VII.
— Tiedättekö, — hän aloitti melkein julmalla äänellä istuen eteenpäin kumartuneena tuolillaan, katse hehkuvana ja oikean käden etusormi ylös kohotettuna (itse hän ei sitä varmastikaan huomannut), — tiedättekö, mikä on ainoa »jumalankantaja»-kansa maailmassa, ainoa, joka tulee uudistamaan ja pelastamaan maailman uuden jumalan nimessä ja jolle yksin ovat annetut elämän ja uuden, elävän sanan avaimet… Tiedättekö, mikä on se kansa ja mikä sen kansan nimi?
— Teidän puhetavastanne ei käy muuta päättäminen kuin — ja mitä pikemmin, sitä parempi, että se on Venäjän kansa…
— Ja te nauratte taaskin, voi tätä sukukuntaa! — Šatov kiivastui taas.
— Rauhoittukaa, pyydän. Odotin päinvastoin jotakin juuri tämäntapaista.
— Odotitte jotakin tämäntapaista? Ettekö tunne näitä sanoja?
— Tunnenpa hyvinkin. Käsitän hyvin, mihin te viittaatte. Koko tuo äskeinen puheenne ja tuo mainintanne »jumalankantaja»-kansasta on vain yhteenveto siitä keskustelusta, joka meillä oli runsaasti kaksi vuotta sitten ulkomailla, vähän ennen Amerikkaan-lähtöänne… Ainakin sikäli kuin jaksan muistaa.
— Koko tuo lausuma oli teidän eikä minun. Ne olivat teidän sanojanne eikä vain »yhteenveto» keskustelustamme. »Meidän keskusteluamme» ei oikeastaan ole ollutkaan. Oli vain opettaja, joka innostuneesti julisti suuria sanoja, ja oli oppilas joka heräsi kuolleista. Minä olen — oppilas, ja te — opettaja.
— Mutta jos muistan oikein, tehän juuri nämä sanat kuultuanne liityitte tuohon järjestöön ja vasta sitten matkustitte Amerikkaan.
— Niin, ja sitten kirjoitin teille siitä Amerikasta; kirjoitin teille kaikesta. Enhän mitenkään voinut heti päästä irti kaikesta siitä, mihin olin jo lapsena kiinnikasvanut. Mihin olisivat joutuneet haaveiden! riemut ja vihani kyynelet… On vaikeata vaihtaa jumalia. En uskonut teitä silloin, sillä en tahtonut uskoa, ja tartuin vielä viimeisen kerran tuohon törkykloaakkiin… Mutta siemen oli jo kylvetty, ja se alkoi itää. Sanokaa oikein todella, sanokaa rehellisesti, ettekö lukenut Amerikan-kirjettäni — loppuun? Ehkä ette lukenut sitä ollenkaan?
— Luin siitä kolme sivua, kaksi ensimmäistä ja viimeisen, ja sitäpaitsi silmäilin jonkin verran sitäkin, mikä jäi väliin. Muuten, tarkoitukseni oli kyllä…
— Oi voi, yhdentekevää, jättäkäämme se, piru vieköön! — Šatov viittasi kädellään. — Jos te nyt kiellätte sen, mitä silloin sanoitte kansasta, niin miten te silloinkaan saatoitte sanoa ne sanat? … Kas, sehän se painaa minua nyt…
— Enhän minä milloinkaan laskenut kanssanne leikkiä. Yrittäessäni vakuuttaa teille jotakin minä ehkä etupäässä vain vahvistinkin omaa uskoani, — virkahti Stavrogin salaperäisesti.
— Ette laskenut leikkiä! Amerikassa minä makasin kolme kuukautta oljilla erään onnettoman parissa, jolta myös sain tietää, että samoihin aikoihin, kun te istutitte minuun uskoa Jumalaan ja isänmaahan, te aivan samoihin aikoihin, ehkäpä aivan samoina päivinäkin, myrkytitte tuon onnettoman maniaakin sydämen, tuon Kirillovin… valoitte hänen mieleensä myrkkyä… Te vahvistitte hänessä valhetta ja jumalanpilkkaa sekä veitte hänet mielipuolisuuden rajoille… Menkää ja katselkaa häntä hieman… hän on teidän työtänne… Mutta tehän taisitte jo nähdä hänet.
— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että Kirillov itse hetki sitten sanoi minulle olevansa »täysin onnellinen ja hyvä». Olettamuksenne, että kaikki tuo tapahtui melkein yksiin aikoihin, on miltei oikea, mutta merkitseekö se sitten jotakin? Toistan vielä kerran, en ole teitä kumpaistakaan pettänyt.
— Oletteko ateisti? Oletteko ateisti nyt?
— Olen.
— Mutta silloin?
— Aivan samoin kuin silloinkin.
— En minä keskustelun alussa itseäni kohtaan pyytänyt arvonantoa. Teidän järjellänne teidän olisi pitänyt se ymmärtää, — murahti Šatov vihaisesti.
— Kuullessani teidän ensimmäisen sananne minä en katkaissut puhettanne enkä lähtenyt luotanne, vaan istun yhä tässä ja aivan kuuliaisesti vastailen kysymyksiinne ja… syytöksenne. En siis ole mitenkään loukannut teitä.
Šatov keskeytti hänet viitaten kädellään.
— Ettekö muista sanojanne: »Ateisti ei koskaan voi olla venäläinen.»
»Ateisti lakkaa heti olemasta venäläinen», ettekö muista?
— Miten sanoittekaan? — Nikolai Vsevolodovitš näytti tahtovan, että
Šatov olisi toistanut nuo sanat.
— Te kysytte? Te olette unohtanut? Ja kuitenkin noissa sanoissa on mitä sattuvimmin osoitettu venäläisen hengen pääerikoisuudet. Ette te ole voinut niitä unohtaa! Voin muistuttaa teille vielä lisääkin: »Joka ei ole oikeauskoinen, ei voi olla venäläinen.»
— Luulen, että nuo ovat slavofiilien ajatuksia.
— Eipä. Nykyajan slavofiilit eivät enää tunnustaisi näitä omaksensa. Nykyjään on viisastuttu. Mutta te menitte vieläkin pitemmälle: te uskoitte, että roomalaiskatolilaisuus ei ole enää kristillisyyttä. Te vakuutitte, että Rooma tunnusti Kristuksen, joka lankesi perkeleen kolmanteen kiusaukseen, ja ilmoitettuaan koko maailmalle, että Kristus-ajatusta ei voitu ylläpitää ilman maallista valtakuntaa, katolisuus sillä juuri julisti Antikristus-ajatuksen valtaan, ja se vei Länsimaat perikatoon. Tehän nimenomaan todistitte, että Ranska kärsii vain katolisuuden vuoksi. Se on jo luopunut löyhkäävästä katolisesta jumalastaan, mutta se ei ole vielä löytänyt uutta. Kas, mitä te silloin rohkenittekaan puhua! Muistan nuo keskustelut.
— Jos kerran todella uskoisin noin, niin varmasti sanoisin nytkin samalla tavalla. En minä valehdellut puhuessani kuten uskovainen, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi hyvin totisena. — Mutta vakuutan teille, että minusta on hyvin vastenmielistä kuulla toistettavan entisiä ajatuksiani. Ettekö voisi lakata?
— Jos uskoisitte! — huudahti Šatov, vähääkään välittämättä hänen huomautuksestaan. — Mutta ettekö te juuri sanonut minulle, että vaikkapa todistettaisiin matemaattisen tarkasti, että Kristuksella ja totuudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, niin te sittenkin valitsisitte mieluummin Kristuksen ja luopuisitte totuudesta. Ettekö ole sanonut niin? Olettehan?
— Mutta sallikaahan toki minunkin viimein kysyä, — Stavrogin koroitti ääntään, — mikä on tämän kiihkeän ja häijyn kuulustelun tarkoitus.
— Ei tämä kuulustelu toistu enää koskaan, eikä teille siitä enää pidä koskaan muistutettaman.
— Tehän vakuutatte aina, että olemme ajan ja paikan ulkopuolella.
— Vaiti! — huudahti Šatov samassa, — olen typerä ja kömpelö, häipyköön nimeni naurettavuuteen! Saanko vielä kerran toistaa teille teidän pääajatuksenne… Vain kymmenisen riviä, vain yhteenvedon.
— Tehkää se, jos tyydytte vain yhteenvetoon…
Stavrogin aikoi katsahtaa kelloansa, mutta pidättyi kuitenkin.
Šatov vaipui taas tuoliinsa. Olipa jo vähällä taas kohottaa etusormensakin.
