I.
Katastrofi, jossa Liza ja Marja Timofejevna olivat heittäneet henkensä, oli vaikuttanut Šatoviin hyvin masentavasti. Mainitsin jo, että sinä samana aamuna olin tavannut hänet ja että hän ei näyttänyt olleen oikein järjissään. Muun muassa hän oli, mainitsin jo sen, edellisenä iltana noin yhdeksän aikoihin (siis kolme tuntia ennen tulipalon alkua), ollut Marja Timofejevnan luona. Aamulla hän oli käynyt katsomassa ruumiita, mutta sikäli kuin tiedän, hän ei tänä aamua ollut vielä suostunut antamaan minkäänlaisia todistuksia. Mutta ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, hänen sielussaan oli alkanut riehua todellinen myrsky, ja… ja, ja voinpa sen sanoa melkein varmasti, hänellä oli hämärissä jo sellainenkin hetki, jolloin hän aikoi nousta, lähteä ja — ilmaista kaiken. Mitä oli tuo kaikki — sen vain hän yksin tiesi. Tuskin hän olisi sillä saanut mitään aikaan, olisihan vain ilmaissut itsensä. Hänellä ei ollut minkäänlaisia todistuksia voidakseen tehdä minkäänlaisia ilmiantoja tapahtuneen ilkityön suhteen, eikä hänellä itsellänsäkään ollut oikeastaan muita kuin sangen hämäriä arveluita, joiden todenperäisyydestä vain hänellä itsellään oli täysi varmuus. Mutta hän oli valmis itse tuhoutumaan voidakseen vain »murskata ilkiöt», nämä olivat hänen omia sanojansa. Pjotr Stepanovitš oli osunut oikeaan olettaessaan hänellä olleen tällaisia pyrkimyksiä ja tiesi hyvin itsekin uskaltavansa liikoja siirtäessään kauhean aikeensa täytäntöönpanon huomiseen. Hänen puoleltansa tässä oli taas kuten tavallisesti äärettömän paljon itseluottamusta sekä halveksumista kaikkia noita »nilviäisiä» ja erikoisesti juuri Šatovia kohtaan. Hän oli jo kauan halveksinut Šatovia, tämän »itkuherkkää idioottimaisuutta», kuten hän ulkomailla ollessaan oli itse hänestä sanonut, — ja oli aina lujasti uskonut voivansa hallita täysin tätä perin yksinkertaista miestä. Siksi häntä ei saanutkaan tänä päivänä päästää näkyvistä, ja vaaran uhatessa oli heti katkaistava hänen tiensä. Ja kuitenkin pelasti nämä »ilkiöt» vielä vähäksi aikaa eräs aivan odottamaton tapaus, jota he eivät ollenkaan osanneet ottaa lukuun…
Noin kello kahdeksan aikoihin illalla (siihen samaan aikaan, kuin meikäläiset kokoontuivat Erkelin luo ja odottelivat Pjotr Stepanovitšia vihoissaan ja levottomina) Šatov, jota vaivasi päänkipu ja lievä vilunhorkka, lepäsi pitkänään vuoteessaan pimeydessä, jota ei edes kynttilä valaissut. Häntä kiusasi epätietoisuus, hän oli vihoissaan, yritti tehdä päätöksensä, mutta ei pystynyt siihenkään lopullisesti ja aavisti, kirouksen noustessa hänen huulillensa, että hän ei taaskaan pääsisi mihinkään tulokseen. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin silmänräpäykseksi uinahti kevyesti ja näki unta, joka muistutti melkein painajaista. Hän uneksi, että hänet oli köytetty nuorin vuoteeseen, että hän oli takertunut niihin eikä voinut liikahtaakaan, vaikka koko talo jymähteli kauheista iskuista, jotka kumahtelivat lauta-aitaan, porttiin, hänen oveensa, Kirillovin hallussa olevaan sivurakennukseen, niin että koko talo vavahteli, ja kaukaa kuului jokin tuttu, valittava, tuskallisia muistoja herättävä ääni, joka kutsui häntä. Yhtäkkiä hän havahtui ja kohottautui puoleksi vuoteeltaan. Ihmeekseen hän silloin kuuli, että porttiin todellakin lyötiin, mutta ei likimainkaan niin kovasti, kuin miltä se oli tuntunut unessa. Lyönnit olivat tiheitä ja itsepäisiä, ja omituinen »tuskanpurema» ääni, joka ei kuitenkaan ollut vähääkään valittava, vaan päinvastoin kärsimätön ja kiukkuinen, kajahteli yhä alhaalta portin luota sotkeutuen tuon tuostakin toiseen hieman pidättyvämpään ja aivan tavalliseen ääneen. Hän hypähti, avasi tuuletusruudun ja pisti siitä ulos päänsä.
