VII.
Varmaankin hän oli paljon puuhannut tänä päivänä juoksennellessaan toimittelemassa mitä erilaisimpia asioita, ja varmasti hän oli saanut paljon aikaankin, mikä näkyi hänen itsetyytyväisestä kasvojensa ilmeestä, kun hän illalla täsmälleen kello kuudelta ilmestyi Nikolai Vsevolodovitšin luo Mutta tämän luokse hän ei kuitenkaan päässyt aivan heti: Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneessa oli nimittäin parhaillaan Mavriki Nikolajevitš, ja ovi oli lukossa. Tämä sanoma huolestutti häntä hieman. Hän istuutui aivan työhuoneen oven luo odottamaan vieraan lähtöä. Puheen saattoi kuulla, mutta sanoja ei kuitenkaan voinut erottaa. Käynti ei kestänyt kauan. Kuului samassa hälinää, kajahti kuuluva, jyrkkä ääni, ja pian sen jälkeen avautui ovi ja siitä tuli ulos Mavriki Nikolajevitš aivan kalpeana kasvoiltaan. Hän ei huomannut Pjotr Stepanovitšia, vaan meni ohitse. Pjotr Stepanovitš juoksi heti työhuoneeseen.
En saata olla tekemättä tarkemmin selkoa siitä lyhyestä kohtauksesta, jolloin nämä kaksi »kilpailijaa» tapasivat toisensa. Kohtauksen olivat synnyttäneet nähtävästi aivan mahdottomiksi käyneet olosuhteet, niin että se oli käynyt aivan välttämättömäksi.
Kaikki oli käynyt näin. Nikolai Vsevolodovitš oli torkkunut työhuoneessaan sohvalla päivällisen jälkeen, kun Aleksei Jegorovitš ilmoitti odottamattoman vieraan tulosta. Kuultuaan tämän nimen Stavrogin hypähti paikaltaan eikä ollut uskoa korviaan. Mutta samassa levisi hänen huulilleen hymy, — ylimielisen voitonvarmuuden hymy, ja samassa siinä kuitenkin oli jotakin tylsän epäluuloista ihmettelyä. Huoneeseen tullut Mavriki Nikolajevitš nähtävästi hämmästyi tätä hymyn ilmettä, ainakin hän äkisti pysähtyi keskelle huonetta aivan kuin epäillen, astuako peremmälle vai lähteäkö takaisin. Isäntä ehti kuitenkin jo samassa muuttaa ilmettänsä ja otti askelen vierasta kohti vakavan hämmästelevänä. Vieras ei kuitenkaan tarttunut hänen ojennettuun käteensä, vaan kömpelösti tavoitti tuolia ja sanaakaan sanomatta istahti sille, vieläpä ennen isäntää, odottamatta edes tämän kehoitusta. Nikolai Vsevolodovitš istuutui vinoon vieraastansa lepo sohvalle katsellen ääneti ja odottelevana Mavriki Nikolajevitšiin.
— Jos voitte, niin menkää naimisiin Lizaveta Nikolajevnan kanssa, — sanoa tokaisi vieras odottamatta, ja, mikä huvittavinta, hänen äänensä sävystä ei saattanut ollenkaan päätellä, mitä hän oikeastaan tarkoitti: oliko tämä pyyntö, suositus, myönnytys vaiko määräys.
Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti. Mutta vieras näytti sanoneen kaiken, mitä hänellä olikin sanottavaa ja minkä vuoksi hän tänne oli tullut, sekä istui nyt tiukasti katsoen isäntää ja odotellen vastausta.
— Jollen erehdy (vaikka luulen tietäväni aivan varmasti), Lizaveta Nikolajevna lienee kihlattu morsiamenne, — sai Stavrogin lopulta sanotuksi.
— Olemme kihloissa ja kuulutetut, — vakuutti Mavriki Nikolajevitš lujasti.
— Te olette siis… riitaantuneet? Suonette minulle anteeksi, Mavriki
Nikolajevitš.
— Emme, hän »kunnioittaa ja rakastaa» minua, kuten hän itse on sanonut.
Hänen sanansa ovat minulle mitä kalleimmat.
— Sitä ei saatakaan epäillä.
— Mutta tietäkää se, että vaikka hän seisoisi jo alttarin äärellä vihille menossa ja te silloin kutsuisitte häntä, niin hän jättäisi minut ja kaiken sekä tulisi luoksenne.
— Vihiltäkin?
— Sen jälkeenkin.