— Ei mikään kansa, — hän aloitti, aivan kuin kirjasta lukien ja katsoen koko ajan julmana Stavroginiin, — ei ainoakaan kansa ole vielä koskaan rohjennut rakentaa olemassaoloansa pelkästään tieteen ja järjen perustalle; historia ei tunne sellaista tapausta, ja jos jokin kansa joskus onkin hetkeksi sellaiseen erehtynyt, se on tehnyt sen typeryyttään. Sosialismi ei voi perusolemukseltaan olla muuta kuin ateismia, sillä sehän on jo aakkosissaan julistanut olevansa ateistinen muodostuma, joka tahtoo nojautua yksinomaan tieteeseen ja järkeen. Mutta järjellä ja tieteellä on kansojen elämässä aina ollut, jo maailman alusta alkaen, vain toisarvoinen, palveleva tehtävä. Ja niin tulee myös olemaan maailman loppuun asti. Kansoja muodostava ja niitä liikkeellepaneva voima on jokin aivan toinen, jokin pakottava ja hallitseva, voima, jonka alkuperä on tuntematon ja selittämätön. Tämä voima on tyydyttämätöntä pyrkimystä johonkin päämäärään, samalla kuin se kuitenkin torjuu luotaan päämääränsä. Tämä voima on jatkuvaa ja lannistumatonta oman olemistahdon toteuttamista ja kuoleman kieltämistä. Se on, kuten sanassa sanotaan, »ikuisesti virtaavan elämänveden» henki, jonka ehtymisestä Ilmestyskirja uhkaavasti puhuu. Se on esteettinen perusvietti, kuten sanovat filosofit, tai siveellinen perusvietti, kuten he myös sitä nimittävät tai »jumalanetsintää», kuten sanon yksinkertaisesti minä. Kaikki ne kansanliikkeet, jotka ovat syntyneet kansojen olemassaolon eri ajankohtina, ovat olleet vain Jumalan kaipuuta, oman Jumalan, välttämättä juuri oman Jumalan etsimistä, Jumalan, johon voisi uskoa kuten ainakin ainoaan totiseen Jumalaan. Jumala on kunkin kansan synteettinen henkilöitymä, joka ulottuu kansan syntymähetkestä aina sen kuolemaan. Ei ole vielä koskaan ollut kaikilla eikä edes monella kansalla yhtä yhteistä Jumalaa, vaan kullakin kansalla on ollut aina oma erikoinen Jumalansa. Kun jumalat ovat alkaneet käydä yhteisiksi, se on aina tietänyt kansallisuuksien häviötä. Kun jumalat käyvät yhteisiksi, niin ne kuolevat, ja samalla kuolee myös usko niihin sekä vähitellen myös koko kansa. Mitä voimakkaampi on kansa, sitä erikoisempi on myös sen kansan jumala. Ei vielä koskaan ole ollut uskonnotonta kansaa, s.o. kansaa, jolla ei olisi omaa käsitystänsä hyvästä ja pahasta. Kullakin kansalla on oma erikoinen käsityksensä hyvästä ja pahasta, oma hyvänsä ja oma pahansa. Kun useilla kansoilla käsitys hyvästä ja pahasta käy yhteiseksi, silloin kansat kuolevat, ja samalla myös käsitys hyvän ja pahan erosta hämärtyy ja häviää. Järki ei ole vielä koskaan kyennyt määrittelemään hyvää eikä pahaa edes osapuilleen, ei edes erottamaan hyvää pahasta. Päinvastoin se on ne säälittävän alhaisella tavalla sekoittanut toisiinsa. Ja tiede on ratkaissut probleeman nyrkkivoimin. Tällaista määrittelyä on harrastanut aivan erikoisesti puolitiede, ihmiskunnan kauhein vitsaus, joka on pahempi kuin sota, nälkä ja rutto ja jota on ilmennyt vasta tällä vuosisadalla. Puolitiede on despootti, jollaista ei vielä näihin aikoihin asti ole ollut toista olemassa, despootti, jolla on omat uhripappinsa ja orjansa, despootti, jota kaikki ovat palvoneet rakkauden ja näihin asti käsittämättömän taikauskoisen pelon tuntein ja jonka suosiota itse tiedekin pelkää ja häpeällisesti kosiskelee. Kaikki nämä ovat teidän sanojanne, Stavrogin, kaikki muut paitsi tuo, mitä sanoin puolitieteestä. Ne ovat minun sanojani, sillä olenhan itse — puolitiede, ja siitä syystä erikoisesti sitä vihaan. Mikä koskee taas teidän ajatuksianne ja sanojanne, niissä en ole muuttanut yhtään ainoata sanaa.
