IV.
Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi, että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto: »špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa), murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki. Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä nytkin.
On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan, höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja, vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät, ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin, mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita, joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina. Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen. Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua, mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään) jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen nimineuvoksenkin sielussa… Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan, näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan toista.
Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen. Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli kadottanut jo aikoja sitten.
— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! — kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä, niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin aina tärisyttävästi.
— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, — jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa… Täällä seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.
Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista, koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.
— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen. Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista. Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas, vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet… Mitä hän tekee siellä?
— On sammutustöissä, teidän ylhäisyytenne.
— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin itseksensä… Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko on unohdettu sinne?
Palavan sivurakennuksen alimmassa kerroksessa valitti todellakin sinne unohdettu, kahdeksankymmenvuotias eukko, kauppiaan sukulainen, kauppiaan, joka oli palavan talon isäntä. Mutta häntä ei oltukaan sinne oikeastaan unohdettu, vaan hän oli itse mennyt takaisin palavaan taloon, koska se vielä oli mahdollista, toteuttaakseen mielettömän yrityksen, laahatakseen ulos nurkkakammiostaan, joka toistaiseksi oli vielä tulelta säilynyt, höyhenpatjansa. Ollen tukehtumaisillaan savuun ja kuumuuteen hän huusi, sillä tämä kammiokin oli jo syttynyt, mutta kuitenkin hän kaikin voimin yritti vielä raihnaisin käsin sysätä särkyneen ikkunalasin lävitse höyhenpatjaansa. Lembke hyökkäsi häntä auttamaan. Kaikki näkivät, miten hän syöksyi ikkunan luo, sieppasi patjan nurkan käteensä ja alkoi kaikin voimin riuhtoa sitä ulos ikkunasta. Mutta pitipä juuri silloin onnettomuudeksi lennähtää katolta irtaantunut laudanpätkä, joka putosi onnettoman päälle.
Se ei häntä surmannut, koska se lentäessään vain hieman hipaisi hänen kaulaansa, mutta kuitenkin se katkaisi täydellisesti Andrei Antonovitšin uran meidän kaupungissamme. Isku sai hänet menettämään tasapainonsa, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.
Koitti vihdoin murheellinen ja synkkä aamu. Tulipalo oli hieman hiljentynyt. Tuulta seurasi tyven. Ja sitten alkoi hienokseen sataa, vettä tuli aivan kuin hienon seulan lävitse kaataen. Olin jo Joentakaisen toisella sivulla kaukana siitä paikasta, jonne Lembke oli kaatunut, ja täällä kansanjoukossa kuulin hyvin merkillisiä keskusteluja. Oli paljastunut eräs sangen omituinen tapaus: aivan korttelin reunalla, tyhjällä paikalla, vihannestarhojen takana, noin viidenkymmenen askelen päässä muista rakennuksista oli aivan äsken valmistunut pienehkö puurakennus, ja tämä yksinäinen talo oli syttynyt melkeinpä ennen kaikkia muita, aivan tulipalon alkaessa. Vaikkapa se olisi palanut poroksikin, niin pitkän välimatkan vuoksi tuli ei olisi siitä voinut mitenkään levitä kaupungin muihin rakennuksiin eikä päinvastoinkaan. Vaikkapa koko Joentakainen olisi palanut poroksi, niin tämä talo olisi vaikkapa yksinään saattanut säilyä, olipa tuuli ollut sitten millainen tahansa. Ei voinut muuta ajatella, kuin että se oli syttynyt aivan erikseen, omasta aloitteestaan, ja oli selvää, miten sen oli täytynyt tapahtua. Mutta tärkeintä oli, että se ei sittenkään ollut ehtinyt palaa ja että