V.
Täällä olivat ovet auki, vieläpä selko selällään. Eteinen ja kaksi etumaista huonetta olivat pimeitä, mutta viimeisestä, jossa Kirillov asusti ja joi teetään, loisti valo, mutta hän ei mennyt sisälle, vaan pysähtyi kynnykselle. Pöydällä oli teetä. Keskellä huonetta seisoi vanha vaimo, nähtävästi isäntäväen sukulainen, jolla oli sileästi suitut hiukset ja joka oli pelkällä hameellaan, kengät pistetty paljaisiin jalkoihin ja jäniksennahkaturkit yllä. Sylissään hän piteli puolitoistavuotista lasta, joka oli paitasillaan, jalat paljaina, posket punoittavina, vaaleat hiukset pörrössä kuten lapsella on äsken kehdosta temmattuna. Lapsi oli nähtävästi juuri itkenyt, sillä silmien alle poskille vierähtäneet kyynelkarpalot eivät olleet vielä ehtineet edes kuivua. Mutta tänä hetkenä lapsi parhaillaan kurkotteli käsiään eteenpäin, löi yhteen kämmeniään ja nauroi, minkä jaksoi, kuten pikkulapsilla on tapana nauraa, niin että ääni tuon tuostakin katkeili. Kirillov huvitti lasta lyömällä punaista kumipalloa sen edessä lattiaan. Pallo ponnahti kattoon asti, putosi taas maahan, lapsi huusi: »Pauo, pauo!» Kirillov vei »pauon» lapselle, joka yritti itse heittää sen kömpelöillä pikku kätösillään, ja Kirillov juoksi taas sen nostamaan. Lopulta »pauo» katosi kaapin alle. »Pauo, pauo», lapsi huusi. Kirillov ryömi lattialla ja ojentautui yrittäen kädellään saada »pauon» kaapin alta. Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen. Mutta huomattuaan hänet lapsi puristautui eukkoon ja pillahti äänekkääseen lapsenitkuun. Eukko vei sen samassa pois.
— Stavrogin? — Kirillov sanoi nousten pallo kädessä lattialta vähääkään hämmästymättä odottamatonta vierasta, — tahdotteko teetä?
Hän ojentautui aivan suoraksi.
— Ei tuo pahaakaan tekisi, jos se vain on lämmintä, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš. — Olen likomärkä.
— Lämmintä, oikein kuumaa, — Kirillov vakuutteli mielissään, — istukaa; olette loassa, ei mitään, lattian minä sitten märällä rätillä.
Nikolai Vsevolodovitš istuutui ja joi melkein yhdellä siemauksella häntä varten kaadetun kupillisen teetä.
— Vieläkö? — kysäisi Kirillov.
— Kiitoksia, ei.
Kirillov, joka oli koko ajan seisonut, kävi myös istumaan ja kysäisi:
— Miksi tulitte?
— Minulla on asiaa. Kas tässä, lukekaa tämä kirje, se on Gaganovilta.
Muistattehan, puhuin teille hänestä Pietarissa.
Kirillov otti kirjeen, luki sen, pani pöydälle ja odotti.
