I.
Monet näkivät Pjotr Stepanovitšin tänä aamuna; ja näkijät vakuuttivat hänen olleen hyvin kiihoittuneen. Kello kahdelta päivällä hän oli käväissyt Gaganovilla, joka vasta päivä sitten oli palannut maalta. Hänen luoksensa oli saapunut talon täydeltä väkeä, joka keskusteli kiihkeästi äskeisistä tapahtumista. Pjotr Stepanovitš puhui eniten ja pakotti toiset kuuntelemaan itseänsä. Häntä olivat meikäläiset aina pitäneet »lörpöttelevänä ylioppilaana, jolla oli reikiä päässä», mutta tällä kertaa hän puhui Julija Mihailovnasta, ja tämä puheenaihe oli tässä hälinässä kaikkein mielenkiintoisin. Tämän äskeisenä ja hyvin läheisenä uskottuna hänellä oli kerrottavana aivan uusia ja mitä odottamattomimpia yksityiskohtia. Vahingossa (ja siis myös varomattomasti) hän tuli maininneeksi muutamia tämän henkilökohtaisia arvosteluita, jotka koskivat eräitä kaupunkimme varsin huomatulta henkilöitä, mikä tietysti loukkasi näiden itserakkautta. Hänen puheensa oli epäselvää ja katkonaista, kuten ainakin kunnianmiehen, jonka kiusallisena velvollisuutena on selvittää vuorensuuruinen väärinkäsitysruuhka ja joka hyväsydämisen yksinkertaisessa kömpelyydessänsä ei oikein tiedä, mistä olisi aloitettava ja mihin lopetettava. Sangen varomaton oli sekin huomautus, että Julija Mihailovna oli muka ollut täysin perillä Stavroginin salaisuudesta ja että hän oli muka koko intrigiä itse johtanutkin. Hän se oli Pjotr Stepanovitšinkin »puijannut», sillä hän, Pjotr Stepanovitš, jos kukaan oli ollut rakastunut tuohon »onnettomaan Lizaan». Siitä huolimatta Julija Mihailovna oli saanut kaiken »asetetuksi» niin, että hän oli vähällä joutua suorastaan saattamaan Lizaa vaunuissa Stavroginin luo. »Niin, niin, hyvä herrasväki, mikäs teidän on nauraessanne, mutta jospa vain olisin aavistanut, jospa olisin aavistanut, miten tämä kaikki päättyisi!» — hän näin lopetti puheensa. Muihin Stavroginia koskeviin levottomiin kysymyksiin hän vastasi suoraan, että Lebjadkin-tapaus oli hänen mielestään aivan pelkkä sattuma ja että Lebjadkin oli itse kaikkeen syyllinen. Miksi pitikin hänen näytellä rahojaan! Joku kuulijoista sattui silloin huomauttamaan hänelle, että hän suotta »teeskenteli»; hän söi, joi ja nukkui Julija Mihailovnan talossa ja kuitenkin oli nyt valmis ensimmäisenä häntä mustaamaan ja että tämä ei ollut ollenkaan niin kaunista, kuin hän itse ehkä luuli. Mutta Pjotr Stepanovitš osasi heti ryhtyä puolustautumaan:
— Minä en syönyt enkä juonut siellä sen vuoksi, että minulla itselläni ei olisi ollut rahoja, enkä ole syyllinen siihenkään, että minua aina sinne kutsuttiin. Sallinette jättää minun itseni arvosteltavaksi, missä määrin minun on kaikesta tästä oltava kiitollinen.
Mieliala muodostui hänelle suosiolliseksi: »Olkoon, että hän onkin hieman tökerö ja tietysti tyhjänpäiväinen, mutta eihän hän oikeastaan voi ollakaan syypää Julija Mihailovnan tyhmyyksiin. Päinvastoinhan on käynyt selville, että hän yritti suorastaan hillitäkin tätä.»
Kellon käydessä kahta päivällä yht'äkkiä levisi huhu, että Stavrogin, josta nyt niin paljon puhuttiin, oli äkkiä matkustanut päiväjunassa Pietariin. Uutinen herätti mielenkiintoa, monet kurtistivat kulmiansa. Pjotr Stepanovitš oli niin ihmeissään, että kerrottiin hänen muuttuneen aivan kasvoiltaan ja huudahtaneen: »Mutta kuka saattoi päästää hänet menemään?» Hän poistui heti Gaganovilta. Siitä huolimatta hänet nähtiin vielä tämän jälkeenkin parissa, kolmessa perheessä.
