VI.
Sen asumattoman talon ulko-ovi, josta mentiin Šatovin asuntoon, ei ollut lukittu, mutta tultuaan pilkko pimeään eteiseen Stavrogin alkoi käsin hakea porrasta, joka vei yläkertaan. Samassa jo ylhäällä ovi aukeni, ja sieltä pilkahti valo. Šatov ei tullut portaille, aukaisi ainoastaan ovensa. Kun Nikolai Vsevolodovitš pääsi hänen huoneensa kynnykselle, hän näki Šatovin seisovan nurkassa, oven luona odotellen.
— Saanko tulla, minulla olisi asiaa? — kysyi Stavrogin jo kynnykseltä.
— Tulkaa sisään, istuutukaa, — vastasi Šatov, — lukitkaa ovi, odottakaahan, teen sen itse.
Hän lukitsi ovensa, palasi pöydän luo ja istuutui vastapäätä Nikolai Vsevolodovitšia. Viikon kuluessa hän oli laihtunut, ja par'aikaa hänellä näytti olevan kuumetta.
— Te rääkkäätte minua, — hän sanoi luoden katseensa maahan, puoleksi kuiskaten, — miksi ette ole tullut ennemmin?
— Olitteko sitten niin varma siitä, että tulen?
— Olin, odottakaapa, minä hourailin… ehkä hourailen vieläkin…
Odottakaapa.
Hän nousi ja otti ylimmältä kirjahyllyltänsä — niitä oli kaikkiaan kolme — aivan reunalta jonkin esineen. Se oli revolveri.
— Eräänä yönä hourailin, että te olitte tulossa tappamaan minua, ja varhain aamulla ostin tuolta tyhjäntoimittajalta, Ljamšinilta, viimeisillä rahoillani revolverin. En tahtonut jättäytyä valtoihinne. Sitten toivuin… Eihän minulla ollut ruutia eikä kuuliakaan. Siitä lähtien se on ollut tuolla hyllyllä. Odottakaapa…
Hän nousi ja aikoi avata tuuletusruudun.
— Miksi, miksi heittäisitte sen menemään? — Nikolai Vsevolodovitš esti hänet siitä, — Sehän maksaa rahaa, ja huomenna ehkä aletaan huhuilla, että Šatovin ikkunain alla vetelehtii revolvereja. Pankaa ase paikoilleen, kas niin, ja istukaa. Sanokaa mieluummin, miksi te aivan kuin katuisitte sitä, että rohkenitte ajatella minun tulevan teitä tappamaan? En minä tullut tänne sopiakseni kanssanne, vaan ainoastaan keskustellakseni muutamista välttämättömistä asioista. Sanokaa minulle ensinnäkin, ettehän te lyönyt minua sen vuoksi, että minulla ja teidän vaimollanne oli ollut keskenämme suhde?
— Tiedätte hyvin itsekin, etten sitä tehnyt siksi, — Šatov loi taas silmänsä maahan.
— Ette kai myöskään sen vuoksi, että olitte kuullut tuon typerän juorun
Darja Pavlovnasta ja minusta.
— En, en. En tietenkään! Eikö mitä! Sisarenihan kertoi minulle jo alussa…-—Šatov tuskin vastasi kärsimättömästi ja heikosti polkaisten jalallaan maahan varmemmaksi vakuudeksi.
— Siis minä arvasin ja te arvasitte oikein, — Stavrogin jatkoi rauhallisesti, — olette oikeassa: Marja Timofejevna Lebjadkina on minun laillinen, Pietarissa noin neljä vuotta sitten vihitty vaimoni. Hänen vuokseenhan te kai minua löitte, eikö niin?
Šatov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneen näköisenä.
— Arvasin enkä uskonut todeksi, — hän virkahti lopuksi omituisesti
Stavroginiin tuijottaen.
— Ja löitte?
