III.
Kello oli seitsemän illalla. Nikolai Vsevolodovitš istui yksin korkeassa työhuoneessaan, jossa oli runsaasti mattoja ja raskaanpuoleisia, vanhanaikaisia huonekaluja. Tästä huoneesta hän oli aina erikoisesti pitänyt. Hän istui nurkkasohvassa sellaisissa pukimissa, että olisi luullut hänen olevan jonnekin lähdössä, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt minnekään aikovan. Hänen edessään pöydällä paloi varjostimella verhottu lamppu. Suuren huoneen syrjät ja nurkat jäivät varjoon. Hän näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut, mutta hieman levoton. Hänen kasvonsa olivat hieman laihtuneet ja niiden ilme väsynyt. Hän oli todellakin sairas. Häntä vaivasi vilustumisesta johtunut poskiajos, mutta mitä tulee korvapuustin aiheuttamaan hampaan särkymiseen, niin se oli liioiteltua. Hammas oli vain ruvennut heilumaan, mutta oli nyt jo taas tullut entistä ehommaksi. Ylähuuli oli myös sisältä vahingoittunut, mutta sekin oli jo parantunut. Poskiajos taas ei ottanut parantuakseen yksistään sen vuoksi, että sairas ei tahtonut luokseen lääkäriä, joka olisi voinut leikata pöhöttyneen kohdan, vaan odotteli siksi, kunnes ajos itsestään puhkeaisi. Mitäpä lääkäristä, kun hän ei tahtonut ottaa vastaan edes omaa äitiänsäkään, ja jos suostuikin hänet joskus päästämään huoneeseensa, niin ainoastaan muutamaksi minuutiksi kerran päivässä, iltahämärissä, jolloin jo alkoi olla melkein pimeä eikä tulta oltu vielä otettu. Ei hän ottanut vastaan Pjotr Stepanovitšiakaan, joka jo pari ja kolmekin kertaa päivässä oli käväissyt ennen poislähtöään Varvara Petrovnan luona. Mutta maanantai-iltana, palattuaan äsken aamulla takaisin kolmipäiväisen poissaolonsa jälkeen ja käytyään jo kaikissa kaupunkimme perheissä sekä syötyään vihdoin päivällisen Julija Mihailovnan luona, Pjotr Stepanovitš vihdoinkin, tosin vasta illalla, saapui häntä kärsimättömänä odottelevan Varvara Petrovnan luo. Kieltoa ei enää ollut, Nikolai Vsevolodovitš otti vastaan. Varvara Petrovna itse saattoi vieraansa Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneen ovelle. Hän oli jo kauan toivonut, että nämä molemmat tapaisivat toisensa, ja Pjotr Stepanovitš oli luvannut tulla taas takaisin Varvara Petrovnan luo kertomaan tälle »kaikesta». Varvara Petrovna kopahdutti arasti Nikolai Vsevolodovitšin ovea ja, vaikk'ei saanutkaan vastausta, uskalsi sentään parin vaaksan verran raottaa sitä.
— Nicolas, saako Pjotr Stepanovitš tulla luoksesi? — hiljaisella äänellä ja pidättyvästi hän virkahti yrittäen nähdä Nikolai Vsevolodovitšin lampun takaa.
— Saa, saa, tietenkin saa! — huudahti äänekkäästi ja iloisesti Pjotr
Stepanovitš itse, työnsi oven auki ja astui huoneeseen.
Nikolai Vsevolodovitš ei ollut kuullut napatusta. Hän tajusi vasta äitinsä aran kysymyksen, mutta ei ennättänyt vielä siihenkään vastata. Hänen edessään oli avoinna kirje, jota hän nähtävästi äsken oli lukenut, ja se kai oli saanut hänet vaipumaan mietteisiin. Hän vavahti kuultuaan Pjotr Stepanovitšin odottamattoman huudahduksen ja peitti samassa hätäisesti jonkin kirjeen paperipainimella, joka sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta se ei peittänyt koko kirjettä. Kirjeen nurkka ja melkein koko kirjekuori jäivät peittämättä.
— Minä tahallani huudahdin, että olisitte ennättänyt valmistautua, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš, hätäisesti ja ihmeen naiivisti, harppasi pöydän luo ja loi silmänsä paperipainimen sekä kirjeen nurkkaan.
— Ja tietenkin ennätitte jo huomata, miten yritin peittää teiltä äsken saamani kirjeen tuon paperipainimen alle, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš rauhallisesti liikahtamatta paikaltaan.
— Kirjeen? Jumala teidän ja kirjeenne kanssa, mitä se minua liikuttaa! — vieras huudahti, —; mutta pääasia on… — hän kuiskasi uudelleen katsahtaen ovea kohti, joka oli jo suljettu, ja nyökkäsi sinnepäin.