Hämärissä hänen onnistui pujahtaa Julija Mihailovnankin luo, vaikka se olikin hyvin vaivalloista, sillä tämä ei tahtonut mitenkään ottaa häntä vastaan. Vasta kolme viikkoa tämän jälkeen sain tietää tämän Julija Mihailovnalta itseltänsä, vasta vähän ennen hänen Pietariin lähtöänsä. Hän ei kertonut tapauksesta sen tarkemmin, mainitsihan vain vavahtaen, että oli »kaikesta aivan määrättömästi hämmästynyt». Luulenpa, että Pjotr Stepanovitš oli suorastaan peloitellut häntä ja uhannut paljastaa hänet »kanssarikollisena», jos hän ei osaisi »pitää suutansa kiinni». Hänen silloisille aikeilleen, joita Julija Mihailovna ei tuntenut, mutta jotka hän sitten myöhemmin, viiden päivän kuluttua, aavisti, oli aivan välttämätöntä tämä uhkaileminen, ja sitten vasta Julija Mihailovna ymmärsi senkin, miksi Pjotr Stepanovitš oli niin kovin epäillyt hänen vaiteliaisuuttaan ja siinä määrin pelännyt hänen mahdollisesti uudistuvia vihanpurkauksiansa…
Kello kahdeksalta illalla, kun oli jo pilkkoisen pimeätä, meikäläiset kokoontuivat täysilukuisina, viisimiehisenä joukkona, aivan kaupungin laidalla, Fominin poikkikadulla sijaitsevaan pieneen kallelliseen taloon, vänrikki Erkelin asuntoon. Tämän yleisen kokoontumisen oli määrännyt itse Pjotr Stepanovitš, mutta itse hän anteeksiantamattomasti myöhästyi, ja muut jäsenet saivat odottaa häntä tunnin verran. Tämä vänrikki Erkel oli se samainen meille poikennut upseeri, joka Virginskin illanvietossa oli koko ajan istunut lyijykynä kädessään ja muistikirja edessään. Kaupunkiimme hän oli saapunut vasta äskettäin, oli vuokrannut eräiltä pikkuporvarieukoilta, kahdelta sisarukselta, syrjäiseltä poikkikadulta aivan yksikseen asunnon ja oli aikeissa lähteä kohta meiltä pois. Kaikkein vähimmän huomiota herätti kokoontuminen hänen luoksensa. Tämä omituinen poikanen oli tavattoman vaitelias. Hän saattoi istua kymmenenkin iltaa peräkkäin hälisevässä seurassa, jossa syntyi mitä tavattomimpia keskusteluja, puhumatta sanaakaan, mutta kuitenkin sangen tarkkaavaisesti seuraten lapsensilmillänsä keskustelevia ja kuunnellen tarkasti. Hänellä oli hyvin sievät kasvot, lienevätpä olleet viisaatkin. »Viisikkoomme» hän ei kuulunut. Meikäläiset olettivat, että hänellä oli jostakin saadut jonkinlaiset erikoismääräykset, jotka olivat puhtaasti toimeenpantavaa laatua. Nyt jo tiedämme, että hänellä ei sellaisia ollut ja että hän tuskin itsekään ymmärsi asemaansa. Hän vain ihaili Pjotr Stepanovitšia, johon hän aivan äskettäin oli tutustunut. Jos hän olisi tavannut jonkun ennen aikojansa turmeltuneen hirviön, ja jos tämä olisi jonkin sosiaalis-romanttisen aatteen nimessä saanut hänet kokoamaan rosvojoukon ja koetteeksi käskenyt häntä murhaamaan ja ryöstämään jonkun ensiksi vastaantulevan talonpojan, niin hän olisi varmasti suostunut siihen ja totellut. Hänellä oli jossakin sairas äiti, jolle hän lähetti puolet niukasta palkastaan — ja miten lieneekään tuo äiti kerran suudellut tätä vaaleata, pikkuista pääparkaa, miten vapissut ja rukoillut hänen puolestaan! Puhun näin paljon hänestä, koska minun käy häntä kovin sääliksi.