Šatov karahti punaiseksi ja alkoi sopertaa aivan järjettömästi:
— Teidän lankeemuksenne… valheen vuoksi. En minä tullut rangaistakseni teitä. Kun lähestyin teitä, en vielä tietänyt, että lyön… Sen vuoksihan minä, koska olette merkinnyt elämässäni niin paljon… Minä…
— Ymmärrän, ymmärrän. Säästäkää sananne. Säälin teitä, olette kuumeessa. Asiani olisi tärkeä.
— Olen liian kauan odottanut teitä, — Šatov alkoi äkkiä väristä ja yritti nousta paikoiltaan. — Puhukaa asianne… minä sanon sitten myös omani…
Hän istuutui.
— Tämä koskee jotakin aivan toista, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš tarkastellen häntä uteliaana. — Eräiden olosuhteiden vuoksi minun oli valittava tämä hetki voidakseni tulla ilmoittamaan teille ja varoittamaan teitä, sillä teidät ehkä piakkoin murhataan.
Šatov katsahti häneen kuten mielipuoli.
— Tiedän, että minua voi uhata vaara, — hän sanoi tyynesti, — mutta miten te, te olette saanut sen tietää, sitä en ymmärrä.
— Minä olen myös heikäläinen samaten kuin tekin, olen samanlaisen järjestön jäsen kuin tekin.
— Te… te järjestön jäsen?
— Näen silmistänne, että olisitte saattanut minulta odottaa mitä tahansa, mutta ei tämäntapaista uutista, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin huomattavasti, — mutta sanokaapa, te siis tiedätte, että henkenne on vaarassa?
— En ole tullut sitä ajatelleeksi. Enkä ajattele nytkään, vaikka sen sanoitte… vaikka kuka voisi mennä takaamaan niitä hölmöjä! — hän huudahti äkkiä aivan raivoissaan lyöden nyrkkinsä pöytään. — En minä heitä pelkää. Olen rikkonut välini heidän kanssaan. Tuo juoksenteli luonani nelisen kertaa ainakin ja vakuutteli, että, minun on lupa, mutta… — hän katsahti Stavroginiin, — mitäs te oikeastaan tiedätte kaikesta?
— Olkaa rauhassa, en aio pettää teitä, — jatkoi Stavrogin jokseenkin kylmästi kuten ihminen, jolla on pelkkä velvollisuus täytettävänään. — Te tutkitte minua saadaksenne tietää, mitä minä tiedän? Tiedän, että liityitte järjestöön ulkomailla kaksi vuotta sitten, sen ollessa vielä vanhassa kokoonpanossaan, vähän ennen Amerikan-matkaanne ja luultavasti heti viime keskustelumme jälkeen. Te vielä kirjoitittekin minulle pitkälti Amerikasta ja viittasitte siihen. Muuten, suokaa anteeksi, etten vastannut kirjeeseen, rajoituin vain…
— Lähettämään rahat. Odottakaahan, — Šatov keskeytti hänet, vetäisi kiireesti auki pöytälaatikon ja otti sieltä paperien alta esille korean setelin. — Kas tässä, ottakaa, sata ruplaa, jonka te minulle lähetitte. Jos ette olisi auttanut, olisin joutunut turmioon. Minun olisi pitänyt kauankin olla teille velassa, ellei teidän äitikultanne… Nämä sata ruplaa hän lahjoitti minulle yhdeksän kuukautta sitten, kun olin puutteessa sairauteni jälkeen. Mutta jatkakaa, jatkakaa…
Hän oli aivan hengästynyt.
— Amerikassa te luovuitte entisistä mielipiteestänne ja Sveitsiin palattuanne aioitte luopua heistä. He eivät teille mitään vastanneet, vaan antoivat teidän tehtäväksenne ottaa hoitoonne täällä Venäjällä jonkin kirjapainimen, jota teidän oli pidettävä huostassanne, kunnes he lähettäisivät luoksenne henkilön, jolle se olisi luovutettava. En tiedä aivan tarkalleen, miten asia oli, mutta eiköhän se suurin piirtein liene ollut näin. Te taas luulitte, tai ehkä vain sillä ehdolla juuri lupasittekin tehdä tämän, että se olisi heidän viimeinen vaatimuksensa ja että toimitettuanne sen te pääsisitte heistä kokonaan rauhaan. Kaiken tämän, olkoon tämä sitten totta tai valhetta, sain tietooni aivan sattumalta enkä suinkaan heiltä. Mutta tärkeintä te ette nähtävästi ollenkaan tiedä, sitä nimittäin, että näillä herroilla ei ole vähintäkään aikomusta luopua teistä.