— Hänellä ei koskaan ole ollut tapana kuunnella salaa, — huomautti
Nikolai Vsevolodovitš kylmästi.
— Samapa se, kuunnelkoon! — ehätti Pjotr Stepanovitš vastaamaan iloisesti koroittaen ääntään ja istahtaen nojatuoliin. —Minullahan ei ole mitään sitä vastaan, mutta kun kerran pistäydyin tänne varta vasten tavatakseni vain teitä, niin… No, ja viimeinkin sitten pääsin puheillenne! Mutta ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Kuten näkyy: hyvin, ja huomenna ehkä te jo ilmestytte, vai mitä?
— Ehkä.
— Päästäkää heidät jo uteliaisuudesta ja minut myös! — hän aloitti taas iloisen ja tyytyväisen näköisenä huitoen käsillään. — Jospa tietäisitte, mitä kaikkea minun oli heille lörpöteltävä. Mutta tehän tiedätte jo. — Hän naurahti.
— En tiedä kaikkea. Kuulin vain äidiltäni, että te olitte ollut hyvin… eloisa.
— Se tahtoo sanoa, enhän minä oikeastaan mistään tarkemmin… — Pjotr Stepanovitš säikähti äkkiä, aivan kuin puolustautuen kamalaa hyökkäystä vastaan — tiedättekö, minun oli sotkettava juttuun Šatovin vaimokin, se on, ne juorupuheet, jotka Pariisissa olivat syntyneet suhteestanne, ja että sehän se muka oli selityksenä tuohon sunnuntaiseenkin… ettehän ole suuttunut?
— Olen täysin varma siitä, että olette yrittänyt parhaanne.
— Kas, sitäpä minä pelkäsinkin. Mutta muuten, mitä merkitsee tuo »yrittänyt parhaanne»? Sehän on syytös. Muuten, te olette suora, eniten pelkäsin tänne tullessani, että ette tahtoisi sitä olla.
— Enhän minä ole tahtonut millään tavalla olla suora, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš hieman ärtyisästi, mutta hymähti samassa.
— En tarkoittanut sitä, te erehdytte, enhän minä sitä! — Pjotr Stepanovitš viittoi käsillään, ja sanat pyörähtelivät hänen suustaan taas aivan kuin helmet. Häntä nähtävästi ilahdutti isäntänsä ärtyneisyys. — En tahdo häiritä teitä nyt meidän asiallamme, eritoten nyt, kun olette tuossa tilassa. Tulin vain tuon sunnuntaisen vuoksi ja sitäkin kosketellakseni vain sen verran, kuin on välttämätöntä, sillä eihän nyt sillä tavalla saa… Olen tullut mitä vilpittömimmin selittääkseni, — se kun on tärkeätä etupäässä minulle eikä teille, teidän itserakkautenne vuoksi olkoon tämä sanottu, mutta samalla se on myös totta. Olen tullut tänne ollakseni aina tästä lähtien vilpitön.
— Te ette siis aikaisemmin ole ollut vilpitön?
— Sen te itse hyvin tiedätte. Olen monta kertaa viekastellut… Te hymyilette, se ilahduttaa minua, sillä se antaa aihetta ryhtyä selityksiin. Minähän aivan tahallani koetin saada teidät hymyilemään sanoessani »viekastellut». Sanoin sen suututtaakseni teidät. Miten rohkeninkaan ajatella, että voin viekastella, ja vielä kaiken lisäksi, että tahdon heti ryhtyä selityksiin. Näettekö, näettekö, miten tulin heti vilpittömäksi! No, suvaitsetteko kuunnella?
Huolimatta siitä, että vieras ilmeisesti koetti edeltäkäsin keksityillä hävyttömyyksillään ja tarkoituksellisella, töykeällä naiivisuudellaan saada isännän pois suunniltaan, tämän ilme pysyi rauhallisena, jopa pilkallisenakin, ja vasta vähitellen ilmestyi kasvoihin jotakin levotonta uteliaisuutta.