Meikäläiset olivat kiihdyksissään. Viimeöiset tapahtumat olivat heitä hämmästyttäneet, ja nähtävästi heitä oli alkanut peloittaa. Sangen tavallinen, vaikkakin systemaattisen tarkasti järjestetty skandaali, johon he niin hartaasti olivat ottaneet osaa, oli päättynyt yllättävästi. Yöllinen tulipalo, Lebjadkinien murha, väkijoukon Lizaan kohdistunut raivo — kaikki tämä oli tullut aivan odottamatta, eivätkä tällaiset yllätykset kuuluneet ohjelmaan. Kiivaasti he syyttivät heitä johtavaa kättä despotismista ja totuuden salaamisesta. Sanalla sanoen, Pjotr Stepanovitšia odotellessaan he saivat toinen toisensa siihen vireeseen, että he taaskin kerran päättivät lopullisesti vaatia häneltä jyrkkää selontekoa, ja jos hän nyt, kuten oli tapahtunut jo ennen, kieltäytyisi siitä, niin »viisikko» hajaantuisi, ja sen tilalle perustettaisiin yhdenvertaisin ja demokraattisin perustein uusi salainen »aatteiden levittämisen» järjestö, jota he itse johtaisivat. Liputin, Šigaljov sekä »kansan erikoistuntija» kannattivat tätä ajatusta. Ljamšin oli vaiti, vaikka hänenkin kasvoillaan oli suostumuksen ilme. Virginski epäröi ja sanoi haluavansa ensin kuunnella Pjotr Stepanovitšia. Päätettiin siis ensin kuunnella, mitä Pjotr Stepanovitšilla oli sanomista, mutta tämäpä ei vieläkään saapunut, ja tällainen leväperäisyys valoi mieliin yhä enemmän myrkkyä. Erkel oli aivan ääneti ja kävi vain hakemassa teetä, jota hän toi omakätisesti emäntäväen puolelta kantaen laseja tarjottimella, tuomatta sisään teekeitintä sekä tahtomatta käyttää palvelijattaren apua.
Pjotr Stepanovitš ilmestyi vasta puoli yhdeksältä. Nopein askelin hän lähestyi sohvan edessä olevaa pyöreätä pöytää, jonka ympärille seura oli asettunut, piti hattua kädessään ja kieltäytyi juomasta teetä. Hän oli häijyn, ankaran ja ylimielisen näköinen. Nähtävästi hän heti huomasi kaikkien kasvoista, että täällä »kapinoitiin».
— Ennenkuin aukaisen suuni, teidän on purettava esiin omanne, sillä teillä on nyt jotakin mielessänne, — hän huomautti häijyin hymähdyksin katsoen vuoroin kuhunkin.
Liputin ilmoitti »kaikkien nimessä» loukkaantuneena ja vapisevin äänin, että »jos näin tulee jatkumaan, niin meiltä voi mennä pää jokaiselta». Voi, eivät he suinkaan pelänneet päänsä menetystä, olivatpa siihen aina valmiitkin, mutta vain yhteisen asian vuoksi (kuului liikehtimistä ja myöntymyksen huudahduksia). Mutta senvuoksi he vaativatkin, että heitä kohtaan oli oltava rehellinen, että he aina olisivat kaikesta selvillä jo ennakolta. »Sillä mitenkäs muuten käy?» (Taas liikettä ja muutamia kurkkuäännähdyksiä.) Jos näin menetellään, niin se on halpamaista ja vaarallista… Me emme ollenkaan sano tätä sen vuoksi, että pelkäisimme, mutta jos vain yksi toimii ja jos muiden on vain toteltava, niin tämä yksi saattaisi vaikkapa valehdellakin, ja kaikki toiset joutuivat kiinni, kuten sotamiehet sakkipelissä. (Huudahduksia: Oikein! Oikein! Yleisiä myöntymyksen ilmaisuja.)
— Piru tietää, mitä te oikein tahdotte?
— Mutta mitä yhteyttä on herra Stavroginin intrigeillä ja yhteisellä asiallamme? — Liputin kuohahti yht'äkkiä. — Vaikka hän kuuluisikin jollakin salaperäisellä tavalla liikkeemme keskukseen, — jos tämä fantastinen keskus todella on olemassa, — niin emme me ainakaan tahdo siitä tietää yhtään mitään. Joka tapauksessa murha on tapahtunut, poliisi on hälytetty, ja lankaa myöten päästään keränkin perille.
