III.
Kirillov, kuten tavallisestikin tähän aikaan, istui nahkasohvallaan teen ääressä. Hän ei kohottautunut tulijoita vastaan, mutta muutti asentonsa vieläkin leväperäisemmäksi ja katsahti levottomana tulijoihin.
— Ette ole erehtynyt, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Tulen juuri sen vuoksi.
— Tänäänkö?
— Ei, ei, huomenna… näihin aikoihin.
Hän kiiruhti istuutumaan pöydän luo hiukan levottomana tarkastellen hätääntynyttä Kirillovia. Tämä oli jo muuten ennättänyt rauhoittua ja oli taas kuten tavallisesti.
— Nämä kun eivät tahdo uskoa. Ettehän suutu, että toin tänne Liputinin?
— Tänään en suutu, mutta huomenna tahdon yksin.
— Mutta ei vain aikaisemmin, ei ennen kuin minä tulen, ja sitten minun läsnäollessani.
— Minä en tahtoisi teidän läsnäollessanne.
— Muistattehan luvanneenne allekirjoittaa kaiken, mitä sanelisin teille.
— Minusta on yhdentekevää. Mutta viivyttekö nyt kauan?
— Minun on tavattava muudan henkilö ja oltava täällä puoli tuntia, olipa se sitten teidän mieleenne tai ei. Puolen tunnin ajan minä istun täällä.
Kirillov vaikeni. Liputin oli sillä aikaa asettunut syrjemmäksi, arkkipiispan kuvan alle. Äskeinen uhkarohkea ajatus valtasi yhä enemmän hänen mielensä. Kirillov tuskin huomasi häntä. Liputin oli tuntenut jo kauan Kirillovin teorian ja oli aina hänelle nauranut. Mutta nyt hän istui ääneti ja katseli synkkänä ympärilleen.
— Minäpä en kieltäytyisi teestäkään, — Pjotr Stepanovitš siirsi tuoliansa lähemmäksi. — Söin äsken pihviä ja suorastaan odotin saavani täällä teetä.
— Juokaa, jos tahdotte.
— Aikaisemmin te itse aina sitä tarjoilitte, — huomautti Pjotr
Stepanovitš happamesti.
— Sehän on yhdentekevää. Juokoon Liputinkin.
— E-ei, minä… en voi.
— En tahdo vaiko en voi? — Pjotr Stepanovitš kääntyi nopeasti hänen puoleensa.
— Heidän luonansa minä en rupea, — Liputin kieltäytyi tarkoituksellisen jyrkästi.
Pjotr Stepanovitš rypisti kulmiansa..
— Kajahtaa mystisismille. Piru sen oikein tietää, mitä miehiä te kaikki olette!…
Kukaan ei vastannut hänelle, he olivat vaiti kokonaisen minuutin ajan.
— Tiedän vain yhden asian, — hän lisäsi siten yht'äkkiä jyrkästi, — mitkään ennakkoluulot eivät voi estää ketään meistä täyttämästä velvollisuuttamme.
— Stavrogin onko matkustanut? — Kirillov kysyi.
— On.
— Siinä hän teki oikein.
Pjotr Stepanovitšin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.
— Minusta on yhdentekevää mitä te ajattelette, kunhan vain jokainen pysyy sanassaan.
— Minä pysyn sanassani.
— Olen muuten aina ollut varma siitä, että te täytätte velvollisuutenne kuten ainakin riippumaton ja edistysmielinen mies.
— Mutta te olette naurettavia.
— Se ei tee mitään, olen iloinen voidessani naurattaa teitä. Olen aina iloinen voidessani olla mieliksi.
— Te tahtoisitte mielellänne, että ampuisin itseni, ja pelkäätte, että jos minä yht'äkkiä?
— Katsokaahan, tehän olette itse yhdistänyt suunnitelmanne meidän toimintaamme. Luottaen suunnitelmaanne me olemme nähkääs jo ryhtyneet johonkin, niin että te ette voi nyt enää mitenkään kieltäytyä, sillä muutenhan te olisitte vetänyt meitä nenästä.