— En usko, että ette olisi muuttanut, — huomautti Stavrogin varovaisesti. — Te olette innostuneena vastaanottanut sanani ja innoissanne hieman muuttanut niitä itse sitä edes huomaamatta. Yksistään jo se seikka, että te olette Jumalasta tehnyt yksinkertaisesti vain kansallisuuden attribuutin…
Jännittäen kaiken huomionsa hän äkkiä alkoi aivan erikoisen tarkkaavasti seurata Šatovia, ei ainoastaan hänen puhettaan, vaan vielä enemmän häntä itseään.
— Olen tehnyt Jumalasta vain kansallisuuden attribuutin? — huudahti Šatov. — Päinvastoinhan minä olen kohottanut kansan Jumalan tasalle. Ja onko koskaan muuten ollutkaan? Kansa on — Jumalan ruumis. Kukin kansa pysyy kansana vain niin kauan, kuin sillä on oma erikoinen jumalansa ja niin kauan kuin se kieltää jyrkästi kaikki muut jumalat maailmassa, niin kauan kuin se uskoo oman ainoan jumalansa avulla voittavansa ja hävittävänsä kaikki muut jumalat maailmasta. Siten ovat uskoneet kaikki kansat maailman alusta asti, kaikki suuret kansat, kaikki ne, jotka jollakin tavalla ovat olleet erikoisasemassa, kaikki ne, jotka ovat aina olleet ihmiskunnan ehdottomasti ensimmäisiä. Tosiasioita vastaan ei voi väittää. Juutalaiset elivät vain ainoan totisen Jumalan odotuksessa ja jättivät maailmalle ainoan totisen Jumalan. Helleenit pitivät luontoa jumalanaan ja jättivät perinnöksi maailmalle oman uskontonsa, s.o. filosofian ja taiteen. Rooma uskoi valtiossa elävään kansaan ja jätti kansoille perinnöksi valtiomuodon. Ranskan olemassaolo on koko sen pitkän historian aikana ollut vain roomalaisen jumal'ihanteen kehittämistä ja toteuttamista, ja jos se lopuksi heittikin syvyyksien pohjaan roomalaisen jumalansa ja paiskautui ateismiin, jota he toistaiseksi nimittivät — sosialismiksi, niin se tapahtui vain siksi, että ateismi on sittenkin jotakin terveempää kuin roomalaiskatolisuus. Jollei suuri kansa usko, että yksin sen hallussa on totuus (yksinomaan ja ainoastaan sen hallussa), jos se ei usko, että se yksin omalla totuudellaan kykenee ja on valittu vapahtamaan ja uudestisynnyttämään kaikki muut kansat, niin se muuttuu heti vain kansatieteelliseksi aineistoksi, eikä se ole enää suuri kansa. Totisesti suuri kansa ei koskaan tyydy ihmiskunnassa vain toisarvoiseen eikä edes sangen huomattuunkaan asemaan, ellei se saa olla paikallaan ehdottomasti ensimmäisenä. Jos tämä usko kuolee kansasta, — se ei ole enää kansa. Mutta on vain yksi ainoa totuus, ja vain yhdellä ainoalla kansalla siis voi olla oikea ja totinen Jumala, vaikka toisilla kansoilla olisikin omat erikoiset ja suuret jumalansa. Ainoa »jumalankantaja»-kansa… on Venäjän kansa ja… ja… pidättekö te, Stavrogin, minua tosiaankin sellaisena hölmönä, — Šatov parahti äkkiä kesken kaiken, — etten muka tietäisi, että sanani ovat tänä hetkenä joko tuota iankaikkista vanhaa hölynpölyä, jota on jauhettu kaikissa Moskovan slavofiilien myllyissä, tai se on sitten jotakin uutta, viimeinen sana, ainoa uudistuksen ja uudestisyntymisen sana… ja… ja mitä minua tänä hetkenä liikuttaa teidän pilkkanne! Mitä liikuttaa minua, että te ette ymmärrä minua vähääkään, ette vähääkään, ette ymmärrä ainoatakaan sanaa ettekä tavua!… Voi, miten halveksinkaan ylimielistä pilkkaanne ja katsettanne tänä hetkenä!