— Tuon Stavrogininne kanssa te vielä kerran joudutte satimeen, ja silloin joudumme mekin, lisäsi »kansan erikoistuntija».
— Ja se ei hyödytä ollenkaan yhteistä asiaamme, — täydensi Virginski alakuloisesti ajatusta.
— Mitä joutavia! Murha oli puhtaasti sattuma, jonka Fedjka teki ryöstötarkoituksessa.
— Hm! Merkillinen sattuma kuitenkin, — Liputin vetäytyi näin sanoessaan aivan kokoon.
— Jos suvaitsette, niin minun täytyy sanoa, että te itsehän olettekin siihen syypää!
— Kuinka niin, me?
— Ensinnäkin te, Liputin, olitte itse siihen sekaantunut, ja toiseksi, mikä on myös tärkeintä, teillehän nimenomaan annettiin määräys saattaa Lebjadkinit matkalle ja jättää heille rahat. Mutta mitenkäs te asian toimititte? Jos heidät olisi saatu lähtemään, niin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
— Ettekö te itse juuri ilmilausunut ajatusta, että olisi hyvä päästää hänet lausumaan nuo runot.
— Ajatus ei ole vielä määräys. Määräys kuului: heidät on lähetettävä matkalle.
— Määräys. Sangen merkillinen sana… Päinvastoin… tehän nimenomaan käskitte estää heitä lähtemästä matkalle.
— Te olette erehtynyt. Olette osoittanut olevanne typerä ja omavaltainen. Mutta murha — se on Fedjkan työtä, ja hän on toiminut aivan omasta aloitteestaan, ryöstötarkoituksessa. Te kuulitte, että kellot soivat, ja uskoitte heti. Te olette pelkureita. Stavrogin ei ole niin hölmö, ja todistuksena siitä on: — hän on matkustanut täältä kello kahdeltatoista päivällä keskusteltuaan ensin varakuvernöörin kanssa. Jos olisi ollut kysymyksessä jotakin sellaista, niin häntä ei olisi päästetty Pietariin keskellä valoisaa päivää.
— Mutta emmehän me ole ollenkaan väittäneet, että herra Stavrogin itse olisi murhannut, -— sanoi Liputin siilien myrkyllisesti ja vähääkään siekailematta, — hän ei ehkä tietänyt koko asiasta mitään, aivan kuten en tietänyt minäkään. Ja te itse tiedätte varsin hyvin, että minä en tietänyt yhtään mitään, vaikka vahingossa pistinkin sinne pääni, kuten pässi pisti päänsä kattilaan.
— Mutta ketä te sitten syytätte? — Pjotr Stepanovitš katsahti häneen synkkänä.
— Syytän niitä, joille on tarpeellista poltella kaupunkeja.
— Pahinta on, että te koetatte luikerrella tästä irti. Muuten, ettekö suvaitsisi lukea tätä ja näyttää sitä toisillekin. Haluaisin vain teidän tutustuvan tähän.
Hän otti taskustansa esille nimettömän kirjeen, jonka Lebjadkin oli lähettänyt Lembkelle, ja ojensi sen Liputinille. Tämä luki sen, hämmästyi nähtävästi ja ojensi miettivästi sen naapurilleen. Kirje kierteli piirissä kädestä käteen.
— Onkohan tämä todellakin Lebjadkinin käsialaa, — huomautti Šigaljov.
— Hänen on, — julistivat Liputin ja Tolkatšenko (s.o. »kansan erikoistuntija»).
— Halusin vain, että saisitte tämän tietää, ja koska kuulin, että teihin oli niin kovin koskenut Lebjadkinin kohtalo, — toisti Pjotr Stepanovitš vielä kerran ottaen kirjeen takaisin. — Niin on, hyvä herrasväki, joku Fedjka on aivan sattumalta poistanut lähettyviltämme vaarallisen henkilön. Kas tällaista voi joskus sattuma saada aikaan. Eikö tämä todellakin ole opettavaista!
Jäsenet katsahtivat toinen toisiinsa.