— Tämän Gaganovin minä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš selittää, — kuten tiedätte, tapasin ensi kerran eläessäni noin kuukausi sitten Pietarissa. Pari, kolme kertaa me tapasimme toisemme yhteisissä kutsuissa. Esittelemättä itseään ja antautumatta kanssani puheisiin hän kuitenkin osasi aina kohdella minua röyhkeästi. Kerroinhan jo silloin siitä teille. Mutta kas, tästä te ette tiedä. Kun hän silloin lähti Pietarista ennen minua, hän aivan odottamatta lähetti minulle kirjeen, vaikkakaan sitä ei juuri sovi verrata tähän, mutta kuitenkin sekin oli mitä suurimmassa määrin sopimaton ja omituinen jo senkin vuoksi, että siitä ei käynyt selville syytä, minkä vuoksi se oli kirjoitettu. Vastasin hänelle samalla kertaa myös kirjeellisesti ja mainitsin aivan peittelemättä, että varmaankin hän kantoi kaunaa minua kohtaan isänsä vuoksi, tuon noin neljä vuotta sitten tapahtuneen klubijutun johdosta, ja että minä puolestani olin valmis esittämään kaikki mahdolliset anteeksipyynnöt, koska oli otettava huomioon, että tekoni ei ollut harkittu, vaan että se johtui sairaudesta. Pyysin häntä harkitsemaan anteeksipyyntöäni. Hän ei vastannut minulle sanaakaan ja matkusti pois. Mutta nyt hän on täällä ja on aivan raivoissaan. Minulle on kerrottu, mitä hän julkisesti on suvainnut sanoa minusta. Hän on tehnyt mitä loukkaavimpia ja ihmeellisimpiä syytöksiä. Viimeksi tänään sain tämän kirjeen, jollaista varmastikaan ei kukaan muu koskaan ennen ole saanut. Siinä on haukkumasanoja ja sanontatapoja sellaisia kuin »teidän lyöty turpanne». Tulin tänne ja toivon, että te ette kieltäydy tulemasta sekundantikseni.
— Sanoitte: kirjettä sellaista ei kukaan ole saanut. Raivoissaan voi tehdä. On kirjoitettu useammankin kerran. Puškin on kirjoittanut. Hyvä, tulen. Sanokaa miten?
Nikolai Vsevolodovitš sanoi tahtovansa jo huomenna välttämättä uudistaa anteeksipyyntönsä ja lupasi kirjoittaa vielä toisenkin anteeksipyyntökirjeen, mutta kuitenkin ehdolla, että Gaganov myös puolestaan lupaisi olla kirjoittamatta enää hänelle kirjeitä. Sitä kirjettä, jonka hän jo on saanut, ei oteta ollenkaan lukuun.
— Myönnytte liikaa, ei suostu, — Kirillov sanoi.
— Ennen kaikkea tulin tänne kysyäkseni, suostutteko esittämään siellä nämä ehtoni?
Esitän. Asia on teidän, mutta hän ei suostu.
— Tiedän, että ei suostu.
— Hän tahtoo tapella. Sanokaa, miten tapella.
— Siinäpä se onkin, tahtoisin omasta puolestani tehdä jo huomenna lopun koko jutusta. Noin kello kymmeneltä menette hänen luoksensa. Hän ottaa teidät vastaan eikä suostu, vaan tutustuttaa teidät omaan sekundanttiinsa, — sanokaamme kello yhdeltätoista. Te sovitte sitten kaikesta tämän kanssa, ja noin kello yhdeltä tai kahdelta kokoonnumme kaikki sovitulle paikalle. Olkaa hyvä, koettakaa saada asia täten sujumaan. Aseina käytämme tietenkin pistoleja, ja pyydän aivan erikoisesti teitä järjestämään niin, että määrätään kymmenen askelen välimatka, ja sitten kumpainenkin meistä asettuu kymmenen askelen päähän rajaviivasta. Kun merkki on annettu, me kohtaamme toisemme. Kummankin on välttämättä tultava omalle rajaviivalleen asti, mutta kumpainenkin saa laukaista aikaisemminkin, astuessaan. Luulenpa, että siinä on kaikki.
— Kymmenen askelen välimatka on liian lyhyt, — huomautti Kirillov.
— Olkoon menneeksi, kaksitoista, mutta ei ainakaan enemmän, ymmärrättehän, että hän tahtoo tapella oikein tosissaan. Osaatteko ladata pistolin?
— Osaan. Minulla on pistoleja. Vannon, että te ette ole niillä ampunut. Hänen sekundanttinsa takaa sen myös omistaan. Sitten lyömme arpaa, »joko me tai hän».
— Erinomaista.
— Tahdotteko tarkastaa pistolit?
— Ehkä.
