III.
Koko tämä yö kaikkine melkein epätodellisina tapauksineen ja kauheine »loppunäytöksineen», mikä sattui aamulla, väikkyy yhä vielä nytkin mielessäni kuten muodoton painajaisuni, ja se on — ainakin minulle — kronikkani kaikkein raskain osa. Vaikka myöhästyinkin tanssiaisista, niin ennätin kuitenkin nähdä lopun, — näin pian sen oli sallittu loppua. Kello kävi jo yhtätoista, kun saavuin aatelismarsalkan rouvan taloon, jossa sijaitsi tuo äskeinen »valkoinen sali» ja jossa oli pidetty esitelmätilaisuus. Huolimatta siitä, että oli kulunut niin vähän aikaa tästä, se oli ennätetty jo saada kuntoon tanssisaliksi, kuten oli suunniteltu, koko kaupunkia varten. Vaikka olinkin kovin huonossa vireessä jo aamusta alkaen ajatellessani näitä tanssiaisia, en saattanut kuitenkaan aavistaa koko totuutta. Ei ainoatakaan hienoston perhettä ollut saapunut. Vieläpä huomattavimmat virkamiehetkin loistivat poissaolollaan, — ja tämä oli jo sentään kovin huomattava tapaus. Mitä tulee rouviin ja neitosiin, niin äskeiset Pjotr Stepanovitšin laskelmat (jotka siis olivat epäilemättä olleet pelkkää petosta) osoittautuivat aivan vääriksi: näistä ei ollut saapunut juuri ketään. Neljää herraa kohti oli tuskin yksi naishenkilö, ja millainen sekin! Oli saapunut »jonkinlaisia» rykmenttien yliupseerien rouvia, kaikennäköistä posti- ja muun virkamiehistön huonointa kuonaa kolme lääkärinrouvaa tyttärineen, pari kolme vaivaista tilanomistajatarta, jo aikaisemmin mainitsemani sihteerin seitsemän tytärtä ja yksi veljen tytär, kauppiaiden rouvia, — tätäkö Julija Mihailovna oli odottanut? Eivätpä edes kauppiassäädystäkään kaikki olleet saapuneet. Mitä mieshenkilöihin tulee, niin huolimatta siitä, että koko meidän ylhäisömme oli poissa, heidän joukkonsa kuitenkin oli sangen vankka, vaikka se tekikin hieman kaksimielisen ja epäilyttävän vaikutuksen. Siihen kuului tietenkin vain muutamia varsin hiljaisia ja kunnioitettavia upseereita vaimoineen, muutamia sangen tottelevaisia perheenisiä, kuten esimerkiksi se samainen sihteerikin, kaikkien seitsemän tyttärensä isä. Kaikki nuo rauhaarakastavat, vähäpätöiset pikku ihmiset olivat tulleet niin sanoakseni »välttämättömyyden pakosta», kuten on sanonut muudan näistä herroista. Mutta toiselta puolen taas noiden rohkeasti esiintyvien joukko näytti vielä entisestäänkin lisääntyneen, ja erikoisesti sellaisten henkilöiden lukumäärä, joiden minä ja Pjotr Stepanovitš olimme arvelleet päässeen pujahtamaan juhliin ilman pääsylippuja. Kaikki he istuivat toistaiseksi ravintolan puolella, tultuaan he olivatkin siirtyneet suoraan ravintolaan, aivan kuin olisi jo edeltäpäin ollut sovittu, niin minusta näytti. Ravintola sijaitsi huonerivin päässä, avarassa salissa, jonne Prohorytš oli asettunut pitämään hovia klubikeittiön kaikkine viettelykeinoineen, houkuttelevine voileipäpöytineen ja juomineen. Panin merkille vielä muutamia henkilöitä, joilla oli melkeinpä rikkinäiset pitkättakit, sangen epäilyttävän näköiset, jotka eivät juuri muistuttaneet tanssiaispukua. Näytti aivan siltä, kuin nämä olisi saatu suurin vaivoin joksikin määrätyksi ajaksi aivan äsken humalasta selviytymään, ja Jumala sen tietää, mistä he oikeastaan olivat kotoisin, ehkäpä joistakin muista kaupungeista. Tiesinhän varsin hyvin, että Julija Mihailovnan ajatuksena oli ollut järjestää mitä demokraattisimmat tanssiaiset, »niin että pikkuporvarejakaan, jos joku heistä haluaisi lunastaa lipun, ei kiellettäisi sinne saapumasta». Nämä sanat hän saattoi aivan rohkeasti sanoa toimikunnassa täysin varmana siitä, ettei ainoallekaan kaupunkimme porvarille aina rutiköyhiä myöten pälkähtäisi päähänkään lunastaa lippua. Mutta tästä huolimatta epäilin, oliko ollut syytä päästää noita synkännäköisiä, repaleisia pitkiätakkeja juhliin toimikunnan demokraattisuudesta huolimatta. Mutta kuka oli heidät päästänyt sisään ja mikä oli ollut tämän tarkoituksena? Liputinilla ja Ljamšinilla ei ollut, enää airutnauhoja (vaikka he olivatkin tanssiaisissa ja ottivat osaa »kirjallisuuden kadrilliin»). Liputinin sijalle oli ihmeekseni tullut äskeinen seminaarilainen, joka oli kaikkein eniten ollut häiriöksi matineassa otellessaan Stepan Trofimovitšin