— Mutta nyt, hyvät herrat, on tullut minunkin vuoroni kysyä teiltä jotakin, — Pjotr Stepanovitš kohensi ryhtiänsä. — Saisinkohan tietää, minkä vuoksi te ryhdyitte sytyttämään kaupunkia ilman minkäännäköistä lupaa?
— Mitä tuo nyt on? Me, mekö, mekö muka sytytimme kaupungin? Ettehän te vain ole sairas? — kuului huudahduksia.
— Ymmärrän varsin hyvin, että leikkiessänne olette erehtyneet menemään hieman liian pitkälle, — jatkoi Pjotr Stepanovitš itsepintaisesti, — tämähän on jo jotakin muuta kuin nuo Julija Mihailovnaa koskevat pikku tepposet. Olen pyytänyt teitä kokoontumaan tänne, hyvät herrat, määritelläkseni teille tämän vaaran asteen, vaaran, jonka te niin typerästi olette luoksenne maanitelleet ja joka jo ilman teitäkin olisi peloittavana uhannut.
— Mutta sallittehan, mehän tässä päinvastoin aioimme nostaa kysymyksen siitä despotismista, siitä tasavertaisuuden puutteen asteesta, jonka nojalla jäsenten selän takana on otettu näin omituinen ja ratkaiseva askel, — virkkoi melkeinpä vihastuneena näihin saakka vaiti ollut Virginski.
— Vai niin, te siis peräydytte? Mutta minäpä vakuutan, että te olette sytyttäneet, te yksin eikä kukaan muu. Hyvät herrat, älkää valehdelko, minulla on päteviä todisteita. Omavaltaisuudellanne te olette saattaneet vaaraan yhteisen asiammekin. Te olette vain yksi ainoa solmu äärettömässä solmujen verkostossa ja olette velvolliset noudattamaan sokeata tottelevaisuutta keskustaa kohtaan. Kuitenkin on kolme teistä kiihoittanut špigulinilaisia sytyttämään palon, vaikka teillä ei ole ollut siihen minkäännäköisiä oikeuksia, ja siten sai tulipalo alkunsa.
— Kutka kolme? Kutka kolme meistä?
— Toissa yönä noin kello neljän aikoihin te, Tolkatšenko, yrititte värvätä Fomka Zavjalovin »Lemmenkukassa».
— Hyvä Jumala, — tämä kavahti pystyyn, — tuskin sanoin hänelle ainoatakaan sanaa, ja se, mikä tuli sanotuksikin, oli aivan tarkoituksetonta, tein sen noin vain jotakin sanoakseni, koska häntä aamulla oli ruoskittu, mutta huomattuani, että hän oli aivan juovuksissa, jätin sikseen. Jos te ette olisi siitä nyt muistuttanut, olisin sen aivan unohtanut. Eihän se mitenkään saattanut pelkästä sanasta syttyä.
— Te muistutatte henkilöä, joka ihmetteli sitä että pienen pienestä kipinästä saattoi räjähtää ilmaan koko ruutitehdas.
— Puhuin hänelle kuiskaten, syrjässä, suoraan korvaan, mistä te sen saitte tietää? — Tolkatšenko havahtui nyt jo aivan kokonaan.
— Minä istuin siellä pöydän alla. Olkaa huoleti, hyvä herrasväki, tiedän jokaisen askelenne. Te hymyilette ilkeämielisesti, herra Liputin? Mutta minäpä tiedän senkin, että te esimerkiksi neljä päivää sitten nipistelitte puolisonne mustelmille keskiyön aikaan nukkumaan käydessänne.
Liputinin suu revähti ammolleen, ja hän kalpeni.
(Myöhemmin saatiin selville, että hän oli saanut tietää Liputinin urotyöstä Agafjalta, Liputinin palvelijattarelta, jolle hän alusta alkaen oli maksanut vakoilusta, mikä vasta myöhemmin saatiin tietää.)
— Saanko mainita erään tosiasian? — Šigaljov nousi äkkiä pystyyn.
— Tehkää se.
Šigaljov istuutui ja kokosi voimansa.