Kirillov kyykistyi nurkkaan matkalaukkunsa luo, jota vielä ei oltu purettu, siitä oli otettu esille matkatavaroita vain sikäli, kuin niitä oli tarvittu. Aivan sen pohjalta hän veti esiin palmupuisen laatikon, joka oli sisustettu punaisella sametilla, ja otti siitä esille pari hienon hienoa ja kallista pistolia.
— Kaikkea on: ruutia, kuulia, patruunoita. Minulla on vielä revolverikin, odottakaapa.
Hän alkoi taas penkoa matkalaukkuaan ja veti sieltä esiin kuusipiippuisen amerikkalaisen revolverin.
— Teillähän on aseita kuinka paljon tahansa, ja lisäksi vielä kalliita.
— Hyvin on. Paljon.
Köyhä, melkein rutiköyhä Kirillov, joka muuten itse ei edes huomannut köyhyyttään, näytteli nähtävästi hyvin ylpeänä kallista asevarastoansa, jonka hankkiminen varmasti oli häneltä kysynyt suuria uhrauksia.
— Yhäkö te haudotte samoja mietteitä? — Stavrogin kysäisi varovasti hetken vaiti oltuaan.
— Samoja, — vastasi Kirillov lyhyesti. Hän ymmärsi jo äänenpainosta, mistä oli kysymys, ja alkoi korjata talteen aseitaan.
— Milloinka sitten? —kysyi Nikolai Vsevolodovitš vielä varovaisemmin pienen vaitiolon jälkeen.
Sillä välin Kirillov oli piilottanut matkalaukkuun molemmat aselaatikot ja istahtanut entiselle paikalleen.
— Eihän se minusta, tiedättehän. Annetaan määräys, — hän mutisi aivan kuin kiusaantuneena, mutta samalla näytti siltä, kuin hän siitä huolimatta olisi ollut valmis vastaamaan kaikkiin seuraavankin kysymyksiin. Hän katseli Stavroginia herkeämättä mustilla, himmeillä silmillään, joissa oli rauhallinen ja samalla lempeä, jopa ystävällinenkin ilme.
— Ymmärrän hyvin, että ihminen voi ampua itsensä, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš keskustelun pitkän, ainakin kolme minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen. — Olen itsekin ajatellut joskus sellaista. Siinä on todellakin jotakin uutta ja kiehtovaa. Jos tekisi esimerkiksi jonkin konnantyön tai… niin, pääasia olisi, että teko olisi häpeällinen, hyvin alhainen, mutta samalla huvittava… niin että se säilyisi ihmisten muistissa tuhat vuotta ja että sitä muisteltaessa syljeskeltäisiin tuhat vuotta, sekä jos siinä samassa tulisikin ajatelleeksi: »Vain laukaus ohimoon eikä tuota kaikkea ole olemassa.» Mitä se minua enää sen jälkeen liikuttaisi, vaikkapa ihmiset syljeskelisivät, eikö totta?
— Sanotte, että on uutta? — sanoi Kirillov hetken mietittyään.
— En… en minä sitäkään… mutta kun kerran ajattelin tätä, niin tunsin aivan kuin ajattelevani uudella tavalla.
— Tunsitte ajattelevanne? — toisti Kirillov, — hyvin sanottu. On paljon ajatuksia, jotka aina ja jotka taas yht'äkkiä tuntuvat uusilta. Se on totta. Näen nyt paljon, kuten näkisin ensi kerran.
— Olettakaamme, että olette asunut kuussa, — keskeytti Stavrogin hänet kuuntelematta häntä ja kehitellen edelleen omaa ajatustaan, — ja siellä te, olettakaamme niin, olette tehnyt kaikki ne ilkeydet… Tiedätte aivan varmaan nyt täällä, että siellä teille nauretaan ja syljeskellään teidän nimeänne mainittaessa tuhat vuotta, niin että koko kuu tärisee. Mutta nyt te olette maan päällä ja katsotte täältä käsin kuuta. Liikuttaako teitä yhtään se, mitä te mahdollisesti siellä teitte, ja se, että sikäläiset syljeskelevät siellä teidän nimeänne mainitessaan, eikö totta?
