II.
Erkel oli senlaatuinen »hölmö», jonka päästä puuttui järjen tärkein osa ja jolla ei siis ollut »kuningasta päässään», mutta jolla oli kyllä pientä alistuvaa järkeä aivan riittävästi, aina oveluuteen saakka. Intomielisenä, lapsellisen uskollisena »yhteiselle asialle», ja oikeastaan siis Pjotr Verhovenskille, hän toimi saamiensa ohjeiden mukaisesti, ohjeiden, jotka hän oli saanut meikäläisien istunnossa silloin, kun oli kaikesta sovittu ja osat jaettu huomista varten. Määrätessään hänelle lähetin osan Pjotr Stepanovitš oli ehtinyt puhella hänen kanssansa syrjässä ehkä kymmenisen minuuttia. Tälle vähäpätöiselle, heikkojärkiselle, joka alituisesti janosi alistua vieraaseen tahtoon, oli välttämätöntä toimia jonakuna toimeenpanijana — eikä tietenkään koskaan muutoin kuin »yhteisen» tai »ylevän» asian hyväksi. Mutta tämäkin vielä oli yhdentekevää, sillä vähäpätöiset intoilijat, kuten Erkel, eivät koskaan ymmärrä oikein palvella aatetta, elleivät he voi yhdistää sitä johonkuhun henkilöön, joka heidän käsityksensä mukaan juuri edustaa tätä aatetta. Tunteellinen, lempeä ja hyvä Erkel oli ehkä kaikkein tunteettomin niistä murhaajista, jotka olivat aikeissa tappaa Šatovin, eikä hänellä ollut vähintäkään henkilökohtaista vihaa tätä vastaan. Erkel olisi voinut silmäänsä rävähdyttämättä olla läsnä tämän tapossa. Hänelle oli annettu määräys siitä, että hänen oli muun muassa tarkoin otettava selville, miten Šatov asui, ja kun Šatov ottikin hänet vastaan portailla sekä tuli maininneeksi kuumeessaan, ehkäpä huomaamattaan, että vaimo oli palannut hänen luoksensa, — Erkel oli heti osannut vaistomaisen oveluutensa ohjaamana olla osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta, siitäkin huolimatta, että hänen mieleensä oli välähtänyt arvelu siitä, että vaimon palaaminen saattoi ehkä mitä merkityksellisimmin ja tehoavimmin vaikuttaa heidän yrityksensä onnistumiseen…
Ja niinhän asia olikin: vain tämä tapaus pelasti »ilkiöt» Šatovin aikeilta, ja samalla se myös auttoi heitä »pääsemään hänestä irti»… Tämä tapaus sai ensinnäkin Šatovin levottomaksi, hän joutui pois raiteiltaan, se riisti häneltä hänen tavallisen tarkkanäköisyytensä ja varovaisuutensa. Kaikkein vähimmin saattoi pälkähtää hänen päähänsä nyt, kun hänen mieltänsä askarruttivat aivan toiset asiat, ajatus hänen omasta vaaranalaisuudestaan. Päinvastoin hän suorastaan hurmaantuneena heittäytyi uskomaan, että Pjotr Verhovenski huomenna karkaisi: se soveltui niin erinomaisen hyvin hänen aavisteluihinsa! Palattuaan huoneeseensa hän istuutui taas nurkkaan, nojasi kyynärpäitään polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä. Katkerat ajatukset kiusasivat häntä…