— Sikäli kuin olen ymmärtänyt, eikä sitä ole voinutkaan olla ymmärtämättä, olettehan alusta alkaen monet monituiset kerrat sangen kaunopuheisesti, vaikkakin ehkä hieman liian teoreettisesti, kehitellyt nähtäviksemme Venäjämme kuvaa, Venäjän, jota peittää ääretön solmujen verkko. Omasta puolestaan jokainen toimiva solmu nostattaa proselyytteja ja laajenee syrjäryhmittäin loppumattomiin sekä on ottanut tehtäväkseen järjestelmällisellä paljastuspropagandallaan alituisesti halventaa paikallisen hallintovallan merkitystä, aikaansaada maaseudulla hämmennystä, kylvää kyynillisyyttä ja synnyttää häiriötä herättäviä tapahtumia, kehittää uskonnottomuutta joka tavalla sekä samalla synnyttää paremman tulevaisuuden janoamista ja lopulta tulipalot välikappaleinaan, tulipalot, jotka pääasiallisesti ovatkin juuri kansanomaisia keinoja, saada maa määrättynä hetkenä, jos niin tarvitaan, täydelliseen epätoivoon. Eivätkö nämä ole sanojanne, jotka olen koettanut painaa mieleeni aivan kirjaimellisesti? Eikö tämä ole teidän toimintaohjelmanne, jonka olette ilmoittanut meille keskuksen valtuutettuna, keskuksen, josta me emme näihin saakka ole tietäneet yhtään mitään ja joka on meille yhä vieläkin vain kuvitelma?
— Aivan oikein, esitätte kaiken vain kovin pitkäveteisesti.
— Kullakin on oikeus puhua omalla tavallaan. Antaen meidän aavistaa, että siinä yhtenäisessä solmuverkossa, joka peittää Venäjän, on jo yksityisiä solmuja useita satoja, ja kehitellessämme olettamusta, että jos jokainen tekee tehtävänsä menestyksellisesti, niin koko Venäjänmaa määrättynä hetkenä merkin saatuansa…
— Hyi piru, ilman teitäkin tässä on jo tarpeeksi puuhaa!
Pjotr Stepanovitš käännähti nojatuolissaan.
— Suvaitkaahan, minä koetan puhua lyhyemmin ja esitän vain lopuksi erään kysymyksen. Me olemme jo nähneet häväistysjuttuja, olemme nähneet kansan tyytymättömyyttä, olemme olleet läsnä ja ottaneet osaakin täkäläisen hallintovallan kukistamiseen ja lopuksi olemme omin silmin nähneet tulipalon. Minkä vuoksi te olette sitten tyytymätön? Eikö tämä juuri kaikki kuulu ohjelmaamme? Mistä te sitten oikeastaan meitä syytätte?
— Omavaltaisuudesta! — huudahti Pjotr Stepanovitš raivoisasti. — Niin kauan kuin minä olen täällä, te ette saa toimia luvatta. Riittää. Ilmianto on tehty, ja ehkäpä jo huomenna tai tänä yönä meidät siepataan kiinni. Kas, tämä tieto on ainakin varma.
Jokaisen suu rävähti ammolleen.
— Siepataan kiinni ei ainoastaan kuten polttoon yllyttäjät, vaan nimenomaan otetaan teidät kiinni »viisikkona». Ilmiantaja on täysin selvillä verkon salaisuudesta. Kas, tämän te olette nyt saaneet aikaan!
— Stavrogin varmaankin, — huudahti Liputin.
— Kuinka… miksi Stavrogin? — Pjotr Stepanovitš näytti hämmentyvän, — voi piru, — — hän oli taas jo entisellään. — Sehän on Šatov. Tiedättehän te kaikki, että Šatov on aikoinaan kuulunut myös liikkeeseemme. Minun on ilmaistava, että kun eräät henkilöt, joita en saata epäillä, ovat häntä seurailleet, he ovat ihmeekseni kertoneet minulle, että suunnitelmamme ei ole hänelle mikään salaisuus ja että… sanalla sanoen, hän tietää kaiken. Päästäkseen entisistä syytöksistä vapaaksi hän ilmiantaa nyt meidät kaikki. Näihin asti hän on yhä vielä epäröinyt, ja senvuoksi olen häntä säästänyt. Tämä tulipalo on nyt saanut hänet tekemään ratkaisunsa, eikä hän nyt enää epäröi. Huomenna jo meidät vangitaan syytettyinä murhapoltosta ja poliittisina rikollisina.