— Ken siellä? — hän kysäisi aivan säikähdyksestä jäykistyneenä.
— Jos te olette Šatov, — vastattiin hänelle alhaalta jyrkästi ja lujasti — niin suvaitkaa, olkaa hyvä, ilmoittaa suoraan ja rehellisesti, suostutteko päästämään minut sisään?
Aivan oikein: hän oli todellakin tuntenut tuon äänen!
— Marie!… Sinäkö?
— Minä, minä, Marie Šatova, ja vakuutan teille, etten enää hetkeäkään voi pidättää täällä ajuria.
— Heti paikalla… haen vain kynttilän, — huudahti Šatov heikosti. Hän syöksyi etsimään tulitikkuja, mutta kuten tällaisissa tapauksissa on tavallista, tulitikut eivät mitenkään löytyneet. Hän pudotti kynttilänjalan kynttilöineen lattialle, ja kun alhaalta taas kajahti kärsimätön ääni, hän jätti kaiken sikseen ja pää edellä lensi lentämällä jyrkkiä portaita alas avaamaan ulkoporttia.
— Olkaapa hyvä, pidelkää matkalaukkua, kunnes pääsen erilleni tuosta tolvanasta, näin sanoen hänet otti vastaan alhaalla rouva Marie Šatova ja työnsi hänen käteensä jokseenkin keveän, dresdeniläistä tekoa olevan halvan, purjekankaisen käsilaukun, joka oli koristeltu pronssinauloilla. Rouva itse kääntyi taas kiukkuisena ajurin puoleen.
— Rohkenenpa teille huomauttaa, että pyydätte liikoja. Siihen, että te suvaitsitte kuljetella minua tunnin verran liikaa täkäläisiä likaisia katuja pitkin, olette syypää yksin te, sillä ette te kai tietänyt itsekään, missä oli tämä typerä katu ja tämä hölmönnäköinen talo. Suvaitkaa periä kolmekymmentä kopeekkaanne, ja saatte olla aivan varma siitä, etten anna enempää.
— Voi, rouvakultaseni, itsehän sinä osoittelit
Taivaaseenastumisenkatua, ja tämähän on Jumalanilmestyksenkatu.
Taivaaseenastumisenkatu on näiltä mailta kaukana. Saitte vain suotta
valakkani höyryämään.
— Taivaaseenastumisenkatu, Jumalanilmestyksenkatu… kaikki nämä typerät nimitykset pitäisi teillä olla paremmin selvillä, koska olette täkäläinen, ja sen lisäksi ette ole oikeassakaan: ennen kaikkea minä mainitsin teille, että oli kysymys Filippovin talosta, ja tehän vakuutitte varmasti sen tuntevanne. Jos haluatte, niin saatte syyttää minua huomenna sovintokäräjillä, mutta nyt pyydän teitä jättämään minut rauhaan.
— Kas, kas tässä vielä viisi kopeekkaa. — Šatov sieppasi nopeasti taskustaan viisikopeekkaisen ja viskasi sen ajurille.