— Kuulkaahan toki, — alkoi Pjotr Stepanovitš entistä vilkkaammin. — Tultuani tänne, se on yleensä tänne, tähän kaupunkiin, kymmenen päivää sitten, minä tietenkin päätin esittää määrättyä osaa. Parasta olisi tietenkin ollut ilman mitään erikoista osaa, vain näytellä omaa persoonaani sellaisenaan, eikö niin? Ei mikään ole ovelampaa kuin koettaa olla oma itsensä, sillä siihen ei usko kukaan. Täytyy tunnustaa, että päätin ottaa narrin osan, sillä sehän olisi ollut helpommin näyteltävissä kuin oman itsensä esittäminen. Mutta koska narri on äärimmäisyys, ja äärimmäisyys aina herättää uteliaisuutta, niin lopultakin päätin kuitenkin valita esitettäväkseni oman itseni. Mutta millainen on tämä »oma itseni»? Kultainen keskitie: ei tuhma eikä viisas, jokseenkin lahjaton ja kuin »kuusta tipahtanut», kuten täkäläiset tervejärkiset sanovat, eikö niin?
— Niin, saattaahan se ehkä olla niinkin, — Nikolai Vsevolodovitš hymähti tuskin näkyvästi.
— Ahaa, te olette samaa mieltä — hauskaa kuulla. Tiesinhän jo etukäteen, että siten tekin ajattelette… Ei teidän tarvitse vähääkään olla levoton, en ole yhtään vihoissani enkä ole itseäni tässä valossa esittänyt saadakseni teidän ylistelyitänne: »Ei mutta, ette te olekaan lahjaton, ei mutta, tehän olette viisas mies…» Ahaa, taas te hymyilette?… Taas jouduin satimeen. Te ette olisikaan sanonut: »Olette viisas mies», mutta olkoon miten tahansa, oletan kuitenkin, että niin te olisitte voinut sanoa. Passons, kuten isäkulta sanoo, ja sulkumerkkien välissä, älkää suuttuko minun monisanaisuuteeni. Apropos, tässähän on hyvä esimerkki siitä, miten aina puhun paljon, se on, käytän paljon sanoja ja hätäillessä en aina saa sanotuksi kaikkea kuten tahtoisin. Mutta miksi käytän paljon sanoja, ja miksi en saa sanotuksi sitä, mitä tahtoisin? Sen vuoksi, etten osaa puhua. Ne, jotka osaavat puhua, ne puhuvat aina lyhyesti. Kas, siinäkin on todistus siitä, että olen lahjaton — eikö niin? Ja koska minulla on tämä lahjattomuuden lahja jo luonnostaan, niin miksi en voisi käyttää sitä myös tahallani hyväkseni. Ja minä käytänkin sitä. Tänne aikoessani tosin päätin ensin vaieta, mutta vaikenemiseen tarvitaan suurta taitoa, eihän se siis sovi lahjattomalle, ja sitäpaitsi vaikeneminen on joka tapauksessa hyvin vaarallista. Olenkin päättänyt senvuoksi, että kaikkein parasta on puhua, mutta on puhuttava vain kuten ainakin heikkolahjainen, se on paljon, paljon, paljon, hätäillä todisteluissaan ja loppujen lopuksi sotkeutua omiin todisteluihinsa niin, että kuuntelija ei pääse teistä hullua hurskaammaksi, vaan jättää teidät viitaten kädellään, ja viisaammin tekisi, jos hän vielä sylkäisisikin lähtiäisiksi. Siitä on se hyöty, että ensiksikin kuuntelija tulee vakuutetuksi vilpittömyydestäni, kyllästyy minuun eikä ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanon. Lyön siis kolme kärpästä samalla iskulla. Luuletteko, että minua kukaan enää tämän jälkeen epäilee syylliseksi salaisiin puuhiin? Jokainen pitäisi suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku uskaltaisi hänelle väittää minun hautovan salaisia aikeita. Ja sen lisäksi minä vielä saan heidät hyvälle tuulelle, — ja se on hyvin kallisarvoista. He suovat minulle kaiken anteeksi jo yksistään sen vuoksi, että tuo viisas, joka siellä julkaisi julistuksia, osoittautuikin tyhmemmäksi, kuin mitä he itse ovat, eikö niin? Hymyilystänne näen, että myönnätte minun olevan oikeassa.
Nikolai Vsevolodovitš ei muuten vähääkään hymyillyt, vaan kuunteli häntä päinvastoin koko ajan hieman kärsimättömänä, kulmat kurtussa. — Mitä? Te taisitte sanoa: »samantekevää»? — Pjotr Stepanovitš puhua rämisi yhä (Nikolai Vsevolodovitš ei ollut sanonut sanaakaan). — Tietenkin, uskokaa pois, en minä ollenkaan sen vuoksi… en tahtonut teitä tuttavallisuudellani saattaa häpeään. Mutta tiedättekö mitä? Te olette tänään hyvin riidanhaluinen. Kiiruhdin luoksenne iloisena ja sydän avoinna, ja te, te takerrutte jokaiseen sanaani. Uskokaa pois, tänään en aio ollenkaan puhua niistä arkaluontoisimmista asioista, kunniasanallani lupaan, ja jo ennakolta suostun kaikkiin ehtoihinne!
Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti.
— Mitä? Kuinka? Taisitte sanoa jotakin. Huomaan, että taas sanoin tyhmyyden. Ette ole aikaisemmin tarjonnut ehtoja ettekä tee sitä nytkään. Uskon, uskonhan minä sen, olkaa huoleti. Tiedänhän hyvin itsekin, ettei minulle kannata niitä esittääkään, eikö niin? Minä vastaan jo ennakolta puolestanne ja teen sen tietenkin sen vuoksi, että olen niin heikkolahjainen. Heikkolahjaisuutta kaikki. Te nauratte? Mitä? Kuinka?
— Eipä mitään! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš viimein hymähtäen, — muistui vain mieleeni äsken, että käytin todellakin teistä kerran nimitystä heikkolahjainen, mutta te ette silloin ollut läsnä, teille on siis juoruttu siitä… Pyytäisin muuten teitä viimeinkin käymään käsiksi asiaan.
— Siinähän sitä jo ollaankin, sunnuntain johdostahan minä… — leperteli Pjotr Stepanovitš, – no kuka olin minä tuona sunnuntaina, mitä arvelette? Heikkolahjainen, hätiköivä keskinkertaisuus ja kuten ainakin heikkolahjainen ihminen otin väkivalloin puheenvuoron. Mutta se on jo suotu anteeksi, sillä olenhan minä — siitä jo on kaikkialla sovittu — kuten ainakin »kuusta tipahtanut», ja toisekseen, kerroinhan joka tapauksessa sievän tarinan, joka päästi teidät kaikki pälkähästä, eikö niin, eikö totta?
— Se on, te kerroitte kaiken sillä tavalla, että se herätti epäilystä, ja samalla tahdoitte osoittaa, että meillä oli salainen sopimus ja että me yhdessä pelasimme kieroa peliä, vaikka todellisuudessa ei mistään sellaisesta ollut kysymys, enkä minä pyytänyt teitä puhumaan puolestani.
— Aivan niin! Aivan niin! — huudahti Pjotr Stepanovitš riemastuneena. — Tahallanihan minä sen teinkin, että huomaisitte, missä »niksi» on. Teidän vuoksennehan oli koko tuo narrinpeli, jotta saisin teidät ansaan ja saattaisin teidät häpeään. Tahdoin nähdä, se oli pääsyy, missä määrin teitä peloittaa.
— Olisi huvittavaa tietää, minkä vuoksi te oikeastaan olette nyt noin avomielinen?
— Älkää toki suuttuko, älkää toki. Silmännehän suorastaan leimuavat. Vaikka eiväthän ne oikeastaan leimuakaan… Teitä huvittaisi tietää, miksi olen näin avomielinen? Juuri sen vuoksi tietysti, että nyt on kaikki muuttunut, entinen on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Olen muuttanut käsitykseni teistä. Kaikki vanha on lopussa. En koskaan enää saata teitä häpeään sillä vanhalla tavalla. Nyt minulla on uusi tapa.
— Olette muuttanut siis taktiikkaa?
— Taktiikkaa en käytä. Voitte nyt tehdä, kuten itse haluatte. Jos tahdotte, niin myöntäkää, jos ette tahdo, niin kieltäkää. Siinä on minun uusi taktiikkani. Ja meidän asioistamme, niistä en hiisku sanaakaan ennenkuin vasta sitten, kun käskette. Te nauratte? Terveydeksenne, nauranhan itsekin. Mutta puhukaamme vakavasti, vakavasti, vakavasti, vaikka tosin se, joka kiirehtii, sehän on heikkolahjainen, eikö totta? Mutta olkoon menneeksi, ollaan sitten heikkolahjaisia, mutta puhutaan kuitenkin vakavasti.
Hän puhui tosiaankin vakavissaan ja aivan toisin äänensävyin kuin aikaisemmin. Hän kävi huomattavasti levottomammaksikin, niin että Nikolai Vsevolodovitš katsahti jo häneen uteliaana.
— Sanoitte, että olette muuttanut käsityksenne minusta? — hän virkkoi.
— Muutin käsitykseni teistä sinä hetkenä, jolloin te veitte kätenne selkänne taakse Šatovin jälkeen… riittää jo, riittää, älkää kyselkö mitään, en sano enää mitään muuta.
Hän hyppäsi pystyyn, teki muutaman torjuvan liikkeen käsillään, mutta kun kysymyksiä ei kuulunut ja kun ei ollut syytä lähteä poiskaan, hän istuutui uudelleen nojatuoliin jonkin verran rauhallisempana.
