II.
Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä, hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta». Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli Pjotr Stepanovitšin poissaolo.
Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen: hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava. Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina, suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi, harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys, joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut, sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi niihin…
— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan päättynyt?
Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan, että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä myöntyväisesti.
Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen. Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan. Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:
— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni, kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!
— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra… (hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.
Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, … olen Julija Mihailovnan kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä. Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan. Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni, mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja vakaumustani.
— Kuulkaahan! Kuulkaahan! — Julija Mihailovna löi kätensä yhteen.
— Kuulen, ja kas näin vastaan siihen, — ja Pjotr Stepanovitš kääntyi minun puoleeni, — luulen, että kaikki te olette nähtävästi vahingossa syöneet jotakin sellaista, mikä on saanut teidät hourailemaan. Minun käsitykseni mukaan ei ole tapahtunut mitään, ei yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi sattunut ennen ja mitä ei milloin tahansa voisi tapahtua meidän kaupungissamme. Minkälainen salaliitto? Kaikki on tosin käynyt hieman rumasti, aivan häpeällisen typerästi, mutta mikä tässä viittaa salaliittoon? Suunniteltaisiinko sellaista Julija Mihailovnaa, kaikkien hemmoittelemaa hyväntekijätärtä kohtaan, joka on suonut heille anteeksi pitkin matkaa kaikki heidän koulupoikamaiset kujeensa. Julija Mihailovna, mitä olen saarnannut teille lakkaamatta kuukauden päivät? Mistä olen teitä varoittanut? Miksi ja minkä vuoksi teidän pitikin kutsua koolle tämä joukko? Miksi piti teidän sotkeutua tähän roskajoukkoon, miksi, minkä vuoksi? Seurapiirien yhtymistäkö olette toivonut? Voivatko ne nyt mitenkään yhtyä, ajatelkaahan toki itsekin!
— Milloinka te olette minua tästä varoittanut? Päin vastoinhan te kehoititte minua, te suorastaan vaaditte… Minun täytyy sanoa, että olen hyvin ihmeissäni… Tehän itse toitte luokseni useita perin merkillisiä henkilöitä…
– Päinvastoinhan minä väittelin kanssanne enkä suinkaan kehoittanut teitä. Ja mitä taas noiden toisten tuomiseen tulee, niin se on kyllä totta, totta, mutta niitähän pyrki pariimme aivan tusinoittain, ja tällaista tapahtui oikeastaan vasta viime aikoina, kun oli muodostettava »kirjallisuuden kadrilli», ja eihän ilman tuollaisia kerta kaikkiansa tulla toimeen. Mutta lyönpä vetoa siitä, että jokainen tuollainen hävytön toi tänne muassaan ilman pääsylippua ainakin — kymmenisen samanlaista hävytöntä!
— Se on totta, vakuutin minä.
— Kas siinä näette, tekin olette jo kanssamme samaa mieltä. Muistelkaahan, millainen sävy on viime aikoina vallinnut koko meidän kaupunkipahaisessamme? Kaikkihan on muuttunut pelkäksi hävyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Sehän oli suorastaan korviasärkevä metakka. Ja kuka heitä siihen oikein kiihoitti? Kuka suojeli kaikkea tätä auktoriteetillaan? Kuka on saanut heidät järjiltään? Kuka on koko tuon joukon suututtanut? Teillähän on muistokirjassanne kaikki täkäläiset perhesalaisuudet niihin liittyvine pilapiirroksineen. Ettekö te itse ole silitellyt kirjassanne runoilijoidenne ja piirtäjienne päitä, ettekö ole itse sallinut Ljamšinin suudella kättänne? Eikö teidän läsnäollessanne muudan seminaarilainen sättinyt todellista valtioneuvosta ja turmellut tervaisilla saappaillaan hänen tyttärensä pukua? Miksikä te olette niin ihmeissänne siitä, että yleisö on asettunut teitä vastustamaan?