— Anteeksi, pyydän, ette saa tehdä sitä! — mme Šatovin sisu kiehahti, mutta ajuri oli jo lähtenyt »valakkoineen» liikkeelle, ja Šatov oli siepannut häntä kädestä ja vienyt hänet muassansa portista sisään.
— Kiiruhda, Marie, kiiruhda… tämähän on joutavaa — kuinka märkä sinä olet. Varovaisemmin, tästä täytyy kohota, — kuinka harmillista, ettei ole tulta, — portaat ovat jyrkät, pitele minusta lujemmin, lujemmin, kas näin, tässä on hökkelini. Suo anteeksi, minulla ei ole tulta, odotahan hetkinen!
Hän nosti maasta kynttilänjalan, mutta tulitikkuja hän ei vielä voinut löytää pitkään aikaan. Rouva Šatova seisoi odottavana, liikkumattomana ja ääneti keskellä huonetta.
— Jumalan kiitos, viimeinkin! — Šatov huudahti iloisesti saatuaan huoneensa vihdoinkin valaistuksi. Marja Šatova tarkasti nopeasti silmillään asunnon.
— Minulle kerrottiin, että te asutte kurjasti, mutta en kuitenkaan luullut, että te tällä tavalla, — ja inhonsekaisin ilmein hän lähti vuodetta kohti.
— Oh, kylläpä väsyttääkin! — voimattomana hän istahti kovalle vuoteelle. — Pankaa matkalaukku jonnekin ja käykää istumaan tuolille. Vaikka samantekevää, mihin käytte, kunhan ette vain pyöri tuossa silmissäni. Tulen luoksenne vain joksikin aikaa, kunnes saan työtä, sillä enhän tunne oloja täällä, eikä minulla ole rahaakaan. Mutta jos tuotan teille häiriötä, niin olkaa hyvä, taaskin pyydän teitä sanomaan suoraan, kuten olette velvollinen tekemään, jos kerran olette rehellinen mies. Voinhan minä huomenna jotakin myydä, niin että saan hotellilaskun suoritetuksi, mutta hotelliin suvainnette sentään saattaa minut… Voi, kuinka väsynyt olen.
Šatov aivan vapisi.
— Ei sinun tarvitse, Marie, ei tarvitse mennä hotelliin! Mihin hotelliin? Miksi? Miksi?
Hän risti kätensä aivan kuin olisi rukoillut.
— No niin, vaikka tullaankin toimeen ilman hotellia, niin kuitenkin on välttämätöntä saada asia selväksi. Muistattehan kai, Šatov, että me elimme kaksi viikkoa ja muutamia päiviä aviossa keskenämme Genevessä ja että siitä nyt on jo kolme vuotta, kun me, muuten ilman minkäänlaista riitaa, erosimme. Mutta älkää luulkokaan, että olen nyt palannut uudistaakseni nuo senaikuiset tyhmyydet. Olen palannut hakemaan työtä, ja jos olenkin tullut suoraan tähän kaupunkiin, niin olen tehnyt sen vain siksi, että minusta on kaikki yhdentekevää. En tullut suinkaan tänne katuakseni jotakin, suvaitkaa olla luulematta sellaisia typeryyksiä.
— Oo, Marie! Tämä on turhaa, aivan turhaa! — Šatov murahti tuskin kuuluvasti.
— Jos kerran asia on niin, jos kerran olette niin kehittynyt, että saatatte ymmärtää sellaistakin, niin rohkenen lisätä, että kääntyessäni täten teidän puoleenne ja tullessani näin teidän asuntoonne teen sen osaksi siitäkin syystä, etten suinkaan ole koskaan pitänyt teitä roistona, vaan ehkäpä kaikkia muita… ilkiöitä… parempana!
Hänen silmänsä leimusivat. Hän oli varmaankin saanut kärsiä jonkinlaisten »ilkiöiden» vuoksi.
