VI.
Pjotr Stepanovitš pistäytyi ensin Kirillovin luo. Tämä oli, kuten tavallisesti, yksin ja voimisteli parhaillaan keskellä huonetta, s.o. seisoi jalat harallaan pyöritellen ojennettuja käsiänsä jollakin omituisella tavalla. Lattialla oli pallo. Pöydällä oli vielä aamutee, joka tosin oli jo jäähtynyt. Pjotr Stepanovitš pysähtyi hetkeksi huoneen kynnykselle.
— Te näytte muuten pitävän aivan erikoista huolta terveydestänne, — hän sanoi kuuluvasti ja iloisesti astuen huoneeseen. — Kuinka hauska pallo, hyi, miten se ponnahtelee. Onko sekin voimisteluväline?
Kirillov otti takin ylleen.
– On terveydeksi sekin, — hän murahti, —
– Poikkesin vain hetkeksi. Mutta istahdan kuitenkin. Olkoon terveyden laita miten tahansa, mutta tulin tänne muistuttamaan teitä sopimuksestamme. Meidän hetkemme »eräässä merkityksessä» on jo pian käsillä, — hän lopetti äkisti puheensa hieman kömpelösti.
— Mikä sopimus?
— Kuinka niin »mikä sopimus»? — Pjotr Stepanovitš hätkähti, melkeinpä säikähtikin.
— Se ei ole sopimus eikä velvollisuus, en ole sitoutunut mitenkään… teidän puoleltanne on erehdys.
— Mutta kuulkaahan, mitä te oikein aiotte tehdä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan seisoalleen.
— Oman tahtoni.
— Minkä?
— Entisen.
— Niin, mutta… miten minun on tämä ymmärrettävä? Merkitseekö se sitä, että teillä on yhä vielä entiset aikomuksenne?
— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.
Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.
— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten aivan varma, että te ette petä.
—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan petosta enkä ei-petosta.
— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?
— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.
— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä… niin, tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus. Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?
— Se on aikomus vieläkin.
— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.
— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!
— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.
— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.
— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.
— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen, koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska… koska… eikä teidän tarvitse sitä tietääkään… Mitäs te nyt? Tahdotte teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.
Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.
— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, — hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne juostessani. Kuolen aivan janoon.
— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.
Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.
— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan, niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken, niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.
— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.
— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon, odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä minusta on yhdentekevää.
— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten täällä Venäjällä te olette minun… no niin, sanalla sanoen minun käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin, ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.
— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on yhdentekevää.
— Mainiota… Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata itserakkauttanne, mutta…
— Se ei ole itserakkautta.
— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.
— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei niitä sen vuoksi oteta.
— Kyllä jotkut ottavat.
— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne… ja ne on lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.
— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette ole muuttanut mieltänne.
— En ole. Kun tulette ja sanotte: »On aika» niin täytän kaiken. Mitä, kohtako?
— Ei kestä enää montakaan päivää… mutta muistakaa, kirjeen me sepitämme yhdessä, samana yönä.
— Vaikka jo päivällä. Sanoitte, että on vastattava julistuksista.
— Ja vielä muustakin.
— En ota kaikkea syykseni.
— Mitä ette ota? — Pjotr Stepanovitš säpsähti.
— Sitä, mitä en tahdo. Riittää. En tahdo enää puhua siitä.
Pjotr Stepanovitš koetti hillitä itseänsä ja muutti puheenaihetta.
— No, muusta sitten, — hän huomautti, — menettekö tänään meikäläisten luo? Tänään on Virginskin nimipäivä, se on kokoontumisemme tekosyynä.
— En tahdo.
— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla… Teillä on kasvot, no, sanalla sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.
— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen vuoksi. Milloin?
— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta, tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.
— Minkä vuoksi?…
— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.
— Mitä joutavaa, miksi?
— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että teistä on yhdentekevää.
— Ei, mutta miksi?
— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.
— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.
— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön jäsen.
— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta lyijykynää ja paperia en tahdo.
— Mutta minkä vuoksi?
— En tahdo.
Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.
— Mutta tuo… onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.
— On.
— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.
— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua, ei kukaan näe.
— Kohta minä häntä tarvitsen.
— Hän kertoi, että hänellä on monta yöpaikkaa.
— Hän valehtelee. Häntä haetaan, mutta täällä hän on piilossa.
Keskusteletteko hänen kanssaan?
— Keskustelen kaiken yötä. Hän moittii teitä. Luin hänelle yöllä Johanneksen ilmestyskirjaa, ja — teetä. Kuunteli tarkasti, oikein tarkasti koko yön.
— Hyi piru, ettehän te vain saa häntä kääntymään kristilliseen uskoon.
— Hän on jo kristillisessä uskossa. Älkää olko levoton. Hän murhaa.
Kenet te tahdotte murhata?
— En minä sen vuoksi pidä häntä, vaan toisesta syystä… Mutta tietääkö
Šatov Fedjkasta?
— En puhu Šatovin kanssa enkä tapaa häntä.
— Onko hän vihoissaan vai mitä?
— Emme ole vihoissa, mutta kartamme toisiamme. Liian kauan makailimme yhdessä Amerikassa.
— Pistäydyn kohta hänen luokseen.
— Miten haluatte.
— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä, noin kello kymmeneltä.
— Tulkaa.
— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista… Mutta ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä siitä.
— Ottakaa ilmaiseksi.
Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.
— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään.
Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi vuoteella, tosin täysissä pukimissa.
— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, — oletteko pahastikin sairas?
Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään välähti jotakin ilkeätä.
— En ollenkaan, — Šatov hypähti hermostuneesti seisoalleen, — en ole sairas, päätä vain hieman…
Hän tuli hämilleen. Tällaisen vieraan äkillinen ilmestyminen säikähdytti hänet kokonaan.
— Minulla olisi juuri sellaista asiaa, että teillä ei olisi nyt vähintäkään oikeutta sairastella, — jatkoi Pjotr Stepanovitš hyvin nopeassa tahdissa ja ikäänkuin valtaansa näytellen. — Sallitte kai minun istua, ja te voitte istuutua taas tuonne vuoteellenne, kas niin. Virginskin syntymäpäivä on tekosyynä, ja hänen luokseen kokoontuu meikäläisiä, eikä muuta vivahdusta koko kokoontumiselle annetakaan, on jo ryhdytty toimenpiteisiin sen varalta. Minä tuon muassani Nikolai Stavroginin. Koska tiedän teidän nykyiset mielipiteenne, en aikonut kehoittaa teitä ollenkaan tulemaan mukaamme, nimittäin sitä varten, ettemme teitä suotta kiusaisi, eikä suinkaan sen vuoksi, että ajattelisimme teidän voivan ilmiantaa meidät. Mutta kuitenkin on nyt käynyt niin, että teidän on kuin onkin tultava sinne. Siellä te tapaatte kaikki ne, joiden kanssa on lopullisesti sovittava siitä, millä tavoin teidän on mahdollista jättää järjestö ja kenen haltuun voitte jättää sen, mitä teillä on ollut hallussanne. Kaikki tämä tapahtuu huomaamatta: minä vien teidät syrjään jonnekin nurkkaan, —; sinne tulee paljon ihmisiä, ja tarpeetonta on kaikkien tietää. Täytyy tunnustaa, että minun on pitänyt kuitenkin piestä kieltäni teidän vuoksenne, mutta nyt he nähtävästi suostuvat siihen, nimittäin siihen, että te jätätte haltuumme kirjapainimen ja kaikki paperit. Sitten saatte mennä vaikkapa yht'aikaa kaikille neljälle ilmansuunnalle.
Šatov kuunteli kulmat kurtussa ja vihamielisen näköisenä. Äskeinen hermostunut säikähdys oli kokonaan haihtunut.