— Mutta tehän olette kaikkeen tähän syypää, te itse! Voi, hyvä Jumala!
– E-n, minähän varoitin teitä, me jouduimme riitoihin, kuuletteko, me jouduimme riitoihin.
Mutta tehän valehtelette vasten silmiä!
Niin, eihän teidän oikeastaan ole kovin vaikeata väittää näin. Te haluatte nyt välttämättömästi uhriksenne jonkun, johon voisitte viskata vihanne. No, viskatkaa vaikka minuun, sanoinhan sen jo teille. Mieluimmin kääntyisin vieläkin teidän puoleenne, herra… (Hän ei vieläkään muistanut nimeäni.)
— Lasketaan sormilla: uskallan vakuuttaa, että paitsi Liputinia ei ole mitään »salaliittoa», ei minkäännäköistä! Voin sen todistaa, mutta eritelkäämme ensin Liputin-tapaus. Hän nousi lausumaan Lebjadkinin runoja, onko se teidän mielestänne salaliitto? Ettekö tiedä, että Liputinista tämä saattoi näyttää suorastaan terävältä keksinnöltä, vakavalta, vakavan terävältä? Hänen tarkoituksenaan oli varmasti naurattaa kaikkia ja saattaa hyvälle tuulelle ennen kaikkea hänen hyväntekijättärensä, Julija Mihailovna, ja siinä kaikki? Ettekö usko? Eikö tämä teidän mielestänne ole juuri sen sävyn mukaista, sen sävyn, joka on vallinnut täällä kuukauden päivät? Ja tahdotteko, niin sanon senkin: Jumala olkoon todistajani, hieman toisenlaisissa olosuhteissa se olisi mennyt aivan huomaamatta. Se oli tosin raakaa pilaa, myönnettäköön, että kaikki oli liian voimakkaasti ilmaistu, vai mitä se nyt lienee ollutkaan, mutta eikö se sittenkin ollut huvittavaa, eikö se ollut huvittavaa?
— Kuinka! Pidättekö te Liputinin käyttäytymistä terävästi keksittynä pilana? — huudahti Julija Mihailovna kauhean suuttuneena. — Sellaista typeryyttä, sellaista tahdittomuutta, niin alhaista, iljettävää, tarkoituksellista, voi, te kai puhutte leikkiä! Silloin kai te olette varmasti itsekin osallisena salaliitossa!
— Epäilemättä, istuin jossakin takana, piilossa, ja hoitelin konetta. Jos minä olisin osallinen salaliittoon, koettakaahan ymmärtää nyt ainakin tämä seikka, niin ei olisi pysähdytty pelkkään Liputiniin! Teidän mielestänne olen liittoutunut myös isäkultani kanssa, että hän olisi saanut aikaan mellakan? Pyydän kysyä, kuka on syyllinen siihen, että isäkulta päästettiin esitelmöimään? Kuka teitä eilisiltana, vielä eilen, koetti siitä estellä?
— Oh, hier il avait tant d'esprit [Oh, hän oli eilen niin henkevä], näin minä sen asian otin, ja onhan hänellä sitä paitsi hieno käytös. Ajattelin, hän ja Karmazinov… ja kas tämä siitä tuli!
