II.
Huone, josta Pjotr Stepanovitš oli kurkistanut, oli iso, soikea eteinen. Tähän asti oli täällä istunut Aleksei Jegorytš, mutta tämän hän oli lähettänyt pois. Nikolai Vsevolodovitš sulki salin oven jäljessään ja pysähtyi odotellen. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti ja tutkivasti.
— No?
— Jos te jo sen tietäisittekin, — hätäili Pjotr Stepanovitš ja näytti kuin hän olisi tahtonut silmillään tunkeutua suoraan toisen sieluun, — niin tietenkään ei kukaan meistä ole millinkään syyllinen, sillä siinä on sellainen yhteensulautuma… yhteensattuneet olosuhteet… sanalla sanoen, juriidisesti ei ainakaan mikään voi viitata teihin, ja riensin sen teille ilmoittamaan.
— Ovatko he palaneet? Murhatutko?
— Murhatut, mutta eivät palaneet, sehän se pahinta onkin. Mutta kunniasanani, en ole tähänkään syyllinen vähääkään, vaikka kuinka epäilisitte minua, — sillä te kai epäilette minua sittenkin, vai kuinka? Tahdotteko, että puhun suuni puhtaaksi: mieleeni nähkääs sittenkin tuli ajatus, — tehän itse olette antanut siihen aihetta, ette tosin tahallanne, vaan kiusoitellessanne minua (sillä ette te kai olisi siten tahallanne tehnyt?) — mutta en uskaltanut ryhtyä siihen, enkä olisi ryhtynytkään, en edes sadasta ruplasta, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, sehän on minulle, lähinnä minulle… (Hän hätäili kovasti ja puhua rätisi kuin ainakin kielikello.) Mutta kuinka merkillinen yhteensattuma: annoin omistani (kuulitteko, omistani, teidän rahojanne en käyttänyt ruplaakaan, ja mikä tärkeintä, senhän te itse hyvin tiedätte) tuolle juopolle pölhölle, Lebjadkinille kaksisataa kolmekymmentä ruplaa, toissa päivänä, jo illan suussa, — kuulittehan, toissa päivänä eikä eilen esitelmätilaisuuden jälkeen, huomatkaa se. Tämä on hyvin omituinen sattuma, sillä enhän silloin vielä tietänyt ollenkaan varmasti, lähteekö Lizaveta Nikolajevna luoksenne vai eikö. Nämä omat rahani annoin vain sen vuoksi, koska te toissa päivänä kunnostauduitte jo siinä määrin, että päätitte ilmaista kaikille salaisuutenne. Niin, enhän minä tahdo tunkeutua… omapa on asianne… ritari… mutta sen myönnän, että hämmästyin, oli kuin minua olisi lyöty puulla päähän. Mutta koska noista tragedioista olen saanut kyllikseni jo ammoin, huomatkaa, puhun aivan vakavasti, vaikka käytänkin muinaisslaavilaista puhetapaa, — koska tämä kaikki nyt olisi ollut vahingoksi suunnitelmilleni, niin lupasin itselleni, tuli mitä tuli, toimia niin, että saisin lähetetyksi Lebjadkinit salaa teiltä Pietariin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Lebjadkin itse sinne niin kovin halusi. Yhden virheen vain tein: annoin rahat teidän nimessänne. Liekö se nyt oikeastaan mikään virhe ollutkaan? Ehkä se ei ollutkaan, vai mitä? Kuulkaahan nyt, kuulkaahan, miten sitten kaikki kääntyi… — Puheen touhussa hän läheni aivan melkein kiinni Stavroginiin ja vähältä piti, että hän ei tarttunut jo hänen takkinsa käänteisiin (tahtoisinpa väittää, että hän teki näin aivan tahallaan). Stavrogin iski voimakkain lyönnein hänen kätensä alas.
