II.
Pari kertaa Pjotr Stepanovitš käväisi valtavanhempansakin luona ja kaikeksi onnettomuudeksi vielä minun poissaollessani. Ensi kerran hän kävi keskiviikkona, siis vasta neljäntenä päivänä heidän ensi tapaamisensa jälkeen, ja silloinkin hänellä oli ollut erikoista asiaa. Muuten nuo heidän maatilaa koskevat tilintekonsa tapahtuivat niin, että niistä ei kuu kuullut eikä niitä päivä nähnyt. Varvara Petrovna tietenkin otti kaikesta vastatakseen, maksoi koko summan Pjotr Stepanovitšille, — tietenkin saatuaan ensin maatilkun haltuunsa, — ja Stepan Trofimovitšille hän vain lyhyesti ilmoitti, että kaikki oli selvää, ja Varvara Petrovnan valtuuttama kamaripalvelija Aleksei Jegorovitš toi vain jonkin paperin Stepan Trofimovitšin allekirjoitettavaksi, minkä tehtävän tämä taas suoritti mitä suurimmassa määrin arvokkaasti. Mitä tulee tuohon arvokkuuteen, niin täytyy tunnustaa, että näinä päivinä en ollut tuntea ukkopahaa. Siten hän ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt. Hän kävi ihmeen vaiteliaaksi, ei kirjoittanut yhtään ainoata kirjettä Varvara Petrovnalle sunnuntaista lähtien, mikä minusta oli suurin ihme, ja yleensä hän muuttui aivan rauhalliseksi. Hän oli lopullisesti takertunut johonkin mielijohteeseen, joka antoi hänelle rauhan, sen näki kaikesta. Saatuaan tuon mielijohteen hän nyt vain istui ja odotteli jotakin. Ensin hän tosin sairastui, jo heti maanantaina, ja tietenkin vatsatautiin. Koko tätä aikaa hän ei myöskään malttanut olla viestejä saamatta, mutta heti kun jätin tosiasiat sikseen ja aloin tunkeutua asian ytimeen sekä lausuin arvelultani, heti hän kielsi torjuvin kädenliikkein minua puhumasta. Nuo molemmat kohtaukset poikakullan kanssa olivat koskeneet häneen kipeästi, vaikka eivät saaneetkaan häntä suunniltaan. Molempina kertoina poikansa käynnin jälkeen hän loikoili kauan sohvalla pää käärittynä etikkaan kasteltuun pyyhinliinaan, mutta tästä huolimatta hän yleensä oli rauhallinen.
Toisinaan hän lakkasi huitomasta käsillään. Toisinaan tuntui, kuin hänen salaperäinen päättäväisyytensä olisi alkanut höltyä ja hän olisi alkanut ponnistella uusien, viekoittelevien aatosten vyöryä vastaan. Mutta vaikka tämä olikin hetkittäistä, mainitsen siitä kuitenkin. Aloin jo epäillä, että häntä sittenkin halutti antaa tietää itsestänsä, lähteä yksinäisyydestänsä, heittää taisteluhaaste ja ryhtyä viimeiseen rynnäkköön.
— Cher, minä tuhoaisin heidät lopullisesti! — pääsi häneltä vihdoin torstai-iltana sen jälkeen, kuin hän toisen kerran oli tavannut Pjotr Stepanovitšin ja loikoi par'aikaa sohvalla pää kääreessä.
Sinä päivänä nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle.
— »Fils, fils chéri» ja niin edespäin, myönnän, että kaikki nämä huudahdukset ovat jonninjoutavia, kyökkipiian sanavarastosta, ja olkootpa mitä tahansa, näenhän selvästi kaiken itse. En ole häntä ruokkinut enkä juottanut, vaan lähetin hänet, imeväisen, Berliinistä —skin kuvernementtiin postitse ja niin edespäin, myönnänhän minä… »Sinä», hän sanoi, »et ruokkinut minua, vaan lähetit minut postitse ja lisäksi aiot nyt ryöstää minut täällä puti puhtaaksi». Mutta, etkö onneton ymmärrä,— sanoin,— että juuri sen vuoksihan sydämeni onkin ollut sairas koko elämäni ajan, vaikkakin vain postitse! Il rit. Mutta myönnänhän minä, myönnän… olkoonpa niinkin, että vain postitse, — hän lopetti kuin houreessa.