kanssa, ja Ljamšinin sijalla oli — itse Pjotr Stepanovitš. Mitä saattoikaan odottaa tällaisesta asiaintilasta? Yritin kuunnella keskusteluja. Eräät mielipiteet hämmästyttivät hillittömyydellään. Väitettiin esimerkiksi eräässäkin ryhmässä, että koko tuon Stavroginin ja Lizan jutun Julija Mihailovna itse oli muka järjestänyt ja ottanut siitä Stavroginilta rahoja. Mainittiin suorastaan summa. Väitettiin, että hän oli muka järjestänyt juhlatkin vain tätä silmälläpitäen; senpä vuoksi puoli kaupungin väestä ei ollut saapunutkaan saatuaan tietää asiasta, ja itse. Lembkeen se oli koskenut niin että »hänen järkensä oli sekaantunut» ja että Julija Mihailovna »ohjaili» häntä kuten mielipuolta ainakin. — Paljon siellä myös naurettiin, käheästi, hillittömästi ja pilkallisesti. Kaikki arvostelivat myös hyvin ankarasti tanssiaisia, ja Julija Mihailovnaa moitittiin jo aivan häikäilemättä. Ylipäänsä lörpöttely oli aivan sekavaa, hajanaista, humalaista ja levotonta, niin että oli vaikeata saada siitä mitään selvää ja käsittää sen ydintä. Ravintolaan olivat kodikkaasti asettuneet ylipäänsä kaikki iloiset ihmiset, olipa siellä muutamia naishenkilöitäkin, sellaisia, jotka eivät mitään ihmettele eivätkä mistään säikähdä, ovat ystävällistä ystävällisempiä ja iloista iloisempia, enimmäkseen upseerien rouvia aviomiehineen. He olivat asettuneet pieniin joukkoihin erikoispöytien ääreen ja joivat iloisesti teetänsä. Ravintola muodostui lämpimäksi satamaksi melkeinpä puolelle saapunutta yleisöä. Ja kuitenkin jonkin ajan kuluttua tämän joukon oli tulvehdittava saliin. Peloitti suorastaan sitä ajatellakin.
Sillä aikaa valkoisessa salissa oli — ruhtinas otti myös osaa tähän — muodostunut kolme pienehköä kadrilliryhmää. Neitoset tanssivat, ja vanhemmat iloitsivat heitä katsellessaan, mutta täälläkin jo muutamat huomatuimmista henkilöistä alkoivat mietiskellä, mitenkä he annettuaan neitosten hieman iloitella pääsisivät kuitenkin aikanaan täältä pois, ennen kuin »se alkaisi». Kaikki poikkeuksetta olivat varmoja siitä, että jokin »alkaisi». Vaikeata olisi minun yrittää kuvata itsensä Julija Mihailovnan sieluntilaa. En häntä puhutellut, vaikka olinkin usein häntä lähellä. Tullessani kumarsin hänelle, mutta hän ei vastannut tervehdykseeni, koska ei huomannut minua (hän ei todellakaan minua huomannut). Hänen kasvojensa ilme oli sairaalloinen, katse ylimielisen halveksuva mutta harhaileva ja levoton. Hänen näytti olevan tuskallista voittaa itsensä, — minkä vuoksi ja ketä varten se oli tarpeellista? Hänen olisi pitänyt välttämättä lähteä pois, ja mikä tärkeintä, viedä aviomies mukanaan, mutta hän vain viipyi! Jo hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hänen silmänsä olivat »täydellisesti auenneet», ja hän tiesi, ettei ollut enää mitään muuta odotettavissa. Hän ei enää kutsunut luoksensa Pjotr Stepanovitšia (tämä nähtävästi itsekin karttoi häntä, olin nähnyt hänet ravintolassa erittäin iloisena). Mutta kaikesta huolimatta hän viipyi yhä tanssiaisissa eikä päästänyt luotansa hetkeksikään Andrei Antonovitšia. Voi, aina viime hetkeen saakka hän mitä vilpittömimmin ja suuttuneena torjui kaikki viittailut, joita oli tehty hänen miehensä terveydestä, — näin hän oli tehnyt vielä aamullakin. Mutta nyt hänen oli saatava tämänkin suhteen vihdoinkin silmänsä auki. Omasta puolestani huomasin jo ensisilmäyksellä, että Andrei Antonovitš näytti huonommalta kuin äsken aamulla. Hän näytti olevan jonkinlaisessa horrostilassa eikä näyttänyt käsittävän, missä hän oikeastaan oli. Joskus hän katsahteli odottamattoman ankarasti ympärilleen, näin katsahti hän esimerkiksi pari kertaa minuun. Kerran hän yritti sanoa jotakin, aloitti jo ääneen ja lujasti, mutta ei lopettanut puhettansa, mikä sai säikähtämään erään hiljaisen virkamies-vanhuksen, joka sattui olemaan hänen lähellään. Mutta vieläpä tämä yleisön rauhallinenkin osa, joka oli läsnä valkoisessa salissa, näytti synkkänä ja peloissaan karttelevan Julija Mihailovnaa ja heittelevän samalla perin omituisia katseita hänen puolisoonsa, katseita, joiden kiinteys ja välittömyys eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa noiden ihmisten säikkymisen kanssa.