— Mitä tuo nyt on… älkäähän sillä tavoin… käsihän voi taittua… Pääasia tässä kaikessa on se, miten kaikki kääntyi, — hän rätisi edelleen iskua edes sen enempää ihmettelemättä. — Jo illalla siis annoin rahat, jotta hän jo aamulla olisi ollut sisarkultansa kanssa ennen aamunkoittoa tipotiessään; jätin koko puuhan tuon Liputin-roiston huoleksi, hänen piti huolehtia heidän junalle viemisestään ja saattamisestaan. Mutta kas, Liputin-roistoa haluttikin kujeilla hieman yleisön huviksi — olette kai siitä jo kuullutkin — esitelmätilaisuudessa. Kuulkaahan, molemmat juovat, sepittelevät runoja, joista toinen puoli on Liputinin keksintöä. Tämä pukee hänet hännystakkiin, vaikka on nimenomaan sanonut lähettäneensä hänet jo aamulla matkaan, ja piilottelee sitten häntä joissakin takanurkissa työntääkseen hänet puhujalavalle. Mutta toinenpa juokin itsensä odottamatta sikahumalaan. Sitten seuraa kaikille tuttu skandaali, sitten viedään hänet puolikuolleena kotiin, ja täällä Liputin anastaa häneltä nuo kaksi sataa ruplaa sekä jättää hänelle vain pientä rahaa. Mutta pahaksi onneksi onkin asia niin, että tämäkään ei ole malttanut olla jo aamupäivällä näyttelemättä rahoja ja kehuskelematta niistä sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista. Ja kun Fedjka odottelikin juuri tätä ja kun hän Kirillovillakin oli jotakin sellaista kuullut (muistattehan viittauksenne!), niin hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kas, siinä on koko totuus. Olen ainakin iloinen siitä, että Fedjka ei löytänyt sentään rahoja. Tuhansia luuli sieppaavansa, roisto! Tulipalokin lienee saanut hänet kiirehtimään, säikähti hieman… Uskotteko, että tuo tulipalo oli minulle aika isku. Ei, piru sen oikein tietää, mitä se oikein oli? Se on niin kuvaamatonta itsevaltaisuutta… Näettehän, etten salaa teiltä mitään, koska odotan teiltä niin paljon. No niin, olenhan kypsytellyt tosin jo kauan mielessäni tuota tuliajatusta, onhan se niin kovin yleinen ja kansanomainen, mutta olen aikonut säästää sen viimeiseksi, kaikkein kriitillisimpään hetkeen, siihen kallisarvoiseen tuokioon, jolloin me nousemme yhtenä miehenä… Mutta näiden päähän pälkähtääkin ryhtyä siihen aivan omavaltaisesti, ilman määräystä, ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin pitäisi päinvastoin olla niin hiljaa, ettei saisi hengittääkään muuten kuin nyrkkiinsä! Tämä on suorastaan käsittämätöntä omavaltaisuutta! Sanalla sanoen, en tiedä toistaiseksi vielä mitään, puhutaan parista špigulinilaisesta… mutta jos juttuun on sekaantunut myös meikäläisiä, jos vain yksikin heistä on yrittänyt vaikkapa vain lämmitellä siinä käsiänsä — niin paha hänet perii! Kas siinä näette nyt, miten käy, jos antaa hivenenkin verran vapautta! Ei, tuo demokraattinen roskajoukko viisikkoineen — on huono tuki! Tähän tarvitaan vain yksi ihanan suuri, johonkin epäjumalaan kohdistuva despoottinen tahto, joka nojautuu johonkin, joka ei ole satunnaista ja ulkopuolella olevaa… Tällöin voi odottaa, että viisikotkin vetävät häntänsä alistuvaisesti luimuun ja voivat tarvittaessa orjamaisen nöyrinä kelvata käytettäviksemme. Mutta joka tapauksessa, vaikka ne siellä nyt rupeaisivatkin täyttä päätä hölisemään, että koska Stavroginin oli muka välttämätöntä saada poltetuksi vaimonsa, niin täytyi polttaa koko kaupunki, niin kuitenkin…
— Joko siellä sitten on alettu hölistä sellaista?
— Niin eihän siellä tosin vielä, se on totta, en ole kuullut yhtään mitään, mutta minkäs ihmisille voi, etenkin niille, jotka ovat palosta kärsineet! Vox populi, vox Dei. Kauankos sellainen huhu leviää?… Mutta eihän teillä tietenkään ole vähintäkään vaaraa. Juriidisesti teitä ei voida syyttää mistään, eikä omallatunnollannekaan ole mitään. Ettehän te tätä ole tahtonut? Ettehän? Todisteita ei ole minkäänlaisia, vain pelkkä sattuma… Jos nyt Fedjka sattuisikin muistamaan nuo teidän varomattomat sananne, jotka lausuitte Kirillovin luona (ja miksi pitikin teidän ne sanoa?), mutta eihän sekään vielä todista yhtään mitään, ja Fedjkan suun me kyllä tukkeamme. Teen sen jo tänään…
— Eivätkö ruumiit ole yhtään palaneet?