aamupuoleen sen seinien sisällä havaittiin tapahtuneeksi sangen merkillisiä asioita. Tämän uuden talon isäntä, pikkuporvari, joka asui aivan laitakaupungin liepeellä, oli huomattuaan uuden talonsa palavan juossut heti luo ja ehtinyt muutamien naapuriensa avulla tukahduttaa tulen sekä singota kauas sytytetyt halot, jotka oli ladottu seinän sivustalle. Mutta tässä talossa oli asukkaitakin: — kaupungissamme varsin tuttu kapteeni sisarkultansa kanssa ja heidän luonaan asuva keski-ikäinen apulaisvaimo. Ja kas, nämä asukkaat, kapteeni, hänen sisarensa ja apulaisvaimo, kaikki nämä kolme havaittiin tänä yönä murhatuiksi, ja nähtävästi vielä ryöstötarkoituksessa. (Tänne oli näet poliisimestarikin kiiruhtanut tulipalosta ja oli täällä silloin, kun Lembke parhaillaan riuhtoi höyhenpatjaa.) Aamupuoleen tieto oli levinnyt jo laajalle, niin että kaikenkarvainen suuri kansanjoukko, vieläpä palosta kärsineetkin, oli Joentakaisesta tulvahtanut aukealle uuden talon luo. Oli suorastaan vaikeata päästä liikkeelle, niin sankka parvi siellä oli väkeä. Minulle kerrottiin heti, että kapteeni oli löydetty kurkku poikkileikattuna penkiltä, että hän oli ollut täysissä pukimissa, että hänet oli varmaankin murhattu juopuneessa tilassa, niin että hän ei ollut edes kuullut mitään, että verta oli hänestä vuotanut »kuten härästä», että hänen sisarensa Marja Timofejevna oli ollut kokonaan »pistelty» väkipuukolla ja että tämä oli lojunut lattialla oven edessä, niin että saattoi aivan selvästi arvata hänen puolustautuneen ja olleen käsikähmässä murhaajan kanssa. Palvelijatar, jonka pää oli kokonaan murskattu, oli nähtävästi myös ollut hereillä. Isännän kertoman mukaan kapteeni oli vielä eilen aamulla käväissyt hänen luonaan juopuneena sekä kehunut ja näyttänyt hänelle paljoja rahojaan, joita oli ollut ainakin kaksisataa ruplaa. Vanha, kulunut, vihreä kapteenin lompakko oli löydetty lattialta tyhjänä, mutta Marja Timofejevnan arkkuun ei oltu koskettu. Pyhäinkuvan hopeainen kehys oli myös paikoillaan, eikä kapteenin vaatevarastoonkaan oltu kajottu. Näytti siltä, että varkaalla oli ollut kiire, että hän varsin hyvin tunsi kapteenin asiat, oli tullut varta vasten hakemaan rahoja ja tiesi, missä niitä säilytettiin. Jos isäntä ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle, niin puut olisivat syttyneet, talo olisi palanut ja palaneista ruumiista olisi ollut sangen vaikeata päätellä asian oikeata laitaa.
Näin asia kerrottiin. Lisättiinpä kerrottuun vielä sekin tieto, että tämän huoneiston oli vuokrannut kapteenille ja hänen sisarelleen itse herra Stavrogin. Nikolai Vsevolodovitš, kenraalitar Stavroginan poikakulta, itse oli muka käynyt vuokraamassakin, olipa pyytämällä pyytänyt vuokraamaan sen hänelle, sillä isäntä ei ensin tahtonut sitä antaa, koska oli aikonut järjestää taloonsa kapakan, mutta Nikolai Vsevolodovitš ei ollut säikähtänyt vuokraa, vaan oli maksanut jo puolesta vuodesta etukäteen.
— Tämä tulipalo ei ole tapahtunut suotta, — joku kuului sanovan väkijoukosta.
Mutta enemmistö oli vaiti. Kasvot näyttivät synkiltä, mutta enempää kiihtymistä en saattanut huomata. Ympärilläni kuitenkin yhä vain puhuttiin Nikolai Vsevolodovitšista sekä siitä, että murhattu oli hänen vaimonsa, että eilen hän oli maanitellut »kunniattomalla tavalla» luoksensa täkäläisen huomatuimman perheen nuoren tytön, kenraalitar Drozdovin tyttären, että häntä vastaan nostetaan kanne Pietarissa ja että hänen vaimonsa nähtävästi on murhattu sen vuoksi, että hän saattaisi mennä naimisiin neiti Drozdovan kanssa. Skvorešniki oli vain kahden ja puolen virstan päässä täältä, ja muistan, miten mieleeni tuli ajatus: Enkö lähettäisi tietoa tästä sinne? En muuten huomannut, että kukaan olisi erikoisesti kiihoittanut kansanjoukkoa, suotta olisi minun sellaista väittää, vaikka ohitseni vilahtikin Pari, kolme »ravintolanaamaa», jotka aamupuoleen olivat ilmestyneet tulipalopaikalle ja jotka minä heti tunsin. Erikoisesti painui mieleeni erään laihahkon, pitkähkön pikkuporvari-nuorukaisen juopunut, kiharainen, musta, kuten noella tuhrittu naama. Hän oli viilari, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän tosin ei ollut juovuksissa, mutta aivan päinvastoin kuin muu väki, joka seisoskeli synkkänä, hän oli aivan kuin aisoistaan irti. Tuon tuostakin hän puhutteli joukkoa, vaikka en muistakaan hänen sanojansa. Kaikki se, minkä hän sai järjellisesti sanotuksi, sisälsi tuskin muuta kuin: »Veljet hyvät, mitäs tämä nyt on? Näinkö se sitten käykin?» ja näin sanoen hän huitoi käsiään.