Hän nousi paikaltaan. Hänen huulilleen oli pursunut vaahtoa.
— Päinvastoin, Šatov, päinvastoin! — sanoi Stavrogin odottamattoman totisena ja pidättyvästi, nousematta paikoiltaan, — päinvastoin! Tulisella puheellanne te olette saanut herätetyksi minussa hyvin vaikuttavia muistoja. Teidän sananne tuovat mieleeni oman mielialani, sellaisena kuin se oli kaksi vuotta sitten, enkä nyt enää väitä, kuten äsken, että te liioittelette minun silloisia mielipiteitäni. Minusta melkein tuntuu, että ne olivat vieläkin kiihkeämpiä, vielä omavaltaisempia, ja vakuutan teille jo kolmannen kerran, että olen valmis myöntämään todeksi kaiken tuon, mitä sanoitte, jokaisen sananne… mutta…
— Mutta te tarvitsisitte jäniksen?
— Mi… mitä?
— Tämä on teidän oma matalamielinen ajatuksenne, — Šatov naurahti vihamielisesti käyden taas istumaan, — ennenkuin voidaan saada syntymään jäniskastike, täytyy ensin pyydystää jänis; ennenkuin voi uskoa Jumalaan — täytyy olla olemassa Jumala. Näin te kuuluitte kerskailevan Pietarissa, kuten Nozdrev,[3] joka tahtoi pyydystää jäniksen — takakäpälistä.
— Ei, mutta Nozdrevhan kehui jo saaneensa sen kiinni. Muuten, enköhän minäkin saisi vaivata teitä kysymykselläni, sillä kuten hyvin ymmärrätte, lienee minullakin nyt täysi oikeus kysyä. Sanokaapa minulle: onko teidän jäniksenne jo pyydystetty, vai loikkiiko sekin ehkä vielä vapaudessaan?
— Ette saa kysyä minulta tuolla tapaa kysykää toisella tavoin, toisin!
— Šatov alkoi vapista.
— Kysytään sitten toisin. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen tuimasti. — Tahdon tietää: uskotteko te itse Jumalaan vai ettekö?
— Uskon Venäjään, uskon sen oikeauskoisuuteen… Uskon Kristuksen ruumiiseen… Uskon, että uusi tuleminen tapahtuu Venäjällä… Uskon… — Šatov leperteli raivoissaan.
— Mutta Jumalaan? Uskotteko Jumalaan?
— Minä… minä kyllä uskon vielä kerran Jumalaankin.
Ei ainoakaan lihas Stavroginin kasvoissa värähtänyt. Šatov katsoi häneen leimuavin silmin kuin taisteluun vaatien, aivan kuin olisi tahtonut hänet katseellaan polttaa.
— Enhän ole sanonut, etten usko ollenkaan! — hän huudahti viimein. — Annoin vain tietää, että olen onneton, ikävä kirja, enkä muuta mitään toistaiseksi, toistaiseksi… Mutta mitäpä minusta! On kysymys teistä eikä minusta. Minä en ole lahjakas ja voin antaa alttiiksi vain vereni enkä muuta mitään, kuten kuka hyvänsä, joka ei ole lahjakas. Vuotakoon siis vereni. Puhun teistä, olen odottanut teitä kaksi vuotta. Puoli tuntia olen piehtaroinut tässä edessänne ilkialastomana! Te, te yksin voisitte kohottaa lipun!…
Hän ei voinut puhua loppuun ja aivan kuin epätoivoissaan kumartui pöydälle tukien päätään molemmin käsin.
— Mainitsen tämän teille vain omituisuutena.
— Stavrogin aloitti samassa, — mitä varten kaikki oikeastaan työnnätte juuri minulle tuota lippuanne? Pjotr Verhovenski on myös varma siitä, että minusta muka voisi tulla heidän »lippunsa kohottaja», niin minulle ainakin kerrottiin hänen sanoneen. Hänen päähän pälkähti, että minä voisin hyvin esittää heille Stenjka Razinia[4] koska muka omaan »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksia», — nämä ovat myös hänen sanojansa.