— Sehän on järjetöntä! — parkaisi Šatov. — Ilmoitin rehellisesti, että teen heistä puhtaan eron! Onhan minulla siihen oikeus, omantunnon ja järjen oikeus… sitä en siedä! Ei tule sitä mahtia, joka saisi minut…
— Kuulkaapas, puhukaa hiljemmin, — Nikolai Vsevolodovitš koetti rauhoittaa häntä hyvin totisena, — tuo Verhovenski on sellainen mies, että hänen päähänsä voi pälkähtää vaikkapa kuunnella teitä salaa, joko omalla korvallaan tai palkatulla korvalla, vaikkapa tuolla teidän eteisessänne. Vähällä piti, että tuota juopporatti Lebjadkiniakin ei jo pakotettu seurailemaan jälkiänne, ja teidän piti kai taas vuorostanne tarkkailla hänen askeliaan, vai mitä? Sanokaa mieluummin: hyväksyikö Verhovenski todistelunne perusteet vai eikö?
— Hyväksyi. Hän sanoi, että se käy päinsä ja että minulla on oikeus…
— Mutta sitten hän on pettänyt teitä. Tiedän, että jopa Kirillovkin, joka ei oikeastaan ollenkaan kuulu heidän joukkoonsa, on kuitenkin heille antanut teistä tietoja. Asiamiehiä heillä on kuinka paljon tahansa, sellaisiakin, jotka eivät tiedä ollenkaan kuuluvansa järjestöön. Teitä on aina vakoiltu. Muun muassa Pjotr Verhovenski on tullut tänne vain tekemään teistä selvää, ja hänellä on valtakirja, joka oikeuttaa hänet vaikkapa tappamaan teidät jonakin sopivana hetkenä, te tiedätte, nähkääs, liian paljon ja voisitte siis tehdä ilmiannon. Toistan, että tämä on totinen tosi. Ja sallikaa vielä huomauttaa, että jostakin syystä he ovat täysin varmoja siitä, että te olette urkkija, ja jos ette vielä olekaan ehkä ilmiantanut, niin teette sen kuitenkin varmasti vastaisuudessa. Onko tämä totta?
Šatovin suu vääntyi omituisesti, kun hän kuuli sellaisen kysymyksen lausuttuna aivan jokapäiväisellä äänellä.
— Jos olisinkin urkkija, niin kenelle ilmiantaisin? — hän sanoi, vihamielisesti vastaamatta suoraan tehtyyn kysymykseen. — Ei, jättäkää minut rauhaan, piru minut periköön! — hän huudahti palaten äkkiä takaisin ajatukseen, joka häntä oli niin järkyttänyt ja jonka vaikutus oli eittämättömästi voimakkaampi kuin tuo tieto häntä itseään kohtaavasta vaarasta. — Te, te Stavrogin, kuinka te saatoitte sekaantua niin häpeälliseen, alhaisen lakeijamaiseen järjettömyyteen! Te heidän järjestönsä jäsen! Sekö oli Nikolai Stavroginin sankarityö! — hän huudahti epätoivoisesti.
Hän oikein löi yhteen kämmenensä, aivan kuin ei mikään olisi hänelle ollut katkerampaa ja surullisempaa kuin tämä tieto.
— Suokaa anteeksi, — virkahti Nikolai Vsevolodovitš todennäköisesti hämmästyneenä, — mutta te taidattekin katsoa minuun kuten johonkin aurinkoon, ja itseänne te kai pidätte vain jonakin itikkana minuun verraten. Huomasin sen jo Amerikasta lähettämästänne kirjeestä.