— Kas, tämä piirrehän se minut säikähdyttikin, ja sai minut aavistamaan Andrei Antonovitšin tilan, — tunnusti Julija Mihailovna minulle myöhemmin.
Niin, hän oli syypää tähänkin! Varmaankin äsken, kun pakoni jälkeen hän oli sanonut Pjotr Stepanovitšille, että tanssiaiset pidettäisiin ja että hän saapuisi niihin — varmaankin hän oli silloin taas käynyt jo matineassa lopullisesti »järkyttyneen» Andrei Antonovitšin työhuoneessa ja käyttänyt taas kaikki kiehtomiskeinonsa sekä saanut miehensä tulemaan mukaansa. Mutta miten näyttikään hän nyt kärsivän! Ja kuitenkaan hän ei lähtenyt pois! Ylpeyskö lienee häntä siitä estänyt, vai oliko hän yksinkertaisesti vain hämmentynyt, en tiedä. Alentuvaisesti hymyillen kaikessa ylimielisyydessään hän yritti tuon tuostakin puhutella eräitä rouvia, mutta nämä näyttivät joutuvan hämilleen ja vastailivat hänelle epäluuloisesti vain parilla sanalla joko »niin, hyvä rouva», tai »ei, hyvä rouva» sekä nähtävästi karttoivat häntä.
Kaupunkimme eittämättömän ylhäisistä virkamiehistä oli tanssiaisiin saapunut ainoastaan yksi, — se samainen mahtava entinen kenraali, josta jo kerran ennen olen kertonut ja joka Stavroginin ja Gaganovin välisen kaksintaistelun jälkeen aatelismarsalkanrouvan luona oli avannut »seurapiirimme kärsimättömyyden oven». Hän käyskenteli mahtavasti saleja pitkin, katseli ja kuunteli sekä koetti olla sen näköinen, kuin olisi tullut tänne vain etupäässä moraalin valvojaksi eikä omaksi tyydytyksekseen. Lopulta hän liittyi kokonaan Julija Mihailovnan seuraan eikä poistunut hänen luotansa askeltakaan, yrittäen nähtävästi häntä rohkaista ja rauhoittaa. Tämä mies oli epäilemättä sangen hyväsydäminen, kovin arvossapidetty ja jo niin vanha, että häneltä saattoi ottaa vastaan jo säälittelyäkin. Mutta Julija Mihailovnaa tuntui kuitenkin harmittavan se, että tämä vanha lörpöttelijä rohkeni häntä sääliä, vieläpä esiintyä hänen suojelijanansakin, antaen ymmärtää, että hänen läsnäolonsa oli Julija Mihailovnalle suorastaan kunniaksi. Mutta kenraalipa ei vain poistunut hänen luotansa, vaan lörpötteli herkeämättä.
