I.
Skvorešnikin ison salin ikkunasta (siitä samasta, jonka ääressä Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš olivat tavanneet toisensa viimeisen kerran) tulipalon saattoi nähdä niin selvästi, että olisi luullut sen olevan aivan käden ulottuvilla. Aamun koittaessa, noin kello kuuden aikoihin, äärimmäisen ikkunan luona oikealla seisoi Liza ja katseli tarkkaavaisena sammumaan päin olevaa loimua. Hän oli huoneessa yksin. Hänen yllään oli eilinen juhlapuku, se samainen, joka oli ollut hänellä esitelmätilaisuudessa — vaaleanviheriä, upea, kauttaaltaan pitseissä, mutta nyt se oli rypistynyt, ja saattoi huomata, että se oli huolimattomasti ja hätäisesti heitetty ylle. Huomattuaan äkkiä sen olevan rinnan kohdalta hieman auki Liza punastui, korjasi hätäisesti pukuansa, sieppasi nojatuolista eilen tänne tullessaan siihen jättämänsä punaisen liinan ja heitti sen kaulalleen. Tuuhean tukan valloilleen päässeet kiharat valahtivat liinan alta oikealle olkapäälle. Hänen kasvojensa ilme oli väsynyt, huolekas, silmät vain paloivat rypistettyjen kulmakarvojen alla. Hän lähestyi taas ikkunaa ja nojasi kuumaa otsaansa kylmää lasia vastaan. Ovi avautui, ja huoneeseen astui Nikolai Vsevolodovitš.
— Käskin lähetin mennä ratsain tiedustelemaan tarkemmin, — hän sanoi, — kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää kaiken. Toistaiseksi on palvelusväen tietoon tullut vain, että osa joentakaista kaupunkia on palanut, se osa, joka on rantakatua lähinnä sillan oikealla puolella. Tulipalo oli saanut alkunsa kellon käydessä kahtatoista. Nyt se alkaa jo hiljetä.
Hän ei lähestynyt ikkunaa, vaan pysähtyi Lizan taakse, noin kolmen askelen päähän hänestä. Liza ei kääntynyt häneen päin.
— Almanakan mukaan olisi pitänyt olla valoisaa jo tunti sitten, mutta nythän on vielä täysi yö, — Liza virkkoi harmistuneena.
— Almanakat valehtelevat, — Nikolai Vsevolodovitš huomautti ystävällisesti hymähtäen mutta sitten aivan kuin häpesi sanojansa ja kiiruhti lisäämään: — Almanakan mukaan on perin ikävätä elää, Liza.
Ja sitten hän vaikeni kokonaan harmissaan siitä, että oli sanonut uuden typeryyden. Liza hymähti väkinäisesti.
— Te olette niin surullisessa mielentilassa, ette edes löydä sanoja keskustellaksenne kanssani. Rauhoittukaa. Tehän sanoitte varsin sattuvasti. Elän todellakin aina almanakan mukaan, jokainen askeleni on sen mukaan laskettu. Ihmetyttääkö se teitä?
Liza kääntyi nopeasti selin ikkunaan ja istuutui nojatuoliin.
— Istuutukaa, olkaa hyvä, tekin. Me emme ole enää kauan yhdessä. Tahdon sanoa kaiken, tahdon puhua, mitä suinkin haluan… Miksi ette tekin voisi sanoa kaikkea, mitä tahtoisitte saada sanotuksi?
Nikolai Vsevolodovitš istuutui hänen viereensä ja hiljaa, melkeinpä arasti, otti häntä kädestä.
— Mitä merkitsee tämä sinun puheensävysi, Liza? Mistä se on näin äkkiä ilmestynyt? Mitä merkitsee tuo »me emme ole enää kauan yhdessä»? Tämä on jo toinen arvoituksellinen lause tänä puolen tunnin aikana heräämisesi jälkeen.
