotte… en minä vastaankaan pane, hehe. Adieu, kylläpä olenkin viipynyt, eikä olisi oikeastaan ollenkaan pitänyt tällä tavoin lörpötellä, — hän lisäsi nähtävästi itseensä hyvin tyytyväisenä ja nousi sohvalta.
— Päinvastoin, olen hyvin iloinen, että tämä asia, niin sanoakseni, alkaa vähitellen olla arvioitu, — von Lembke nousi samoin hyvin myhäilevänä, nähtävästi erikoisesti tyytyväisenä viimeksilausumiinsa sanoihin.—-Kiitän tarjoamastanne avusta, ja saatte olla varma siitä, että olen tekevä voitavani mainitakseni sopivassa tilaisuudessa ansioistanne…
— Kuusi päivää, se on tärkeintä, kuusi päivää aikaa, ja että noina päivinä ei ryhdyttäisi minkäänlaisiin toimenpiteisiin, kas, se olisi minulle välttämätöntä.
— Olkoon niin.
— Enhän minä tietenkään kokonaan voi sitoa käsiänne, enhän rohkenisikaan sitä. Ettehän te tietystikään voi olla tarkkailematta. Mutta älkää pelästyttäkö poikuetta ennen aikojansa, ja kas, siinä minä juuri luotankin teidän järkeenne ja kokemukseenne. Mahtaa teillä olla varattuna ajokoiria jo aika liuta, hehe! — Pjotr Stepanovitš sanoa pamahdutti iloisesti ja harkitsemattoman kevytmielisesti, kuten nuorten tapa on.
— Asia ei ole sentään aivan niin, — Lembkestä näytti olevan mieluista torjua tämä epäluulo. — Ne ovat — nuorison ennakkoluuloja, ei niitä ole niinkään… Mutta apropos, sallinette minun vielä kysäistä? Tuo Kirillovhan oli Stavroginin sekundanttina, siinä tapauksessahan herra Stavroginkin on…
— Mitä herra Stavrogin on?
– Tahdoin vain sanoa, että jos he kerran ovat niin läheisiä ystäviä…
— E-ei ei, ei, ei. Nyt te erehdyitte, vaikka olettekin ovela. Te saatte minut suorastaan hämmästymään. Luulin, että teille, jos kenelle oli siitä ilmoitettu… Hm… Stavrogin — hän on jotakin aivan päinvastaista, aivan täydelleen Avis au lecteur! [»Huomautus lukijalle», salaviittaus.]
— Oikeinko totta? Voiko se olla mahdollista? — Lembke huudahti epäluuloisesti. — Julija Mihailovna on kertonut minulle, että hänen tietojensa mukaan — hän lienee saanut ne tiedot Pietarista — hänen pitäisi olla henkilö, jonka suhteen on annettu niin sanoakseni jonkinlaisia ohjesääntöjä.
— Minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään, en yhtään mitään. Adieu.
Avis au lecteur! — huomautti Pjotr Stepanovitš jyrkästi.
Hän oli jo ovella.
— Sallikaahan minun, Pjotr Stepanovitš, — huudahti Lembke, — vain muutama sana, en pidätä teitä enää kauan.
Hän otti pöytälaatikostaan esille kirjekuoren.
— Tässä on lisäksi vielä tuohon samaan kategoriaan kuuluva kappale, ja näyttäessäni sen teille osoitan kai sillä luottavani teihin täydellisesti. Kas tässä, mitä arvelette tästä?
Kirjekuoressa oli hyvin merkillinen nimetön kirje, joka oli osoitettu
Lembkelle ja jonka hän nähtävästi oli saanut vasta eilen. Harmikseen
Pjotr Stepanovitš sai lukea siitä seuraavaa:
»Teidän Ylhäisyytenne.