— Apropos, lainausmerkkien välissä, — hän aloitti taas rupattelunsa, — toiset täällä jo höpisevät, että te varmasti otatte hänet hengiltä, löivätpä siitä vetoakin, niin että Lembke jo aikoi panna poliisit. liikkeelle, mutta Julija Mihailovna kielsi jyrkästi… Riittää, riittää jo siitäkin, tahdoin vain ilmoittaa siitä teille. Apropos taaskin, Lebjadkinit minä sinä samana päivänä soudatin joen toiselle puolelle, senhän te jo tiedättekin. Saittehan kirjelippuni, jossa mainitsin heidän osoitteensa?
— Sain sen jo heti samana päivänä.
— Sitä en tehnyt sen vuoksi, että olen heikkolahjainen, sen tein aivan mielelläni, hyvästä sydämestäni. Vaikka se ehkä näyttäisikin teistä hieman lattealta, se on kuitenkin hyvästä sydämestä.
— Eihän se tee mitään, ehkä sen pitää sillä tavalla ollakin… — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš mietteissään. — Mutta kirjelippuja te voisitte olla minulle lähettelemättä. Pyytäisin muistamaan sen.
— Enhän muutakaan voinut, ainoastaan yhdenhän minä.
— Liputin siis tietää?
— En voinut muutenkaan. Mutta Liputin ei uskalla, senhän te tiedätte itsekin. Apropos, pitäisi käydä meikäläisiä tervehtimässä, toisin sanoen heikäläisiä eikä meikäläisiä, sillä muutenhan te taas takerrutte siihen sanaan. Olkaa huoleti, ei nyt vielä, vaan joskus myöhemmin. Nyt sataa. Ilmoitan heille, kokoonnutaan sitten illalla. Ne odottelevat pesässään suu auki kuin naakanpojat, millaisia tuomisia olemme tuoneet. Tulista väkeä. Kirjat esille ja sitten väittelemään. Virginski — »yleisihminen», Liputin, fourieristi, omaa huomattavia poliisintaipumuksia. Tämä mies on, sanon sen, eräällä tavalla korvaamaton, mutta häntä on pidettävä lujilla, ja lopuksi se pitkäkorvainen, joka esittää oman systeeminsä. Ja tiedättekö mitä, he ovat loukkaantuneita siitä, että en ole heistä tietävinänikään, heitän joskus kylmää vettä heidän niskaansa, hehe! Mutta siellä on sittenkin käväistävä.
— Te olette kai esittänyt siellä minut jonakuna johtohenkilönä? — virkahti Nikolai Vsevolodovitš mahdollisimman välinpitämättömästi. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti. — — Muuten, — hän jatkoi puhettansa, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä ja yrittäen kokonaan päästä tähän vastaamasta, — minähän kävin pari kolme kertaa kunnianarvoisen Varvara Petrovnan luona, ja silloinkin minun oli pakko puhua paljon.
— Sen saattaa arvatakin.
— Ei älkää arvailko suotta, sanoin vain, että teistä ei missään tapauksessa tule murhaajaa ja muita samantapaisia imelyyksiä. Ja ajatelkaas, jo heti seuraavana päivänä hänen tiedossaan oli, että vein Marja Timofejevnan joen yli. Tekö hänelle sen kerroitte?
— En minä ainakaan.
— Tiesinhän, että ette te. Mutta kuka muu, paitsi te, olisi sen saattanut kertoa? Olisi hauskaa tietää.
— Liputin tietenkin.
— E-ei, Liputin se ei ole ollut, — sanoi Pjotr Stepanovitš tuskin kuuluvasti rypistäen kulmakarvojaan. — Minäpä tiedän kuka. Tämä olisi niin Šatovin tapaista… Muuten, roskaa kaikki tyynni, jättäkää koko juttu sikseen. Vaikka oikeastaanhan tämä olisi hyvin tärkeätä… Muuten odotin koko ajan, että teidän rouva äitinne yht'äkkiä kysyä tokaisee siitä pääasiasta… Niin, ja koko ajan hän on ollut kauhean synkkänä, mutta tänään tultuani tänne näin, että hänen kasvonsa aivan loistivat ilosta. Mitäs se tahtoo sanoa?
— Luultavasti sen vuoksi, että lupasin hänelle tänään kunniasanallani kosia Lizaveta Nikolajevnaa viiden päivän kuluessa tästä päivästä lukien, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi samassa odottamattoman avomielisesti.
— Vai niin, sehän on totta, — Pjotr Stepanovitš puhua leperteli aivan kuin hieman hämillään. — Huhuillaan kihlauksesta, tehän tiedätte? Eikö liene tottakin. Mutta te olette oikeassa, kyllä hän tulee luoksenne, jos vain kutsutte, vaikkapa olisi jo menossa vihille toisen kanssa. Ettehän suutu, että minä näin…
— En, en ollenkaan.