— Ja pyydän, olkaa aivan varma siitä, etten ollenkaan pilkannut teitä ilmoittaessani äsken, että olette mielestäni muita parempi. Puhuin suoraan, koristelematta, enkä siedäkään muunlaista. Siitä huolimatta kaikki tämä on lorua. Olen aina uskonut, että teillä olisi tarpeeksi järkeä olla kyllästyttämättä toista… Oh, riittää jo, väsyttää!
Ja hän katsahti Šatoviin pitkään, kiusaantuneesti ja väsyneesti. Šatov seisoi pelokkaana hänen edessään, viiden askelen päässä hänestä, huoneen toisella puolella, mutta kuunteli kuitenkin häntä jokin uusi ja ennen olematon kirkastus kasvoillaan. Tämä voimakas, karkeasyinen mies, jonka turkki oli aina pörrössä, oli yht'äkkiä pehmentynyt ja jollakin tavoin kirkastunut. Hänen sielussaan värähti odottamattomasti jokin aivan outo kieli. Kolme vuotta kestänyt ero, joka oli seurannut rikkoutunutta avioliittoa, ei ollut tuhonnut mitään hänen sielussaan. Ja ehkäpä hän jok'ikinen päivä näinä kolmena vuotena olikin vain haaveillut hänestä, rakkaasta olennosta, joka joskus kerran oli ehkä sanonut hänelle: »rakastan». Koska tunnen Šatovin, voin sanoa jokseenkin varmasti, että hän tuskin koskaan olisi saattanut kuvitellakaan jonkun naisen sanovan hänelle: »rakastan». Hän oli puhdasmielinen ja kaino aivan äärimmäisyyteen saakka, piti itseään suorastaan epäsikiönä, inhosi kasvojansa ja luonnettansa, piti itseänsä jonakuna ihmeellisenä hirviönä, jota olisi saattanut näytellä vaikkapa rahasta markkinoilla. Tästä johtui, että hän piti korkeimpana avuna rehellisyyttä, ja vakaumuksissaan hän hipoi jo suorastaan fanaattisuutta, oli yrmeä, ylpeä, äksy ja vähäpuheinen. Mutta tämä ainoa olento, joka oli rakastanut häntä kahden viikon ajan (hän oli aina, aina uskonut, että asia oli niin), tämä olento, jonka hän aina oli asettanut itseänsä paljon korkeammalle, siitäkin huolimatta, ettei ollenkaan sulkenut silmiänsä hänen hairahduksiltansa, olento, jolle hän olisi saattanut antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken (vaikka mistään sellaisesta ei oikeastaan voinut olla kysymystäkään, hän päinvastoin luuli jotakin päinvastaista, mistä johtui, että hän tunsi itse olevansa jollakin tavoin syyllinen), tämä nainen, tämä Marja Šatova, oli taas hänen kodissaan, taas hänen luonansa, sitähän oli suorastaan mahdotonta käsittää! Hän oli niin kovin hämmästynyt, tähän tapahtumaan sisältyi hänen mielestänsä jotakin perin kauheata ja samalla niin äärettömät määrät onnea, että hän ei tietenkään voinut, ehkäpä ei tahtonutkaan, ei ainakaan rohjennut havahtua täysin sitä tajuamaan. Tämä oli unta. Mutta kun Marie katsahti häneen kiusaantuneesti, hän ymmärsi äkkiä, että tuo hänen rakastamansa olento kärsi, ehkäpä häntä oli loukattukin. Hänen sydäntänsä ahdisti. Kipein ilmein hänen katseensa viipyi tämän piirteissä: Jo kauan sitten ensi nuoruuden hohde oli kadonnut näistä väsyneistä kasvoista. Tosin hän oli yhä vieläkin sangen sievä, — ainakin Šhatovin silmissä hän, kuten ennenkin, oli suorastaan kaunotar. (Itse asiassa Marie oli noin kaksikymmenviisivuotias nainen, hyvin lujarakenteinen, keskikokoinen, Šatoviakin pitempi, hänellä oli tummanruskeat, tuuheat hiukset, kalpeat, soikeat kasvot, suuret, tummat silmät, jotka välähtelivät nyt kuumeesta kiiltävinä.) Mutta entinen kevytmielisen rehevä ja suora elämäntarmo, jonka hän niin hyvin tunsi, oli muuttunut synkäksi ärtyneisyydeksi, pettymykseksi, melkeinpä kyynillisyydeksi, johon hän ei ollut edes itse tottunut ja joka häntä itseäänkin näytti kiusaavan. Mutta pääasia oli, että hän oli sairas, sen Šatov näki aivan selvästi. Huolimatta pelostansa, jota hän tunsi Marieta kohtaan, hän kuitenkin lähestyi tätä ja otti tämän molemmat kädet omiinsa.