— Olette nähtävästi ryhtynyt oikein laskemaan salaperäisiä lauseitani! — tämä naurahti. — Muistatteko, että eilen tänne tullessani esittelin itseni teille kuolleena? Mutta kas tämän te olette katsonut tarpeelliseksi unohtaa, joko unohtaa tai olla sitä huomaamatta.
— En muista sitä, Liza. Miksi kuolleena? Täytyy elää…
— Te vaikenitte? Kaunopuheisuuttanne ei riittänyt pitkälle. Olen elänyt hetkeni tässä maailmassa, ja se saa riittää. Muistatteko enää Kristofor Ivanovitšia?
— En, en muista, — Nikolai Vsevolodovitšin otsa vetäytyi kurttuun.
— Kristofor Ivanovitšia Lausannessa? Te olitte häneen hirveästi kyllästynyt. Hän raotti aina ovea: »vain hetkiseksi», mutta jäikin istumaan koko päiväksi. En tahdo olla Kristofor Ivanovitšin kaltainen, en tahdo, kuten hän, istua »koko päivää».
Hänen ilmeensä kävi kipeän surulliseksi.
— Liza, minuun koskee tuo sinun puheesi sävy. Tämä pinnistetty asenne vaalii teiltä itsellännekin paljon. Miksi se on välttämätön? Minkä vuoksi?
Nikolai Vsevolodovitšin silmät leimahtivat.
— Liza, — hän huudahti, — vannon, että rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen, kun tulit luokseni!
— Kuinka omituinen tunnustus! Miksi tuo »tänään» ja »eilen» ja tuo vertaus?
— Sinä et jätä minua, — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš puhettaan melkeinpä epätoivoisesti, — me matkustamme jonnekin yhdessä jo tänään, eikö niin? Eikö niin?
— Ai, älkää puristako niin kipeästi kättäni! Minne voisimme me lähteä yhdessä ja jo tänään? Jonnekin »uudesti syntymäänkö» taas? Ei, kokeilut saavat jo riittää… Se käy minulta liian hitaasti, enkä kykenekään siihen; se olisi minulle aivan liian korkeata. Jos kerran matkustetaan, niin on lähdettävä Moskovaan, käytävä siellä vieraissa ja otettava itse vieraita vastaan — kas, se on minun ihanteeni, sen te tiedätte. Enhän Sveitsissä ollessanikaan yrittänyt uskotella teille olevani toisenlainen. Mutta koska on mahdotonta lähteä Moskovaan ja vieraisille, koska te jo olette naimisissa, niin ei kannata puhua enää koko asiasta.
— Liza! Mitä oli sitten eilen?
— Oli sitä, mitä oli.
— Se on mahdotonta! Se on julmaa!
— Mitäpä siitä, jos olisikin ollut julmaa! Kestäkää pois, jos onkin julmaa.
— Te kostatte minulle eiliset haaveet… — mutisi Nikolai Vsevolodovitš vihamielisesti hymähtäen. Liza punastui.
— Kuinka alhainen ajatus!
— Mutta miksi te sitten lahjoititte minulle… »niin paljon onnea»?
Onko minulla oikeutta tiedustella sitä?
— Ei ole, koettakaa jotenkuten tulla toimeen ilman oikeuksia! Älkää kruunatko ehdotuksenne alhaisuutta typeryydellä. Tänään se ei teille onnistu. Ehkä te vielä kaiken lisäksi pelkäätte maailman tuomiota ja että teitä ehkä tämän »paljon onnen» vuoksi arvostellaan ankarasti? Jos niin on, niin älkää Herran tähden olko suotta levoton. Te ette ole syypää mihinkään ettekä vastuussa mistään. Kun minä eilen aukaisin ovenne, te ette edes tietänyt, kuka siitä oli tulossa. Tämä kaikki on ollut todellakin vain haavetta, kuten te äsken sanoitte, eikä muuta mitään. Te voitte varsin hyvin rohkeasti ja voitokkaasti katsoa jokaista ihmistä suoraan silmiin!