— Niin, sehän siitä tuli. Mutta huolimatta kaikesta tuosta _tant d'esprit'_stä isäkulta pilasi kaiken, ja jos minä olisin ennakolta tietänyt, että hän käyttäytyisi tuolla tavalla, niin en olisi, jos kerran olisin kuulunut teidän juhlaanne vastustavaan salaliittoon, silloin niin hartaasti teitä pyytänyt olemaan päästämättä pukkia kaalimaahan, eikö totta? Mutta minähän päinvastoin pyysin juuri eilen teitä luopumaan ajatuksesta, — pyysin luopumaan, koska aavistin näin käyvän. Eihän tietenkään ollut mahdollista aavistaa ennakolta kaikkea aivan tarkasti: hän ei varmastikaan tietänyt itsekään vielä hetki sitten, mitä laukaisisi. Ovatko nämä hermostuneet äijäpahaiset sitten muiden ihmisten kaltaisia! Mutta vielä voi korjata kaiken; lähettäkää, tyydyttääksenne yleisöä, hänen luoksensa huomenna hallinnollista tietä ja kaikkia muodollisuuksia noudattaen kaksi lääkäriä tiedustelemaan hänen terveyttänsä. Sen voisi tehdä muuten jo tänäänkin, ja sitten toimittakaa hänet suoraapäätä sairaalaan ja panettakaa kylmiin kääreisiin. Se saisi ainakin kaikki ihmiset hyvälle tuulelle, ja kaikki huomaisivat, ettei ole vähintäkään syytä murjotella. Minä hänen poikanansa ottaisin ilmoittaakseni tämän tanssiaisissa. Aivan toisin on Karmazinovin laita, tämä esiintyi viheriäisenä aasina ja venytteli esityksensä tunnin pituiseksi, — kas tämä on epäilemättä minun kanssani samassa juonessa! Annapa kun teen tässä hieman pahojani vahingoittaakseni Julija Mihailovnaa!
— O, Karmazinov, quelle honte! Olin aivan kuolla, kuolla häpeästä yleisömme vuoksi!
— Mutta minäpä en olisikaan kuollut, vaan olisin antanut hänen itsensä kuolla. Yleisöhän on aivan oikeassa. Mutta kuka on tähän Karmazinov-juttuunkin syypää? Minäkö olen häntä teille tyrkyttänyt? Olenko minä yhtynyt hänen ihailuunsa? No niin, piru hänet periköön, mutta tuo kolmas, poliittinen maniaakki, hän on jotakin aivan muuta. Tässä ovat jo kaikki toisetkin ampuneet yli maalin, tähän ei ole syypää yksin minun juoneni!
— Voi, älkää puhuko siitä, se on kauheata, kauheata! Siihen olen minä, minä yksin syypää!
— Aivan niin, mutta nyt tahtoisin minä puolustaa teitä. Kuka voisi päästä selville kaikista noista vilpittömistä! Niitä ei voida karttaa Pietarissakaan. Hänellähän oli hyvät suositukset, oikein hyvät olivatkin! Myöntäkää nyt, että suoranainen velvollisuutenne on tulla tanssiaisiin. Tämä on tärkeä asia, tehän itse koroititte hänet oppituoliin. Teidän velvollisuutenne on nyt julkisesti ilmoittaa, että te ette ole hänen kanssaan solidaarinen, että sankari on nyt jätetty poliisien haltuun ja että teitä on käsittämättömällä tavalla petetty. Teidän on harmistuneena ilmoitettava, että olette joutunut mielipuolen uhriksi. Sillä hänhän on mielipuoli eikä muuta mitään. Tämä on tehtävä tiettäväksi. En voi sietää noita hampaitaan näytteleviä. Ehkäpä minä itse päästän suustani ihmeempiäkin, mutta enhän ainakaan pyri oppituoliin. Ja parhaillaan he väittävät vielä jotakin jostakusta senaattorista.
— Mistä senaattorista? Kuka väittää?
— Minä nähkääs en ymmärrä itsekään yhtään mitään. Ettekö te, Julija
Mihailovna, ole kuullut mitään jostakusta senaattorista?
— Senaattoristako?
— He ovat nähkääs aivan varmoja siitä, että tänne on nimitetty joku senaattori ja että Pietarissa suunnitellaan jo teidän siirtämistänne täältä. Olen kuullut sen jo useilta.
— Sellaista olen kuullut minäkin, — vakuutin puolestani.
— Kuka on sellaista puhunut? — Julija Mihailovna karahti punaiseksi.