— Marie… tiedätkö, sinä olet ehkä hyvinkin väsynyt. Jumalan tähden, älä suutu… jospa sinä suostuisit… esimerkiksi… vaikkapa teetä… vai mitä? Tee vahvistaa, vai mitä? Jospa suostuisit!…
— Mitä tässä on suostumista, tietenkin minä suostun, millainen lapsi te olette yhä vielä. Jos kerran sitä on saatavissa, niin antakaa. Kuinka ahdasta täällä on! Kuinka teillä on kylmä!
— Voi, tuon heti puita, puita… puita minulla on! — Šatov alkoi kävellä edestakaisin; — puita, se on, no… muuten, teetä minä aivan heti, — hän viittasi kädellään, aivan kuin olisi epätoivoissaan tehnyt jonkin päätöksen, ja sieppasi lippalakkinsa.
— Minne nyt? Teillä ei siis ole kotona teetä? — Sitä tulee, tulee, tulee, heti tulee kaikkea… minä… — hän sieppasi hyllyltä revolverin. Minä myyn heti tämän revolverin… tai panttaan sen…
— Mitä tyhmyyksiä ja miten kauan kaikki tuo kestää! Ottakaa nämä rahani, jos kerran teillä ei ole mitään. Tässä lienee kahdeksankymmentä kopeekkaa, siinä kaikki. Teillähän on täällä kuin hullujenhuoneessa.
— Älä sinä, ei sinun rahojasi tarvita, tulen heti, odota hetkinen, minä ilman revolveriakin…
Ja hän syöksyi suoraa päätä Kirillovin luo. Tämä kaikki tapahtui nähtävästi kahta tuntia ennen sitä, kuin Pjotr Stepanovitš Liputinin keralla oli tullut Kirillovin luo. Šatov ja Kirillov, vaikka asuivatkin samassa talossa, eivät juuri koskaan tavanneet toisiansa, ja jos tapasivatkin, niin eivät tervehtineet toisiansa eivätkä puhelleet keskenänsä. He olivat näet »loikoilleet» yhdessä liian pitkät ajat Amerikassa ollessaan.
— Kirillov, teillä on aina teetä. Onko teillä parhaillaan valmiina teetä ja teekeitin?
Kirillov, joka käveli edestakaisin huoneessa (hänen tapanaan oli kävellä kaiken yötä nurkasta nurkkaan), pysähtyi samassa ja katsahti tarkkaavaisena sisään syöksähtänyttä ilmaisematta muuten erikoisempaa ihmetystä.
— Teetä on, sokeria on, ja teekeitin on. Mutta teekeitintä ei tarvita, tee on kuumaa. Istukaa ja juokaa vain.
— Kirillov, me loikoilimme yhdessä Amerikassa… Vaimo tuli luokseni…
Minä… Antakaa teetä… Täytyisi saada teekeitin.