— Etteköhän vain erehdy?
– En. Sen hän on varmasti tekevä, koska hän tuntee teitä kohtaan ainaista, todellista ja kaikkein täydellisintä vihaa, jossa joka hetki välähtelee myös rakkautta ja… mielettömyyttä… mitä vilpittömintä ja äärettömintä rakkautta sekä — mielettömyyttä! Aivan päinvastoin kuin siinä rakkaudessa taas, jota hän tuntee minua kohtaan ja joka samoin on aivan vilpitöntä, joka hetki välähtelee mitä valtavinta vihaa! En olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan… tällaisia metamorfooseja mahdollisiksi.
— Mutta ihmettelen sittenkin, miten saatoitte tulla tänne tarjoilemaan
Lizaveta Nikolajevnan kättä? Onkohan teillä oikeutta siihen? Vai onko
Lizaveta Nikolajevna itse ehkä valtuuttanut teidät siihen?
Mavriki Nikolajevitš veti kulmansa kurttuun ja painoi hetkeksi päänsä alas.
— Nuo ovat vain turhia sanoja, — hän jatkoi jo taas, — koston ja voitonriemun sanoja. Olen aivan varma siitä, että osaatte lukea rivien välistä ja ettei luulisi turhamielisen pöyhkeilyn olevan tässä paikallaan. Ettekö ole jo saanut tyydytystä tarpeeksi? Onko tässä tarpeellista enää teeskennellä ja asetella i:n pilkkuja paikoilleen. Jos alennustilani on teille aivan välttämätön, niin sallikaa minun siinä tapauksessa asettaa nuo i:n pilkut paikoilleen: oikeutta ei minulla ole eikä valtakirjaakaan, — sehän olisi mahdottomuus. Lizaveta Nikolajevna ei tiedä yhtään mitään, ja hänen sulhasensa taas on kadottanut viimeisenkin järjenhivenensä sekä ansaitsisi oikeastaan tulla suljetuksi hullujenhuoneeseen, josta kaikesta hän vielä päälle päätteeksi on itse tullut tänne raportteeraamaan. Te olette ainoa tämän ilman kannen alla, ainoa, joka voi tehdä hänet onnelliseksi, ja minä yksin vain teen hänet — onnettomaksi. Te ette soisi häntä muille, te seurailette häntä, mutta ette mene naimisiin. Jos se, mitä on tapahtunut ulkomailla, oli vain rakastavaisten kinastelua ja jos sen sovittamiseksi on tarpeellista uhrata minut, niin tehkää se. Hän on liian onneton, enkä minä jaksa sitä kestää. Tämä ei ole minun puoleltani mitään »luvan» antamista, eikä se ole määräyskään, eikä sen siis myöskään luulisi olevan loukkaavaa itserakkaudellenne. Jos te haluaisitte ottaa paikkani alttarin äärellä, niin voisittehan te sen tehdä ilman minkäänlaista »lupaa» minun puoleltani, eikä minulla siis myöskään olisi oikeastaan mitään syytä tulla tänne mielettömyyksineni, sitäkin suuremmalla syyllä, koska meidän häämme tämä nyt ottamani askel tekee joka tapauksessa aivan mahdottomiksi. Enhän mitenkään voi enää viedä häntä alttarille tämän menettelyni jälkeen. Se, mitä parhaillaan teen, se, että petän hänet ja jätän hänet teidän käsiinne, teidän, joka ehkä olette hänen leppymättömin vihamiehensä, on sellainen roiston teko, jota tuskin jaksan kestää.
— Ammutteko ehkä itsenne ennen vihille menoa?
— En silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Miksi tahrisin verelläni hänen hääpukunsa. Voi käydä niinkin, etten ammukaan itseäni, en nyt enkä myöhemminkään.
— Tuolla puheellanne te kai tahdotte vain rauhoittaa minua.
— Teitäkö? Mitä merkitsisi teille vielä yksi verenpirskahdus lisää?
Puhuja kalpeni, ja hänen silmänsä välähtivät. He olivat hetken vaiti…
— Suonette minulle anteeksi esittämäni kysymykset, — aloitti Stavrogin uudelleen keskustelun. — Eräitä niistä ei minulla oikeastaan ollut oikeutta esittää, mutta yhteen minulla on täysi oikeus: sanokaapa minulle, mitkä syyt ovat antaneet teille aihetta päätellä tuollaista tunteistani Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan? Tarkoitan tietenkin sitä tunteen astetta, josta te olette niin varma, että se on saanut teidät tulemaan tänne, minun luokseni… ja saanut teidät tekemään ehdotuksenne.