— Kaupunki, — niin väitetään, ei pysy pystyssä ilman seitsemää vanhurskasta… seitsemää, niinhän se lienee ollut, en muista tarkkaa lukua. En vain tiedä, kuinka moni noista seitsemästä… kaupunkimme epäämättömistä vanhurskaista… on kunnioittanut tanssiaisianne läsnäolollaan, mutta heidän läsnäolostaan huolimatta tunnen, etten ole aivan turvassa. Vous me pardonnerez, charmante dame, n'est-ce pas? Puhun vertauskuvallisesti, mutta kävin ravintolan puolella ja olen iloinen päästyäni sieltä eheänä takaisin… Kallis Prohorytšimme ei ole siellä oikein paikallaan, ja luulenpa, että aamuun mennessä hänen telttansa syöstään kumoon. Tämähän on muuten vain leikkiä. Odottelen tässä vain, millaiselta näyttää tuo »kirjallisuuden kadrilli», ja sitten nukkumaan. Suokaa anteeksi vanhalle leininvaivaamalle ukolle, mutta minä käyn aikaisin nukkumaan ja kehoittaisinpa teitäkin menemään »tutumaan», kuten sanotaan lapsille. Tulinhan tänne varta vasten ihailemaan nuoria kaunottariamme… sillä ei missään muualla kuin täällä tapaa niin runsasta valikoimaa… Kaikki he ovat joen tuolta puolen, ja minähän en käy koskaan siellä. Erään upseerin rouva… hän on luultavasti jääkäri, tämä upseeri on sangen sievä, sangen… ja tietää sen varsin hyvin itsekin. Puhelin veitikan kanssa; sangen vilkas… no niin — ja tyttöset ovat tuoreita, mutta siinä onkin sitten kaikki. Paitsi tuoreutta heissä ei ole muuta mitään. Mutta sittenkin minä mitä suurimmalla mielihyvällä! Joskus on suorastaan ruusunnuppusia, huulet vain ovat liian paksut. Ylipäänsä kauniissa venäläisissä naiskasvoissa on vähän säännöllisyyttä ja… ne vivahtavat hieman pannukakuille… Vous me pardonnerez, n'est-ce pas… sangen sievät silmät niillä muuten on… nauravat silmät. Nämä ruusunnuppuset ovat nuoruudenkukoistuksessaan pari vuotta i-has-tut-ta-vi-a, kolmekin joskus… no niin, mutta sitten leviävät muodottomiksi ikuisiksi ajoiksi… ja saavat aikaan aviomiehissään sen surullisen vä-lin-pi-tä-mät-tö-myy-den, joka on omiaan mitä suurimmassa määrin vaikuttamaan naiskysymyksen kehittymiseen… jos minä tämän kysymyksen ymmärrän oikein. Hm! sali on erinomainen; huoneiden kalustus ei ole hullumpi. Voisi odottaa huonompaakin. Soitto olisi voinut olla paljon huonompaa… en sanonut — että sen olisi pitänyt olla. Huonon vaikutuksen tekee muuten se, että on niin kovin vähän naisia. Puvuista en tahdo edes mai-ni-ta. Ei ole oikein hyvä sekään, että tuo harmaahousuinen suvaitsee noin rehellisesti tuolla kan-ka-nee-ra-ta. Suon sen tietenkin hänelle anteeksi, jos hän tekee sen iloisuudessaan ja koska hän on täkäläinen apteekkari… Mutta kellon käydessä vasta yhtätoista se on hieman liian aikaista… apteekkarillekin… Siellä ravintolassa pari henkilöä tappelikin, eikä heitä viety ulos. Kellon käydessä yhtätoista tappelijat on poistettava, olkootpa yleisön tavat millaiset tahansa… kolmen aikoihin aamulla olisi asia hieman toinen, tällöin olisi jo välttämätöntä tehdä myönnytys yleiselle mielipiteelle, — jos nämä tanssiaiset vain saadaan pysymään pystyssä kello kolmeen saakka. Varvara Petrovna ei näyttänyt pitävänkään sanojaan eikä antanut kukkia. Hm! Hänellä on nyt muutakin ajattelemista kuin kukat, pauvre mère! Entä Liza-rukka, oletteko kuullut? Sanovat: salaperäinen juttu ja… ja taas on areenalla Stavrogin… Hm! Minä menisin jo nukkumaan´… Torkun jo tässä suorastaan. Mutta milloinka alkaa tuo »kir-jal-li-suu-den kad-ril-li»?
Lopulta alkoi »kirjallisuuden kadrillikin». Viime aikoina oli kaupungissamme, heti kun oli alettu keskustella tulevasta juhlasta, välttämättä kosketeltu aina tätä »kirjallisuuden kadrillia», ja koska kukaan ei voinut kuvitellakaan, mikä se oikeastaan oli, niin se herätti määrätöntä uteliaisuutta. Mikään ei olisi saattanut olla sen menestykselle vaarallisempaa, — ja millainen olikaan sitten pettymys!