— Jos kerran vaimo, niin täytyy myös teekeitin. Mutta teekeitin myöhemmin. Minulla on kaksi. Mutta nyt ottakaa pöydältä teekannu, kuumaa, aivan kuumaa. Ottakaa kaikki. Ottakaa sokeri! Kaikki. Leipä… Leipää on paljon. Kaikki. On vasikanlihaa. Rupla rahaa.
— Anna, ystäväni, saat takaisin huomenna! Ah, Kirillov!
— Sekö vaimo, joka Sveitsissä? Se on hyvä. Ja se, että tulitte noin, sekin on hyvä.
— Kirillov! — Šatov huudahti siepaten kainaloonsa teekannun ja molempiin käsiinsä sokeria ja leipää. — Kirillov! — Jospa te voisitte luopua kauheista kuvitelmistanne ja jättää ateistiset houreenne… Voi, millainen ihminen te olisittekaan, Kirillov.
— Näin, että rakastatte vaimoa Sveitsin jälkeenkin. Se on hyvä, että
Sveitsin jälkeenkin. Kun tulee tarvis teetä, tulkaa taas. Tulkaa kaiken
yötä, en nuku ollenkaan. Teekeitin joutuu. Ottakaa rupla, kas tässä.
Menkää vaimon luo, minä jään ja ajattelen teitä sekä vaimoa.
Marie Šatova oli nähtävästi tyytyväinen, että kaikki kävi nopeasti, ja alkoi ahnaasti juoda teetä, mutta teekeitintä hakemaan Šatovin ei enää tarvinnut lähteä. Hän joi kaiken kaikkiaan puoli kupillista ja nielaisi vain pienen murusen leipää. Vasikanlihasta hän kieltäytyi inhon ja kiukun ilmein.
— Sinä olet sairas, Marie, kaikki tuo sinussa on sairaalloista… — huomautti Šatov arasti puuhaillen arkana hänen äärellään.
— Tietenkin olen sairas, mutta istuutukaa, olkaa hyvä. Mistä te sieppasitte teen, kun teillä ei ollut?
Šatov kertoi Kirillovista kevyesti, lyhyesti. Marja oli kuullut jotakin hänestä.
— Tiedän, että hän on hullu. Riittää jo; ei niitä ole niinkään vähän, tuollaisia hölmöjä! Te olette siis ollut Amerikassa? Kuulin siitä, te kirjoititte.
— Niin, minä… kirjoitin Pariisiin.
— Riittää, ja pyydän, ei mitään siitä muusta. Oletteko vakaumukseltanne slavofiili?
— En voi oikeastaan sanoa, että minä… Koska on mahdotonta olla venäläinen, niin minusta on tullut slavofiili, — hän hymähti väkinäisesti, suu vetäytyi kieroon, hän oli laskenut sopimatonta leikkiä eikä jaksanut itsekään pysyä leikin tasalla.
— Ettekö muka ole venäläinen?
— En, en ole venäläinen.
— Se on kaikki joutavaa. Istukaahan, pyydän, lopultakin. Miksi te kävelette aina edestakaisin? Luuletteko, että hourin? Ehkäpä tässä vielä houritaankin. Sanoitte, että te olette vain kahden tässä talossa?
— Kahden… alhaalla.
— Ja kaikki yhtä viisaita? Mitä te tarkoititte tuolla »alhaalla»? Te sanoitte alhaalla?
— Ei, en mitään.
— Mitä ei mitään? Haluan tietää sen?
— Ajattelin vain sanoa, että me olemme nyt vain kahden koko pihassa ja että aikaisemmin täällä asuivat Lebjadkinit…
— Nekö, jotka viime yönä murhattiin? — hän heräsi äkkiä. — Olen kuullut. Heti kun tulin, kuulin sen. Teillä on ollut tulipalo?
— Niin, Marie, niin, ja ehkä minä parhaillaan menettelen hyvin huonosti suodessani anteeksi roistoille… — hän nousi äkkiä ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin kohottaen kiihkossaan molemmat kätensä ylös.