— Mitä? — kysyi Šatov, — »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksiako»?
— Aivan niin!
— Hm. Onko totta, että te Pietarissa, — Šatov naurahti häijysti, — kuuluitte eläimellisten nautiskelijoiden salaseuraan? Onko totta, että itse markiisi de Sadella olisi ollut teiltä oppimista? Onko totta, että te viekoittelitte luoksenne lapsia turmellaksenne ne? Puhukaa, ette saa valehdella! — Hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään. — Nikolai Stavrogin ei voi valehdella Šatoville, joka on lyönyt häntä vasten kasvoja! Puhukaa suunne puhtaaksi, ja jos kaikki tuo on totta, niin tapan teidät tässä silmänräpäyksessä, tähän paikkaan!
— Nuo ovat tosin sanojani, mutta lapsille en ole koskaan tehnyt pahaa, — Stavrogin sanoi, mutta vasta pitkän vaitiolon jälkeen. Hän kalpeni, ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää.
— Mutta myönnätte ainakin näin väittäneenne! — jatkoi Šatov voitonvarmana irroittamatta hänestä liekehtivää katsettaan. — Onko totta, niinkin on väitetty, että teidän mielestänne on aivan yhtä paljon kauneutta jossakin eläimellisestä nautiskelunhalusta tehdyssä ruokottomuudessa kuin jossakin sankarityössä, vaikkapa olisi kysymyksessä ihmisuhri ihmiskunnan onnen vuoksi? Onko totta, että te näillä vastakkaisilla navoilla olette löytänyt yhtä paljon kauneutta ja aivan samanlaista nautintoa kummallakin?
— On mahdotonta vastata… teille… en tahdo vastata, — äännähti Stavrogin hiljaa. Hän olisi tietenkin saattanut nousta ja lähteä, mutta sittenkin hän yhä vain istui paikoillaan.
— En tiedä minäkään, miksi paha on inhottavaa ja miksi hyvä on ihanaa, mutta sen tiedän, miksi noiden käsitteiden ero hämärtyy ja häviää olemattomiin sellaisilla herroilla kuin Stavrogineilla. — Šatov aivan vapisi, mutta ei hellittänyt sittenkään. — Tiedättekö edes itse, miksi silloin menitte naimisiin niin häpeällisesti ja alhaisesti? Siksi juuri, että häpeä ja järjettömyys tässä hipoi jo nerokkuuden rajaa! Oi, te ette kierrä rantoja, vaan lennätte päistikkaa suoraan syvyyteen. Te menitte naimisiin, koska intohimoisesti nautitte toisten rääkkäämisestä, rakastitte omantunnontuskia, se oli henkistä hekumaa. Teidän hermonne olivat sairaalloisen kiihtyneet… siinä oli taisteluvaatimus terveelle järjelle! Ja se oli liian viekoittelevaa. Stavrogin ja mitätön, vähäjärkinen kerjäläinen, kompurajalka! Kun te puraisitte kuvernööriä korvaan, tunsitteko nautintoa? Tunsittehan? Toimettomana vetelehtivä herrasnulikka, tunsittehan?
— Olette psykologi, — huomautti Stavrogin ja kalpeni kalpenemistaan, — vaikka hieman erehdyittekin mainitessanne syyt, jotka muka johtivat minut avioliittoon. Mutta kuka on saattanut hankkia teille kaikki nuo tiedot minusta? Hän hymähti väkinäisesti. — Eihän se vain ollut Kirillov? Mutta hänhän ei ollut siellä.
— Te kalpenette?
— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte. Nikolai Vsevolodovitš koroitti ääntään. — Puoli tuntia olen sietänyt ruoskanne iskuja, ja te voisitte ainakin lopuksi olla minulle edes hieman kohtelias, jollei teillä kerran ole mitään järkevää syytä menetellä kanssani tällä tavoin.
— Järkevää syytä?
— Epäilemättä. Velvollisuutenne olisi ainakin nyt lopuksi ilmaista tarkoituksenne. Odotin koko ajan, että te sen teette, mutta teissä ei lienekään muuta kuin yli äyräidensä kuohuvaa kiukkua. Pyydän, avatkaa minulle portti.
Hän nousi tuolilta. Šatov heittäytyi hurjana hänen jälkeensä.
— Suudelkaa maata, peittäkää se kyynelillänne, pyytäkää anteeksi! — hän huusi tarttuen Stavroginia olkapäähän.