— En tiedä, — vastasi Kirillov, — en ole ollut kuussa, — hän lisäsi ilman vähintäkään ironiaa, vain todetakseen asian.
— Kenen oli tuo äskeinen lapsi?
— Eukon anoppi tuli, ei kuin miniä… yhdentekevää. Kolme päivää. Makaa sairaana lapsineen, öisin huutaa kovin, vatsa. Äiti nukkuu, mutta eukko tuo tänne. Minä pallolla. Pallo on Hampurista. Ostin Hampurista, että voisi heittää ja ottaa kiinni. Vahvistaa selkää. Tyttö.
— Pidättekö lapsista?
— Pidän, — vastasi Kirillov jokseenkin välinpitämättömästi.
— Siis rakastatte myös elämää?
— Myös elämää, mitäs sitten?
— Olettehan päättänyt ampua itsenne.
— Mitä siitä? Miksikä yhdessä? Elämä erikseen ja se erikseen. Elämä on, ja kuolemaa ei ole lainkaan.
— Oletteko alkanut jo uskoa tulevaan ikuiseen elämään?
— En tulevaan ikuiseen, vaan nykyiseen ikuiseen. On hetkiä, te saavutatte hetken, ja aika äkkiä pysähtyy, ja alkaa ikuisuus.
— Luuletteko itse saavuttavanne hetken?
— Luulen.
— Tuskinpa se meidän aikanamme on mahdollista, — huomautti Nikolai
Vsevolodovitš samaten ilman ironiaa hitaasti ja mietteissään. —
Johanneksen ilmestyskirjassa enkeli vakuuttaa, että aikaa ei pidä enää
oleman.
— Tiedän. Siellä on oikein, selvästi ja täsmällisesti. Kun ihminen saavuttaa täydellisen onnen, niin aikaa ei tule olemaan: ei tarvita. Hyvin tosi ajatus.
— Mihinkä se aika sitten piilotetaan?
— Ei piiloteta. Aika ei ole olio, vaan idea. Järjessämme se sammuu.
— Vanhat filosofiset käsitykset, aina ja yhä samat hamasta maailman alusta asti, — murahti Stavrogin inhonsekaisen säälivästi.
— Samat, samat! Samat hamasta maailman alusta asti eikä koskaan muita! — Kirillov tarttui puheeseen, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin »idea» olisi hänelle merkinnyt voittoa.
— Olette varmasti hyvin onnellinen, Kirillov?
— Olen. Hyvin onnellinen, — hän vastasi, aivan kuin olisi vastannut kaikkein tavallisimpaan kysymykseen.
— Mutta siitä ei vielä ole niinkään kauan, kun te olitte pahoillanne, suutuitte Liputiniin.
— Hm… en moiti enää. En tietänyt silloin vielä, että olin onnellinen.
Oletteko nähnyt lehteä, lehteä puusta?
— Olen.
— Näin äsken keltaisen, vähän vihreän, reunoista jo mätänevän. Tuulen ajama. Kun olin kymmenen vanha, minä talvella suotta suljin silmät ja kuvittelin mielessäni: vihreä lehti, siintävät suonet, ja aurinko loistaa. Avasin silmät enkä uskonut, sillä oli niin hyvä olla, ja suljin ne taas.
— Mitä tuo on olevinaan? Vertausko?
— E-ei… miksi niin? En minä vertausta, vaan ainoastaan lehden, yhden lehden. Lehti on hyvä. Kaikki on hyvin.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Ihminen on onneton, koska hän ei tiedä, että on onnellinen, vain siksi. Siinä kaikki, kaikki! Se, joka sen saa tietää, tulee heti onnelliseksi, sinä hetkenä. Tämä anoppi kuolee, ja tyttö jää, — se on hyvä. Keksin sen äkkiä.
— Mutta jos joku kuolee nälkään, ja jos joku loukkaa tyttöä ja raiskaa hänet, — onko sekin hyvin tehty?
