IV.
Ehkä hän lähtiessään luuli Nikolai Vsevolodovitšin yksin jäätyään alkavan puida nyrkkiään seinään, ja sitä hän varmasti olisi ollut hyvin halukas näkemään, jos se hänelle vain suinkin olisi ollut mahdollista. Mutta jos hän näin luuli, niin hän pettyi suuresti. Nikolai Vsevolodovitš oli aivan rauhallinen. Parisen minuuttia hän seisoi pöydän luona aivan liikkumatta, nähtävästi syvissä mietteissä, mutta kohta sen jälkeen hänen huulilleen ilmestyi kylmän välinpitämätön hymy. Hitaasti hän istuutui sohvaan, entiselle paikalleen nurkkaan, sulki silmänsä ja näytti vaipuvan aivan kuin uneen. Kirjeen nurkka pisti yhä vielä esiin paperipainimen alta, mutta hän ei vain liikahtanut sitä korjatakseen.
Pian hän oli kokonaan mietiskelyyn vajonnut. Varvara Petrovna, joka viime päivinä ei ollut saanut huoliltaan rauhaa, oli turhaan odoteltuaan Pjotr Stepanovitšia, rohjennut itse lähteä tapaamaan Nicolas'ta, vaikka tiesikin tulevansa sopimattomaan aikaan. Hänestä oli tuntunut koko ajan, että lopulta Nicolas kuitenkin sanoo hänelle jotakin ratkaisevaa. Hiljaa kuten äskenkin hän naputti ovea, ja kun vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen. Nähdessään Nicolas'n istuvan kammottavan liikkumattomana hän lähestyi sohvaa varovasti, hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hän ei voinut käsittää, miten tämä oli saattanut niin pian nukahtaa istualleen ja miten hän oli noin liikkumaton, niin että hengitystäkään ei saattanut huomata. Kasvot olivat synkän kalpeat, liikkumattomat, aivan kuin jähmettyneet; kulmakarvat olivat hieman koholla ja yhteenpuristetut. Sanalla sanoen, hän muistutti elotonta vahakuvaa. Melkein kolme minuuttia hän seisoi poikansa edessä uskaltamatta itsekään hengittää, ja äkkiä hänet valtasi kauhu. Hän lähti varpaisillaan huoneesta, pysähtyi vielä kerran ovella, teki ristinmerkin poikansa puoleen ja lähti pois häntä herättämättä, uusi raskas tunne rinnassaan ja mielessä uudet murheet.
Nikolai Vsevolodovitš nukkui kauan, ainakin tunnin, jollei enemmänkin, ja yhä samassa jäykistyneessä asennossa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa lihaksista värähtänyt, ei voinut havaita pienintäkään liikettä koko ruumiissa. Kulmakarvat olivat koko ajan samalla tapaa kurtussa. Jos Varvara Petrovna olisi vielä toiset kolme minuuttia häntä tällaisena katsellut, hän ei olisi kestänyt sitä painostavaa tunnetta, jonka tämä letarginen liikkumattomuus olisi hänessä synnyttänyt, eikä varmastikaan olisi voinut olla häntä herättämättä. Mutta äkkiä Nikolai Vsevolodovitš aivan itsestään avasi silmänsä ja istui näin yhä vielä liikahtamatta kymmenisen minuuttia, aivan kuin itsepintaisen uteliaana tarkastellen jotakin hänen huomiotansa kiinnittävää esinettä huoneen nurkassa, vaikka siellä ei ollutkaan mitään uutta eikä erikoista.
Viimein kajahti hiljainen, mutta täyteläinen seinäkellon lyönti. Se löi kerran. Jonkin verran levottomana hän kääntyi katsomaan kellon taulua, mutta melkein samana hetkenä avautui huoneen takaovi, joka vei käytävään, ja kamaripalvelija, Aleksei Jegorovitš, tuli huoneeseen. Toisessa kädessään hän kantoi lämpimännäköistä päällystakkia, kaulaliinaa ja hattua, toisessa hopeista lautasta, jolla oli kirjelippunen.
— Puoli kymmenen, — hän ilmoitti hiljaisella äänellä, ja asetettuaan tuomansa vaatteet tuolin nurkalle hän toi herralleen tarjottimella pienen kirjelipun, joka ei edes ollut lakalla suljettu, — siinä oli pari riviä lyijykynäkirjoitusta. Silmäiltyään nämä rivit Nikolai Vsevolodovitš otti itse myös pöydältä lyijykynän, töhersi kirjelipun loppuun pari sanaa sekä laski sen takaisin tarjottimelle.
— Se on vietävä perille, heti kun olen poistunut, ja sitten pukeutumaan, — hän sanoi nousten sohvalta.
Hänen yllään oli ohut samettitakki. Huomattuaan tämän hän mietti hetkisen ja käski sitten tuoda toisen, verkatakin, jota hänen oli tapana käyttää juhlallisilla iltavierailuilla. Viimein, jo täysin pukeutuneena, hattu päässä, hän lukitsi oven, josta Varvara Petrovna äsken oli tullut, ja vedettyään esiin paperipainimen alta sinne piilottamansa kirjeen hän lähti ääneti käytävään Aleksei Jegorovitšin saattamana. Käytävästä he tulivat kapeille kivisille takaporteille, joista pääsi ulkoportaille, ja sieltä suoraan puistoon. Ulkoeteisen nurkkaan oli varattu pikku lyhty ja iso sateensuoja.