— Mitä te sanoitte? — Mavriki Nikolajevitš vavahti melkein hieman.
— Ettekö te muka sitten olisi hakenut hänen seuraansa? Ettekö haeskele sitä yhä vieläkin?
— Tunteistani toista tai toista naista kohtaan minun yleensä ei ole tapana puhua koskaan kenellekään kolmannelle henkilölle, olkoonpa tuo kolmas kuka tahansa, ei muille, kuin sille yhdelle ainoalle naiselle. Suonette anteeksi sellaisen rakenteeni omituisuuden. Mutta sen sijasta voin teille eräässä toisessa suhteessa olla täysin avomielinen: minä olen naimisissa, ja minun on siis aivan mahdotonta mennä enää uudelleen naimisiin ja »haeskella jonkun seuraa».
Mavriki Nikolajevitš hämmästyi niin, että horjahti nojatuolin selkämystää vastaan, ja katsoi jonkin aikaa liikkumattomasti Stavroginia kasvoihin.
— Uskottekohan, etten ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, — hän sammalsi, — te sanoitte silloin, sinä aamuna, että ette ole naimisissa… ja minä uskoin sen, uskoin, että te ette ole naimisissa…
Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Samassa hän voimiensa takaa jysähdytti nyrkkinsä pöytään.
— Jos te tuon tunnustuksenne jälkeen ette jätä Lizaveta Nikolajevnaa rauhaan ja jos te teette hänet onnettomaksi, niin tapan teidät kepillä kuten koiran lankkuaidan viereen!
Hän hypähti seisoalleen ja poistui nopeasti huoneesta. Pjotr Stepanovitš, joka samassa juoksahti huoneeseen, tapasi isännän hyvin omituisessa mielentilassa.
— Ahaa, tekö siellä, — alkoi Stavrogin nauraa ääneen. Hän näytti nauravan Pjotr Stepanovitšin olemukselle, kun tämä oli tullut huoneeseen niin ihmeen uteliaana…
— Te kai kuuntelitte salaa oven takana? Niin, mutta minkä vuoksi te oikeastaan tulitte tänne? Taisin luvata teille jotakin. Voi hyväinen aika! Nythän muistankin! »Meikäläisten» luo siis! Mennään vain sepä hauskaa. Tuskin olisitte osannut keksiä tällä kertaa mitään sen sopivampaa.
Hän sieppasi hattunsa, ja niin he molemmat lähtivät talosta.
— Teitä naurattaa jo edeltäkäsin se, että tapaatte »meikäläisiä», — lörpötteli Pjotr Stepanovitš iloisena milloin yrittäen astella seuralaisensa vieressä kapealla tiilikäytävällä, milloin taas juosten aivan keskellä katua pahimmassa loassa, sillä hänen seuralaisensa ei vähääkään huomannut astuvansa aivan keskellä jalkakäytävää, jota hän piti yksin hallussaan.
— Ei minua ollenkaan naurata, — vastasi Stavrogin äänekkään iloisesti, — päinvastoin olen aivan varma siitä, että siellä on koolla kaikkein totisinta väkeä.
— »Yrmeitä pölkkypäitä», kuten olette suvainnut kerran itse sanoa.
— Ei mikään olekaan hauskempaa kuin tuollainen »yrmeä pölkkypää».
— Niin, te tarkoitatte tietenkin Mavriki Nikolajevitšia. Olenpa jokseenkin varma siitä, että hän kävi äsken tarjoilemassa teille morsiantansa. Minähän se oikeastaan — tosin kiertoteitä, — yllytin hänet siihen. Uskotteko sen? Ja jollei suostu hyvällä luovuttamaan, niin me otamme itse, — vai mitä?
Pjotr Stepenovitš tiesi kyllä aivan hyvin, että oli ehkä hieman liian uskallettua käyttää tällaisia käänteitä, mutta kiihoittuneena ollessaan hän uskalsi heittäytyä mihin tahansa, — kunhan vain ei jäänyt mistään epätietoiseksi. Nikolai Vsevolodovitš naurahti vain…
— Mutta oletteko te yhä vielä aikeissa auttaa minua? — hän kysäisi.
— Jos te vain kutsutte. Mutta tiedättekö että on olemassa eräs hyvä keino.
— Tiedän jo keinonne.
— Tuskinpa vain, se on vielä salaisuus. Mutta pitäkää mielessänne, että salaisuus maksaa rahaa.
