I.
Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti.
Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa:
— Ystäväni, olen tehnyt lopun kaikesta, voisiko kukaan vaatia minulta enää muuta?
— Ette te ole tehnyt loppua mistään, vaan olette vain avustanut sekasortoa. Herran tähden, älkää nyt laskeko leikkiä, Stepan Trofimovitš, avatkaa ovenne. Täytyy ryhtyä johonkin. Luoksenne voidaan tulla ja teitä voidaan loukata…
Pidin oikeutenani olla hyvin ankara, jopa vaativakin. Pelkäsin nimittäin, että hän itse saattaisi tehdä jotakin vielä mielettömämpää. Mutta ihmeekseni tapasin hänet tavattoman lujana:
— Älkää te siis ensimmäisenä minua loukatko. Kiitän teitä kaikesta entisestä, mutta toistan vielä kerran, että kaikki on nyt lopussa, suhteeni ihmisiin, niin hyvin pahoihin kuin hyviinkin, on ratkaistu. Kirjoitan kirjettä Darja Pavlovnalle, jonka olen aivan anteeksiantamattomasti unohtanut. Huomenna saatte sen viedä hänelle, jos niin tahdotte, mutta tällä kertaa merci.
— Stepan Trofimovitš, uskokaa minua, asia on vakavampi kuin luulettekaan. Uskotteko tosiaankin, että te olette siellä saanut jotakin murskatuksi? Ette te ole ketään murskannut, vaan olette itse murskautunut kuten tyhjä lasipullo (voi, kuinka olin raaka ja epäkohtelias: surren ja katuen muistelen sitä nyt). Teillä ei ole vähintäkään syytä kirjoittaa Darja Pavlovnalle… Ja mihin te joudutte ilman minua? Ettehän te ymmärrä käytännöllisyydestä mitään? Teillä on taas joitakin uusia aikeita? Te vain joudutte kokonaan turmioon, jos vielä aiotte ryhtyä johonkin…
Hän nousi ja tuli aivan oven luo.
— Olette ollut vasta vähän aikaa heidän parissaan, mutta teihinkin on jo tarttunut heidän kielensä ja heidän puhesävynsä. Dieu vous pardonne, mon ami, el Dieu vous garde. [Jumala teitä armahtakoon ja suojelkoon, ystäväni.] Mutta olenhan sentään huomannut teissä kunnollisuudenkin ituja, ja ehkä te vielä muutattekin mielenne, — après le temps tietenkin, kuten me kaikki venäläiset. Mitä tulee taas huomautukseenne minun epäkäytännöllisyydestäni, niin pyydän teitä palauttamaan mieleenne erään äskettäin lausumani ajatuksen: Meillä Venäjällä on ääretön liuta ihmisiä, jotka, kun ei muutakaan ole tekemistä, hyökkäilevät itsepintaisen kyllästyttäväsi! kuten kärpäset kesällä ja syyttelevät epäkäytännöllisyydestä kaikkia ja jokaista muuta, paitsi itseänsä. Cher, Pyytäisin teitä muistamaan, että olen kiihoittunut ja ettei ole syytä kiusata minua. Vielä kerran, merci kaikesta ja erotkaamme, kuten Karmazinov erosi yleisöstä, se on, unohtakaamme toinen toisemme mahdollisimman ylevämielisesti. Hän viekasteli maanitellessaan hieman liian hartaasti entisiä lukijoitansa unohtamaan hänet; quand à moi, minä en ole niin itserakas ja luotan eniten teidän kokemattoman sydämenne nuoruuteen: Tuskinpa kauan pysyisinkään mielessänne, tällainen hyödytön ukkopaha! »Eläkää enemmän», ystävä hyvä, kuten nimipäivinäni Nastasja toivotti minulle (ces pauvres gens ont quelque-jois des mots charmants et pleins de philosophie). (nämä ihmisparat käyttävät käyttävät joskus suloisia sanoja, jotka ovat täynnä filosofiaa). En toivota teille paljoa onnea, — se käy ikäväksi; en toivota onnettomuuttakaan, vaan kansan filosofian mukaisesti toistan yksinkertaisesti: »eläkää enemmän» ja koettakaa järjestää elämänne niin, että ette ikävysty; tämän joutavan toivotuksen lisään vielä omasta puolestani. Hyvästi siis ja hyvästi toden teolla. Älkää seisoko suotta oveni takana, en avaa sitä.