— Huomaan, että tänään on vaikeata saada teitä suuttumaan, ja se peloittaa minua. Olen hyvin utelias näkemään, miten te huomenna ilmestytte. Teillä on varmaankin jo monta kepposta valmiina. Ettehän suutu, että minä näin…?
Nikolai Vsevolodovitš ei vastannut mitään, mikä sai Pjotr Stepanovitšin aivan vimmastumaan.
-— Muuten, oikeinko te tosissanne puhuitte äidillenne Lizaveta
Nikolajevnasta? — hän kysäisi.
Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kylmän tarkkaavaisesti.
— Jaha, ymmärrän, vain rauhoittaaksenne häntä, no niin.
— Mutta jospa olisinkin tosissani? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš lujasti.
— No, mitäs sitten muuta kuin Jumala kanssanne, kuten tällaisissa tapauksissa on tapana sanoa. Eihän se häiritse asiaa (huomasitteko, en sanonut meidän asiaamme, te ette pidä sanasta meidän), ja minä, minä taas olen aina valmis palvelukseenne, tiedättehän sen.
— Niinkö arvelette?
— Minä en arvele mitään, en yhtään mitään, — kiiruhti Pjotr Stepanovitš nauraen vastaamaan. — Tiesinhän muutenkin, että te olette jo ennakolta kaikki omat asianne ajatellut perin pohjin, teillä on kaikki jo harkittua. Tahdoin vain sanoa, että olen aivan tosissani, olen tosiaankin aina valmis palvelukseenne joka paikassa sekä joka tapauksessa, olkoon tapaus millainen tahansa, ymmärrättehän tämän?
Nikolai Vsevolodovitš haukotteli tuskin huomattavasti.
— Olette jo väsynyt minuun-, — Pjotr Stepanovitš hypähti samassa pystyyn siepaten käteensä uuden uutukaisen pyöreän hattunsa. Hän oli tekevinään lähtöä, mutta ei sittenkään lähtenyt, vaan puhui herkeämättä seisoaltaan, välisti kävelikin huoneessa ja innostuessaan napautteli hattuaan polviinsa.
— Aioin saada teidät vielä hyvälle tuulelle kertomalla jotakin Lembken herrasväestä, — hän huudahti - iloisesti.
— Ei nyt, myöhemmin sitten. Miten muuten on Julija Mihailovnan terveyden laita?
— Pitääpä teillä jokaisella olla tuo suurmaailman tapa tiedustella toisen terveyttä, vaikka hänen terveytensä huvittaa teitä yhtä vähän kuin harmaan kissan terveys. Mutta siitä huolimatta te sitä kysytte. Se on kaunista. Hän on terve ja kunnioittaa teitä aivan taikauskoisesti, taikauskoisesti odottaa teiltä hyvin paljon. Sunnuntaisesta tapauksesta ei hiiskahdakaan, onpa vakuuttunut siitäkin, että te jo pelkällä ilmestymisellänne voitatte kaikkien sydämet puolellenne. Kunniasanallani, hän kuvittelee kykenevänsä suorastaan mihin tahansa. Muuten, te olette nyt arvoituksellinen, romanttinen henkilö, enemmän kuin koskaan ennen, — asema on lupaava. Teitä odotetaan kärsimättömästi. Kun lähdin, oltiin jo kovin kiihkeitä, mutta nyt on jo kahta kiihkeämpää. Muuten, vielä kerran kiitoksia kirjeestä. Kaikki pelkäävät kreivi K:ta. Tiedättekö mitä, ne pitävät teitä urkkijana? Minä myöntelen, ettehän suutu.
— Ei tee mitään.
— Ei mikään. Myöhemmin se olisi suorastaan välttämätöntä. Niillä on täällä omat tapansa. Minä tietenkin vain kannustan heitä. Julija Mihailovna on aina kaiken etunenässä. Gaganov myös… Te nauratte? Minullahan on oma taktiikkani. Valehtelen minkä kerkiän, mutta äkkiä sanonkin taas viisaan sanan juuri silloin, kun sitä eniten odotetaan. Silloin ne ympäröivät minut, mutta minäpä alan uudelleen valehdella. Minun suhteeni jo ollaan täysin selvillä: »lahjakas mies». sanovat, »mutta on kuin olisi kuusta tipahtanut». Lembke kehoittaa minua pyrkimään taas virkauralle, että pääsisin ihmisten kirjoihin. Tiedättekö, kohtelen häntä hyvin ylimielisesti, suorastaan häpäisen hänet, eikä hän voi muuta kuin katsoa muljotella minuun. Ja Julija Mihailovna vielä yllyttää. Muuten, Gaganov on teille hyvin vihoissaan. Eilen hän puhui minulle Duhovissa teistä paljon pahaa. Ja minä ilmaisin silloin tietenkin hänelle heti koko totuuden, toisin sanoen en nyt tietenkään koko totuutta. Viivyin hänen vieraanaan Duhovissa koko päivän. Suurenmoinen maatila, ei ole hullumpi talo.