— Ei teillä ole oikeutta.
— Ymmärrän, ymmärrän, teillä on täysi vapaus, emmekä me voi mitään, mutta pääasia onkin, että te käytätte tuota täyttä vapauttanne toivomallamme tavalla´…
— Ja minunko on otettava niskaani kaikki ilkityönne?
— Kuulkaahan, Kirillov, ettehän te vain pelkää? Jos aiotte kieltäytyä, niin ilmoittakaa se heti paikalla.
— Minä en pelkää.
— Minä vain sen vuoksi, että te kyselette niin paljon.
— Pianko lähdette?
— Taas te kysytte?
Kirillov katsahti häneen inhon ilmein.
— Nähkääs, — Pjotr Stepanovitš jatkoi puhettaan yhä enemmän vihastuen ja käyden levottomaksi, tapaamatta enää oikeata puheensävyä, — te siis tahdotte, te tahdotte, että minä lähtisin ja että te pääsisitte yksinäisyyteen keskittyäksenne, mutta nämä ovat vaarallisia merkkejä, vaarallisia teille ennen kaikkea. Te tahdotte ajatella paljon. Minun mielestäni olisi parasta olla ajattelematta. Mutta te teette todellakin minut levottomaksi.
— Minusta on pahinta vain se, että sinä hetkenä luonani on sellainen inhoittava ilkiö kuin te.
— No, se nyt on yhdentekevää. Minähän voin mennä siksi aikaa vaikkapa portaille seisomaan. Jos te aiotte kuolla ettekä vielä osaa suhtautua siihen rauhallisemmin, niin… se saattaa jo olla vaarallista. Minähän voin mennä ulkoportaille, ja te voitte olettaa, etten ymmärrä mitään ja että olen määrättömästi teitä alempana oleva ihminen.
— Ei, ette te ole määrättömästi; teillä on lahjoja, mutta on paljon, mitä te ette ymmärrä, sillä olette alhainen ihminen.
— Hauskaa kuulla. Hauskaa kuulla. Johan sanoin, että mielelläni tuotan toisille hauskuutta, etenkin iltaisena hetkenä.
— Ette ymmärrä mitään.
— Te tahdotte sanoa, että minä… joka tapauksessahan kuuntelen teitä kunnioittavasti.
— Te ette voi mitään; ette voi peittää edes pientä vihaanne, vaikka teille onkin epäedullista näyttää sitä. Te suututatte minut, ja entäpä jollen tahdokaan vielä puoleen vuoteen?
Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa.
— En ole ymmärtänyt koskaan yhtään mitään teidän teoriastanne, mutta tiedän, että te ette ole keksinyt sitä meitä varten ja että saatatte sen myös täytäntöön ilman meitä. Tiedän myös, että te ette ota nielaissut aatetta, vaan aate on nielaissut teidät, ettekä te siis enää voi siirtää sitä toistaiseksi.
— Kuinka? Minutko aate nielaissut?
— Aivan niin.
— Minä en ole siis nielaissut aatetta? Se on hyvä. Teillä on hieman järkeä. Mutta te kiusoittelette, ja minä olen ylpeä.
— Sepä oivallista, sepä oivallista. Sitä juuri tarvitaankin, tarvitaan juuri sitä, että olisitte ylpeä.
— Riittää. Te otatte juonut jo, menkää.
— Piru periköön, ei auta muu, — Pjotr Stepanovitš nousi paikaltaan. — Mutta lienee vieläkin liian aikaista. Kuulkaahan, Kirillov, kuulkaahan, teurastajan vaimon luona kai tapaan tuon henkilön, ymmärrättehän? Vai onko hänkin ehkä valehdellut?
— Ette tapaa, sillä hän on täällä eikä siellä.
— Miten niin — täällä, piru vieköön, missä?
— Istuu keittiössä, syö ja juo.
— Kuinka hän on uskaltanut? — Pjotr Stepanovitš punastui harmista. — Hän oli velvollinen odottamaan… loruja! Hänellähän ei ole passia eikä rahaa!