Valkoisen salin sivuovet avautuivat, jotka aina näihin asti olivat olleet suljetut, ja niistä tuli esiin muutamia naamioituja. Yleisö ympäröi ne heti ahnaan uteliaana. Koko ravintolaväki aivan viimeistä myöten hyökkäsi saliin. Naamioidut asettuivat tanssiasentoon. Minun oli onnistunut työntäytyä aivan ensi riviin ja asetuin Julija Mihailovnan, von Lembken ja kenraalin taakse. Tällöin juoksahti Julija Mihailovnan luo näihin saakka kadoksissa ollut Pjotr Stepanovitškin.
— Olen ollut koko ajan ravintolassa ja valvonut järjestystä, — hän kuiskasi syyllisen koulupojan tapaisesti, tahallaan näin teeskennellen ärsyttääkseen Julija Mihailovnaa vieläkin enemmän. Tämä sävähti vihasta aivan punaiseksi.
— Jospa edes nyt lakkaisitte pettämästä minua, te röyhkeä mies! — häneltä pääsi melkein niin lujasti, että joku yleisöstäkin sen kuuli. Pjotr Stepanovitš siirtyi syrjemmäksi, nähtävästi sangen tyytyväisenä itseensä.
On vaikeata kuvitella säälittävämpää, typerämpää, huonommin keksittyä ja imelämpää allegoriaa, kuin oli tämä »kirjallisuuden kadrilli». Tuskin olisi voinut enää keksiä mitään, mikä olisi vieläkin huonommin soveltunut yleisöllemme. Ja kuitenkin väitettiin, että Karmazinov itse oli sen keksinyt. Kaiken järjesti tosin Liputin neuvoteltuaan sen samaisen ramman opettajan kanssa, joka oli ollut Virginskin illanvietossa. Mutta Karmazinov oli kuitenkin herättänyt ajatuksen, ja väitettiin, että hän oli muka itsekin tahtonut ottaa jonkin naamion ja esittää jotakin aivan erikoista ja itsenäistä osaa. Kadrillin käsitti kuusi paria säälittävästä naamioituja, — tuskinpa niitä edes voi nimittää naamioiksi, sillä kaikki olivat aivan samanlaisissa puvuissa kuin muutkin. Niinpä oli niiden joukossa muudan keski-ikäinen herra, lyhyehkö, hännystakki yllään, — sanalla sanoen aivan kuten muidenkin on tapana pukeutua, — arvokkaan näköinen harmaa parta leuassaan (se oli tosin siteessä ja siinähän se hänen »naamionsa» olikin), hän tanssi, pyöri yhdellä kohtaa arvokkain ilmein, hyvin nopeasti ja pienin askelin, tuskin liikahtamatta paikaltaan. Hän äännähteli pidättyväisesti käheällä bassoäänellään, ja kas, tämän äänen käheyden tarkoituksena olikin matkia erästä tunnettua sanomalehteä. Tämän naamion vastapäätä oli kaksi jättiläistä X ja Z, ja nämä kirjaimet oli kiinnitetty heidän hännystakkeihinsa, mutta mitä noilla X:llä ja Z:llä tarkoitettiin, jäi kun jäikin aivan selvittämättä. »Rehellistä venäläistä ajatusta» esitti muudan keski-ikäinen herra, jolla oli silmälasit, hännystakki yllä sekä käsissä hansikkaat ja — jalkaraudat (aivan oikeat jalkaraudat). Tämän »ajatuksen» kainalossa oli salkku, joka sisälsi jonkin »asian». Taskusta pisti esiin ulkomailta saapunut avattu kirje, jossa vakuutettiin kaikille epäilijöille »rehellisen venäläisen ajatuksen» vilpittömyyttä. Kaikki tämä selostettiin juhlan järjestäjien puolesta suullisesti, sillä eihän kukaan saattanut lukea taskusta pilkistelevää kirjettä. Kohotetussa oikeassa kädessään »rehellinen venäläinen ajatus» piti lasia, aivan kuin olisi tahtonut esittää maljan. Hänen molemmilla puolillansa ja hänen vierellänsä astui pienin askelia kaksi leikkotukkaista nihilistitärtä, vis-à-vis tanssi joku keski-ikäinen herra, jolla oli hännystakki yllään mutta kädessä raskas pölkky, ja se oli kuvaavinaan — ei pietarilaista, mutta kuitenkin hyvin julmaa julkaisua: »Jos heitän tällä, — ei jää kuin märkä läiskä». Mutta huolimatta pölkystänsä hän ei kuitenkaan mitenkään saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen lujasti suunnattuja silmälaseja, vaan koetti katsella puolelle ja toiselle, ja kun hän otti _pas de deux'_n, niin hän taipui, kieriskeli eikä tietänyt oikein mihin mennä, — niin häntä varmaankin omatunto soimasi. Muuten, en jaksa muistaa kaikkia näitä tylsiä keksintöjä. Kaikki oli sellaista, että lopulta tuntui kiusallisen hävettävältä. Ja tämä sama häpeän ilme kuvastui koko yleisön kasvoissa, vieläpä kaikkein yrmeimmissäkin naamoissa, jotka olivat tulleet ravintolan puolelta. Jonkin aikaa kaikki vaikenivat ja katselivat hämmästyneen suuttuneina. Hävetessään ihminen tavallisesti suuttuu ja on taipuvainen kyynillisyyteen. Vähitellen koko yleisömme oli äänessä:
— Mitä tämäkin nyt on olevinansa? — murahteli eräässäkin ryhmässä muudan tarjoilija.