— Enhän minä tappanut… sinä aamuna… vedinhän takaisin molemmat käteni… — sanoi Stavrogin särkyneellä äänellä ja loi silmänsä maahan.
— Puhukaa, sanokaa kaikki! Te tulitte varoittamaan minua uhkaavasta vaarasta, te annoitte minun puhua, huomenna te aiotte julistaa kaikille, että… Näenhän kasvoistanne, että jokin uusi julma ajatus on saanut teidät valtoihinsa, Stavrogin, miksi on niin säädetty, että minun on iankaikkisesta iankaikkiseen uskottava teihin? Luuletteko, että voisin näin puhua jollekulle toiselle? Olen kaino, mutta en hävennyt paljastautua Stavroginille. Rohkenin koskettaa ylevään ajatukseen ollenkaan pelkäämättä, että kosketuksellani tekisin siitä irvikuvan, kun kerran Stavrogin minua kuunteli… Luuletteko, että maltan olla suutelematta askelienne jälkiä teidän mentyänne? En saa teitä irti sielustani, Nikolai Stavrogin!
— Pahoittelen, etten voi pitää teistä, Šatov,— huomautti Nikolai
Vsevolodovitš kylmästi.
– Tiedän, että te ette voi, ja tiedän, että te ette valehtele.
Kuulkaapa! Asia on autettavissa: minä pyydystän teille jäniksen.
Stavrogin oli vaiti.
— Te olette ateisti, sillä te olette herrasnulikka kaikkein pahinta lajia. Te ette enää näe eroa hyvän ja pahan välillä, sillä ette tunne enää omaa kansaanne… Nousee uusi sukupolvi suoraan kansan sydämestä, jota ette tunne te eikä Verhovenskit, ei isä eikä poika, en minäkään sillä minäkin olen herraskaistunut, olenhan maaorjalakeijanne Paškan poika… Kuulkaa, etsikää Jumalaa työssä. Siinä on pelastus, tai muuten häviätte kuten viheliäinen home. Etsikää häntä työssä.
— Jumalaa työssä? Missä työssä?
— Tarttukaa talonpojan kuokkaan. Menkää ja jakakaa omaisuutenne. Ahaa, te nauratte? Pelkäätte, että siitä tulee vain uusi asenne…
Mutta Stavrogin ei nauranut.
— Luuletteko, että Jumalan voisi löytää työssä ja nimenomaan maatyössä? — Hän toisti tämän uudelleen aivan kuin tosiaankin olisi keksinyt jotakin uutta ja vakavaa, jota sieti miettiä. — Muuten, — hän siirtyi toiseen ajatukseen, — tiedättekö mitä? En minä ole rikas. Ei siis ole mistään luovuttavakaan. Minulla on tuskin varoja huolehtiakseni Marja Timofejevnan tulevaisuudesta… Niin, ja minähän tulin pyytämään, että te ette vast'edeskään hylkäisi Marja Timofejevnaa, sillä teillä yksin on vaikutusvaltaa hänen heikkoon järkeensä. Puhun tästä vain kaiken varalta.
— Hyvä, hyvä, mitä tulee Marja Timofejevnaan, — Šatov viittoili vapaalla kädellään Ja toisella piti kynttilää, — hyvä on, sehän käy itsestään… Kuulkaahan, käväiskääpä Tihonin luona.
— Kenen luona?
— Tihonin. Tihon on entinen piispa, jo sairautensa vuoksi on vetäytynyt rauhaan, asettunut asumaan tähän kaupunkiin, sen rajalle meidän Jefimejevski-Bogorodskin luostariimme.
— Kuka hän sitten oikeastaan on?
— Onpahan vain. Hänen luokseen tulee kaukaa ihmisiä. Käykää. Ettekö voisi tehdä sitä. Ettekö todellakaan?
— Kuulen hänestä ensi kerran… enkä koskaan ole sellaisia ennen tavannut. Kiitos, ehkä pistäydynkin siellä.
— Tänne näin, — Šatov valaisi portaita, — menkää, — ja samassa hän jo oli avannut ulkoportin.
— Šatov, teidän luoksenne en tule enää, — sanoi Stavrogin hiljaa portista ulos astuessaan. Pimeys tiheni ja sataa tihutti kuten äskenkin.