— On. Ja se, että joku ruhjoo päänsä tytön vuoksi, — on hyvä, ja se, että ei ruhjo, — sekin on hyvä. Kaikki on hyvin, kaikki. Kaikkien niiden on hyvä olla, jotka tietävät, että kaikki on hyvin. Jos he tietäisivät, että heidän on hyvä olla, niin heidän olisi hyvä, mutta niin kauan kuin he eivät sitä tiedä, heidän ei ole hyvä. Siinä koko ajatus, kokonaan, mitään muuta ei ole.
— Milloinka te itse keksitte olevanne noin onnellinen?
— Viime viikolla, tiistaina, ei kuin keskiviikkona, sillä yö oli jo keskiviikon puolella.
— Mutta miten sitten?
— En muista, muuten. Kävelin huoneessa… samantekevää. Pysähdytin kellon, oli kahtakymmentäkolmea vailla kolme.
— Senkö merkiksi, että ajan on pysähdyttävä? Kirillov vaikeni.
— Ne ovat pahoja, — hän aloitti taas uudelleen, — koska eivät tiedä olevansa hyviä. Kun saavat tietää, niin eivät raiskaa tyttöä. Heidän on vain saatava tietää, että ovat hyviä, ja samassa silmänräpäyksessä muuttuvat hyviksi, jokainen järjestään.
— Te tiedätte sen, olette siis hyvä?
— Olen hyvä.
— Siitä olen muuten minäkin samaa mieltä, — virkkoi Stavrogin vetäen otsansa ryppyyn.
— Se, joka saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat hyviä, tekee maailmasta lopun.
— Se, joka niin opetti, sehän ristiinnaulittiin.
— On vielä tuleva, ja hänen nimensä on ihmisjumala.
— Jumal'ihminen, tarkoitatte?
— Ihmisjumala, siinä on ero.
— Olette jo taitanut sytyttää tulen pyhäinkuvankin eteen?
— Kyllä, sytytin sen.
— Joko siis uskotte?
— Eukko pitää, että palaa… eikä hänellä ollut tänään aikaa, —
Kirillov murahti.
— Mutta ettekö itse ole vielä rukoillut?
— Rukous koskee kaikkea. Näettekö, tuolla, hämähäkki kiipeää seinällä, katson ja olen kiitollinen siitä, että kiipeää.
Hänen silmiinsä tuli taas eloa. Hän katsoi koko ajan suoraan Stavroginiin, lujasti ja hellittämättä. Stavrogin seurasi häntä kulmat kurtussa ja inhonsekaisin ilmein, mutta pilkallinen hän ei ollut.
— Lyönpä vetoa, että seuraavalla kerralla tavatessamme te jo uskotte
Jumalaankin, — sanoi Stavrogin nousten ja ottaen hatun käteensä.
— Minkä vuoksi? — Kirillov nousi myös.
— Jospa teille äkkiä selviäisi, että uskotte Jumalaan, niin te ehkä uskoisittekin, mutta kun te ette tiedä uskovanne, niin ette uskokaan. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.
— Ei ole sama asia, — sanoi Kirillov hetkisen mietittyään. — Te väännätte ajatuksen. Seurasukkeluus. Muistelkaa, mitä te, Stavrogin, olette minun elämässäni merkinnyt.
— Hyvästi, Kirillov.
— Tulkaa yöllä. Milloin?
— Ettehän vain ole unohtanut huomista?
— Unohdin, se on totta, mutta olkaa huoletta, en nuku liikaa. Kello yhdeksältä. Voin herätä milloin tahdon. Käyn nukkumaan ja sanon: kello seitsemältä; ja herään seitsemältä, sanon: kymmeneltä, ja herään kymmeneltä.
— Onpa teissä omituisuuksia, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš katsahtaen hänen kalpeihin kasvoihinsa.
— Tulen avaamaan portin.
— Ei tarvita, Šatov kyllä avaa.
— Ah, Šatov. Hyvä. Hyvästi.