— Onko hän nyt sitten parhaillaan Duhovissa? kysäisi äkkiä kuin havahtuen Nikolai Vsevolodovitš melkein pystyyn hypähtäen ja siirtyen hyvän joukon eteenpäin.
— Ei, hän ei ole siellä. Tulimme hänen kanssaan yhdessä tänä aamuna kaupunkiin, — vastasi Pjotr Stepanovitš, aivan kuin ei ollenkaan olisi huomannut Nikolai Vsevolodovitšin yht’äkkistä mielenlevottomuutta. — Mitäs tämä on, taisin pudottaa kirjan, — hän kumartui nostamaan lattialta pudottamansa korukantisen kuvitetun niteen. — Balzac'in naisia, kuvitettu, — hän avasi kirjan, — en ole lukenut. Lembke kirjoittaa myös romaaneja.
– Todellako? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš aivan kuin asia olisi todella häntä huvittanut.
– Venäjän kielellä ja aivan salaa tietenkin. Julija Mihailovna tietää siitä ja antaa sen tapahtua. Tuolla yömyssyllä on sentään hienostuneet tavat Se on kehityksen tulos, kaikki tuo. Miten muotokaunista ja hillittyä! Kunpa me osaisimme jotakin tuontapaista.
— Te kehutte hallintojärjestelmää?
— Miksi en sitä tekisi? — Ainoata, mikä meillä Venäjällä on luonnollista ja jo saavutettua…– en rupea en en, — hän huudahti äkkiä, — en minä siitä aikonut, siitä arkaluontoisesta ei sanaakaan. Muuten, hyvästi, tehän olette aivan vihreä kasvoiltanne.
— Olen vilustunut.
— Se on luultavaa, pankaapa maata. Muuten täällä on eräitä itsensäsilpojia, huvittavaa väkeä… Mutta siitä myöhemmin… Muuten, vielä eräs pikku juttu. Piirikunnassamme majailee- jalkaväkirykmentti. Perjantai-iltana me olimme B:ssä juomassa upseerien parissa. Meillähän on niiden joukossa kolme ystävää, vous comprenez? Keskusteltiin ateismista, ja Jumala pantiin tietenkin viralta. Vinkuivat suorastaan ilosta. Muuten Šatov väittää, että jos Venäjällä ryhdytään kapinaan, niin välttämättä on aloitettava ateismista. Ehkäpä on tottakin. Muudan jo harmaahapsinen puolisivistynyt kapteeni istui, istui ja tuumiskeli ääneti, ei puhunut sanaakaan, kunnes yht'äkkiä nousi, pysähtyi keskelle huonetta ja samassa sanoa pamahdutti ääneen, mutta samalla kuin noin vain itsekseen puhellen: »Jos ei Jumalaa kerran ole, niin mikäs kapteenikaan minä sitten enää olen?» Otti lakkinsa, viittasi kädellään ja lähti pois.
— Koko selvästi lausuttu ajatus, — Nikolai Vsevolodovitš haukotteli jo kolmannen kerran.
— Todellako? Minä en ymmärtänyt ja ajattelinkin kysyä sitä teiltä. Mitä muuta tarvittaisiin: Špigulinien tehdas on hyvin mielenkiintoinen laitos, kuten tiedätte, siellä on viisisataa työmiestä, se on koleran pesäpaikka, sitä ei ole puhdistettu viiteentoista vuoteen, ja työmiesten palkoista pimitetään aina osa, mutta omistajat ovat miljoonamiehiä. Saatte uskoa, että joillakuilla työmiehillä on jo Internationalestakin jokin käsitys. Miksi te hymähditte? Saattepa nähdä, antakaa minulle vain aikaa, vaikka kuinka vähän olen jo kerran pyytänyt teiltä armon aikaa ja pyydän vieläkin, ja silloin… muuten, suokaa anteeksi, en minä enää, en, enhän minä siitä, älkää nyt irvistelkö. Muuten, hyvästi! Mutta olenpas minäkin hyvä, — samassa hän jo taas kääntyi puolitiestä takaisin, — unohdin aivan pääasian. Äsken ilmoitettiin minulle, että matka-arkkumme on saapunut Pietarista.
— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen aivan ymmällä.
— Tahdon sanoa, että teidän matka-arkkunne, teidän tavaranne, frakkinne, housunne ja liinavaatteenne ovat saapuneet. Eikö totta?
— Niin jotakin sentapaista kai minulle kerrottiin.
— Voi, mutta saisinkos ne heti!…
— Pyytäkää Alekseilta.
— No, olkoon menneeksi, huomenna. Huomennako? Mutta siellähän on minun takkini, frakkini ja kolme paria housuja teidän tavaroidenne joukossa. Nehän tilattiin Charmeur'ilta teidän suosituksenne avulla, muistattehan?
— Kuulin, että te täällä näyttelette keikaria, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti. — Onko totta, että aiotte ottaa ratsastustuntejakin?
Pjotr Stepanovitšin suu vääntyi omituisen pinnistettyyn hymyyn.
— Tiedättekö, — hän jatkoi puhetta äkkiä merkillisen hätäisesti, vavahtelevalla äänellä ja katkonaisesti, — tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš, me emme mene enää persoonallisuuksiin, eikö sovita siitä kerta kaikkiaan? Teillä on tietenkin oikeus halveksia minua kuinka paljon tahansa, jos se teitä huvittaa, mutta parempi olisi, jos ainakin vielä jonkin aikaa voisitte olla persoonallisuuksiin kajoamatta. Eikö niin?
— Hyvä on, en tee sitä enää, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš. Pjotr Stepanovitš naurahti, napahdutti hattuaan polveensa, muutti ruumiinpainoaan jalalta toiselle ja oli taas kuten ennenkin.
— Minuahan pitävät jotkut täällä suorastaan teidän kilpailijananne, me olemme muka Lizaveta Nikolajevnan kilpakosijoita, onhan minun toki huolehdittava ulkomuodostani! — hän naurahti — Kuka teille oikeastaan juoruaa? Hm. Kello on täsmälleen kahdeksan, lähden matkaan. Lupasin käydä Varvara Petrovnan luona, mutta on nyt kai jätettävä tällä kertaa. Ei, mutta teidänhän täytyy käydä maata, olette sitten huomenna reippaampi. Ulkona sataa ja on pimeätä, minua muuten odottaa ajuri, sillä öisin on täällä kaduilla rauhatonta… Ja miten oivallinen sattuma: täällä kaupungissamme hiiviskelee parhaillaan muudan Fedjka, Siperiasta karannut pakkotyövanki, ajatelkaahan, minun entinen maaorjani, jonka isäkultani noin viisitoista vuotta sitten luovutti sotamieheksi ja sai hänestä maksun. Hyvin merkillinen olento.
— Te… oletteko puhunut hänen kanssaan? — virkkoi Nikolai
Vsevolodovitš iskien häneen silmänsä.
— Olen. Ei hän minua pelkää. Tämä olento suostuu mihin tahansa, mihin tahansa — rahasta tietenkin, mutta on hänellä vakaumuksiakin, omalaatuisia tietenkin. Niin, ja sitten vielä: jos oikein tosissanne ajattelette sitä, mitä äsken mainitsitte Lizaveta Nikolajevnan suhteen, niin sanon vielä kerran, että minäkin olen olento, joka suostuu mihin tahansa, minua voi käyttää kaikenluontoisiin tehtäviin, mihin vain, ja olen aina valmis palvelukseenne… Mitä, tartutteko keppiin? Voi, mitä minä, ettehän te keppiä; Ajatelkaapa, minusta näytti aivan kuin te olisitte hamuillut keppiä?
Nikolai Vsevolodovitš ei hamuillut eikä puhunut mitään, mutta totta oli, että hän oli noussut seisoalleen kasvoissa hyvin omituinen ilme.
— Jos tahdotte saada jotakin aikaan myös herra Gaganovin suhteen, — sanoa pölähdytti Pjotr Stepanovitš äkkiä ja suorastaan jo osoittaen päällään paperipaininta, — niin on aivan selvää, että voin kaiken järjestää, ja olenpa melkein varma, että te ette halveksikaan apuani.
Samassa hän jo lähti odottamatta vastausta, mutta pisti vieläkin kerran päänsä ovenraosta ja virkkoi:
— Sen vuoksihan minä vain, — hän huudahti puhuen hyvin nopeasti, — että eihän esimerkiksi Šatoviallakaan ollut oikeutta tuona sunnuntaina panna henkeänsä alttiiksi, silloin kun hän lähestyi teitä, eikö niin? Toivoisin, että muistaisitte sen!
Sitten hän vastausta kuulematta katosi.