— Eivät vähääkään. Tuo veijari ei ole osannut järjestää mitään niin kuin olisi pitänyt. Mutta olen ainakin iloinen siitä, että te olette noin rauhallinen… sillä vaikka te ette olekaan vähintäkään tähän kaikkeen syyllinen, ette edes ajatuksissanne, niin onhan se sentään… Ja onhan teidän ainakin myönnettävä, että kaikki tämä saa asiamme aivan toiselle tolalle. Te olette nyt vapaa leskimies ja voitte vaikkapa heti naida ihanan neidon suurine myötäjäisineen, neidon, joka päälle päätteeksi on jo hallussanne. Kas, tällaista voi saada aikaan vain pelkkä sokea sattuma, — eikö totta?
— Te uhkaatte, tyhmä mies?
— No, riittää, riittää jo! Tyhmä mies, mitä te tuollakin oikein tarkoitatte? Sen sijaan, että iloitsisitte, te… Tulin tahallani aivan lentäen ilmoittaakseni teille mitä pikimmin… Mitäpä syytä minulla olisi uhkailla teitä? Mitäpä voittaisin uhkauksilla? Minulle on tärkeätä, että te suostutte mielellänne ettekä pelosta. Te olette valo ja aurinko… Minähän tässä pelkään teitä, minkä jaksan, ettekä te minua! Enhän minä ole Mavriki Nikolajevitš… Ja ajatelkaahan, kiitäessäni tänne kilpa-ajorattaissa näen Mavriki Nikolajevitšin täällä puutarhanne aidan luona, aivan puutarhan perimmäisessä nurkassa… šinelli yllään, läpimärkänä, varmaankin hän on istunut siellä kaiken yötä! Voi sun ihmeitä! Pitääpäs ihmisen tulla noin hulluksi!
— Mavriki Nikolajevitš? Onko se totta?
— Totta, aivan totta. Istuu puutarhan aidan luona. Täältä, täältä noin kolmensadan askelen päässä luullakseni. Yritin kiireesti hänen ohitsensa, mutta hän näki minut sittenkin. Ettekö ole tietänyt sitä? Siinä tapauksessa olen hyvilläni, että muistin kertoa sen teille. Kas, tällainen saattaa käydä kaikista vaarallisimmaksi, etenkin jos hänellä sattuu olemaan revolveri ja jos päälle päätteeksi vielä on yö, sateinen sää ja aivan luonnollinen kiihtyneisyys, — sillä ovathan olosuhteet tosin hieman kummalliset, hah, hah, haa! Mitä luulette, miksi hän istunee siellä?
— Odottaa Lizaveta Nikolajevnaa tietenkin.
— Kas sillä tavalla! Miksi tämä ei sitten hänen luokseen? Ja… tällaisessa sateessa… siinäpä vasta hölmö!
— Lizaveta Nikolajevna menee aivan kohta hänen luokseen.
— Heh, heh hee! Kas siinäpä uutisia! Hän siis… Mutta kuulkaahan, nythän hänen asiansa ovat aivan toisin: Mitäpä hän nyt enää Mavrikista? Tehän olette vapaa leskimies ja voitte vaikkapa jo huomenna mennä hänen kanssaan naimisiin. Hän ei sitä vielä tiedäkään, — sallikaa minun järjestää kaikki. Missä hän on? Täytyy minun ilahduttaa häntäkin.
— Ilahduttaako?
— Totta kai, menkäämme jo.
— Luuletteko sitten, että hän ei aavista mitään noista ruumiista? —
Stavrogin kysäisi tämän aivan erikoisesti siristellen silmiänsä.
— Eipä tietenkään, — Pjotr Stepanovitš heittäytyi täysin hölmöksi, — sillä eihän nähkääs juriidisesti… Voi teitä! Ja mitäpä siitä, vaikkapa aavistaisikin! Naisille järjestyy kaikki tämmöinen aivan erinomaisesti, te ette vielä tunne naisia! Sitäpaitsi hänelle on nyt kaikkein edullisinta mennä teidän kanssanne naimisiin, sillä onhan hänen maineensa nyt joka tapauksessa tahraantunut, olen puhunut hänelle kaiken lisäksi vielä »purresta». Huomasin nimittäin, että häneen voi parhaiten vaikuttaa juuri »purrella», kas sellaista kaliberia on tämä tyttö. Älkää olko vähääkään huolissanne, kyllä hän harppaa näiden ruumiiden yli niin että hei vain, — sitä suuremmalla syyllä, koska te olette aivan viaton, eikö totta? Hän voi kyllä panna nämä ruumiit hampaansa koloon voidakseen loukata teitä joskus myöhemmin, ehkäpä vasta noin avioliittonne toisena vuonna. Jokainen nainen astuessaan vihille piilottaa näin jotakin miehen entisyydestä varastoon, mutta silloinhan… mitä se merkitsee enää vuoden kuluttua? Hahhahhaa!
— Jos kerran te olette täällä kilpa-ajorattainenne, niin viekää hänet heti paikalla Mavriki Nikolajevitšin luo. Hän sanoi äsken, että hän ei siedä minua ja että hän lähtee luotani eikä siis tahdo käyttää minun ajoneuvojani.
— Niinkö? Lähteekö hän tosiaankin? Mistähän se voisi johtua? — Pjotr
Stepanovitš katsoi häneen hölmistyneenä.
— On kai päässyt selville tänä yönä siitä, etten rakasta häntä vähääkään… minkä hän muuten on aina tietänyt.
— Ettekö te sitten todellakaan rakasta häntä? — Pjotr Stepanovitš sanoi tämän aivan kuin olisi määrättömästi sitä ihmetellyt. — Jos asia on näin, niin miksikä te sitten eilen hänen tänne tullessaan jätitte hänet luoksenne ettekä kunnian miehenä sanonut hänelle suoraan, että ette rakasta häntä? Tämä oli teidän puoleltanne hyvin alhaisesti tehty. Ja mihin asemaan te olette saattanut minut hänen silmissään.
Stavrogin alkoi äkkiä nauraa.
— Nauran vain apinalleni, — hän selitti samassa.
— Ahaa! Arvasitte, että yritin näytellä narria, — Pjotr Stepanovitš naurahti äärettömän iloisesti, — tahdoin vain huvittaa teitä! Ajatelkaahan, arvasin aivan heti nähtyäni teidät, huomasin kasvojen ilmeestä, että teitä oli kohdannut »onnettomuus». Ehkäpä aivan täydellinen epäonnistuminen, vai mitä? No niin, lyönpä vaikka vetoa, — hän huudahti ihastuksesta tuskin malttaen vetää henkeään, — että te koko yön istuitte vain salissa vierekkäin kumpainenkin omalla tuolillanne ja käytitte kallisarvoisen ajan väitelläksenne jostakin äärimmäisen ylevästä´… Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, mitäpä se minua liikuttaa: Tiesinhän jo eilen aivan varmasti, että kaikki saattaa loppua hyvin typerästi. Toin hänet teille vain siitä syystä, että tahdoin huvittaa teitä sekä todistaa teille, että minun kanssani ei käy aikanne pitkäksi. Kolmesataa kertaa voin olla hyödyksi tällä tavoin. Ylipäänsä rakastan olla ihmisille mieliksi. Jos taas te ette häntä enää tarvitse minkä olen myös ottanut huomioon, sitä vartenhan oikeastaan tulinkin, niin…
— Oletteko; siis tuonut hänet luokseni yksinomaan vain huvittaaksenne minua?
— Minkä vuoksi sitten muutenkaan?
— Ettekä siis pakottaaksenne minut murhaamaan vaimoni?
— Kas niin, oletteko te murhannut? Miten traagillinen mies te olette!
— Yhdentekevää, te olette murhannut.
— Minäkö murhannut? Olenhan sanonut teille, että minun syytäni ei ole tässä ei tuon vertaa. Te teette muuten minut levottomaksi…
— Jatkakaa, te sanoitte: »Jos te ette häntä enää tarvitse, niin…»
— Niin jättäkää hänet minun huostaani. Kaikki käy oivallisesti, naitan hänet Mavriki Nikolajevitšille, jota muutoin minä en ole suinkaan istuttanut tuonne puutarhaan, sitä teidän ei pidä luulla. Minähän suorastaan pelkään häntä nyt. Kas kuin sanoillekin: »Kilpa-ajorattainenne», mutta minäpä lennähdinkin kuitenkin ohi, jos hänellä todellakin on revolveri… Hyvä, että otin omanikin mukaan. Kas tässä (hän veti taskustaan esille revolverin, näytteli sitä ja piilotti sen sitten). — Olinpa mukaan pitkän matkan varalta… Tuon kaiken minä muuten saan silmänräpäyksessä sujumaan: Hänen pikku sydämensä ikävöi nyt jo kipeästi Mavrikia… Sen pitäisi ainakin jomottaa…ja tiedättekö — Jumala sen tietää, että minun on suorastansa häntä hieman sääli! Kun vien hänet Mavrikin luo, niin hän alkaa heti muistella teitä, — kehuu teitä hänelle ja moittii häntä päin silmiä, — naisen sydän. Mutta te nyt taas nauratte? Olen kauhean ilonen, että te olette taas noin hyvällä tuulella. Lähtekäämme sitten. Aloitan heti Mavrikista, mutta noista murhatuista… tiedättekö, eikö olisi selvintä toistaiseksi vaieta niistä? Saahan hän tietää sen myöhemmin.
— Mistä saa tietää? Kuka on murhattu? Mitä te sanoitte Mavriki
Nikolajevitšista? — Liza oli avannut eteisen oven.
— Ahaa! Olette kuunnellut salaa?
— Mitä te sanoitte Mavriki Nikolajevitšista? Onko hänet murhattu?
— Ahaa! Te ette ole siis kuullut kaikkea! Rauhoittukaa, Mavriki Nikolajevitš on elossa ja aivan terve, josta kaikesta te voitte silmänräpäyksessä päästä varmuuteen, sillä hän on täällä, tien varrella, puutarhan aidan luona… ja luultavasti on istunut siellä kaiken yötä, on kastunut läpimäräksi, hänellä on vain šinelli yllään… Tullessani tänne hän näki minut.
— Se ei ole totta. Tehän sanoitte »noista murhatuista»… Kuka on murhattu? — hän kyseli itsepintaisesti ja tuskallisen epäluuloisesti.
— Murhatut ovat vaimoni, hänen veljensä Lebjadkin ja heidän palvelijattarensa, — Stavrogin ilmoitti lujasti.
Liza vavahti ja kalpeni kauheasti.
— Petomainen, omituinen tapaus, Lizaveta Nikolajevna, mitä tavallisin ryöstömurha, — Pjotr Stepanovitš alkoi taas puhua rätistä, — vain pelkkä ryöstömurha, tulipalon varjossa tehty. Fedjka-pakkotyövangin ja hölmön Lebjadkinin roistontöitä, Lebjadkinin, joka näytteli kaikille rahojansa… siksipä minä olen tänne lentänytkin… aivan kuin olisi minua heitetty kivellä otsaan. Stavrogin aivan horjahti, kun ilmoitin sen hänelle. Me tässä yhdessä neuvottelimme, ilmoittaisimmeko sen teille vai emmekö?
— Nikolai Vsevolodovitš, puhuuko hän totta? — Liza virkkoi tuskin kuuluvasti.
— Ei.
— Kuinka niin? — Pjotr Stepanovitš vavahti — mitä tämä on olevinaan?
— Herra Jumala, minä tulen hulluksi, — huudahti Liza.
— Mutta koettakaahan sentään ymmärtää ainakin se, että tämä mies on täysi hullu! — huudahti Pjotr Stepanovitš kaikin voimin — onhan hänen vaimonsa joka tapauksessa murhattu. Näettehän, kuinka kalpea hän on… onhan hän ollut täällä teidän kanssanne koko yön, ei ole hetkeäkään poistunut, mitenkä olisi mahdollista epäillä häntä?
— Nikolai Vsevolodovitš, sanokaa minulle kuin tunnustaisitte sen Jumalalle, oletteko syyllinen vai ettekö, ja silloin, vannon sen, uskon sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja lähden kanssanne vaikkapa maailman ääriin, voi, lähden varmasti! Seuraan teitä kuten koira…
— Miksi te noin kiusaatte häntä, te fantastinen ihminen! — Pjotr Stepanovitš aivan raivostui. — Lizaveta Nikolajevna, uskokaa minua. jauhakaa minut vaikka huhmaressa hienoksi, mutta hän on syytön ja päinvastoin on surusta itsekin aivan murtunut sekä hourailee, kuten näette. Ei vähintäkään, ei vähintäkään, ei edes ajatuksissaan hän ole syyllinen… Kaikki on ryövärien työtä, ryövärien, jotka varmaankin viikon kuluttua saadaan kiinni ja saavat raipparangaistuksen… Tähän ovat syypäät Fedjka-pakkotyövanki ja špigulinilaiset, siitähän puhuu jo koko kaupunki, siksipä minäkin…
— Onko tämä totta, onko tämä totta? — Liza vapisi odotellessaan viimeistä tuomiotaan.
— Minä en ole murhannut ja olin sitä vastaan, mutta kuitenkin tiesin, että he tulevat murhatuiksi enkä mennyt estämään murhaajia. Menkää pois luotani, Liza — virkkoi Stavrogin ja meni salin puolelle.
Liza peitti kasvot käsiinsä ja lähti pois. Pjotr Stepanovitš oli syöksähtämäisillään hänen jälkeensä, mutta palasi kuitenkin saliin.
— Vai sillä tavalla te? Vai sillä tavalla te? Ette siis pelkää mitään? — Aivan raivoissaan hän hyökkäsi Stavroginin luo jupisten jotakin aivan mieletöntä löytämättä edes ilmaisua ajatuksilleen ja vaahdon noustessa suupieliin.
Stavrogin seisoi keskellä salia eikä vastannut hänelle sanaakaan. Hän oli siepannut käteensä aivan kevyesti hiussuortuvan päästänsä ja hymyili hieman nolona. Pjotr Stepanovitš nykäisi häntä lujasti hihasta.
— Mikä teidän oikein on? Vai sellaisiin te olette ryhtynyt? Ilmiannatte meidät kaikki ja menette itse luostariin tai pirun luo… Mutta minäpä otan teidät hengiltä, vaikkapa ette pelkäisikään minua!
— Ai, tekö siellä yhä rätisette? — Stavrogin erotti hänet lopulta. — Rientäkää, — hän havahtui samassa, — rientäkää hänen jälkeensä, käskekää valjastaa vaunut, älkää jättäkö häntä… juoskaa, juoskaa pian! Saattakaa hänet kotiin saakka, että kukaan ei saisi tästä tietää ja että hän ei menisi sinne… ruumiita… ruumiita… Istuttakaa hänet väkisin vaunuihin… Aleksei Jegorytš! Aleksei Jegorytš!
— Seis, älkää huutako! Hän on jo Mavrikin sylissä… Mavriki ei lähde vaunuihinne… Seis, sanon minä! Tässä on kysymyksessä enemmän kuin pelkät vaunut.
Hän sieppasi taas revolverin. Stavrogin katsahti häneen totisena.
— Mitäpä siitä, tappakaa minut, — hän sanoi hiljaa aivan kun sovintoon suostutellen.
— Hyi, piru, millaisen valheen ihminen voi ottaa niskoilleen! — Pjotr Stepanovitš aivan tärisi. — Ei tosiaankaan olisi pahaksi tappaa! Ei hän voinutkaan muuta kuin sylkäistä vasten kasvojanne!… Oletteko te mikään »pursi», vanha reiällinen, puinen lotjaromu te olette!… Sietäisipä teidän nyt vaikkapa vain pelkästä kiukusta jo havahtua! Voi teitä! Onko teistä siis kaikki yhdentekevää, koskapa itse haluatte kuulan otsaanne?
Stavrogin hymähti omituisesti.
— Jos te ette olisi tuollainen narri, niin ehkäpä sanoisinkin teille nyt… niin… jospa olisitte vaikkapa vain pisarankin verran viisaampi…
— Minä olen tosin narri, mutta en tahdo, että te, minun tärkein osani, olisitte myös narri! Ymmärrättehän te minut!
Stavrogin ymmärsi, ja luultavasti ei kukaan muu olisi ymmärtänytkään.
Olihan Šatovkin hämmästynyt Stavroginin väittäessä, että Pjotr
Stepanovitš kykeni hurmautumaan.
— Menkää nyt luotani hiiteen, huomiseksi saan ehkä puristetuksi itsestäni jotakin esille. Tulkaa huomenna.
— Niinkö? Niinkö?
— Mistäpä sen tietäisin!… Hiiteen, hiiteen.
Ja hän poistui salista.
»Tämä voi vielä kääntyä hyväksikin», murahteli Pjotr Stepanovitš itsekseen piilottaen revolverinsa.