II.
Kaikki meikäläiset uskovat, että Šatov voisi ilmiantaa heidät, mutta uskottiin sekin, että Pjotr Stepanovitš leikitteli heidän kanssansa, siirteli heitä kuten pelinappuloita. Mutta kuitenkin kaikki tiesivät saapuvansa täysilukuisina määräpaikalle ja tiesivät senkin, että Šatovin kohtalo ratkaistaisiin. He tunsivat kuten kärpäset joutuneensa äärettömän suureen hämähäkinverkkoon, tuskittelivat itseksensä, mutta vapisivat kuitenkin pelosta.
Pjotr Stepanovitš oli epäilemättä heitä kohtaan rikkonut. Kaikki olisi voinut käydä paljon sujuvammin ja helpommin, jos hän pisarankin verran olisi yrittänyt kaunistella totuutta. Sen sijasta, että hän olisi esittänyt tapahtuman sopivassa valossa, jonakin roomalaisen kansalaistehtävänä tai jonakin muuna sentapaisena, hän vetosi vain raakaan pelkurimaisuuteen kehoittaen heitä pelastamaan oman nahkansa, mikä jo oli suorastaan epäkohteliastakin. Tietenkin oli kysymyksessä taistelu olemassaolosta, eikä suurempaa aatetta oikeastaan ole olemassakaan, senhän jokainen varsin hyvin tietää, mutta kuitenkin kaikitenkin…
Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa laskea liikkeelle roomalaisia, hän oli jo itsekin suistunut raiteilta. Stavroginin karkaaminen sai hänet hämilleen ja masensi häntä. Hän oli puhunut omiansa väittäessään, että Stavrogin oli muka lähtiessään puhutellut virkaatekevää kuvernööriä. Sepä siinä kuohuttavinta olikin, että tämä oli lähtenyt ketään tapaamatta, tapaamatta edes äitiänsä, — ja tuntui todellakin ihmeelliseltä, että hänen oli sallittu lähteä noin rauhassa. (Myöhemmin esivallan oli laadittava asiasta Pietariin lähetettäväksi aivan erikoinen selvitys.) Pjotr Stepanovitš keräili tietoja kaiken päivää, mutta turhaan. Hän ei liene vielä koskaan näin paljon puuhaillut. Miten olisi hän saattanut, miten olisi voinut noin kerta kaikkiansa luopua Stavroginista! Kas sen vuoksi hän ei mitenkään ollut voinut käyttäytyä hellästi meikäläisiä kohtaan. Sitäpaitsi he olivat ottaneet häneltä aseet käsistä: hän oli jo itsekin päättänyt viipymättä rientää Stavroginin jälkeen, mutta nyt pidätti häntä Šatov, hänen oli lopullisesti lujitettava viisikko kaiken varalta. »Eihän sitäkään suotta pidä hylkiä, ehkäpä vielä sattuu olemaan tarpeenkin. Näin luulen hänen miettineen.»
Mitä taas tulee Šatoviin, niin Pjotr Stepanovitš oli todellakin aivan varma siitä, että tämä tekisi ilmiannon. Hän oli tosin valehdellut meikäläisille ilmiannosta. Hän ei ollut koskaan mitään sentapaista nähnyt eikä mistään sentapaisesta kuullut, mutta kuitenkin hän oli siitä yhtä varma kuin siitäkin, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Hänestä oli näet aina tuntunut siltä, että Šatov ei kestäisi sitten, kun hetki löisi, — ei kestäisi Lizan eikä Marja Timofejevnan kuolemaa, ja että hän tällöin lopultakin tekisi päätöksensä. Kukapa sen varmasti tietää, ehkäpä hänellä todella oli jotakin syytä olettaa tällaista. Tiedettiinhän, että hän sitäpaitsi henkilökohtaisesti vihasi Šatovia, heidän välillään oli ollut joku riita, eikä Pjotr Stepanovitš suonut koskaan anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Luulenpa melkein, että tämä juuri oli pääasiallisimpana syynä kaikkeen.
Jalkakäytävät ovat meillä kapeita, tiilillä laskettuja samoin kuin ajotietkin. Pjotr Stepanovitš asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä kokonaan halussaan, välittämättä vähääkään Liputinista, jolle tuskin jäi tilaa hänen rinnallansa, niin että tämän oli tuon tuostakin joko kuljettava askelta edellä tai askelta jäljempänä tai jos tahtoi keskustella kulkien rinnakkain, hänen oli tepasteltava kadun loassa. Pjotr Stepanovitš muisti samassa, miten hän aivan äsken oli samoin kiiruhtanut loassa pienin askelin ehtiäksensä Stavroginin mukaan, joka aivan samoin kuin hän itse nyt asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä yksin hallussaan. Hän muisti sen kohtauksen kokonaan, ja raivo salpasi hänen henkeänsä.