— Onpahan jotakin typerää.
— Jonkinlaista kirjallisuutta. Golos arvostelee.
— Mitäpä se minua liikuttaa!
Ja toisesta ryhmästä:
— Aasit!
— Ei, he eivät ole aaseja, me itse olemme aaseja.
— Miksi sinä olisit aasi?
— Enhän minä olekaan aasi.
— No, jos sinä et ole aasi, niin minä olen sitä vieläkin vähemmän.
Ja kolmannesta ryhmästä:
— Annettaisiinpa jokaiselle »mitä kuuluu», ja sitten hiiteen kaikki!
— Kun olisi tärisyttää koko sali hajalle!
Neljännestä:
— Eikö noita Lembkojakin hävetä katsella?
— Miksikä heitä hävettäisi, eihän sinuakaan hävetä?
— Minuakin hävettää, ja hän on kuvernööri.
— Mutta sinä olet sika.
— En vielä eläessäni ole nähnyt näin tuiki tavallisia tanssiaisia, — muudan rouva virkahti myrkyllisestä aivan Julija Mihailovnan korvan juuressa, nähtävästi toivoen, että hänet kuultaisiin. Tämä oli noin nelikymmenvuotias, lihava rouva, jonka posket oli punattu ja jolla oli yllään loistavanvärinen silkkipuku. Melkein jokainen hänet kaupungissamme tunsi, mutta missään häntä ei otettu vastaan. Hän oli valtioneuvoksen leski ja oli perinyt tältä puutalon sekä mitättömän pienen eläkkeen, mutta tuli hyvin toimeen, pitipä hevosiakin. Julija Mihailovnan luona hän oli käynyt noin pari kuukautta sitten omasta aloitteestaan vieraskäynnillä, mutta tämä ei ollut ottanut häntä vastaan.
— Eihän mitään muuta saattanut odottaakaan, — hän lisäsi, yrittäen katsella röyhkeästi Julija Mihailovnaa silmiin.
— Jos kerran ette muuta odottanutkaan, niin miksikä sitten tulitte? —
Julija Mihailovnakaan ei malttanut olla puolestaan sanomatta.
— Niinpä vain, tietämättömyyttäni, — samassa oli jo rohkealla rouvalla vastaus valmiina. Ja hän aivan pöyhistyi (kauhean mielellään haluten rakentaa riitaa); mutta kenraali astui heidän välillensä.
— Chère dame, — hän kumartui Julija Mihailovnan puoleen, — eikö sittenkin olisi parasta lähteä. Meitä he vain kainostelevat, mutta meidän lähdettyämme heille varmaan ilo alkaisi. Tehän olette tehtävänne tehnyt, olette aloittanut tanssiaiset, jättäkää nyt heidät rauhaan… Eikä Andrei Antonovitškaan taida tuntea voivansa erikoisen tyy-dyt-tä-väs-ti, ettei vain tapahtuisi jotakin pahempaa.
Mutta se oli jo myöhäistä.
Koko kadrillin ajan Andrei Antonovitš oli katsellut tanssivia vihaisen hämmästelevästä, ja kun yleisöstä alkoi kuulua mielipiteenilmaisuja, hän alkoi rauhattomana katsella ympärilleen. Tällöin ensikertaa joutuivat näet hänen silmiinsä eräät ravintolatyypit. Hänen katseessaan kuvastui ääretön ihmetys. Yht'äkkiä kajahti äänekäs nauru, — naurettiin jollekin kadrillin kestäessä tapahtuneelle tempulle: »Ankaran, ei-pietarilaisen julkaisun» julkaisija, joka tanssi pölkky käsissään, tunsi lopulta, että hän ei saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen kohdistuvia silmälaseja, ja tietämättä, minne olisi lähtenyt, hän yht'äkkiä keskellä viimeistä kuviota lähti suoraapäätä silmälaseja vastaan kävellen käsillään, minkä muuten piti osoittaa sitä alituista rehellisen ajatuksen ylösalaisin vääristelemistä, mikä tapahtui »ankarassa ei-pietarilaisessa julkaisussa». Koska vain Ljamšin yksin osasi kävellä käsillään, niin hän olikin siitä syystä ottanut esittääkseen julkaisijaa, jolla oli pölkky mukanaan. Julija Mihailovna ei ollut vähääkään perillä siitä, että ruvettaisiin kävelemään käsillä. »Minulta se on pidetty salassa, salassa», hän toisteli minulle epätoivoissaan ja vihoissaan. Joukon nauru ei tietenkään kohdistunut vertaukseen, josta se vähät välitti, vaan yksinkertaisesti käsilläkävelemiseen ja hännystakkiin, jonka liepeet heilahtelivat. Lembke kuohahti ja alkoi vapista:
— Roistot! — hän huudahti osoittaen Ljamšinia. — Ottakaa kiinni tuo konna, kääntäkää…kääntäkää hänen jalkansa… päänsä… niin että pää olisi ylhäälläpäin, ylhäälläpäin.