— Kuka on muka sellaista puhunut ensimmäiseksi? Tiedänkös minä sen. Tiedän vain, että puhutaan. Kaikki puhuvat. Erikoisesti eilen siitä puhuttiin. Kaikki ovat jollakin tavoin erikoisen totisia, vaikka ei saakaan täyttä selvyyttä mistään. Viisaimmat ja kokeneimmat eivät tietenkään puhu yhtään mitään, mutta joku niistäkin sentään yrittää mielellään kuunnella, kun toiset puhuvat.
— Kuinka alhaista… ja… kuinka typerää!
— Kas, nyt teidän pitäisikin nousta ja osoittaa se noille hölmöille.
— Myönnän jo itsekin tuntevani, että todellakin lienen velvollinen, mutta… jos siitä seuraa uusi häväistys? Jos he eivät tulisikaan tanssiaisiin? Varmasti ei kukaan, ei kukaan tule sinne!
— Sepä vasta leimaus! Että nuoko eivät muka tulisi? Entä mihin joutuisivat vartavasten ommellut puvut ja kaikki neitosten hienoudet? Tuon puheen jälkeen en pidä teitä enää naisena. Kas, millainen ihmistuntemus!
Aatelismarsalkanrouva ei ainakaan tule, ei tule!
Niin mutta, mitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Miksi he eivät tulisi? — huudahti Pjotr Stepanovitš harmistuneen kärsimättömästi.
— Kunniani on mennyt, on tapahtunut häväistys, — kas niin on käynyt. En tiedä, mitä oikeastaan on ollut, mutta kaiken sen jälkeen on minun aivan mahdotonta enää esiintyä.
— Minkä vuoksi? Niin, mutta mihin te sitten oikeastaan olette syypää, minkä vuoksi te juuri otatte syyn niskoillenne? Eikö mieluimmin yleisö, teidän vanhuksenne, teidän perheenisänne, ole syyllinen tähän kaikkeen? Heidän olisi ollut pidätettävä aisoissa roistoja ja vetelehtijöitä, — sillä eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia ja roistoja, eikä sellaisia ole otettava vakavasti. Ei missään yhteiskunnassa tulla toimeen yksistään poliisin avulla. Meillä vaaditaan aina jonnekin tultaessa, että kutakin vartioimaan olisi lähetettävä aivan erikoinen poliisi. Ei näet ymmärretä, että yhteiskunta suojelee itse itseänsä. Ja mitä tekevät meillä tällaisissa tapauksissa perheenisät, ylhäiset virkamiehet, vaimot ja nuoret neidot? Ovat vaiti ja murjottavat. Yhteiskunnallinen aloitekyky ei pääse edes niin pitkälle, että voitaisiin pysyttää vallattomuuden harjoittajat sopivaisuuden rajoissa.
— Voi, tämä on kultainen totuus! Ovat vaiti, murjottavat ja… vilkuvat ympärilleen.
— Ja jos tämä kerran on totta, niin teidän on se myös sanottava julkisesti, ääneen, ylpeästi, ankarasti. Nimenomaan osoitettava, että teitä ei ole saatu murtumaan, nimenomaan noille ukkopahaisille ja äideille. Voi, te osaatte sen kyllä, se lahja on teille annettu, kunhan vain päänne on selvä. Te saatte heidät yhtymään ja lausutte julki, julki kaiken. Ja sitten kirje Golosiin ja Birźevyihin. Malttakaahan, otan kaiken tämän itse toimittaakseni, järjestän teille kaiken. Tietenkin on osoitettava hieman enemmän huomiota, tarkattava ravintolapuolta, pyydettävä ruhtinasta, pyydettävä herra… ettehän te tahdo jättää meitä, M-r, silloin, kun kaikki on taas aloitettava aivan uudestaan. Niin, ja lopultakin te pysyttelette tietenkin Andrei Antonovitšin käsipuolessa. Kuinka on nyt Andrei Antonovitšin terveyden laita?