— Sinun sanasi, tämä pilkka, jo tunnin ajan se saa kylmät väreet risteilemään selkääni pitkin. Tuo »onni», josta sinä puhut pilkaten, on minulle kalliimpi… kuin kaikki muu. Voisinko nyt mitenkään kadottaa sinut? Vannon, että rakastin sinua vähemmän eilen. Minkä tähden sinä tänään riistät minulta kaiken? Tiedätkö, mitä merkitsee minulle tämä uusi toivo? Olen maksanut sen elämällä.
— Omallanneko vaiko jonkun toisen?
Nikolai Vsevolodovitš nousi nopeasti pystyyn.
— Mitä tuo merkitsee? — hän virkkoi liikkumattomana tuijottaen Lizaan.
— Omallanneko vaiko minun elämälläni te olette sen maksanut, kas sitä aioin kysyä. Vai oletteko te ehkä lakannut jo kokonaan minua ymmärtämästä? — Liza punastui taas. — Miksi te hypähditte pystyyn? Miksi te tuijotatte minuun tuolla tavalla? Te säikytitte minut. Mitä te aina pelkäätte? Olen jo kauan huomannut, että te pelkäätte jotakin juuri nyt, juuri tänä hetkenä… Hyvä Jumala, kuinka te kalpenette!
— Jos sinä, Liza, tiedät jotakin, niin vannon, että minä en tiedä mitään… Enkä puhunut ollenkaan siitä mainitessani, että olen maksanut elämällä…
— En ymmärrä teitä vähääkään, — Liza änkytti säikähtyneenä.
Nikolai Vsevolodovitšin huulille oli kohonnut vähitellen mietiskelevä, pilkallinen hymy, Hän istuutui hiljaa, nojasi molemmilla kyynärpäillänsä polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä.
— Pahaa unta ja houretta… Me emme puhuneet samasta asiasta.
— En ymmärrä yhtään, mistä te puhuitte… Ettekö tosiaankaan eilen tietänyt, että lähden tänään luotanne, tiesittekö vai ettekö? Puhukaa totta, tiesittekö vai ettekö?
— Tiesin sen… — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš hiljaa.
— Mitä te siis enää odottelette. Tiesitte ja jätitte »hetken» jälkeenne. Ei tarvita mitään tilintekoa.
— Sano minulle koko totuus, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš siihen syvästi kärsivänä, — kun sinä eilen avasit oveni, tiesitkö itse avaavasi sen vain tuokioksi?
Liza katsahti häneen katkerana:
— On totta, että kaikkein vakavinkin mies saattaa tehdä mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja minkä vuoksi te oikeastaan olette noin levoton? Onko se tosiaankin vain itserakkautta? Harmittaako teitä tosiaankin se, että nainen jättää teidät, ettekä te naista? Tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš? Ollessani teidän luonanne nyt olen tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että te olette minua kohtaan hirvittävän jalomielinen, mutta kas sitähän minä juuri en teissä siedäkään.
Nikolai Vsevolodovitš nousi ja astui muutaman askelen huonetta pitkin.
— Hyvä on, käyköön sitten niin… Mutta miten tämä kaikki on oikeastaan saattanut tapahtua?
— Sekö teitä nyt huolettaa? Ja kuitenkin te jos kukaan olette aivan kuin sormin tämän kaiken jo edeltäkäsin laskenut, ymmärrätte sen paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa ja olette siihen juuri luottanutkin. Olen herrasneiti, jonka sydäntä on ruokittu oopperoilla, kas siitä se sai alkunsa, kas siinä kaiken selitys.
— Ei se ole niin.