Ljamšin hypähti jaloilleen, ja nauru yltyi
— Ajakaa pois kaikki konnat, jotka nauravat! — Lembke antoi samassa määräyksensä Joukko alkoi äännellä ja tömistellä jalkojansa.
— Ei, tämä ei käy päinsä, teidän ylhäisyytenne.
— Yleisöä ei saa haukkua.
— Itse olet hölmö! — kajahti jostakin nurkasta ääni.
— Flibustjerit! Flibustjerit! — kivahti joku salin toisesta päästä.
Lembke kääntyi nopeasti huutoa kohti ja kalpeni. Tylsä hymähdys näyttäytyi hänen huulillaan, — aivan kuin hän yht'äkkiä olisi jotakin ymmärtänyt ja muistanut.
Hyvät naiset ja herrat, — Julija Mihailovna kääntyi nyt heitä saartavan kansanjoukon puoleen samalla yrittäen vetää puolisoansa mukaansa. — Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi Andrei Antonovitšille… Andrei Antonovitš ei ole oikein terve… Suokaa anteeksi… Antakaa anteeksi hänelle, hyvät naiset ja herrat!
Kuulin aivan hyvin, miten hän sanoi: »Antakaa anteeksi». Kohtaus kävi hyvin nopeasti. Muistan varsin hyvin, että osa yleisöä juuri tähän aikaan hyökkäsi pois salista aivan kuin saikähtyneenä nimenomaan näiden Julija Mihailovnan sanojen vuoksi. Muistanpa vielä erään kyyneleisen, hysteerisen naisen huudahduksen:
— Ah, taas kuten äskenkin.
Ja samassa tähän jo alkaneeseen tungokseen heitettiin uusi pommi, »taas kuten äskenkin»!
— Tulipalo! Koko Joentakainen palaa!
En vain muista, missä tuo kauhea huuto kajahti ensin: salissako, vai juoksiko joku ehkä portaita ylös eteisestä, mutta tämän jälkeen syntyi sellainen levottomuus, etten rohkene ryhtyä sitä edes kuvaamaan. Melkeinpä puoli tanssiaisiin kokoontuneesta yleisöstä oli juuri joentakaisia, — sikäläisten puutalojen omistajia ja asujaimia. Nämä hyökkäsivät ikkunoihin, silmänräpäyksessä siirsivät syrjään ikkunaverhot ja repivät alas käärekaihtimet. Joentakainen loimusi. Tulipalo oli tosin vasta alkanut, mutta se leimusi kolmessa toisistaan täysin erossa olevassa kohdassa. Tämähän se juuri säikähdyttikin.
— Murhapoltto! Špigulinilaiset! — ulvoi joukko.
Mainitsen muutamia erikoisen karakteristisia huudahduksia.
— Niin on sydämeni aavistanutkin, että ne vielä sytyttävät, kaikki nämä päivät se on sitä aavistellut.
— Špigulinilaiset! Špigulinilaiset! Ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä.
— Sitä varten meidät on tänne tahallaan haalittukin, että voitaisiin sytyttää palamaan!
Tämä viimeinen kaikkein ihmeellisin huudahdus oli naisen, palosta kärsineen Korobotškan [itara eukko Gogoljin romaanissa »Kuolleet sielut». Suom. huom.], välitön huudahdus. Kaikki tulvivat päin käytävää. En rupea kuvaamaan tungosta, joka syntyi eteisessä turkkien, liinojen, hartiaviittojen selvittelyssä, en säikähtyneiden naisten vinkunaa enkä neitosten itkua. Tuskin tässä tilaisuudessa tapahtui varkauksia, mutta ei ole ihmettelemistä, että tällaisessa epäjärjestyksessä muutamat lähtivät suorastaan niine hyvineen ilman päällysvaatteitta, koska eivät omiaan löytäneet, ja että vielä kauan jälkeenpäin tästä kerrottiin kaupungissamme satumaisin lisäyksin. Lembke ja Julija Mihailovna olivat ovessa vähällä joutua joukon jalkoihin.