— En tunnusta, että olisin velvollinen tekemään tiliä, piru tiesi, kenelle tahansa, — hän sanoi jyrkästi. — Ei kukaan voi päästää minua mihinkään vapauteen.
— Asia ei ole aivan sillä tavalla. Teille on uskottu paljon. Teillä ei ole oikeutta katkaista äkkiä yhteyttä. Ja lopuksi, ette ole koskaan selvästi ilmoittanut, vaan asemanne on aina ollut kaksimielinen.
— Tultuani tänne ilmoitin aivan selvästi kirjeessä.
— Ei, se ei ollut selvä, — intti Pjotr Stepanovitš vastaan rauhallisena, — minähän lähetin teille esimerkiksi Kirkkaan sielun sitä varten, että te painattaisitte sen täällä ja säilyttäisitte sitten jossakin luonanne siksi, kunnes teiltä se vaaditaan takaisin, samoin kaksi julistusta. Te palautitte ne kirjeen ohella, kirjeen, joka ei merkinnyt yhtään mitään.
— Kieltäydyin jyrkästi painattamasta.
— Niin, mutta ei jyrkästi. Te kirjoititte: »En voi», mutta ette selittänyt syytä. »En voi» ei merkitse: »en tahdo». Saattoihan käsittää, että ette voinut aineellisista syistä. Siten se käsitettiinkin ja oltiin sitä mieltä, että te kuitenkin suostutte edelleenkin olemaan yhteydessä järjestön kanssa ja että edelleenkin voitiin uskoa teille tehtäviä, mikä näin ollen merkitsisi samaa kuin saattaa järjestö huonoon huutoon. Täällä väitettiin, että te yksinkertaisesti olitte tahtonut pettää, ja sittenkuin olisitte saanut jonkin tärkeän tiedoituksen, olisitte ilmiantanut. Minä puolustelin teitä minkä jaksoin, näytinpä teidän kahden rivin pituisen kirjeellisen vastauksennekin, jonka oli määrä olla asiakirjana teidän hyväksenne. Mutta minun on itsekin tunnustettava nyt luettuani sen uudelleen, että nämä kaksi riviä ovat epäselvät ja vievät lukijan harhaan.
— Oletteko sitten niin huolellisesti säilyttänyt kirjeen?
— Miksikä en? Se on minulla parast'aikaakin.
— Olkoon sitten, piru… — huudahti Šatov raivoissaan. — Luulkoot nuo hölmöt, että olen ilmiantanut. Mitä se minua liikuttaa, haluttaisipa nähdä, mitä he minulle voivat.
— Teidän nimenne pidettäisiin muistissa, ja heti, kun ensimmäiset vallankumousyritykset onnistuisivat, teidät — hirtettäisiin.
— Silloinko, kun te otatte ylimmän vallan ja alistatte sen alle koko
Venäjän?
—- Älkää naurako. Toistan, että puolustin teitä. Olkoon asia niin taikka näin, mutta kuitenkin kehoittaisin teitä tänään saapumaan. Mitä kannattaa puhua korkealentoisia sanoja, — sehän on vain teennäistä ylpeyttä, eikö olisi parempaa erota ystävinä? Joka tapauksessahan teidän on jätettävä takaisin kirjapainimen kirjasimet sekä vanhat paperit, — kas, siitähän meidän juuri oli puhuttava.
— Minä tulen, — murahti Šatov antaen ajatuksissaan päänsä vaipua rinnalle. Pjotr Stepanovitš tarkasteli häntä syrjästä omalta paikaltaan.
— Tuleeko Stavrogin? — kysyi Šatov samassa päätään kohottaen.
— Tulee välttämättä.
— Hehe!
He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme suupielissä.
— Ja tuo teidän inhoittava Kirkas sielunne, jota minä en tahtonut painattaa, onko se jo painettu?
— On.
Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut sen muistikirjaani?
— Itse Herzen.
He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein vuoteeltaan:
— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.
— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?
— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.
»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»