Hän siirsihe pois, ja siihen raukesi yritykseni. Huolimatta »kiihoittuneisuudestansa» hän puhui tasaisesti, kiirehtimättä, painokkaasti ja nähtävästi vaikuttamistarkoituksessa. Hän oli tietenkin harmistunut minuun ja kosti täten epäsuorasti nähtävästi noiden eilisten »kuomurekien» ja »aukenevien lattioiden» vuoksi. Tämänaamuiset julkiset kyynelet, siitäkin huolimatta, että ne jollakin tavoin olivat voitonmerkkejä, saattoivat hänet, sen hän hyvin tiesi, hieman koomilliseen valoon, eikä taas ystävien välisissä suhteissa kukaan niin kuin Stepan Trofimovitš huolehtinut siitä, että noudatettiin jyrkän ankarasti kaikkia kauneuden muotoja. Voi, en syytä häntä! Mutta tämä turhantarkkuus ja sarkastisuus, joka yhä oli säilynyt hänessä kaikista järkytyksistä huolimatta, saikin minut täydellisesti rauhoittumaan: Henkilö, joka näin vähän muuttui tavallisuudesta, ei tietenkään tällaisena hetkenä voinut ryhtyä mihinkään traagilliseen tai tavattomaan tekoon. Näin päättelin itsekseni. Mutta, voi hyvä Jumala, miten erehdyin! Liian paljon oli minulta jäänyt huomaamatta…
Valmistaakseni teitä seuraaviin tapahtumiin mainitsen muutamia rivejä hänen kirjeestään Darja Pavlovnalle, kirjeestä, jonka tämä todella sai vastaanottaa seuraavana aamuna.
»Mon enfant, käteni vavahtelee, mutta kuitenkin olen tehnyt lopun kaikesta. Te ette ollut läsnä silloin, kun tapahtui viimeinen yhteenotto minun ja yleisön välillä. Te ette saapunut 'luennolleni', ja siinä te teitte hyvin. Mutta teille tullaan kertomaan, että meidän luonteista köyhässä Venäjänmaassamme on sentään uskaltanut nousta muudan reipas mies, ja huolimatta kuolemasta, jolla häntä joka puolelta on uhattu, tämä mies on uskaltanut sanoa hölmöille totuuden, se on, hän on uskaltanut sanoa, että he ovat hölmöjä. O, ce sont — des pauvres petits vauriens et rien de plus, des petits narreja — voilà le mot! [O, he ovat mitättömiä pikku raukkoja eivätkä muuta mitään, tyhmiä pikku narreja — kas siinä oikea sana!] Arpa on heitetty. Poistun tästä kaupungista ainiaksi, enkä edes tiedä minne. Kaikki, joita olen rakastanut, ovat kääntyneet minusta pois. Mutta te, te puhdas ja vilpitön olento, te lempeä, jonka kohtalo erään oikullisen ja vallanhimoisen luonteen tahdosta oli vähällä yhtyä minun kohtalooni, te, joka ehkä halveksuen katselitte, kun pelkurimaisesti vuodatin kyyneliäni häidemme aattona, häidemme, joista ei tullut mitään; te, joka ette mitenkään saata, olittepa te sitten millainen hyvänsä, nähdä minussa muuta kuin perin koomillisen olennon, oi te, te saatte minun sydämeni viimeisen purkauksen, teille suoritan viimeisen velvollisuuteni, teille yksin! En voi mitenkään sallia, että te iät kaiket muistelisitte minua kuten ainakin kiittämätöntä hölmöä, epähienoa egoistia, kuten teille varmasti joka päivä nimittelee minua muudan kiittämätön ja julma sydän, jota — voi, jota en koskaan saata unohtaa…»
Ja näin yhä edelleen ja edelleen kokonaista neljä isokokoista paperiarkkia.
Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin Julija Mihailovnan luo.