Sillä se vastaa todella virka-arvoanne. Täten ilmoitan, että on kysymyksessä kenraalinarvoisten henkilöiden ja isänmaan elämä. Sillä suoraan siihen se vie. Itse olen herkeämättä levitellyt koko elämäni ajan. Samoin myös jumalattomuutta. Kapinaa valmistellaan ja julistuksia on tuhansittain. Ainakin sata ihmistä on valmiina lähtemään liikkeelle jokaisen sellaisen kehoituksesta kieli pitkällä, jollei hallitus ajoissa saa kerätyksi käsiinsä. Sillä runsaastipa on luvattu palkkiota ja oppimaton kansa on typerää ja lisäksi viina. Kansa kunnioittaessaan syyllistä saattaa perikatoon niin toisen kuin toisenkin, ja pelätessäni niin toista kuin toistakin olen tunnustanut olevani syypää sellaiseenkin, mitä en ole tehnyt, sillä sellaisissa olosuhteissa on meikäläisen elettävä. Jos tahdotte isänmaan, kirkkojen ja pyhäinkuvien pelastamista, niin minä yksin voin. Mutta vain sillä ehdolla, että minulle viipymättä sähköteitse tulee armahdus kolmannesta osastosta, mutta kaikki toiset vastuuseen. Ovenvartijan ikkunalle asettakaa merkiksi joka ilta kello seitsemältä palava kynttilä. Nähtyäni uskon ja tulen suutelemaan armollista pääkaupungin kämmentä, mutta ehdolla, että saan eläkkeen, sillä milläs minä eläisin? Ette tule katumaan, saattehan te tähden. Hiljaa vain, muuten väännetään niskat nurin.
Teidän Ylhäisyytenne onneton ihminen.
Heittäytyy jalkoihinne katumukseen tullut vapaa-ajattelija Incognito.»
Von Lembke sanoi selitykseksi, että kirje oli eilen ilmestynyt ovenvartijan huoneeseen silloin kun siellä ei ollut ketään.
— No, mitä te tästä ajattelette? — kysäisi Pjotr Stepanovitš melkeinpä karkeasti.
— Luulisin, että se on nimetön häväistyskirje, pilkaksi aiottu…
— Se lienee luultavinta. Teitä ei petetä.
— Ihmeellisintä on, että se on niin kömpelön typerä.
– Oletteko aikaisemminkin saaneet häväistyskirjeitä?…
— Olen, parisen kertaa, nimettömiä.
— Se nyt on tietty, panisivatkos ne nimensä Ovatko olleet erityylisiä?
Eri käsialaa?
— Sekä erityylisiä että eri käsialalla kirjoitettuja.
— Onko ollut tällaisia narrin kädestä lähteneitäkin, kuten tämä?
— On ollut sellaisiakin ja… tiedättekö, joskus hyvinkin iljettäviä.
— No, jos niitä kerran on ollut ennenkin, niin lienee tämä samantapainen.
— Mutta, mikä ihmeellisintä, tämähän on typerästi kirjoitettu. Nehän ovat kaikki sivistyneitä eivätkä varmaankaan kirjoittaisi tällä tavoin.
— Niin, sehän on totta.
— Mutta entäs, jos tämä onkin joku, joka todella aikoo ilmiantaa?
— Se on hyvin vähän luultavaa, — huomautti Pjotr Stepanovitš kuivasti. — Mitä merkitsee tuo sähkösanoma kolmanteen osastoon ja eläke? Sehän on ilmeinen häväistyskirje.
— Kyllä niinkin, — Lembke oli jo hieman häpeissään.
— Tiedättekö mitä? Antakaahan se minulle, minä varmasti saan tästä selvän. Otan siitä selvän pikemmin kuin tuosta muusta.
— Ottakaa se, — von Lembke suostui tähän tosin hieman epäröivänä.
— Oletteko jo näyttänyt sitä jollekulle?
— En, en suinkaan, en kenellekään.
— Ei siis Julija Mihailovnallekaan?
— Jumala siitä varjelkoon, älkää Herran nimessä tekään hänelle sitä näyttäkö! — huudahti Lembke kauhistuen. — Hän voi joutua aivan suunniltaan… ja suuttuu minuun kauheasti.
— Aivan niin, te siitä ensimmäisenä saisitte kärsiä, sanoisi vielä, että kai te sen ansaitsettekin, koskapa kerran teille sellaista kirjoitetaan. Kyllä me tiedämme, mitä on naisen logiikka. Mutta hyvästi nyt. Jos hyvin käy, niin ehkäpä jo kolmen päivän kuluttua voin esitellä teille tekijän. Mutta muistakaa välipuhettamme!