— Harvinaisen sateen johdosta täkäläisillä kaduilla on hirvittävän paljon lokaa, — ilmoitti Aleksei Jegorovitš aivan kuin olisi vielä viimeisen kerran varovasti yrittänyt saada herraansa luopumaan ulosmenosta. Mutta hänen herransa repäisi sateensuojan auki ja yhä ääneti lähti kosteaan ja vetiseen puistoon, joka oli pimeä kuin kellari. Tuuli suhisi ja taivutteli puolipaljaita puiden latvoja, kapeat hiekkakäytävät olivat vetiset ja liukkaat. Aleksei Jegorovitš kulki pari, kolme askelta edellä valaisten tietä lyhdyllä. Hän oli ilman hattua ja frakkisillaan, aivan sellaisenaan kuin sisältä oli lähtenyt.
— Eihän meitä huomata? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš äkkiä.
— Ikkunoista ei tänne näy, ja sitäpaitsi kaikki on jo ennakolta otettu huomioon, — vanhus vastasi hiljaa ja tasaisesti.
— Nukkuuko äitikulta?
— Kuten hänellä viime päivinä on ollut tapana, hän lähti täsmälleen yhdeksältä omalle puolelleen. Hänen on mahdotonta saada mitään tietää. Milloin saan odottaa teitä palaavaksi? — hän lisäsi rohjeten vihdoin kysäistä jotakin.
— Kello yhdeltä, puoli kahdelta, ei ainakaan kahta myöhemmin.
— Kuten käskette.
Kuljettuaan mutkikasta tietä poikki puiston, tietä, jota he molemmat osasivat kulkea vaikka ummessa silmin, he tulivat puiston kiviaidan kohdalle ja pysähtyivät aivan aidan nurkkauksessa olevalle pikkuportille, joka vei ahtaalle ja syrjäiselle poikkikadulle. Tämä portti oli tavallisesti lukittu, mutta tällä kertaa sen avain ilmaantui Aleksei Jegorovitšin käteen.
— Eihän portti vain narise? — tiedusteli Nikolai Vsevolodovitš taas.
Mutta Aleksei Jegorovitš ilmoitti, että hän jo eilen oli sen voidellut, »samoin kuin tänäänkin». Aleksei Jegorovitš oli jo ennättänyt kastua läpimäräksi. Avattuaan portin hän ojensi sen avaimen Nikolai Vsevolodovitšille.
– Jos olette suvainnut lähteä pitkälle matkalle, niin rohkenen täten ilmoittaa, koska en ole aivan varma täkäläisistä ihmisistä, että on erittäin vaarallista liikkua näillä syrjäkaduilla, ja peloittavinta on siellä joen takana, — hän ei malttanut olla huomauttamatta. Hän oli talon vanha palvelija, oli ollut Nikolai Vsevolodovitšin hoitaja jo tämän lapsuudessa, oli kantanut häntä poikasena sylissään. Hän oli ankara ja vakavamielinen mies, joka mielellään sekä kuunteli että luki jumalansanaa.
— Älä ole huolissasi, Aleksei Jegorytš.
— Jumala teitä suojelkoon, hyvä herra, mutta vain siinä tapauksessa, että teillä on hyviä aikeita.
— Kuinka sanoitkaan? — Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, vaikka oli jo ennättänyt kadun käytävälle.
Aleksei Jegorovitš toisti lujalla äänellä toivotuksensa. Ei koskaan aikaisemmin hän ollut uskaltanut ilmilausua ajatuksiansa tässä muodossa herransa läsnäollessa.
Nikolai Vsevolodovitš sulki portin, pani avaimen taskuunsa ja lähti katua pitkin vajoten joka askelella miltei viisi tuumaa lokaan. Lopulta hän tuli poikkikadulta toisen, pitkän ja aution kadun jalkakäytävälle. Hän tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa; mutta Jumalanilmestyksenkatu oli yhä vielä kaukana. Kello oli jo yli kymmenen, kunnes hän lopulta pysähtyi Filippovin ison ja pimeän talon lukitun portin eteen! Alimmainen kerros, — nyt, kun Lebjadkinit olivat muuttaneet pois, — oli aivan tyhjä, ikkunat oli lyöty laudoilla kiinni, mutta seuraavasta kerroksesta, Šatovin asunnosta, pilkotti tuli. Koska kelloa ei ollut, hän alkoi lyödä nyrkillään porttiin. Tuuletusruutu avautui, ja Šatov katsahti kadulle. Oli pilkkoisen pimeätä eikä ollut helppoa nähdä, Šatov tarkasteli kauan, ainakin minuutin verran pimeyttä.
— Tekö siellä olette? — hän kysäisi viimein.
— Minä, — vastasi kutsumaton vieras.
Šatov paiskasi ikkunan kiinni, lähti alas ja aukaisi portin. Nikolai Vsevolodovitš harppasi korkean kynnyksen yli ja sanaakaan sanomatta kulki hänen ohitsensa suoraan Kirillovin sivurakennukselle.