— Onko se totta? Mistä Šatov sen tietäisi?
Syntyi kuvaamaton hämmästys.
— Kaikki on aivan totta. Minulla ei ole oikeutta ilmaista teille, mitä tietä olen saanut kaiken tämän selville, mutta toistaiseksi voin auttaa teitä vain siten, että erään henkilön välityksellä voin vaikuttaa Šatoviin, niin että hän itsekään sitä aavistamatta saa pitkitetyksi aikeensa täytäntöönpanoa, mutta ei enempää kuin vuorokauden verran. Vuorokautta enempää se ei käy päinsä. Te voitte siis tuntea olevanne turvassa ylihuomiseen aamuun saakka.
Kaikki vaikenivat.
— Mutta emmekö lopultakin anna hänen lähteä hiiteen! — huudahti
Tolkatšenko ensimmäisenä.
— Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten! — virkahti Ljamšin vihamielisesti lyöden nyrkkinsä pöytään.
— Mutta miten? — murahti Liputin.
Pjotr Stepanovitš tarttui heti tähän kysymykseen ja esitti suunnitelmansa. Sen mukaan Šatov oli houkuteltava yksinäiselle paikalle sinne, jossa salainen kirjapainin sijaitsi, ja mainittava hänelle, että tarkoituksena oli siirtää se jonkun toisen huostaan. Tämä oli tehtävä huomenna iltayöstä ja — »toimittava siellä siten kuin asianhaarat vaativat». Hän mainitsi muutamia tärkeitä yksityiskohtiakin, joita ei tässä kannata mainita, ja selitti perusteellisesti sen kaksinaisen suhteen, jossa Šatov oli keskusjärjestöön ja josta lukija jo tietää.
— Niinhän se on, — huomautti Liputin epävarmasti, — mutta koska täten taas… syntyisi aivan samantapainen juttu… niin se ehkä hieman liiaksi säikähdyttäisi ihmisten mielet.
— Epäilemättä, — vakuutti Pjotr Stepanovitš, — mutta tämäkin on jo otettu lukuun. On olemassa keino, joka täydelleen poistaa epäluulon.
Ja entiseen tapaansa hyvin perinpohjaisesti hän kertoi heille Kirillovista, hänen aikomuksestaan ampua itsensä sekä siitä, miten tämä oli luvannut odottaa merkkiä sekä luvannut kuollessaan jättää kirjeen, jossa hän lupasi ottaa kaiken syykseen ja kirjoittaa siihen kaiken, mitä hänelle saneltaisiin (sanalla sanoen, hän sanoi kaiken sen, minkä lukija jo varsin hyvin tietää).
— Hänen luja päätöksensä tehdä itsemurha — tuo filosofisen mietiskelyn tulos, joka mielestäni on mielipuolinen ajatus — on tullut tiedoksi sielläkin (Pjotr Stepanovitš jatkoi selittelyjään). — Siellä ei anneta mennä hukkaan hiuskarvaakaan eikä pölynhiukkastakaan, vaan kaikki pannaan palvelemaan yhteistä asiaa. Koska aavistettiin hänestä koituvan hyötyä ja oltiin varmoja siitä, että hänen aikomuksensa oli tosi, hänelle tarjottiin varat Venäjälle matkustamista varten (hän näet tahtoi välttämättä jostakin syystä kuolla Venäjällä), määrättiin hänelle tehtävä, jonka hän sitoutui suorittamaan (ja suoritti sen myös), sekä päällepäätteeksi häneltä otettiin tuo tunnettu lupaus, että hän ei ottaisi itseänsä hengiltä, ennenkuin hänelle annettaisiin siihen lupa. Hän suostui kaikkeen. Huomatkaa, että hänen osallisuutensa yhteiseen asiaamme on aivan erikoisesti perusteltu ja että hän haluaa olla hyödyksi; enempää en voi teille ilmaista. Huomenna, Šatovin jälkeen, minä sanelen hänelle kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan syyllisen Šatovin kuolemaan. Tämä tulee näyttämään sangen todennäköiseltä: he ovat olleet ystävyksiä, kävivät yhdessä Amerikassakin ja riitaantuivat siellä. Kaikki tuo selitetään kirjeessä… ja… ja sikäli kuin olosuhteet vaativat, voidaan Kirilloville sanella ehkä jotain muutakin, esimerkiksi jotakin julistuksista ja ehkäpä osittain tulipalostakin. Mutta tätä on minun vielä hieman mietittävä. Älkää olko levottomia, hän on aivan ennakkoluuloton, hän allekirjoittaa kaiken.