Mutta Liputinin henkeä salpasi loukkaus. Olisihan Pjotr Stepanovitš saanut kohdella muita meikäläisiä miten tahansa, mutta miksi hän kohteli näin häntä? Kaikista meikäläisistä hän näet tiesi eniten, oli asioita perin lähellä, hänelle oli ilmaistu mitä salatuimmat yksityiskohdat, ja olihan hän näihin asti, vaikkakin tosin välillisesti mutta kuitenkin alituisesti ollut työssä mukana. Voi, hän tiesi hyvin, että kaikkein äärimmäisessä tapauksessa Pjotr Stepanovitš voi vielä nytkin saattaa hänet turmioon. Pjotr Stepanovitšia hän oli jo kauan vihannut, eikä suinkaan sen vuoksi, että tämä oli vaarallinen, vaan yksinomaan tämän ylimielisen kohtelun vuoksi. Nyt, kun oli tullut ratkaiseva hetki, hän tuskitteli kaikista meistä enimmän. Voi, hän tiesi, että hän »kuten orja» olisi huomenna ensimmäisenä paikalla, toisipa vielä muutkin muassaan, mutta jos hän suinkin huomiseen mennessä voisi tappaa Pjotr Stepanovitšin itseään vahingoittamatta, niin hän epäilemättä tekisi senkin.
Omiin tuntemuksiinsa vaipuneena hän oli vaiti ja seurasi peloissaan, arkana kiduttajaansa. Tämä näytti hänet kokonaan unohtaneen, töykki vain silloin tällöin häntä varomattoman epäkohteliaasti kyynärpäällään. Yht'äkkiä Pjotr Stepanovitš pysähtyi kaikkein huomattavimmalle kadullemme ja meni teetupaan.
— Mihinkäs te nyt? — Liputinin veri kuohahti.
— Tämähän on teetupa.
— Tahdon syödä pihvin.
— Hyväinen aika, tämähän on aina täynnä kansaa.
— Olkoon, mitäpä siitä.
— Mutta… me myöhästymme. Kello on jo kymmenen.
— Eihän sieltä voi myöhästyä.
— Niin, mutta minä myöhästyn, ne odottelevat minua takaisin!
— Odotelkoot. Typerätä teidän on oikeastaan mennäkään sinne. Teidän touhuamisenne vuoksi en tänään ole ehtinyt edes syödä. Ja mitä myöhemmin joudumme Kirillovin luo, sitä varmempi on asiamme.
Pjotr Stepanovitš meni erikoishuoneeseen. Liputin istuutui vihaisin ja loukkaantunein ilmein syrjemmäksi nojatuoliin ja katseli hänen syöntiänsä. Kului puoli tuntia, ehkäpä enemmänkin. Pjotr Stepanovitš ei hätäillyt, söi hyvin ruokahaluin, soitti tarjoilijaa, vaati toisenlaista sinappia, sitten olutta eikä puhunut sanaakaan. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hän saattoi hoitaa kahta asiaa yht'aikaa — syödä maukkaasti ja vaipua mietiskelyyn. Liputinin viha häntä kohtaan kasvoi siinä määrin, että hän ei jaksanut enää irroittaa katsettansa hänestä. Tämä muistutti jo jonkinlaista hermokohtausta. Hän seurasi jokaista lihanmurusta, jonka Pjotr Stepanovitš vei suuhunsa, vihasi sen vuoksi, että hän leikkasi sitä, pureskeli sitä, imeskeli rasvaisimpia paloja, vihasi jo viimein koko pihviä. Lopulta hänen silmänsä kävivät hämäriksi, päätä alkoi huimata, kuuma ja kylmä karsi vuoroitellen hänen selkäpiitänsä.
— Te ette näy tekevän siellä mitään, lukekaahan tämä! — Pjotr Stepanovitš heitti hänelle jonkin paperin. Liputin lähestyi kynttilää. Paperi oli huonolla käsialalla kirjoitettu täyteen, ja jokaiselta riviltä oli aina jotakin tuhrittu näkymättömäksi. Ennenkuin hän oli saanut siitä vähääkään selvää, Pjotr Stepanovitš oli jo maksanut laskunsa ja teki poislähtöä. Katukäytävällä Liputin ojensi paperin hänelle takaisin.
— Pitäkää se, sanon sitten myöhemmin. Mutta mitä te itse muuten siitä ajattelette?
Liputin aivan vavahti.
— Minun mielestäni… tuonkaltainen julistus on naurettavan joutava.
Viha oli murtanut sulkunsa. Hän tunsi aivan kuin jotkin kädet olisivat siepanneet hänet ja lähteneet häntä kantamaan.
— Jos me teemme päätöksemme, — hän vapisi lievästi koko ruumiiltaan, — ja rupeamme levittämään tuonkaltaisia julistuksia, niin me tuolla typeryydellämme ja asianymmärtämättömyydellämme saamme kaikki halveksimaan itseämme.
