IV.
Hänellä oli ollut varattuna jo kauan vieraalle nimelle otettu passi. Omituista oli ajatella, että tämä täsmällinen ihmispahainen, pikkumainen perhetyranni, joka tapauksessa virkamies (vaikka olikin fourieristi) ja päällepäätteeksi vielä kapitalisti ja koronkiskuri, — oli jo aikoja sitten hautonut mielessään haaveellisia kuvitelmia ja hankkinut kaiken varalta itselleen tämän passin livahtaakseen sen avulla ulkomaille, jos… hän siis piti mahdollisena tätä »jos'ia»! Eihän hän tietenkään itse olisi koskaan osannut määritellä, mitä tämä jos saattoi merkitä…
Mutta nyt se oli tullut määritellyksi aivan kuin itsestään ja aivan odottamattomalla tavalla. Se rohkea ajatus, joka oli ollut hänen mielessään Kirillovin luo tultaessa sen jälkeen, kuin hän oli kuullut Pjotr Stepanovitšin sättivän häntä kadulla »pöllöksi», oli nimittäin se, että hän huomenna heti aamun koittaessa jättäisi kaiken ja yrittäisi lähteä ulkomaille! Sen, joka ei usko, että tällaisia fantastisia yrityksiä saattaa tapahtua meidän niin perin tavallisessa todellisuudessamme, vieläpä yhä nytkin, sen ei tarvitsisi, saadakseen tästä varmuutta, tehdä muuta kuin ottaa selvä kaikkien ulkomailla oleskelevien venäläisten emigranttien elämäkerroista. Ei ainoankaan sellaisen matka ole ollut viisaammin ja todellisemmin perusteltu. Kaikkialla voi havaita samaa hillitöntä harhakuvien valtaa eikä muuta mitään.
Tultuaan kotiin hän ensiksi lukitsi huoneensa oven, otti esiin matkalaukun ja alkoi suonenvedontapaisesti nytkähdellen hankkiutua matkalle. Hänen päähuolensa olivat — rahat, se, kuinka paljon niitä olisi otettava ja miten hän ehtisi ne pelastaa. Nimenomaan pelastaa, sillä hänen käsityksensä mukaan oli mahdotonta enää viivytellä hetkeäkään ja ennen aamunkoittoa oli ehdittävä jo valtatielle. Ei hän tietänyt sitäkään, miten hän kävisi rautatievaunuun. Hän päätteli hämärästi, että olisi noustava junaan joko toisella tai kolmannella isommalla asemalla kaupungista lukien, ja sinne saakka oli mentävä vaikkapa jalkaisin. Näin hän vaistomaisesti ja koneentapaisesti yritti hyöriä matkalaukkunsa ääressä kokonainen ajatuskimppu päässään, mutta — pysähtyikin kesken kaiken, heitti kaiken sikseen ja surkeasti valittaen heittäytyi pitkäkseen sohvalle.
Hän tunsi ja käsitti selvästi, että hän ehkä kylläkin pakenisi, mutta mikä ratkaisisi kysymyksen, oliko hänen paettava ennen vaiko jälkeen Šatovin tapahtuman? Hän oli jo aivan voimaton. Hänessä oli vain paljas tunteeton ruumis, jatkuvaisuuden lain vallassa oleva massa, hänet sai liikkeelle vain jokin syrjäinen peloittava voima, ja vaikka hänellä olikin ulkomaanpassi, vaikka hän olisikin saattanut paeta Šatovia (sillä minkä muun vuoksi hänellä olisi ollut syytä kiiruhtaa?), niin hän tiesi, että hän ei kuitenkaan pakenisi ennen Šatovia, ei menisi Šatovia pakoon, vaan että se nimenomaan tapahtuisi Šatovin jälkeen ja että kaikki tuo on jo ennakolta päätetty sekä varustettu allekirjoituksella ja sinetillä. Tuskin siedettävässä tuskassaan vuoroin valitellen ja taas vaieten, joka hetki vapisten ja itseänsä ihmetellen, hän elää retuutteli näin jotenkuten lukkojen takana, maaten pitkällään sohvalla, aina yhteentoista saakka seuraavan päivän aamuun asti, ja kas silloin tulikin äkkiä odotettu sysäys, joka antoi suunnan hänen päätökselleen. Kello yhdeltätoista hän oli tuskin tullut huoneestaan omaistensa luo, kun hän äkkiä sai tietää, että rosvo, karannut pakkotyövanki Fedjka, joka saattoi jokaisen kauhun valtaan, kirkkojen ryöstäjä, äskeinen murhaaja ja murhapolttaja, jota poliisi jo seuraili, mutta jota se ei vielä kuitenkaan ollut saanut kiinni, oli löydetty aamunkoitteessa murhattuna seitsemän virstan päästä kaupungista, valtatieltä siitä kohdasta, josta tie haaraantuu Zaharjinin syrjäkylään, ja että siitä puhuu nyt jo koko kaupunki. Silloin hän lähti suin päin kotoansa ottamaan asiasta tarkempaa selvää ja saikin tietää ensiksikin sen, että Fedjka oli löydetty murskatuin päin, että hänet merkeistä päättäen oli ryöstetty, ja toiseksi, että poliisilla oli täysi syy, jopa muutamia aivan varmoja todisteitakin epäillä, että hänen murhaajansa oli špigulinilainen Fomka, se samainen, joka nähtävästi oli ollut hänen rikostoverinansa Lebjadkinien murhassa ja samoin poltossa, ja että heidän kesken oli syntynyt riita jo matkalla suurista rahoista, jotka oli anastettu Lebjadkinilta ja jotka muka Fedjka oli jonnekin piilottanut… Liputin käväisi myös Pjotr Stepanovitšin asunnossa ja sai takaportailta käsin salaa tietää, että Pjotr Stepanovitš oli tosin palannut eilen illalla kotiin noin puoliyön jälkeen, kello yhdeltä, mutta sen jälkeen hän oli suvainnut nukkua rauhallisesti kotonansa koko yön, aina kello kahdeksaan asti aamulla. Tietenkään ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että Fedjka-rosvon kuolema oli kaikkein tavallisimpia ja että tämänkaltainen asiain ratkaisu useimmiten juuri päättää senkaltaisten uran, mutta omituisesti sattuivat kuitenkin tämän tapahtuman kanssa yhteen nuo kohtalokkaat sanat, että Fedjka muka »viimeisen kerran tänä iltana joi viinaa». Tämä ennustus oli käynyt niin merkillisen nopeasti toteen, että Liputin oli yht'äkkiä lakannut epäilemästä. Sysäys oli annettu. Oli kuin kivi olisi pudonnut hänen päällensä ja murskannut hänet ainiaksi. Palattuaan kotiinsa hän äänettömänä potkaisi jalallansa matkalaukkunsa vuoteen alle, ja illalla hän jo ensimmäisenä ilmestyi määrähetkenä sovitulle paikalle tapaamaan Šatovia, tosin yhä vieläkin pitäen passia kädessään…