— Passons, — hän alkoi taas hetken kuluttua. — En ymmärrä Turgenevia. Hänen Bazarovinsa[1] on epätodellinen henkilö, ei sellaista ole olemassa. Ne itsehän ne hänet ensimmäisinä kielsivätkin, koskapa sille ei ollut todellisuudessa vastinetta. Tämä Bazarov on jonkinlainen hämärä sekoitus Nozdrevia[2] ja Byronia, c’est le mol. Tarkastelkaapa heitä huolellisesti: he heittelevät kuperkeikkaa ja vinkuvat ilosta kuin koiranpenikat auringonpaisteessa, he ovat onnellisia, he ovat voittajia! Tuskinpa siinä on Byroniakaan!… Ja sitäpaitsi: Miten arkipäiväistä! Tuollaista kyökkipiian helposti loukkaantuvaa itserakkautta, miten halpamaisia pyrkimyspahaisia faire du bruil autour de son nom, eivätkä he huomaa, että son nom… Voi, mikä irvikuva! Voi hyväinen aika sentään, huusin hänelle, aioitko tosiaankin tarjota itsesi tuollaisena ihmisille Kristuksen asemesta? Il rit. Il rit beaucoup, il rit trop. Hän hymyileekin niin oudosti. Ei hänen äidillään ollut tuollaista hymyä. Il rit loujours.
Ja taas tuli hiljaista.
— Ne ovat viekkaita, sunnuntaina ne varmasti kaikki yksissä neuvoin… — häneltä pääsi taas uusi arvelu.
— Se nyt on tiettyä, — minä huudahdin ja aloin kuunnella tarkemmin, — varmasti se oli salainen, mutta »valkeilla rihmoilla» ommeltu sopimus, ja peli oli liian huonosti pelattu.
— En minä sitä tarkoittanut. Tiedättekö, se oli tahallaan »valkeilla rihmoilla» ommeltu sen vuoksi, että ne, joiden oli määrä nähdä se, olisivat sen paremmin huomanneet… Ymmärrättehän?
— En, en ymmärrä.
— Tant mieux. Passons. Olen hyvin hermostunut tänään.
— Miksikä te oikeastaan rupesitte väittelemään hänen kanssaan tänään,
Stepan Trofimovitš? — sanoin moittivasti.
— Je voulais convertir [Tahdoin käännyttää]. Naurakaa vain. Cette pauvre täti, elte entendra de belles choses! Voi, ystäväni, uskotteko, että tunsin äsken olevani suorastaan patriootti! Vaikka oikeastaanhan minä aina olen tuntenut olevani venäläinen… eikä oikea venäläinen voikaan olla sitä muuten kuin sillä tapaa kuin me, te ja minä! Il y a là dedans quelque chose d'aveugle et de louche. [Siihen sisältyy jotakin sokeata ja kieroa.]
— Epäilemättä, — vastasin.
— Ystäväni, oikea totuus ei koskaan näytä totuudelta, tiedättekö sen? Saadaksemme totuuden totuudennäköisemmäksi siihen on aina välttämättä sekoitettava hiven valhetta. Niinhän ihmiset ovat aina tehneetkin. Ehkä tässäkin on jotakin, jota emme ymmärrä. Miten luulette, onko teidän mielestänne tuossa voitonvarmassa vingahtelemisessa jotakin, jota me emme ehkä ymmärrä? Toivoisin, että siinä olisi. Toivoisin sitä.
Olin vaiti. Hän vaikeni myös kauan.