— Voi, kuinka epäoikeudenmukaisesti, kuinka väärin, kuinka loukkaavasti te olette arvostellut aina tätä enkelimäistä miestä! — Odottamattoman äkkinäisesti purkautui Julija Mihailovnalta huudahdus, ja hän oli vähällä puhjeta kyyneliin, vei jo nenäliinan silmilleen. Pjotr Stepanovitš jäi hetkeksi hämmästyksestä melkein sanattomaksi.
— Hyväinen aika, minä… Mitä minä olisin… minähän aina olen…
— Ette koskaan, ette koskaan! Ette koskaan ole tehnyt hänelle oikeutta!
— Ei koskaan voi ymmärtää naista! — murahti Pjotr Stepanovitš väkinäisesti hymähtäen.
— Hän on mitä rehellisin, mitä hienotunteisin, mitä enkelimäisin mies!
Mitä parhain ihminen!
— Hyväinen aika, ja mitä tulee hyvyyteen… minähän aina olen myöntänyt, mitä tulee hyvyyteen…
— Ette koskaan! Mutta jättäkäämme se. Rupesin hieman sopimattomasti häntä puolustamaan. Äsken aatelismarsalkanrouva, tuo jesuiitta, suvaitsi myös tehdä joitakin sarkastisia huomautuksia kosketellen eilistä.
— Voi, hänellä ei olisi nyt varaa huomautella mitään eilisestä, hänellä on nyt kysymyksessä nykyisyys.. Ja miksi te niin kovasti pelkäätte, että hän ei muka tule tanssiaisiin? Eihän hän tietenkään tule, koska sattui osumaan tämmöinen juttu. Ehkä hän ei olekaan syypää, mutta hänen mainettansa se kuitenkin on vioittanut. Kätöset tahriintuivat hieman.
— Mitä te sanoitte, en ymmärrä, miksi kädet tahriintuivat? Julija
Mihailovna katsahti häneen hämmästyneenä.
— Niin, tahdoin vain sanoa, että kaupungilla jo toitotetaan, että hän oli muka kaiken tuon järjestänyt.
— Mitä te nyt puhutte? Minkä järjestänyt?
— Voi, ettekö te nyt vielä tiedä sitäkään? — huudahti Pjotr Stepanovitš erinomaisen hyvin teeskennellen hämmästystä, — Stavroginin ja Lizaveta Nikolajevnan kohtaamisen, tietysti.
— Kuinka? Mitä? — huudahdimme kaikki.
— No, ettekö te tiedä sitä? Hyi, täällähän tapahtuu jo jotakin aivan tragi-romanttista; Lizaveta Nikolajevna suvaitsi siirtyä suoraan aatelismarsalkanrouvan vaunuista Stavroginin vaunuihin ja katosi »viimeksimainitun» mukana Skvorešnikiin keskellä selvää päivää. Kaikkiaan noin tunti sitten, eikä siitä ehkä vielä ole sitäkään.