Mutta Marie ei ymmärtänyt häntä täydelleen. Hän kuunteli hänen sanojansa hajamielisenä; hän kyseli, mutta ei kuunnellut.
— Kylläpä teillä onkin täällä tehty tekosia. Uh, miten kaikki on alhaista, millaisia roistoja kaikki! Mutta istuutukaahan, pyydän teitä, lopultakin, voi miten te minua kiusaatte! — ja herpaantuneena hän laski päänsä pielukselle.
— Marie, minä lakkaan… Ehkäpä sinä kävisit hieman pihkaksesi, Marie?
Hän ei vastannut, vaan sulki voimattomana silmänsä. Hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat kuolleen kasvoja. Hän nukahti melkein samassa silmänräpäyksessä. Šatov katsahti ympärilleen, korjasi kynttilää, katsahti vielä kerran levottomana Marien kasvoihin, puristi lujasti kätensä yhteen rinnalleen ja varpaisillaan hiipi huoneesta kuistille. Portaiden yläpäässä hän kätki kasvonsa, nurkkaan nojaten, ja seisoi näin ainakin kymmenen minuuttia äänettömänä ja liikkumatta. Hän olisi seisonut, ehkä kauemminkin, ellei samassa olisi alkanut kuulua alhaalta hiljaisia, varovaisia askelia. Joku kohosi portaita ylös. Šatov muisti unohtaneensa sulkea portin.
— Ken siellä? — hän kysäisi kuiskaten.
Tuntematon tulija kohosi portaita kiirehtimättä ja mitään vastaamatta. Päästyään ylös hän pysähtyi. Pimeydessä oli aivan mahdotonta nähdä häntä. Äkkiä kajahti hänen varovainen kysymyksensä:
— Ivan Šatovko?
Šatov vastasi puhutteluun mutta ojensi samassa kätensä pysähdyttääkseen tulijan. Tämä sieppasi häntä silloin kädestä, ja Šatov vavahti, aivan kuin olisi koskettanut johonkin inhoittavaan matelijaan.
— Seisokaa täällä, — hän kuiskasi nopeasti. — Älkää tulko sisään, en voi ottaa teitä nyt vastaan. Vaimo on palannut luokseni. Tuon tänne kynttilän.
Kun hän palasi kynttilöinensä, hän näki edessänsä seisovan jonkun nuoren upseerin; hänen nimeänsä hän ei tietänyt, mutta jossakin hän lienee hänet nähnyt.
— Erkel, Erkel, — tämä esitti itsensä. — Olette nähnyt minut
Virginskeillä.
— Muistan, te istuitte ja kirjoittelitte. — Kuulkaahan, — Šatovin sisu kiehahti samassa, hän lähestyi vierasta kiihkeänä mutta puhui kuitenkin entiseen tapaan kuiskaamalla, — äsken te annoitte minulle merkin tarttuessanne käteeni. Mutta tiedättekö, minä saatan sylkäistä kaikille noille merkeille, jos niin sattuu! Minä en tunnusta, en tahdo… Minä voin heittää teidät portaita alas, tiedättekö sen?
— En, en tiedä siitä mitään enkä ymmärrä vähääkään, mistä te olette minuun niin suuttunut, -— ilman vihan häivettäkään ja melkeinpä yksinkertaisen ystävällisesti vieras vastasi. — Minulla on vain jotakin teille sanottavaa, ja senvuoksi tulinkin tänne, ja tärkeintä oli, etten tahtonut hukata aikaa. Teillä on kirjapainin, joka ei kuulu teille ja josta te olette velvollinen tekemään tiliä, kuten itse hyvin tiedätte. Minulle on annettu määräys, että se on luovutettava meille jo huomenna, täsmälleen kello seitsemältä jälkeen puolenpäivän, Liputinille. Sitäpaitsi on käsketty ilmoittaa, että mitään muuta ei teiltä koskaan enää tulla vaatimaan.