— Sanotaan, ranskalainen äly… — hän puhua leperteli jo kuin houreissa, — se on valhetta, ja niin se on aina ollutkin. Miksi puhua pahaa ranskalaisesta älystä? Tämä on vain sitä ikuista venäläistä laiskuutta, meidän häpeällistä kykenemättömyyttämme synnyttää aatteita, meidän inhoittavaa parasiittimaisuuttamme muihin kansoihin verraten. Ils sont tout simplement des paresseux [He ovat aivan yksinkertaisesti laiskureita], eikä siihen ole suinkaan syynä ranskalainen äly. Oh, venäläiset olisi koko ihmiskunnan onnen nimessä hävitettävä maan päältä kuten ainakin vahingolliset loiseläimet! Emmehän me ole ollenkaan pyrkineet siihen, mihin pitäisi pyrkiä, emme ollenkaan. En ymmärrä mitään. Olen lakannut käsittämästä! Ymmärrätkö sinä, huusin hänelle, ymmärrätkö, että jos te joka paikassa asetatte giljotiinin ensi sijalle, vieläpä noin suurenmoisen riemukkaasti, niin sen te teette ainoastaan siksi, että kaikkein helpointahan on panna poikki päitä, mutta vaikeinta on vaalia aatetta! Vous êtes des paresseux! Votre drapeau est une guenille, une impuissance. [Te olette laiskureita! Lippunne on ryysy, kykenemättömyys…] Nuo rattaat, vai miten ne sanovatkaan, »ihmiskunnalle leipää vierittävien rattaiden jyrinä» on muka hyödyllisempää kuin Sikstiiniläinen madonna, tai sitten vielä ne sanovat… une bêlise dans ce genre [sentapainen typeryys]. Mutta etkö ymmärrä, — huusin hänelle, — etkö ymmärrä, että yhtä tärkeätä kuin ihmisille on onni, yhtä tärkeä hänelle on myös onnettomuus. Il rit. Sinä, hän sanoi, jaarittelet joutavia »hemmoitellessasi jäseniäsi (hän sanoi oikeastaan vielä paljon rumemmin) samettisohvilla»… Ja oudolta tuntuu tuokin, tuo meidän tapamme sinutella toisiamme. Isä ja poika sinuttelevat toisiansa. Eihän se tietenkään tee mitään, jos ollaan sovinnossa, mutta entäs jos riidellään?
Olimme taas hetkisen ääneti.
— Cher, — hän lopetti äkkiä keskustelun ja nousi sohvalta, — uskotteko minua, että tämä kaikki loppuu vielä hyvin huonosti.
— Sehän on tiettyä, — sanoin.
— Vous ne comprenez pas. Passons. [Ette ymmärrä. No niin.] Mutta… tavallisesti maailmassa ei odotettua loppua koskaan tulekaan, mutta tästä täytyy tulla jokin loppu välttämättä, välttämättä!
Hän nousi, käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja saavuttuaan sohvan kohdalle vaipui hervottomana siihen.
Perjantaiaamuna Pjotr Stepanovitš matkusti jonnekin maaseudulle ja viipyi siellä maanantaihin. Hänen matkastaan kuulin Liputinilta ja samalla vielä senkin, kun sattui tulemaan puheeksi, että Lebjadkinit, sekä veli että sisarkulta, molemmat olivat asettuneet asumaan jonnekin joen taakse Goršetšnoin esikaupunkiin. »Olin itse viemässä heitä joen yli», Liputin lisäsi ja keskeyttäen puheensa Lebjadkineista samassa jo teki minulle tiettäväksi, että Lizaveta Nikolajevna menee naimisiin Mavriki Nikolajevitšin kanssa, ja vaikkakaan se ei ole vielä julkisesti tiedossa, niin kihlajaiset ovat jo olleet, ja asia on selvä. Heti seuraavana päivänä tapasin Lizaveta Nikolajevnan, joka ensi kerran sairautensa jälkeen oli Mavriki Nikolajevitšin seurassa ratsastelemassa. Hän loi minuun jo kaukaa säteilevän katseensa, naurahti ja nyökkäsi tuttavallisesti. Kaiken tämän kerroin Stepan Trofimovitšille, mutta hänen huomiotansa näkyi kiinnittävän vain se, mikä koski Lebjadkineja.
Ja nyt, tehtyäni selkoa siitä, kuinka arvoituksellinen oli tilanne näiden kahdeksan vuorokauden aikana, jolloin emme vielä tietäneet mistään mitään, ryhdyn kertomaan kronikkani seuraavia tapahtumia jo niin sanoakseni asiantuntemuksella, sellaisina kuin ne kaikki vähitellen meille valkenivat ja selvenivät. Alan täsmälleen kahdeksannesta päivästä siitä sunnuntaista lukien — tai oikeastaan maanantai-illasta — sillä todellisuudessahan juuri tästä illasta vasta alkoikin »uusi juttu».