— En tiedä, hän tuli sanomaan hyvästi, on täysissä pukimissa, matkavalmis. Lähtee eikä palaa. Hän sanoi, että olette konna, eikä lupaa odottaa rahojanne.
— Ahaa! Hän pelkää, että minä… No niin, minähän voisin hänet jo nytkin, jos… Missä hän on, keittiössäkö?
Kirillov aukaisi sivuoven, joka vei pikkuruikkuiseen, pimeään huoneeseen. Tästä huoneesta vei kolme porrasaskelmaa alas keittiöön, suoraan siihen väliverholla erotettuun nurkkaukseen, jossa tavallisesti sijaitsi keittäjättären vuode. Täällä nurkassa, pyhäinkuvien alla, maalaamattoman ja kattamattoman pöydän ääressä istui nyt parhaillaan Fedjka. Hänen edessään pöydällä oli puolen tuopin viinapullo, lautasella oli leipää ja savivadissa kylmää lihaa sekä perunoita. Hän söi tätä kylmää ruokaa ja oli jo puolijuovuksissa, mutta istui kuitenkin lyhyt turkki yllään, nähtävästi lähtöön valmiina. Väliseinän toisella puolella porisi kiehuva teekeitin, mikä ei suinkaan ollut aiottu Fedjkaa varten, vaikka Fedjka aina sytytellen puhaltelikin siihen ja oli nyt jo melkein viikon verran joka yö hoidellut sitä »Aleksei Nilytšiä varten, he kun ovat tottuneet siihen, että öisin on teetä saatavana». Uskon varmasti, että lihan samoin kuin perunatkin Kirillov itse oli paistanut Fedjkaa varten jo aamulla, koska hänellä ei ollut keittäjätärtä.
— Mistä sinä tällaista olet saanut päähäsi? — Pjotr Stepanovitš livahti alas. — Miksi et odottanut siellä, missä oli käsketty odottaa?
Ja hän lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään. Fedjka kyyristyi kokoon.
— Odotahan sentään, Pjotr Stepanovitš, odotahan, — sanoi Fedjka hienostelevasti, lausuen jokaisen sanan erikoisen selvästi, — sinun on ennen kaikkea käsitettävä se, että olet nyt hienolla vissiitillä herra Kirillovin, Aleksei Nilytšin luona, jonka saappaita siivoomaan tuskin kelpaisit, sillä sinuun verraten hän on sivistynyt järkimies ja sinä olet kaiken kaikkiaan vain — hyi olkoon! — Ja hienostelevasti hän kuivin suin oli sylkäisevinään nurkkaan päin. Hänessä huomasi röyhkeätä päättäväisyyttä ja jonkinlaista varsin vaarallista teeskenneltyä, rauhallista jaarittelun halua, joka aina käy lopullisen purkauksen edellä. Mutta Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa huomata vaaraa, eikä sellainen olisi soveltunut hänen käsityksiinsä. Päivän tapahtumat ja epäonnistumiset olivat saaneet kokonaan hänen päänsä pyörälle… Liputin katseli uteliaana alas kolmen askelman korkeudelta, pimeästä nurkkasesta.
— Tahdotko, vai etkö tahdo saada oikeata passia ja kosolti rahaa voidaksesi matkustaa, minne on käsketty? Tahdotko vai etkö tahdo?