— Ei tässä ole yhtään mitään, mistä omatuntonne voisi soimata teitä, ja tämä kaikki on totisen totta. Kaikki sai alkunsa kauniista tuokiosta, jonka lumousta en jaksanut torjua. Toissa päivänä, kun »pahoitin mielenne» kaiken kansan nähden ja kun te kohtelitte minua niin ritarillisesti, minä kotiin tultuani olin heti ymmärtävinäni, että te olitte karttanut minua siksi, että olitte naimisissa, eikä suinkaan siksi, etten olisi teitä miellyttänyt, — mitä hienoston neitinä eniten pelkäsin. Ymmärsin, että te karttaessanne tahdoitte säästää minua, mieletöntä. Näettehän, miten arvostan teidän jalouttanne. Tähän ennätti sitten Pjotr Stepanovitš ja selitti minulle kaiken juurta jaksain. Hän uskoi minulle, että teidät on saanut valtoihinsa jalo aate, jonka rinnalla me molemmat emme ole muka yhtään mitään, mutta että minä olin kuitenkin vielä teidän tiellänne poikkiteloin. Hän laski itsensä tosin mukaan. Hän tahtoi välttämättä, että me kaikki kolmisin… hän mainitsi jotakin purresta ja vaahteraisista airoista kansanlaulumme mukaisesti. Kehuin häntä, sanoin, että hän oli runoilija, ja hän otti puheeni aivan täydestä. Mutta koska olen aina tietänyt, että minusta ei olisi muuta kuin tuokioksi, niin päätin ratkaista kaiken heti. Kas siinä kaikki, ja se saa riittää, ei enää mitään selityksiä… Voipa käydä vielä niinkin, että riitaudumme. Ei teillä ole pelkoa, vastaan kaikesta yksin. Olen huono, oikullinen, hurmaannuin oopperapurteen, olen herrasneiti… Mutta tiedättekö, luulin sentään, että piditte minusta aivan hirveästi. Älkää halveksiko hupakkoa älkääkä naurako sille kyynelkarpalolle, joka äsken valahti. Ette usko, miten mielelläni itken joskus »itseäni säälitellen». Mutta riittää jo, riittää. Minä en kykene mihinkään, ettekä tekään kykene mihinkään. Kaksi näpsähdystä kummaltakin puolen, siinä olkoon lohdutuksemme. Ei ainakaan itserakkaus loukkaannu.
— Unta ja houretta! — valitti Nikolai Vsevolodovitš väännellen käsiänsä ja kulkien edestakaisin huoneessa. — Liza parka, mitä olet tehnyt itsellesi?
— Kärvennyin hieman kynttilän liekissä eikä muuta mitään. Ettehän te vain itke? Käyttäytykää sopivammin, olkaa tunteettomampi…
— Miksi, miksi tulit luokseni?
— Ette näy itsekään ymmärtävän, miten koomilliseen valoon joudutte seurapiirin silmissä tuollaisine kysymyksinenne!
— Miksi saatoit itsesi turmioon noin järjettömästi ja typerästi, ja mitä nyt on tehtävä?
— Onko tuo Stavrogin, »verenimijä Stavrogin», kuten muudan teihin rakastunut naishenkilö nimittää teitä. Kuunnelkaahan, sanoinhan jo teille: annoin koko elämäni tuokiosta, ja olen nyt rauhallinen. Tehkää tekin samoin… muuten, eihän se teille ole tarpeellistakaan, teillä on vielä edessänne monta »hetkeä» ja »tuokiota».
— Täsmälleen yhtä monta kuin sinullakin. Annan sinulle kunniasanani, ei ainoatakaan enemmän kuin sinullakaan!
Hän käveli edestakaisin eikä huomannut Lizan kirkastuvaa, läpitunkevaa katsetta, jossa toivonkipinä näytti hetkeksi välähtävän. Mutta valonsäde sammui jo taas samassa.
— Jos sinä, Liza, tietäisit, miten tuiki mahdotonta minun on olla tänä hetkenä aivan vilpitön ja mitä se merkitsee minulle. Voi, jospa voisin tunnustaa sinulle kaiken…
— Tunnustaako? Te aiotte minulle tunnustaa jotakin? Jumala varjelkoon minua tunnustuksiltanne! — keskeytti Liza hänet säikähtäen.
Hän pysähtyi ja odotteli levottomana.
— Minun on myös tunnustettava teille, että jo silloin, Sveitsissä, minussa yhä enemmän varmistui ajatus, että teillä mahtanee olla omallatunnollanne jotakin kauheata, likaista, veristä ja… että kaikki se tekee teidät samalla jollakin tavoin naurettavaksi… Varokaa tunnustamasta minulle mitään, jos tämä on totta, saatan nauraa teille päin silmiä! Ehkäpä nauran ääneen teille aina elämänne loppuun saakka… Ai, ai, te kalpenette taas! En minä, en minä enää, lähden pois, — Liza hypähti tuolilta ja teki halveksumista ja inhoa ilmaisevan liikkeen.
— Kiusaa minua, rankaise minua, puske minuun vihasi, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš epätoivoisesti. — Sinulla on siihen täysi oikeus! Tiesin, etten sinua rakastanut, ja kuitenkin saatoin sinut turmioon. Se on totta, olen »jättänyt tuokion taakseni», minulla oli toivoa… kauan sitten… ja se oli viimeinen. En jaksanut vastustaa valoa, joka tulvi sieluuni sinun käydessäsi eilen luokseni, omasta aloitteestasi, yksin ja ensimmäisenä. Aloin taas äkkiä uskoa… Luulenpa, että uskon yhä vielä tänä hetkenäkin.
— Noin jalomielisestä tunnustuksesta olen velkaa omani: minä en halua olla teille säälittelevä sisar. Ehkäpä vielä kerran menenkin sairaanpiiaksi, jollen kykene aikoinaan, jo tänään, kuolemaan. Mutta jos tuleekin minusta sellainen, niin ei ainakaan teitä varten, vaikka ainahan tekin sentään olette kenen tahansa toisen jalattoman ja kädettömän arvoinen. Minusta tuntui aina siltä, että te viette minut jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa asustaa ihmisen kokoinen ilkeä jättiläishämähäkki ja että me siellä vietämme sitten yhdessä koko elämämme vain tuohon hämähäkkiin tuijottaen ja sitä peläten. Siinä meidän keskinäinen rakkautemme kuluukin sitten loppuun. Kääntykää Dašjenkan puoleen, hän on kyllä valmis lähtemään mukaanne mihin vain.
— Te ette malttanut olla häntäkään mainitsematta!
— Pikku koira parka! Viekää hänelle terveiseni. Joko hän tietää, että te jo Sveitsissä olitte päättänyt säästää hänet vanhuuden päivien varalle? Kuinka kaukonäköistä! Kuinka hyvää huolenpitoa! Ai, kuka siellä?
Salin perällä joku raotti hivenen verran ovea, jonkun pää pisti raosta esille ja katosi taas samassa.
— Sinäkö siellä, Aleksei Jegorytš? — kysäisi Stavrogin.
— Ei, minähän se täällä vain, — ja Pjotr Stepanovitš kurottautui taas ovesta, mutta vain puolittain.— Päivää, Lizaveta Nikolajevna. Hyvää huomenta joka tapauksessa. Arvasinhan, että tapaan teidät molemmat täältä salista. Vain silmänräpäykseksi, Nikolai Vsevolodovitš. — On aivan välttämätöntä sanoa teille pari sanaa… aivan välttämätöntä… vain pari sanaa!
Stavrogin astui häntä kohti, mutta kääntyikin kolmen askelen päässä taas Lizan puoleen.
— Jos kuulet jotakin, Liza, niin muista sanoneeni: olen yksin syyllinen kaikkeen.
Liza vavahti ja katsahti häneen arasti, mutta samassa Stavrogin oli jo poistunut.