— Tiedänpä jo, kuinka paljon se maksaakin, — murahti Stavrogin aivan kuin itsekseen mutta hillitsi samassa taas itsensä ja vaikeni.
— Kuinka paljon? Mitä te sanoittekaan?
— Pjotr Stepanovitš kavahti.
— Sanoin vain: menkää hiiteen salaisuuksinanne päivinenne! Sanokaa minulle mieluummin, keitä sinne tulee? Tiedän, että menemme sinne nimipäiville, mutta keitä sinne oikeastaan tulee?
— Oo, mitä korkeimmassa potenssissa kaikenkarvaista väkeä! Vieläpä
Kirillovkin.
— Ovatko ne kaikki eri ryhmien jäseniä?
— Piru vieköön, miten te kiirehditte! Tässä kun ei ole ehditty muodostaa vielä yhtään ainoata kunnollista ryhmää.
— Mitenkä te olette saanut levitellyksi niin paljon julistuksia?
— Siellä, minne nyt olemme menossa, ryhmien jäseniä on kaikkiaan vain neljä. Jäljelläolevat odottelevat vielä ja vakoilevat toinen toistansa kilpaa ja kantelevat minulle. Hyvin lupaavaa väkeä. Tämä on vain raaka-ainetta, joka on järjestettävä ja koottava. Tehän muuten itse kirjoititte sääntömmekin, turhaa on siis selitellä teille.
— Mitä, eikö oikein tahdo sujua? Onko tullut jokin este?
— Sujuako? Helpommin kuin luuksikaan. Kerronpa jotakin huvittavaa: parhaiten vaikuttaa — virkapuku. Sitä vaikuttavampaa ei ole mitään. Huvikseni olen suunnitellut virka-arvot ja -tehtävät. Minulla on sihteereitä, salaisia urkkijoita, rahastonhoitajia, puheenjohtajia, kirjaajia ja heidän apulaisiaan, — kaikki tämä miellyttää heitä suuresti ja menee heihin kuin häkä. Tämän jälkeen suurin tekijä on tietenkin sentimentaalisuus. Tiedättekö mitä? Sosialismi leviää meillä pääasiallisesti sentimentaalisuudesta. Mutta pahimpia ovat nuo puraisuvalmiit aliluutnantit. Niistä ei voi koskaan olla oikein varma. Sitten seuraavat todelliset konnat. Mutta nämäkin ovat oikeastaan oivallista väkeä, voivat joskus olla hyväänkin tarpeeseen, mutta niitä varten on varattava paljon aikaa ja hellittämätöntä valvontaa. Niin, ja lopuksi — kaikkein tärkein, päävoima — koossa pitävä sementti — on, että häpeää omaa vakaumustaan. Kas siinä voimakas tekijä! Ja entä kuka »kunnon veikko» on sen hyväksi tehnyt työtä ja hääräillyt niin, että kenenkään mieleen ei ole jäänyt ainoankaan omaperäistä ajatusta! Sellaistahan pidettäisiin suorastaan häpeänä!!
— Mutta jos kerran asia on sillä tavalla, niin miksikä te oikeastaan puuhailette niin paljon?
— Kun kerran kaikki on niin yksinkertaista, että on suorastaan suuhun tipahtamaisillaan, niin miksi ei sitä suuhunsa sujahduttaisi! Aivan kuin ette tahtoisi uskoa menestykseemme. Ehei, uskoa ei kylläkään puutu, mutta tarvitaan myös tahtoa. Niin, ja juuri tuollaisten avulla voitto onkin mahdollinen. Sanon sen teille: minun ei tarvitse muuta kuin vihjaista, että joku ei ole tarpeeksi vapaamielinen, niin silloin tämä jo on valmis heittäytymään vaikka tuleen. Hölmöt moittivat minua siitä, että olen petkuttanut heitä keskuskomitealla ja sen »epälukuisilla alahaarautumilla». Ettekö te itsekin moittinut minua siitä samasta? Mitä petosta siinä olisi? Keskuskomitea on: minä ja te, ja haarautumia saadaan kuinka paljon tahansa.
– Ja kaikki pelkästään — roskaväkeä!
— Materiaalia. Ovat vielä hyvään tarpeeseen nekin.
— Yhäkö te vielä teette laskelmianne minun suhteeni?