— Te… te ette tiedä… Ah, jättäkäämme koko juttu, kokonaan, sikäli kuin se koskee minua! — huomautti Šatov jyrkästi. — Jos voitte sanoa jotakin selvitykseksi itsestänne, niin sanokaa… Vastaukseksi kysymykseeni! — hän toisti aivan kuin kuumeissaan.
— Mielihyvin. Kysyitte: miten saatoin joutua tuon ryövärijoukon pesään? Sen jälkeen, mitä olen teille ilmaissut, olen suorastaan velvollinenkin olemaan avomielinen kaikkeen siihen nähden, mikä koskee tätä asiata. Katsokaas, sanan ahtaammassa merkityksessä en ollenkaan kuulu koko järjestöön, en ole koskaan kuulunutkaan, ja minulla on siis suurempi oikeus kuin teillä jättää heidät, koska en ole ollutkaan heidän liittolaisensa. Päinvastoin jo heti alusta alkaen ilmoitin, etten ole heidän toverinsa, ja jos sattumalta joskus tulinkin heitä auttaneeksi, niin tein sen vain kuten ainakin tyhjäntoimittaja, joka joskus tulee sattumalta tehneeksi jotakin. Osittain olin apuna silloin, kun liiton toiminta järjestettiin uuden suunnitelman mukaisesti, enkä ole tehnyt muuta mitään. Mutta tämä on alkanut heidän ajatuksiansa siinä määrin askarruttaa, että he ovat vakavasti päättäneet olla päästämättä minua enää käsistään, koska se voisi käydä heille vaaralliseksi, ja senvuoksi minäkin lienen tuomittu kuolemaan.
— Oo, niillä pitää tietenkin aina olla kuolemantuomioita ennakkolistoilla, sineteillä varustetuilla paperiarkeilla, jotka ovat kolmen ja puolen henkilön allekirjoittamat. Ja luuletteko, että he uskaltaisivat!
— Osittain olette oikeassa, osittain ette, — jatkoi Stavrogin yhtä rauhallisena, melkeinpä veltosti. — Ei ole epäilystäkään, että tässä on mielikuvitukselle annettu liiankin paljon valtaa, kuten aina tällaisissa tapauksissa. Ryhmäkunta yliarvioi aina kasvunsa ja merkityksensä, uskokaa tai älkää, mutta mielestäni heitä ei oikeastaan olekaan muita kuin Pjotr Verhovenski, ja hänkin on liian hyvä mies, koskapa pitää itseänsä vain järjestön asiamiehenä. Itse perusajatus ei sentään liene muuten muita tämäntapaisia järjettömämpi. Heillä on suhteita Internationaleen. He ovat osanneet hankkia ovelasti asiamiehiä Venäjältä, ovatpa löytäneet siihen tarkoitukseen erään hyvin omituisen keinonkin… mutta tietenkin tämä kaikki on vain — teoriaa. Mitä taas tulee heidän aikomuksiinsa täällä, niin onhan Venäjän järjestön toiminta aina ollut siinä määrin pimeätä ja aina niin edeltäkäsin arvaamatonta, että meillä voi hyvin odottaa pantavaksi toimeen minkälaisia kokeiluja hyvänsä. Muistakaa, että Verhovenski on itsepintainen mies.
—- Se lude, moukka, typerys, joka ei ymmärrä Venäjästä tuon taivaallista! — huudahti Šatov kiukustuneena.
— Te tunnette hänet huonosti. Totta on, että heistä kukaan ei tunne
Venäjää, mutta emmehän me itsekään ymmärrä sitä paljoa enemmän. Mutta
Verhovenski on haaveilija.
— Verhovenskiko — haaveilija?