— Hm! Olen toista mieltä, — Pjotr Stepanovitš asteli lujin askelin.
— Mutta minäpä ajattelen toisin. Itsekö te todellakin olette tuon sepittänyt?
— Se ei kuulu teihin.
— Luulenpa sen olevan samasta lähteestä kuin tuo runopahainen Kirkas sielu, se jonninjoutava runo, eikä se mitenkään voi olla Herzenin sepittämä.
— Te valehtelette. Runo on hyvä.
— Ihmettelenpä esimerkiksi sitäkin, — Liputin antoi henkensä liitää leikitellen, — miten meille saatetaan edes ehdottaa sellaista toimintaa, joka veisi kaiken epäonnistumiseen. On aivan ymmärrettävää toivoa, että Euroopassa kaikki menisi kumoon, sillä onhan siellä olemassa oikea köyhälistö, mutta mehän olemme täällä vain asianharrastajia, ja minun mielestäni me toistaiseksi yritämme vain heittää sumua toisten silmille.
— Luulin, että olisitte fourieristi.
— Fourier'lla se on toisin, aivan toisin.
— Tiedän, että kaikki on lorua.
— Ei, Fourier'lla ei ole lorua… Suokaa anteeksi, mutta en mitenkään saata uskoa, että toukokuussa saataisiin syntymään kapina.
Liputin otti jo takkinsa napit auki, hänen alkoi olla niin kuuma.
— Riittää jo. Mutta etten tässä unohtaisi, — Pjotr Stepanovitš siirtyi äärettömän kylmäverisesti toiseen asiaan. — Tämä lappu teidän on omakätisesti ladottava ja painettava se. Šatovin kirjapainimen me kaivamme esille, ja te otatte sen vastaan jo huomenna. Koettakaa latoa se mahdollisimman lyhyessä ajassa ja painakaa niin monta kappaletta kuin suinkin sekä levitelkää sitten kaiken talvea. Tarkemmat ohjeet saatte myöhemmin. Niitä täytyy olla mahdollisimman paljon, sillä niitä tullaan vaatimaan toisiinkin paikkoihin.
— E-ei, saatte suoda anteeksi, mutta minä en ota toimittaakseni tällaista, kieltäydyn.
— Ja otatte sen kuitenkin. Toimin keskusjärjestön määräyksestä, ja teidän on toteltava.
— Mutta minäpä luulen, että meidän ulkomaiset keskuksemme ovat unohtaneet tyystin venäläisen todellisuuden ja katkaisseet kaiken suhteensa siihen, ja senvuoksi he vain hourailevat. Luulenpa niinkin, että täällä Venäjällä noiden useiden satojen viisikkojen tilalla ei olekaan muuta kuin me yksin ja ettei minkäännäköistä verkkoakaan ole. — Liputin oli aivan hengästymäisillään.
— Sitäkin inhoittavampaa, että te uskomatta edes itse asiaan olette ruvennut sitä kannattamaan… ja juoksette nyt tuossa vierelläni kuten inhoittava rakkikoira.
— E-en, en minä juokse. Meillä on täysi oikeus erota ja muodostaa oma järjestömme.
— Pöllö! — Pjotr Stepanovitšin ääni jymähti äkkiä ankarana, ja hänen silmänsä leimahtivat.
Molemmat seisoivat jonkin hetken toinen toistansa vastapäätä. Pjotr
Stepanovitš kääntyi viimein ja lähti itsetietoisena äskeistä tietänsä.
Liputinin mieleen sävähti salamana ajatus: »Käännyn ja palaan. Jollen nyt käänny, en palaa koskaan.» Hän kulki kymmenen askelta näin ajatellen, mutta yhdennettätoista ottaessaan hänen mielessään syttyi uusi, uhkarohkea ajatus: hän ei kääntynytkään eikä palannut. He saapuivat Filippovin talon luo, mutta jo sitä lähestyessään he kauempaa kiersivät nurkan taakse, tai paremmin sanoen, tuiki näkymätöntä jalkapolkua pitkin lauta-aidan vieritse, niin että heidän oli jonkin aikaa yritettävä pysytellä jyrkällä ojanrinteellä, jossa eivät jalat tahtoneet pysyä, niin että oli tuon tuostakin haettava tukea aidasta. Vinoon taipuneen lauta-aidan kaikkein pimeimmästä nurkasta Pjotr Stepanovitš irroitti laudan. Näin muodostui aukko, johon hän samassa katosi. Liputin oli ihmeissään, mutta sujuttautui hänkin siitä vuorostaan, ja sen jälkeen lauta asetettiin paikoilleen. Tämä oli sama salainen käytävä, jota myöten Fedjka oli kömpinyt Kirillovin luo.
— Šatovin ei pitäisi saada tietää, että me olemme täällä, — kuiskasi
Pjotr Stepanovitš Liputinille.