— Te olette johtaja, teillä on suuri vaikutusvalta. Minä olen vain siinä teidän sivussanne sihteerinä. Tiedättekö, kerran vielä me käymme purteen, jossa on »airot vaahteraiset, purjeet sulkkuiset, perässä neito sorja, päivänkaunis Lizaveta Nikolajevna», — vai miten siinä laulussa, piru sen tietää, oikein lauletaan…
— Siinäpä otti kiinni! — Stavrogin alkoi ääneensä nauraa. — Ei, mutta minäpä kerron tuohon satuunne kauniin lopun. Kas, te laskette oikein sormillanne, mistä aineksista ryhmät olisi muodosteltava. Kaikki tuo on vain virkamiesmäisyyttä ja sentimentaalisuutta. Kaikki tuo on hyvää liisteriä, mutta on jotakin, joka on vieläkin parempaa: saakaa neljä jäsentä ryhmästä ottamaan hengiltä viides, muka sen vuoksi, että tämä on aikeissa ilmiantaa, niin silloin te tämän vuodatetun veren avulla saatte heidät sidotuiksi yhteen mitä tiukimmin. Heistä tulee silloin teidän orjianne, eivätkä he uskalla sitten enää kapinoida eivätkä vaatia teitä mistään tilille. Hahahaa!
»Mutta… mutta noista sanoistasi sinä vielä saat minulle kalliisti maksaa», — Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen, — »vieläpä jo tänä iltana. Sinä uskallat jo liikoja.»
Tähän tapaan tai ainakin suunnilleen näin Pjotr Stepanovitšin täytyi ajatella. He lähestyivät muuten jo Virginskin taloa.
— Tietenkin te olette taas esittänyt minut siellä jonakuna ulkomailta äsken saapuneena jäsenenä, joka on suhteissa Internationaleen, tai ehkäpä jonakin tarkastajana? — kysäisi Stavrogin samassa.
— Ei, ei tarkastajana. Tarkastajana ette tule olemaan te, te olette ulkomailta palannut perustajajäsen, joka on selvillä kaikista tärkeimmistä salaisuuksista, — kas se on teidän osanne. Tietenkin te aiotte myös puhua?
— Mistä te sen päättelette?
— Teidän on velvollisuus puhua.
Stavrogin pysähtyi aivan hämmästyksestä keskelle katua, Pjotr
Stepanovitš kesti rauhallisena ja röyhkeän näköisenä hänen katseensa.
Stavrogin sylkäisi ja lähti edelleen.
— Mutta te, te kai puhutte? — hän kysyi Pjotr Stepanovitšilta.
— En, kuuntelen mieluummin teitä.
— Piru teidät periköön! Te annoitte minulle todellakin ajatuksen.
— Minkä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan hänen eteensä.
— Minä saatan ehkä siellä puhuakin, mutta jälkeenpäin te saatte minulta aika tavalla selkäänne, ja tiedättekö? Oikein aika tavalla.
— Muuten, kerroin äsken Karmazinoville teidän sanoneen, että hänet muka olisi piestävä, eikä suinkaan miksikään kunnianosoitukseksi, vaan häntä olisi ruoskittava kuten talonpoikaa, niin että koskisi kipeästi.
— Mutta ennän minä ole koskaan niin sanonut, hahhahhaa!
— Ei se tee mitään. Se non é vero.
— Kiitos siitä, sydämellinen kiitos.
— Tiedättekö, mitä Karmazinov sanoo. Hän väittää, että oikeastaan meidän oppimme on kunniakäsitteen olemassaolon kieltämistä ja että venäläistä ei saa millään niin hyvin puolelleen kuin antamalla hänelle rehellisesti oikeuden tehdä kunniattomia tekoja.
— Suurenmoista puhetta. Kultaisia sanoja! — huudahti Stavrogin. — Se osui kuin naulan päähän. Oikeus kunniattomiin tekoihin, — nehän rientävät kaikki meidän luoksemme, sinne ei jää jäljelle kohta ainoatakaan! Kuulkaahan, Verhovenski, ettehän te vain kuulu ylimpään poliisikuntaan?
— Se, joka tuollaista ajattelee, ei puhu siitä ääneen.
— Ymmärrän, mutta mehän olemme kotona.
— En, toistaiseksi en kuulu ylimpään poliisikuntaan. Riittää, olemme perillä. Ottakaapas sopiva kasvojenilme, Stavrogin. Niin teen minäkin aina, kun tulen heidän luokseen, vain hieman enemmän totisuutta, ja siinä kaikki, muuta ei tarvita mitään. Temppu ei ole kovin ovelakaan.