Me aivan kivetyimme hämmästyksestä. Alettiin tietenkin kysellä tarkemmin, mutta vaikka hän hämmästykseksemme olikin itse joutunut, tosin »aivan vahingossa», kaiken todistajaksi, niin hän ei kuitenkaan osannut kertoa meille mitään oikein kunnolla. Kaikki oli tapahtunut näin: kun aatelismarsalkanrouva oli vienyt vaunuissaan Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin »luentotilaisuudesta» Lizan äidin (joka yhä vielä oli jaloistaan kipeä) kotiin, niin aivan lähellä ulkoportaita, noin parin askelen päässä niistä, hieman sivulla olivat odotelleet toiset vaunut. Samassa kuin Liza oli hypähtänyt portaille, niin hän oli juossut kiireesti näiden vaunujen luo, vaunun ovi oli avautunut ja sulkeutunut taas, ja Liza oli huudahtanut Mavriki Nikolajevitšille: »Säälikää minua», — ja vaunut olivat lähteneet vierimään täyttä vauhtia Skvorešnikiin. Hätäisiin kysymyksiimme: Lieneekö näin ollut ennakolta sovittu? Kuka lienee istunut vaunuissa? Pjotr Stepanovitš vastasi vain, että hän ei tietänyt yhtään mitään, että kaikki oli tietenkin ennakolta sovittu, mutta että hän ei ainakaan ollut erottanut Stavroginia vaunuissa; saattoi olla, että niissä istui kamaripalvelija-vanhus Aleksei Jegorytš. Kysymykseen: »Mitenkä te sinne jouduitte? Ja miten te niin varmasti tiedätte, että hän lähti juuri Skvorešnikiin?» — hän vastasi, että oli sattumalta kulkenut siitä ohi ja nähtyään Lizan juossut tätä tapaamaan vaunujen luo (Eikä kuitenkaan muka nähnyt, kuka oli vaunuissa. Ja hänkö olisi malttanut olla katsomatta!) ja että Mavriki Nikolajevitš ei suinkaan ollut lähtenyt hänen jälkeensä, eipä edes yrittänyt pysähdyttää Lizaa, koettipa vielä tyynnytellä hellästi aatelismarsalkanrouvaa, joka huusi täyttä kurkkua: »Hän menee Stavroginin luo, hän menee Stavroginin luo!» Mutta nyt minä jo menetin kärsivällisyyteni ja huudahdin raivoissani Pjotr Stepanovitšille:
— Sinä, sinä roisto, sinä olet kaiken tämän järjestänyt! Siihen sinä käytitkin koko aamupäivän. Sinä olit Stavroginin apurina, sinä olit vaunuissa, sinä hänet sinne istutit, sinä, sinä, sinä! Julija Mihailovna, hän on teidänkin vihollisenne, hän saattaa teidätkin turmioon, varokaa häntä!
Ja samassa lähdin suin päin juoksemaan sieltä pois.
En ymmärrä vielä nytkään, olen vieläkin ihmeissäni, miten saatoin hänelle näin tiuskaista. Mutta olin kuin olinkin arvannut oikein: Kaikki oli tapahtunut aivan niin kuin olin sanonut, mikä kävi selville jälkeenpäin. Enimmin oli pistänyt silmään tuo silminnähtävästi teeskennelty tapa, jolla hän tuon uutisen oli kertonut. Hän ei kertonut sitä heti taloon tullessaan, kuten on tapana kertoa hyvin merkilliset uutiset, vaan teeskenteli luulevansa, että me muka tiesimme jo kaiken ilman häntäkin, — mikä näin lyhyenä aikana olisi ollut aivan mahdotonta. Jos taas me olisimme jotakin tietäneet, emme mitenkään olisi voineet vaieta hänen puhuessaan. Ei hän voinut mitenkään tietää sitäkään, että kaupungissa oli jo »toitotettu» aatelismarsalkanrouvasta, sillä siihenkin tämä aika oli liian lyhyt. Sitäpaitsi hän oli kertoessaan pari kertaa hymähtänyt jotakuinkin röyhkeästi ja kevytmielisesti, varmaankin pitäen meitä petettyinä ja aivan täysinä hölmöinä. Mutta en välittänyt enää paljoakaan hänestä. Pääasian uskoin ja lähdin Julija Mihailovnan luota ollen aivan suunniltani. Tapahtuma koski minuun suoraan sydämeen. Se koski niin, että kyynelet eivät olleet varsin kaukana, ehkäpä lienen itkenytkin. En ymmärtänyt vähääkään, mihin olisi ollut ryhdyttävä. Riensin Stepan Trofimovitšin luo, mutta tuo harmittava mies ei nytkään avannut oveansa. Nastasja vakuutti minulle juhlallisesti kuiskaten, että herra oli käynyt nukkumaan, mutta sitä en uskonut. Lizan kotona tiedustelin palvelijoilta; he totesivat tosin karkaamisen, mutta eivät itsekään tietäneet mitään muuta. Talossa syntyi aika hälinä. Sairasta rouvaa alkoivat vaivata pyörtymiskohtaukset, ja Mavriki Nikolajevitš oli nyt hänen luonaan. Minusta tuntui mahdottomalta Pyytää puhutella Mavriki Nikolajevitšia.