— Aivan niin. Hänessäkin on kohta, jonka yli astuttuaan hän ei enää ole narri, vaan — melkeinpä mielipuoli. Pyytäisin teitä muistelemaan muuatta omaa lausumaanne: »Tiedättekö, miten paljon yksi ainoa ihminen voi saada aikaan!» Älkää naurako, hän voi kuin voikin laukaista. He ovat varmoja siitä, että minä olen myös urkkija. Kaikki he, osaamatta itse ajaa asiaa, ovat aina kärkkäitä syyttämään toisia urkkimisesta.
— Mutta ettehän te pelkää?
— E-en… En minä pahastikaan pelkää… Mutta teidän laitanne on toinen. Varoitin teitä, on hyvä, että tiedätte tämän kaiken varalta. Ei pidä loukkaantua siitä, että vaara uhkaa typerien taholta. Nyt ei ole kysymys heidän järjestään. Heidän kätensä on kohonnut sellaistenkin päänmenoksi, joita ei voi edes verrata meihin. Mutta, kello on neljänneksen yli kahdentoista, — hän katsahti kelloonsa ja nousi tuolilta. — Tahtoisin vielä kysyä teiltä jotakin, jolla ei ole mitään yhteyttä edellisen kanssa.
— Jumalan tähden! — huudahti Šatov ja hypähti paikoiltaan.
— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kysyväisesti.
— Kysykää, kysykää Jumalan nimessä, — toisti Šatov sanomattoman hermostuneesti, — mutta ehdolla, että minäkin saan sitten kysyä teiltä jotakin. Rukoilen, suostukaa… en saata… kysykää!
Stavrogin odotti hetken ja alkoi:
— Olen kuullut, että teillä on ollut vaikutusvaltaa Marja Timofejevnaan ja että hän mielellään näkee teidät luonaan ja kuuntelee puhettanne. Onko tämä totta?
— Kyllä… hän kuuntelee, — Šatov tuli hämilleen.
— Olen aikonut näinä päivinä saattaa kaupungissamme julkisuuteen tiedon, että olen hänen kanssaan laillisesti avioliitossa.
— Onko se mahdollista? — kuiskasi Šatov aivan kauhuissaan.
— Mitä tahdotte sillä sanoa? Eihän siinä pitäisi olla mitään vaikeuksia. Todistajathan ovat täällä. Sehän tapahtui silloin Pietarissa rauhallisesti, laillisessa järjestyksessä, ja syynä siihen, että asia ei ole päässyt ennemmin julkisuuteen, on ollut vain se, että kaksi ainoata todistajaa, Kirillov ja Pjotr Verhovenski, sekä lisäksi vielä Lebjadkin, jota minun on nyt siis kunnia pitää sukulaisenani, antoivat kunniasanansa olla asiasta puhumatta.
— Enhän minä sitä… Te puhutte niin rauhallisesti… mutta jatkakaa!
Kuulkaahan, eihän teitä ole väkisin pakotettu tähän avioliittoon, eihän?
— Ei, ei minua ole väkisin siihen kukaan pakottanut. — Nikolai
Vsevolodovitš hymähti Šatovin kiihkolle.
— Mutta mitä merkitsee se, mitä Marja Timofejevna puhelee lapsestaan? — puhui Šatov hätäisesti ja siirtyi nopeasti asiasta toiseen.
— Puhelee lapsestaan? Siinäpä se! Kuulen ensimmäistä kertaa. Ei hänellä ole ollut lasta eikä voikaan olla: Marja Timofejevna on — neitsyt.
— Voi! Niinhän minäkin ajattelin! Kuulkaa!
— Mikä teidän on, Šatov?
Šatov peitti kasvonsa käsillään, kääntyi poispäin, mutta samassa sieppasi taas Stavroginia lujasti harteista.
— Tiedättekö, tiedättekö edes itse, — hän huusi ääneen, — minkä vuoksi olette kaiken tämän tehnyt ja miksi otatte nyt rangaistuksen kannettavaksenne?
— Kysymyksenne on taitavasti tehty ja pilkallinen, mutta minäpä ihmetytän teitä vastaamalla, että olen melkein selvillä siitä, miksi menin silloin naimisiin ja miksi otan nyt »rangaistuksen kannettavakseni», kuten sanoitte.