— Näetkös, Pjotr Stepanovitš, sinä olet alusta alkaen yrittänyt pettää minua, ja senvuoksi sinä minun mielestäni oletkin aivan täysi lurjus. Tismalleen samanlainen kuin inhoittava ihmistäi, — kas, sellaisena minä sinua pidän. Lupasit minulle viattomasta verestä paljon rahaa ja vannoit herra Stavrogininkin puolesta, siitäkin huolimatta, että kaikki oli vain sinun omaa kehnouttasi. En ole pisarankaan vertaa ottanut siihen osaa, puolestatoista tuhannesta puhumattakaan, ja herra Stavrogin on läimähdytellyt sinua jo molemmille poskille, minkä me jo varsin hyvin tiedämme. Nyt sinä uudelleen uhkailet ja tarjoilet rahoja, mutta minkä vuoksi — kas, siitä vaikenet. Mutta minäpä mielin, että aikonet kai lähettää minut Pietariin kostamaan vihaasi, jota tunnet herra Stavroginia, Nikolai Vsevolodovitšiä kohtaan, koskapa luotat minun herkkäuskoisuuteeni. Ja tämän vuoksi juuri sinä itse oletkin murhaaja. Ja tiedätkö, mitä ansaitsisit jo yksistään siitä pykälästä, että olet saastaisuudessasi lakannut uskomasta itse Jumalaan, kaiken Luojaan? Tämähän on aivan samaa, kuin jos olisit epäjumalanpalvelija, ja kuulut siis samaan ryhmään kuin tataari tai mordvalainen. Aleksei Nilytš, koskapa on filosofi, on kai sinulle selittänyt, mikä on totinen Jumala, Herra Luoja, sekä myös sen, miten maailma on luotu, selvitellyt kaiken tulevaisenkin, kaiken olevaisen uudelleensyntymä sen, samoin kuin Ilmestyskirjan kaikki pedotkin. Mutta sinä, kuten järjetön epäjumala, olet mykkänä ja kuurona vastustanut ja saattanut samaan tilaan vänrikki Ertelevinkin, aivan samoin kuin tekee tuo julma viettelijäkin, jota ateistiksi sanotaan…
— Ah, sinä, humalainen sika! Itse hamuilee poveensa pyhäinkuvia ja kuitenkin on julistavinaan Jumalan lakia!
— Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, olen tosin niitä hamuillut, mutta minähän otin niistä vain »helmikit», ja mistäpä sinä sen tiedät, ehkäpä minun kyyneleni on Kaikkivaltiaan ahjossa sinä samaisena hetkenä muuttanut muotoansa kärsimän! vääryyden vuoksi, koskapa olen aivan tismalleen se samainen orpo-rukka, joka ei omista kiveäkään, jolle hän päänsä kallistaisi. Oletkohan lukenut kirjoista, mitenkä kerrankin muinaisina aikoina muudan kauppias, aivan samoin kyynelissä huokaillessaan ja rukoillessaan, anasti Pyhältä Neitsyeltä tämän pyhimyskehästä helmen, ja miten hän sitten kaiken kansan nähden polvistuneena palautti koko sen hinnan kuvan juureen sekä miten Pyhä Äiti Puolustajamme kaikkien ihmisten nähden peitti hänet viittansa liepeellä, niin että tästä niihin aikoihin syntyi suorastaan ihme, ja esivallan toimesta annettiin käsky merkitä kirjoihin tämä tapaus aivan tismalleen. Mutta sinäpä päästit hiiren, häpäisit siis itse Jumalan sormea. Ja jollet olisi ollut minun herrani jo syntymästäni saakka, herra, jota jo poikasena näillä käsilläni kantelin, niin sellaisena, kuin nyt olen, tekisin sinusta lopun, liikahtamattakaan paikaltani.
Pjotr Stepanovitš joutui hirveään raivoon.
— Sano, näitkö tänään Stavroginin?
— Sitä sinä et rohkene minulta kysyä koskaan. Herra Stavrogin katselee sinuun ihmetellen, ja vaikka hän toiveissaan olisikin sinua alempana, hän ei kuitenkaan ole antanut määräystä, vielä vähemmän rahaa. Sinä olet minut pettänyt.
— Rahat sinä saat, ja nuo kaksituhatta samoin, sitten Pietarissa, koko summan samalla kertaa, ja saatpa enemmänkin.
— Sinä, herttaiseni, valehtelet, ja oikein naurattaa katsella sinua, niin olet herkkäuskoinen. Sinuun verrattuna herra Stavrogin seisoo aivan kuin portailla, ja sinä räyskit häntä kohden alhaalta käsin kuten tyhmä koiranpenikka, sill'aikaa kuin hänen mielestänsä olisi jo liian suuri kunnianosoitus sekin, jos hän sieltä ylhäältä sylkäistä ruiskauttaisi päällesi.