— Pysähdyttäkää heidät! Ei saa päästää pois ainoatakaan, — Lembke kiljui uhkaavasti ojennellen kättänsä häntä vastaan tunkeilevia kohti. – jokaiselle on henkilökohtaisesti tehtävä ruumiintarkastus, viipymättä.
Salista alkoi sinkoilla voimakkaita kirouksia.
— Andrei Antonovitš! Andrei Antonovitš! — huudahti Julija Mihailovna aivan epätoivoissaan.
— Hänet vangittava ensimmäiseksi! — Andrei Antonovitš huudahti ankaran näköisenä kohottaen sormensa puolisoansa kohti, — tarkastettava ensimmäiseksi! Tanssiaiset on järjestetty vain tulipalon aikaansaamiseksi…
Julija Mihailovna huudahti ja pyörtyi (voi, tämä oli tietenkin jo aivan todellista pyörtymistä). Minä, ruhtinas ja kenraali syöksähdimme häntä auttamaan. Tuli siihen muitakin, jotka auttoivat meitä tänä vaikeana hetkenä, tulipa joitakuita naisiakin. Me kannoimme onnettoman tästä helvetistä vaunuihin. Hän virkosi vasta kuvernöörin talon luo ajaessamme, ja hänen ensi huudahduksensa koski taas Andrei Antonovitšia. Kaikkien hänen kuvitelmiensa lentäessä säpäleiksi hänelle oli jäänyt vain yksin Andrei Antonovitš. Lähetettiin hakemaan lääkäriä. Viivyin hänen luonansa kokonaisen tunnin, ruhtinas samoin. Kenraali (vaikka olikin itse kovin säikähtynyt) ei tahtonut jalomielisyydenpuuskassaan poistua koko yönä »onnettoman vuoteen viereltä», mutta nukahti tästä huolimatta kymmenen minuutin kuluttua lääkäriä odotellessaan saliin nojatuoliin, johon me sitten hänet jätimme.
Poliisimestari, jonka oli tanssiaisista kiiruhdettava tulipalopaikalle, oli ehtinyt tuoda mukanansa meidän jäljessämme myös Andrei Antonovitšin ja yrittänyt suostutella tätä poistumaan samoissa vaunuissa Julija Mihailovnan kanssa sekä vakuutellut voimainsa takaa, että hänen ylhäisyytensä olisi nyt ollut parasta »ottaa lepohetki»; Mutta en käsitä vieläkään, mistä syystä tämä ei ollut hänelle onnistunut. Andrei Antonovitš ei tietenkään tahtonut kuulla puhuttavankaan levosta ja pyrki pyrkimällä tulipalopaikalle. Mutta tämä ei ollut viisaasti tehty. Oli käynyt lopulta niin, että poliisimestari itse oli vienyt hänet sinne omissa ajoneuvoissaan. Myöhemmin hän kertoili, että Lembke oli koko matkan viittoillut ja »saanut tuon tuostakin päähänpistoja, joita olisi ollut aivan mahdoton täyttää». Myöhemmin saatiinkin selville, että hänen ylhäisyytensä oli jo tällöin »säikähdyksen äkillisyyden vuoksi» kuumehoureissa.
Mitäpä auttaisi kertoa enää, miten tanssiaiset päättyivät. Parikymmentä tyhjäntoimittajaa ja heidän parissaan muutamia naisia jäi juhlapaikalle. Ainoatakaan poliisia ei sinne jäänyt. Soittokunta sai luvan lähteä, ja poistuvat soittajat piestiin. Aamuun mennessä koko »Prohorytšin teltta» oli kuin pois pyyhkäisty, juotiin minkä jaksettiin, tanssittiin »kamarinskiita» tavalla, jota olisi suorastaan sopimatonta kuvailla, huoneissa harjoitettiin kaikennäköistä siivottomuutta, ja vasta aamun koittaessa osa tästä joukosta aivan humalaisena malttoi lähteä jo sammumaan päin olevaa tulipaloa katselemaan saaden täällä aikaan uutta epäjärjestystä… Toinen puoli heistä yöpyi sikahumalaisena juhlahuoneiston samettisohville sekä lattialle kaikkine asiaankuuluvine jälkiseurauksineen. Aamupuoleen, sitten kuin se suinkin oli mahdollista, nämä kiskottiin jaloista kaduille. Näin päättyivät juhlallisuudet, jotka oli järjestetty kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi.