III.
Pjotr Stepanovitš riensi Lizaveta Nikoiajevnan jälkeen. Tämä ei ollut ehtinyt päästä muuta kuin parin askelen päähän talosta. Häntä oli viivyttänyt Aleksei Jegorytš, joka oli kulkenut hänen jäljessään ja seurasi häntä yhä vieläkin askelta jäljempänä, hännystakkisillaan, kunnioittavasti kumartuneena ja ilman hattua. Hän rukoili Lizaveta Nikolajevnaa odottelemaan ajoneuvoja. Ukko oli säikähtänyt ja itki suorastaan.
— Mene, herrasi pyytää teetä eikä kukaan sitä tarjoa hänelle, — Pjotr
Stepanovitš työnsi hänet syrjään ja kävi suoraan kiinni Lizaveta
Nikoiajevnan käsipuoleen.
Tämä ei irroittanut kättänsä. Hän ei nähtävästi ollut vielä täydessä tajussaan eikä ollut ennättänyt havahtua.
— Ensinnäkään te ette mene oikeaan suuntaan, — leperteli Pjotr Stepanovitš, — meidän on mentävä tänne eikä puiston ohi, ja toiseksi, te ette missään tapauksessa voi mennä jalkaisin, teillehän on täältä kolme virstaa eikä teillä ole vaatteitakaan. Jospa te tahtoisitte pisaraisenkin verran odotella. Minähän tulin tänne kilpa-ajorattaissa, niin että tuossa tuokiossa ajan tänne, te käytte istumaan niihin, minä saatan teidät, eikä kukaan näe meitä.
— Kuinka hyvä te olette… — virkkoi Liza lempeästi.
— Mitä vielä! Jokainen humaani mies aina sentään tällaisessa tapauksessa ja minun asemassani…
Liza katsahti häneen ihmeissään.
— Hyvä Jumala! Minä kun luulin, että vierelläni kulki yhä se ukko.
— Kuulkaahan, olen hyvin iloinen, että otatte asian täten, sillä kaikki tämähän on mitä kauheinta ennakkoluuloa, ja jos kerran se on siten, niin eikö sentään olisi parasta käskeä tuota ukkoa järjestämään meille heti vaunut, sehän kestäisi enintään kymmenen minuuttia, ja sillä aikaa me palaisimme odottelemaan kuistikkoon, eikö niin?
— Minä tahtoisin ensin… Missä ovat murhatut?
— Kas se tästä vielä puuttuisi! Sitähän minä juuri pelkäsinkin… Ei, tuon joutavan ajatuksemme jätämme kokonaan mielestämme, eikä siellä ole mitään katseltavaakaan.
— Minä tiedän, missä ne ovat, minä tunnen sen talon.
— No, mitäpä siitä, jos tuntisittekin! Ajatelkaahan, sataa, on sumuista… (Kylläpä nyt osasinkin ottaa pyhän velvollisuuden täytettäväkseni!) Kuulkaahan, Lizaveta Nikolajevna, joko — tai: joko te lähdette minun rattaillani, ja silloin teidän on odoteltava, ettekä saa ottaa enää askeltakaan, sillä jos menette eteenpäin vielä kaksikymmentä askelta, niin Mavriki Nikolajevitš huomaa meidät varmasti.
— Mavriki Nikolajevitš? Missä? Missä?
— Niin, jos te taas haluatte hänen luoksensa, niin voin vielä jonkin matkan saattaa teitä ja osoittaa teille, missä hän istuu, mutta minä itse, nöyrin palvelijanne, poistun siinä tapauksessa, sillä en haluaisi nyt lähestyä häntä.
— Hän odottelee minua! Voi, hyvä Jumala!— hän pysähtyi samassa, ja hänen kasvoilleen levisi puna.
— Mutta hyväinen aika, jos hän kerran on ennakkoluuloton mies! Mutta tiedättekö mitä, Lizaveta Nikolajevna, tämä ei enää koske minua. Minähän olen aivan syrjäinen henkilö, ja senhän te varsin hyvin tiedätte, mutta haluaisin sentään, että teidän kävisi hyvin… Jos »purtemme» ei onnistunutkaan, jos havaitsimmekin, että se olikin vain vanha ja mätä lotjaromu…
— Ihmeellistä! — huudahti Liza.
— Ihmeellistä, mutta kyyneliäpä näkyy vain sittenkin puristuvan silmistänne. Tarvitaan miehuutta. Ei saa missään suhteessa olla miestä huonompi. Meidän vuosisadallamme, jolloin nainen… hyi piru! (Pjotr Stepanovitš oli vähällä sylkäistä!) Mutta pääasia on, ei pidä katua mitään, ehkäpä kaikki kääntyy vielä hyväksikin! Mavriki Nikolajevitš on mies… sanalla sanoen… tunteellinen mies, vaikka ei puhelekaan liikoja, mikä ei muuten suinkaan ole vahingoksi, tietysti ehdolla, että hänellä myöskään ei ole ennakkoluuloja…
— Ihmeellistä! Ihmeellistä! — Liza nauroi hysteerisesti.
— Niin no, piru… Lizaveta Nikolajevna, — Pjotr Stepanovitš oli ärtyvinään, — olenhan koko ajan tässä oikeastaan vain puuhaillutkin teitä varten… eihän minulle tästä suinkaan… Tein teille eilen palveluksen, koskapa itse sitä halusitte, ja tänään taas… No niin, tästä te voitte jo nähdä Mavriki Nikolajevitšin, kas tuollahan hän istuukin, ei näe meitä. Oletteko te, Lizaveta Nikolajevna, muuten lukenut Polinjka Sachsia?
— Mitä niin?
— On olemassa sellainen kertomus, Polinjka Sachs. Ylioppilaana ollessani jo luin sen… Joku virkamies, niin siinä kerrotaan, virkamies, jolla on suuret tulot, vangituttaa vaimonsa huvilassaan syyttäen tätä uskottomuudesta… Ja olkoon se nyt miten tahansa, sylkäisen minä koko jutulle! Saatte nähdä, ennen kuin vielä ehditte kotiinnekaan, niin Mavriki Nikolajevitš tekee jo teille naimatarjouksen. Hän ei ole vieläkään teitä huomannut.
— Ah, älköön huomatkokaan! — huudahti Liza samassa aivan kuin mieletön, —mennään, mennään pois! Metsään! Kedolle!
Ja hän lähti juoksemaan takaisin.
— Lizaveta Nikolajevna, tämä on jo kauheata raukkamaisuutta! — Pjotr Stepanovitš lähti juoksemaan hänen jälkeensä. — Ja minkä vuoksi te oikeastaan ette tahdo, että hän huomaisi teidät? Päinvastoinhan teidän tulisi katsahtaa avoimesti ja ylpeästi häntä silmiin… Jos taas te ajattelette jotakin… mitä tulee… no niin… neitseellisyyteen… niin sehän on jo pelkkää ennakkoluuloa, vanhanaikaisuutta… Niin, mutta minne, minne te oikeastaan menette? Kylläpä juokseekin! Palatkaamme mieluummin Stavroginin luo, otetaan minun ajoneuvoni… Mutta minne te nyt oikeastaan… Siellähän alkavat pellot, no niin, nyt lankesi vielä kaiken lisäksi!
Hän pysähtyi. Liza liiti kuin lintu käsittämättä, minne oikeastaan lensi, ja Pjotr Stepanovitš oli jäänyt hänestä jo ainakin viidenkymmenen askelen päähän. Liza lankesi kompastuen multamättääseen. Samassa kajahti hänen takanansa hieman syrjästäpäin huuto. Mavriki Nikolajevitš se sieltä tuli. Hän oli nähnyt Lizan juoksun, hänen kompastumisensa ja juoksi nyt hänen luokseen pellon poikki. Pjotr Stepanovitš oli myös jo samana hetkenä muuttanut suuntaa ja katosi kiireisesti Stavroginien portista ajoneuvojensa luo.
Mutta Mavriki Nikolajevitš seisoi jo säikähtyneen ja pystyyn kohonneen Lizan luona, kumartuneena hänen puoleensa ja piti hänen kättänsä omassaan. Koko tämän kohtaamisen epätavallisuus oli järkyttänyt hänen mielensä niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojansa. Mavriki Nikolajevitš näki sen, jota hän kunnioittaen ihaili, juoksemassa mielettömänä pellon poikki tällaisena hetkenä ja tällaisella ilmalla, päällysvaatteitta, eilisessä upeassa puvussa, joka nyt oli rypistynyt ja kaatuessa tahriintunut´… Hän ei voinut sanoa sanaakaan, riisui vain viittansa ja kietoi sen vapisevin käsin Lizan harteille. Samassa hän huudahti tuntiessaan Lizan koskettavan hänen kättänsä huulillansa.
— Liza! — hän kiljaisi, — minä en osaa mitään, mutta älkää ajako minua luotanne!
— Voi, niin, lähtekäämme kiireesti täältä, älkää jättäkö minua! — ja siepaten itse häntä kädestä Liza vei hänet mukanansa. — Mavriki Nikolajevitš, — hän alensi samassa ääntään säikähtäen, — yritin olla niin rohkea, mutta täällä minä pelkään niin kovin kuolemaa. Minä kuolen, kuolen hyvin pian, mutta minä pelkään, pelkään kuolemaa hän kuiskasi puristaen lujasti hänen kättänsä.
— Voi, jospa joku tulisi! — Mavriki Nikolajevitš katseli epätoivoisena ympärilleen, — vaikkapa joku ohikulkija! Jalkanne kastuvat, te… menetätte järkenne.'
— Ei se tee mitään, ei mitään! — Liza yritti rohkaista häntä, — kas näin, teidän kanssanne en pelkää niin kovin, pidelkää minua kädestä, johtakaa minua… Minne nyt, kotiinko? Ei, minä tahdon ensin nähdä murhatut. Väitetään, että joku on murhannut hänen vaimonsa, mutta hän sanoo tehneensä sen itse. Eihän se ole totta, eihän? Tahdon itse nähdä murhatut… minun vuokseni… heidän vuoksensa hän lakkasi tänä yönä minua rakastamasta… Kun näen kaiken, pääsen selville kaikesta. Pian, pian, tunnen sen talon… siellä on tulipalo… Mavriki Nikolajevitš, ystäväni, älkää suoko minulle anteeksi — kunniattomalle! Miksi soisitte minulle anteeksi? Miksi te itkette? Lyökää minua korvalle ja tappakaa minut kuten koira tänne pellolle!
— Ei kukaan saattaisi nyt olla teidän tuomarinanne, — virkkoi Mavriki Nikolajevitš lujasti, — Jumala suokoon teille anteeksi, minä kaikkein vähimmin voisin teitä tuomita!
Mutta tuntuisi hieman omituiselta kerrata heidän keskusteluansa. Molemmat he kulkivat käsi kädessä nopeasti kiirehtien, aivan kuin mielettömät. He suuntasivat kulkunsa suoraan paloa kohti. — Mavriki Nikolajevitš ei vieläkään ollut luopunut toivostansa, vaan odotteli matkalla tavoittavansa jotkin rattaat, mutta sellaisia ei vain kuulunut. Hieno tihkusade tunkeutui läpikoko seudun himmentäen valon kajastuksenkin ja kaikki vivahdukset sekä kietoen kaiken sumuiseen, lyijynharmaaseen, yhtenäiseen vaippaan. Oli jo kauan ollut päivä, mutta näytti siltä, kuin ei olisi vielä edes aamu valjennut. Ja yht'äkkiä tuosta sumuisesta, kylmästä pimeydestä piirtyi esille omituinen, epätodellinen hahmo, joka näytti liikkuvan heitä kohti. Luulenpa nyt tätä kuvatessani, että jos minä olisin ollut Lizaveta Nikolajevnan sijassa, niin en olisi uskonut silmiäni. Mutta hänpä vain huudahti iloisesti ja tunsi heti kohta vastaantulevan. Tämä oli Stepan Trofimovitš. Miten hän oli lähtenyt matkalle, miten saattoi muuttua todellisuudeksi hänen mieletön pakopäähänpistonsa, — siitä kaikesta tuonnempana. Mainitsen vain, että jo tänä aamuna häntä oli vaivannut vilutauti, mutta sairauskaan ei ollut saanut häntä luopumaan päätöksestään. Hän asteli lujin askelin märkää maata pitkin. Saattoi huomata, että hän oli suunnitellut yrityksensä, niin hyvin kuin hän suinkin oli osannut, yksin, epäkäytännöllisenä kamarifilosofina. Hänen yllään oli »matkapuku»: tahallinen matkatakki, leveällä, soljellisella kiiltonahkavyöllä vyötetty, uuden uutukaiset saappaat jaloissa ja housujen lahkeet saappaan varsissa. Varmaankin hän jo kauan sitten oli kuvitellut matkamiehen tällaiseksi. Ja vyön sekä kiiltävävartiset husaarinsaappaat, joissa hän ei osannut edes kävellä, hän oli kai hankkinut jo muutamia päivä sitten. Leveälierinen hattu, kudottu villahuivi tiukasti kaulan ympäri kiedottuna, keppi oikeassa kädessä ja vasemmassa pienen pieni, tupaten täynnä oleva matkalaukku täydensivät pukua. Lisäksi oli vielä oikeassa kädessä aukipingoitettu sateensuoja. Näitä kolmea esinettä, sateensuojaa, keppiä ja matkalaukkua, hänen oli ensi virstaa astuessaan hankala pidellä, ja toisella ne kävivät jo suorastaan painaviksi.
— Tekö todellakin? — huudahti Liza katsellen häntä surullisen ihmettelevästi, sitten kun ensimmäinen vaistomainen ilonpurkaus oli mennyt ohi.
— Lise! — kirkaisi; Stepan Trofimovitš ja syöksähti Lizan luo melkein kuin houreessa; — Chère, chère… tekö tosiaankin… tällaisessa sumussa? Näettekö, kajastus? Vous êtes malheureuse, n'est-ce pas? [Olette onneton, eikö niin?] Näen, näen, älkää kertoko, mutta älkää kysykö myöskään mitään minulta. Nous sommes tous malheureux, mais il faut les pardonner tous. [Olemme kaikki onnettomia, mutta heille kaikille on annettava anteeksi.] Pardonnons, Lise, ja olkaamme iäti vapaat. Päästäkseen irti maailmasta ja saavuttaakseen täydellisen vapauden — il faul pardonner, pardonner et pardonner!
— Mutta miksi te polvistutte?
— Sen vuoksi, että heittäessäni jäähyväiset maailmalle tahdon nähdä teidän olentonne sen edustajana, sanon näin myös jäähyväiset koko entisyydelleni! — Hän puhkesi itkuun ja vei Lizan molemmat kädet itkettyneille silmillensä: — Polvistun kaiken sen edessä, mikä elämässäni on ollut kaunista, suutelen sitä ja kiitän! Nyt olen jakanut itseni kahtia; — siellä oli — mielipuoli, joka kuvitteli lentävänsä taivaaseen, vingt-deux ans [kahdenkymmenenkahden vuoden aikana], — täällä — murtunut ja paleleva ukko — kotiopettaja… chez le marchand s'il existe pourtant ce marchand… [kauppiaan (kotiopettaja) — jos sellainen todella on olemassa…] Mutta kuinka märkä te olette, Lise! — huudahti hän hypähtäen pystyyn tuntiessaan omien polviensakin kastuvan märässä maassa, — ja miten tämä on mahdollista, te tuossa puvussa?´…ja jalkaisin, ja tällaisella pellolla… Te itkette? Vous étes malheureuse? Todellakin, kuulinhan minä jotakin… Mutta mistä te nyt olette tulossa? — aroin ilmein hän lasketteli kysymyksen toisensa jälkeen ja syvästi hämmästyneenä katseli Mavriki Nikolajevitšiin; — mais savez-vous l'heure qu'il est? [mutta tiedättekö, mitä kello on?]
— Stepan Trofimovitš, oletteko kuullut siellä jotakin murhatuista ihmisistä?… Onko se totta, totta?
— Ne ihmiset! Heidän tekojensa loimua katselin kaiken yötä. He eivät muuten olisi saattaneet lopettaakaan… (hänen silmänsä alkoivat taas välkkyä). Pakenen houretta, kuumeista unta, riennän etsimään Venäjää, existe-t-elle la Russie? Bah, c'est vous, cher capitaine! [— onko Venäjä olemassa? Mutta tehän siinä olettekin, hyvä kapteeni!] En ole koskaan epäillyt, että kohtaisin teidät vielä jossakin urotyön liepeellä… Mutta ottakaahan toki sateensuojani, — ja miksi välttämättä jalkaisin? Jumalan nimessä, ottakaa ainakin sateensuoja, minä otan kumminkin hevosen. Minähän lähdin jalkaisin vain sen vuoksi, että Slasie (se on Nastasja) ei saisi tietää, sillä muuten hän olisi huutanut niin, että koko katu olisi raikunut, jos vain olisi tietänyt, että matkustan. Sen vuoksi livahdinkin mahdollisimman incognito. Tosin Golosissa kirjoitetaan alinomaa ryöstöistä, mutta ajattelin sentään, tuskinpa heti maantielle tullessani ryöväri olisi vastassa? Chère Lise! Te taisitte sanoa, että joku oli murhannut jonkun? O, mon Dieu! Tehän pyörrytte!
-— Mennään, mennään! — huudahti Liza taas aivan hysteerisesti vetäen mukaansa Mavriki Nikolajevitšia. — Odottakaahan, Stepan Trofimovitš, — hän käännähti samassa taas takaisin, — Odottakaahan, onneton, antakaahan kun siunaan teidät. Olisi ehkä viisainta köyttää teidät, mutta ehkä sentään vain siunaan teitä. Rukoilkaa tekin »Liza-rukan» puolesta — noin vain ohimennen, älkää suotta rasittako itseänne. Mavriki Nikolajevitš, antakaa tuolle lapselle takaisin hänen sateensuojansa, antakaa välttämättä. Kas, sillä tavalla… Mennään, mennään nyt!
He tulivat tuon kohtalokkaan talon luo sinä samana hetkenä, jolloin talon edustalla sakeana häärivä joukko oli jo tarpeeksensa kuunnellut juttua Stavroginista sekä siitä, kuinka edullista hänen oli ollut murhata vaimonsa. Mutta enemmistö sentään seisoi yhä paikoillaan kuunnellen äänettömänä. Melusivat vain humalaiset suupaltit sekä sellaiset »maasta irtaantuneet», kuten äskeinen käsillään huitoileva pikkuporvari. Hänet tunnettiin muuten sangen siivoksi mieheksi, mutta hän aivan kuin irtaantui maasta ja lähti liitelemään jonnekin silloin, kun sattui jotakin sellaista, mikä määrätyllä tavalla vaikutti häneen. En huomannut Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin saapumista. Ensikerran huomasin Lizan jo kaukana minusta, väen paljoudessa, ja kivetyin aivan kauhusta. Mavriki Nikolajevitšia en aluksi edes huomannut. Lienee ohut sellainenkin hetki, jolloin hän ahdingossa oli jäänyt Lizasta pari askelta jäljemmälle, kun hänet oli sysätty syrjään. Keskelle kansanjoukkoa tunkeileva Liza, joka näkemättä ja huomaamatta mitään ympärillänsä, kuten sairaalasta karannut kuumepotilas, sai tietenkin heti kaikkien huomion kääntymään puoleensa. Alettiin puhua ääneen ja kirkua. Joku joukosta huudahti: »Se on se… Stavroginin oma!» Ja toiselta suunnalta kajahti: »Ei se riitä, että tappavat, katsomaankin vielä tunkeilevat!» Samassa huomasin, että Lizan pään kohdalle kohosi ja samassa jo taas laskeutui takaapäin jonkun käsi. Hän kaatui. Kajahti hirveä Mavriki Nikolajevitšin huudahdus, hän kiiruhti apuun ja löi voimainsa takaa miestä, joka erotti hänet Lizasta. Mutta samassa häneen jo tarttui molemmin käsin takaapäin äskeinen pikkuporvari. Muutamaan hetkeen ei syntyneestä kahakasta saanut vähääkään selvää. Kaikesta päättäen Liza yritti nousta, mutta kaatui taas uudesta iskusta. Lopulta joukko kuitenkin hajaantui ja muodosti pienen piirin maassa makaavan Lizan ympärille, ja hänen lähellään seisoi verissään kauhusta mieletön Mavriki Nikolajevitš huutaen, itkien ja väännellen käsiänsä. En jaksa muistaa tarkoin, miten kävi sitten, näin vain, että Lizaa alettiin kantaa pois. Yritin juosta hänen jälkeensä. Hän oli vielä elossa ja ehkä täydessä tajussaankin. Väkijoukosta vangittiin pikkuporvari ja vielä kolme muutakin. Nämä kolme kieltävät yhä vieläkin ottaneensa osaa ilkityöhön vakuuttaen varmasti, että heidät vangittiin erehdyksestä. Saattavat olla oikeassakin. Pikkuporvari, jota vastaan oli ilmeiset todistukset, mutta joka oli kaikin puolin muuten tolkuton, ei ole kyennyt vielä tähän mennessä tekemään tarkempaa selkoa tapahtumasta. Vaikka olinkin kaukana, niin pitihän minunkin sentään silminnäkijänä sanoa tutkinnossa jotakin: ilmoitin silloin, että kaikki tapahtui aivan sattumalta. Ehkäpä nuo ihmiset olivat hieman vaarallisessa vireessä, mutta tuskin he sentään toimivat tietoisesti. Olivatpa vain humalassa eivätkä kyenneet ohjaamaan tekojansa. Samaa mieltä olen vielä tänäkin päivänä.