Tämä herätti epäilystä. Koko kertomus tuntui epätodenmukaiselta. Kirillovista oli tosin kukin heistä jonkin verran kuullut; Liputin ehkä eniten kaikista.
— Mutta jos hän muuttaakin mielensä eikä suostukaan, — sanoi Šigaljov, — olkoon nyt miten tahansa, hän on joka tapauksessa mielipuoli, eikä häneen sovi luottaa varmasti.
— Älkää olko huolissanne, hyvät herrat, kyllä hän suostuu, — puuttui Pjotr Stepanovitš puheeseen. — Sopimuksemme mukaan olen velvollinen ilmoittamaan hänelle päivää aikaisemmin, siis jo tänään. Ehdotan, että Liputin lähtisi kanssani hänen luoksensa päästäkseen kaikesta tästä varmuuteen, ja palattuansa hän sitten ilmoittaa teille, hyvät herrat, jo tänään, jos se on tarpeellista, olenko puhunut totta vai enkö. Muuten, — hän katkaisi äkkiä puheensa määrättömän hermostuneena, aivan kuin hän olisi yht'äkkiä tuntenut osoittavansa liian paljon kunnioitusta heitä kohtaan näin puuhaillessaan ja vakuutellessaan kaikenmoista tällaisille houkkioille, — muuten, tehkää aivan kuten haluatte. Jollette suostu, niin liittomme hajaantuu, — mutta yksinomaan sen vuoksi, että on ilmennyt omavaltaisuutta ja petosta. Tänä hetkenä me siis hajaannumme eri suunnille. Mutta tietäkää se, että siinä tapauksessa te myös, paitsi sitä epämieluisuutta ja niitä seurauksia, joita Šatovin ilmianto voi saada aikaan, voitte vielä joutua erääseen toiseenkin ikävyyteen, josta tarkoin mainittiin järjestöä muodostettaessa. Mitä taas tulee minuun, niin enhän minä, hyvät herrat, enhän minä kovinkaan pelkää teitä… Älkää luulko, että olen teihin kovin lujasti sidottu… Mutta tämähän on muuten yhdentekevää.
— Ei, kyllä me suostumme, — ilmoitti Ljamšin.
— Muuta keinoahan ei ole, — murahti Tolkatšenko, — ja jos Liputin vain varmentaa sen, mitä puhuitte Kirillovista, niin…
— Minä vastustan. Kaikesta sielustani vastustan tällaista veristä päätöstä! — Virginski kohosi paikaltaan.
— No? — kysyi Pjotr Stepanovitš.
— Mitä no?
— Te sanoitte no… minä odotan.
— En luultavastikaan sanonut no… tahdoin vain sanoa, jos suostutaan, niin…
— Niin?
Virginski vaikeni.
— Luulen, että varsin hyvin saattaa panna alttiiksi oman elämänsä turvallisuuden, — Erkel avasi nyt suunsa, — mutta jos yhteinen asia siitä kärsii, niin ajattelenpa, että silloin ei saa uskaltaa panna alttiiksi omaakaan elämäänsä…
Hän sotkeutui sanoihinsa ja punastui. Vaikka kullakin heistä oli kyllä tekemistä itsensäkin kanssa, niin kuitenkin he kaikki katsahtivat häneen ihmetellen, siinä määrin tuntui odottamattomalta hänen puhumisensa.
— Minä kannatan vain yhteistä asiaa, — sanoi Virginski samassa.
Kaikki kohosivat paikoiltaan. Päätettiin huomenna puolenpäivän aikoihin kokoontua vielä kuulemaan kunkin tuomia viestejä, vaikkakaan ei määrättäisi aivan tarkkaa kokoontumisaikaa, ja sitten päätettäisiin lopullisesti asiasta. Sovittiin paikasta, joksi määrättiin kirjapainimen säilytyspaikka, osat ja tehtävät jaettiin. Liputin ja Pjotr Stepanovitš lähtivät viipymättä yhdessä Kirillovin luo.