— Mutta tiedätkö sinä, — Pjotr Stepanovitš vimmastui, — että minä sinua heittiötä en päästä täältä askeltakaan, vaan vien sinut suoraan poliisin haltuun.
Fedjka hypähti seisomaan, ja hänen silmänsä välähtivät raivosta. Pjotr Stepanovitš sieppasi revolverin. Tapahtui pikainen ja inhoittava näytelmä: ennenkuin Pjotr Stepanovitš oli ennättänyt kohottaa häntä kohti revolverinsa, Fedjka oli jo samassa ponnahtanut ja lyönyt häntä kaikin voimin poskelle. Samana hetkenä kajahti toinenkin kauhea lyönti, sen jälkeen kolmas, neljäs ja yhä samalle poskelle. Pjotr Stepanovitš hölmistyi, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, hän yritti mutista jotakin ja romahti samassa pitkin pituuttaan lattialle..
— Kas, siinä on teille, ottakaa hänet nyt! — Fedjka kiljaisi voitonvarmuus äänessään, sieppasi rahin alta lippalakkinsa ja myttynsä sekä katosi. Pjotr Stepanovitš korahteli tunnottomana. Liputin ajatteli jo, että oli tapahtunut murha. Kirillov juoksahti tuota pikaa keittiöön.
— Valelkaa vedellä! — hän huudahti ja ammennettuaan jollakin rauta-astialla sangosta vettä; kaatoi sen tämän päähän. Pjotr Stepanovitš liikahti, kohotti päätänsä, nousi istumaan ja katseli mitään ymmärtämättä eteensä.
— No, miltä tuntuu? — kysäsi Kirillov. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen tarkkaavaisesti kuitenkaan tuntematta häntä. Mutta huomattuaan keittiöstä kurkistelevan Liputinin hän hymähti ilkeästi ja hypähti samassa pystyyn siepattuaan lattialta revolverinsa.
— Jos teidän päähänne pälkähtää huomenna karata, kuten teki Stavrogin roisto, — ja hän hyökkäsi vimmoissaan Kirillovia kohti aivan kalpeana, änkyttäen, voimatta lausua selvään sanoja, — niin minä hirtän teidät kuten kärpäsen… vaikka toisella puolen maapalloa… murskaan… ymmärrättekö!
Ja hän tähtäsi Kirillovia revolverillaan suoraan otsaan, mutta samassa hän taas näkyi muistavan jotain ja antoi kätensä vaipua alas, vei revolverin taskuunsa ja sanomatta sanaakaan juoksi pois talosta. Liputin lähti hänen jälkeensä. He sujuttautuivat taas äsken mainitusta läpikulkupaikasta ja kulkivat notkelman reunaa myöten pidellen kiinni aidasta, Pjotr Stepanovitš alkoi taas harppailla nopeasti poikkikatua myöten, niin että Liputin tuskin jaksoi seurata häntä. Ensimmäisessä kadunristeyksessä hän äkkiä pysähtyi.
— Mitä nyt? — hän kääntyi vetoavasti Liputinin puoleen.
Liputin muisti revolverin olemassaolon ja vapisi yhä vielä äskeistä näytelmää muistellessaan, mutta kuitenkin livahti hänen kieleltänsä äkkiä:
— Luulenpa… luulenpa, että Taškentissa mielet kuohui… mutta ehkä ylioppilasta ei sittenkään odoteta niin perin kärsimättömästi…
Näittekö, mitä Fedjka joi keittiössä?…
— Mitä joi? Viinaa tietysti.
— No, tietäkää siis, että hän viimeisen kerran elämässään joi viinaa. Kehoitan teitä pitämään tämän mielessänne tulevaisen varalta. Mutta nyt hävitkää hiiteen, en tarvitse teitä ennen kuin huomenna. Mutta varokaa tekemästä tyhmyyksiä.
Liputin livisti kotiinsa pää kolmantena jalkana.