— Jätetään se… puhumme siitä myöhemmin, odottakaa… Puhutaan pääasiasta, pääasiasta. Olen odottanut teitä kaksi vuotta.
— Todellako?
— Olen liian kauan saanut odottaa, olen lakkaamatta ajatellut teitä.
Olette ainoa ihminen, joka voisi… Kirjoitinhan jo Amerikasta teille.
— Muistan hyvin pitkän kirjeenne.
— Liian pitkän luettavaksi, niinkö? Olen samaa mieltä. Kuusi postipaperiarkkia. Olkaa vaiti, vaiti! Sanokaa: voisitteko suoda minulle vielä kymmenen minuuttia, mutta aivan nyt heti, heti… Olen liian kauan teitä odottanut!
— Olkaa hyvä, puolisen tuntia, mutta jos suinkin mahdollista, ei ainakaan enempää.
— Mutta vain ehdolla, — Šatov kiivastui, — että muutatte äänilajianne. Kuuletteko, vaadin, vaikka minun pitäisikin rukoilla… Ymmärrättekö, mitä merkitsee vaatia silloin, kun pitäisi rukoilla?
— Ymmärrän. Siten te pääsette kaiken tavallisen yläpuolelle, ylevämpien tarkoitusperien nimessä. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin huomattavasti. — Surukseni huomaan myös, että olette kuumeessa.
— Pyydän arvonantoa, vaadin sitä, — huusi Šatov, — en omaa persoonaani kohtaan, — piru sen periköön, — vaan jotakin muuta kohtaan ja vain sen ajan, vain sen ajan, kun nämä muutamat sanat… kun me, kaksi olentoa, yhdymme äärettömyydessä… ja viimeisen kerran tässä maailmassa. Jättäkää ironianne ja olkaa vain ihminen! Puhukaa edes kerran eläessänne ihmisäänellä. En minä itseäni varten, vaan teidän itsenne vuoksi. Ettekö ymmärrä, että teidän on suotava minulle anteeksi tuo isku, jonka saitte vasten kasvojanne, jo yksistään sen vuoksi, että se sai teidät huomaamaan voimanne äärettömyyden… Te hymyilette taas tuota yliolkaista maailmanmiehen hymyänne. Voi, milloin te ymmärrätte minut! Pois herraskaisuus! Ymmärtäkää toki, että vaadin sitä, vaadin, sillä muuten en voi puhua, en rupea puhumaan millään ehdolla!
Hän oli aivan suunniltaan ja puhui melkeinpä houraillen. Nikolai
Vsevolodovitš rypisti kulmiansa ja näytti käyvän varovaisemmaksi.
— Jos kerran olen luvannut jäädä luoksenne puoleksi tunniksi, — varmasti ja totisena hän virkkoi, — vaikka aikani onkin kallista, niin saatte uskoa, että aion mielenkiintoisen tarkkaavaisesti kuunnella teitä… ja… ja olen varma siitä, että saan kuulla paljon uutta.
Hän istahti tuolille.
— Istukaa! — huudahti Šatov ja istuutui itse samassa.
— Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, — Stavrogin mainitsi vielä kerran, — että tein teille kysymyksen, joka koski Marja Timofejevnaa, ja se oli ainakin hänen kannaltaan tärkeä…
— No, — Šatov rypisti otsaansa kuten ihminen, jonka puhe keskeytetään silloin, kun se on tärkeimmällä kohdallaan ja joka, vaikka hän katseleekin teitä suoraan silmiin, ei vielä edes tajua kysymystänne.
— Ettekä te antanut minun lopettaa, — täydensi Nikolai Vsevolodovitš hymähtäen puheensa.
— Sehän on joutavaa, ehtiihän siitä jälkeenkinpäin! — Šatov viittasi halveksuvasti kädellään käsitettyään moitteen syyn ja käänsi keskustelun suoraan pääasiaan.