Pjotr Stepanovitšia koskeviin kyselyihin! vastattiin, että hän oli kyllä hyörinyt talossa aivan viime päivinä, oli käynyt joskus kaksikin kertaa Päivässä. Palvelijat olivat suruissaan ja puhuivat Lizasta aivan erikoisen kunnioittavasti; häntä rakastettiin. Hän oli joutunut onnettomuuteen, lopulliseen onnettomuuteen, sitä en vähääkään epäillyt, mutta asian psykologista puolta en ymmärtänyt vähääkään, etenkään sen jälkeen kuin olin ollut hänen ja Stavroginin välisen eilisen kohtauksen silminnäkijänä. Vastenmieliseltä tuntui minusta juoksennella ympäri kaupunkia ja tiedustella jotakin vahingoniloisilta tuttavilta, joiden luo viesti tapahtumasta oli jo ehtinyt, ja olisihan se ollut Lizallekin alentavaa. Omituisinta on, että pistäydyin Darja Pavlovnan luona, missä minua ei otettu vastaan (Stavroginin talossa ei eilisestä lähtien otettu ketään vastaan); en tiedä, mitä oikeastaan olisin voinut hänellekään sanoa ja mitä varten sinne oikeastaan menin. Hänen luotansa lähdin sitten hänen veljensä luo. Šatov kuunteli minua yrmeänä ja ääneti. Tahtoisin mainita, että tapasin hänet aivan tavattoman synkässä mielenvireessä. Hän oli hyvin mietteliäs ja näytti kuuntelevan minua puoliväkisin. Hän ei sanonut juuri mitään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneensa toisesta nurkasta toiseen, tömistellen saappaitansa tavallisuudesta poikkeavan kovasti. Vasta kun olin menossa portaita alas, hän huudahti jälkeeni ja kehoitti minua pistäytymään Liputinin luona. »Siellä saatte tietää kaiken.» Mutta Liputinin luo en mennyt, vaan palasin takaisin Šatovin luo kuljettuani jo hyvän matkaa. Raotettuani ovea, mutta silti astumatta huoneeseen ehdotin hänelle aivan yksinkertaisesti ilman pienimpiäkään selityksiä: »Etteköhän kävisi tänään Marja Timofejevnan luona?» Vastaukseksi tähän Šatov kirosi, ja minä lähdin pois. Huomautan tässä, että se ei minulta jäisi kokonaan mainitsematta, että hän vielä samana iltana kävi kaupungin toisessa laidassa Marja Timofejevnan luona, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli tavannut tämän aivan poikkeuksellisen terveenä ja hyvätuulisena, mutta Lebjadkin oli maannut sikahumalassa etumaisimman huoneen sohvalla. Kello oli ollut täsmälleen kymmenen. Näin hän kertoi minulle seuraavana päivänä tavattuaan minut kiireessä kadulla. Kellon käydessä kymmentä olin päättänyt käväistä tanssiaisissa, mutta en enää »järjestyksestä huolehtivana nuorena miehenä» (olinhan jättänyt nauhani Julija Mihailovnan luo), vaan voittamattomasta uteliaisuudesta kuulostellakseni (kyselemättä mitään), mitä kaupungissamme kaikista näistä asioista puhuttiin. Tahdoinhan sitäpaitsi mielelläni nähdä Julija Mihailovnankin, vaikkapa kaukaakin. Soimasin kovin itseäni siitä, että olin äsken poistunut hänen luotaan.