— Eikö mitään?
— Ei kerrassaan mitään. Teidän pyyntöönne suostutaan, ja te pääsette kokonaan irti kaikesta. Täsmälleen näin minun on käsketty teille ilmoittaa.
— Kuka on käskenyt ilmoittaa?
— Ne, jotka ilmaisivat minulle merkin.
— Tuletteko ulkomailta?
— Sehän… sehän on luullakseni teille aivan yhdentekevää.
— Eh, piru! Miksikä te ette ole tullut aikaisemmin, jos kerran olette saanut sellaisen määräyksen?
— Olen seurannut erinäisiä ohjeita enkä ollut aivan yksin.
— Ymmärrän, ymmärrän, ette ole voinutkaan olla yksin. Voi… piru.
Mutta miksi Liputin ei tullut itse?
— Minä tulen siis huomenna hakemaan teitä täsmälleen kello kuudelta illalla, ja me menemme sinne jalkaisin. Paitsi meitä kolmea sinne ei tule ketään muita.
— Tuleeko Verhovenski?
— Ei, hän ei tule. Verhovenski matkustaa huomenaamuna kaupungista kello yhdentoista aikaan.
— Sen minä aavistin, — Šatov kuiskasi näin raivoissaan ja löi nyrkillä reiteensä; — se karkaa, lurjus!
Hän oli kiihtynyt ja vaipui mietteisiinsä. Erkel katsoi häneen tarkkaavaisena, oli ääneti ja odotti.
— Mitenkä te sen otatte haltuunne? Eihän sitä voi niin vain ottaa käsiinsä ja lähteä kantamaan.
— Se ei ole tarpeellistakaan. Te vain osoitatte paikan, niin että pääsemme vain varmuuteen siitä, että se todella on sinne kätketty. Mehän tiedämme paikan vain suunnilleen. Oletteko te muutoin ehkä näyttänyt jo jollekulle paikan?
Šatov katsahti häneen.
— Te, te olette sellainen poikanen, hölmö poikanen, — te olette myös tunkeutunut sinne pää edellä kuten lammas? Niin, niin, tuollaista mehua ne juuri tarvitsevatkin! No, menkää nyt! Voi, voi! Se roisto on vetänyt teitä kaikkia nenästä ja paennut.
Erkel katseli häneen kirkkain ja rauhallisin ilmein ymmärtämättä häntä oikein.
— Verhovenski on paennut, Verhovenski! sähähti Šatov raivoisasti hampaidensa välistä.
— Mutta hänhän on täällä, eihän hän ole vielä lähtenyt. Hän lähtee vasta huomenna, — huomautti Erkel pehmeästi ja vakuuttavasti.
Pyysin häntä erikoisesti läsnäolemaan todistajana, nuo ohjeeni sain juuri häneltä (hän oli avomielinen kuten ainakin nuori, kokematon poikanen). Mutta valitettavasti hän ei suostunut ja syytti matkaansa. Todellakin hän näkyi jonnekin kiiruhtavan.
Šatov vilkaisi vielä kerran säälivästi tähän yksinkertaiseen poikaseen, mutta samassa kuitenkin viittasi kädellään, aivan kuin olisi ajatellut: »kannattaako nyt tuotakin sääliä».
— Hyvä, hyvä, minä tulen, — hän virkkoi äkkiä, — mutta menkää nyt matkaanne, mars!
-— Siis täsmälleen kello kuudelta huomenna minä tulen, — Erkel kumarsi kohteliaasti ja kiirehtimättä alkoi laskeutua portaita alas.
— Hölmö! — Šatov ei malttanut olla huudahtamatta portaiden yläpäästä näin hänen jälkeensä.
— Mitä niin? — kajahti alhaalta.
— Ei mitään, menkää vain.
— Luulin teidän sanoneen jotakin.