Ja yhä uudelleen hän kohotti päätään, nousi varpailleen ja kävi tuon tuostakin katsahtamassa Marie'hin: »Hyvä Jumala! Huomiseksi tuo kuume varmasti hänessä jo kypsyy, ehkäpä jo aamuun mennessä, ehkäpä se jo on alkanutkin! Hän on tietenkin vilustunut. Hän ei ole tottunut tähän kauheaan ilmanalaan, ja lisäksi vielä olo rautatievaunussa, kolmannessa luokassa, tuulessa, vihurissa ja sateessa, ja hänellä ei ole muuta kuin tuo ohut lyhyt takki yllään, eihän hänellä ole vaatteitakaan minkäännäköisiä… Ja nytkö voisin hänet jättää, heittää avutta! Ja matkalaukku, matkalaukku, kuinka pikkuruikkuinen, kevyt, rypistynyt, painaa kymmenisen naulaa kaikkiaan! Raukka, miten hän on vaivaantunut, miten paljon kärsinyt! Hän on ylpeä ja siksi hän ei valita. Mutta ärtyisä hän on! Se on sairautta: Enkelikin muuttuu sairaana ärtyisäksi. Kuinka kuiva ja kuuma lieneekään hänen otsansa, kuinka tummat silmien alukset ja… kuinka ihana kuitenkin on tuo kasvojen soikeus ja nuo tuuheat hiukset, kuinka…»
Ja kiireesti hän vei pois silmänsä, kiireesti siirtyi pois, aivan kuin olisi säikähtänyt huomatessaan hänessä jotakin muuta kuin pelkästään onnettoman, kärsineen olennon, jota täytyi auttaa. »Voivatko tässä enää tulla kysymykseen mitkään toiveet! Voi, kuinka alhainen, kuinka paha on ihminen!» ja hän siirtyi taas nurkkaansa, istuutui, peitti taas kasvot käsiinsä ja haaveili taas, muisteli entisiä… ja taas alkoi mielessä kajastaa toivo.
»Oh, väsyttää, väsyttää!» hän muisteli näitä hänen huudahduksiansa, hänen heikkoa, särkynyttä ääntänsä. »Hyvä Jumala! Voisinko jättää hänet nyt, hänellä ei ole kuin kahdeksankymmentä kopeekkaa; ojensi kukkaronsa, risaisen, pikkuruikkuisen! On tullut hakemaan työpaikkaa, — mitä hän ymmärtää työpaikoista mitä he ymmärtävät ylipäänsä Venäjänmaasta He ovat vain oikullisia lapsia, jotka seuraavat omia haihattelujansa, jotka ovat heidän omia luomiansa Ja suututtelee sitten, raukka, että Venäjä ei muka olekaan heidän ulkomaisten harhakuvittelujensa mukainen! Voi teitä, te onnettomat, viattomat… täällä on todellakin sangen kylmä»…
Hän muisti vaimonsa valittaneen kylmyyttä ja että hän oli luvannut lämmittää uunin. »Puitakin täällä on, niitä voisi tuoda. Kunhan en vain herättäisi häntä. Luulen, että se käy päinsä. Mutta mitä tekisin tuolle vasikanlihalle? Kun nousee, niin ehkäpä tahtoo jotakin syödäkseen. Mutta senhän voi myöhemminkin. Kirillov ei nuku koko yönä. Millä peittäisin hänet, hän nukkuu niin sikeästi. Mutta varmaankin hänen on kylmä, voi, jos hänen lie kylmä!»
Ja vielä kerran hän tuli katsahtaakseen vaimonsa puoleen. Marien hame oli kietoutunut hänen kääntyessään niin, että toinen puoli oikeata oikeata jalkaa polveen saakka oli jäänyt peitotta. Šatov käännähti poispäin, melkein säikähtäneenä riisui yltään lämpimän päällystakkinsa, niin että hänen yllensä jäi vain vanhahko, pitkäliepeinen takki, ja peitti sillä paljaaksi valahtaneen kohdan koettaen olla katsomatta siihen.
Puiden sytytteleminen, varpaillaan hiipiminen nukkuvan tarkasteleminen, nurkkahaaveet ja sitten taas uudelleen makaavan katseleminen olivat vieneet paljon aikaa. Oli kulunut pari kolme tuntia. Ja kas tänä aikana juuri olivat Kirillovin luona ehtineet käväistä Verhovenski ja Liputin. Lopulta hän oli itsekin torkahtanut nurkkaansa, kajahti vaimon valitus. Tämä oli herännyt ja kutsui nyt häntä. Šatov hypähti aivan kuin rikoksentekijä.
— Marie! Olin vähällä nukahtaa… Voi, millainen roisto olen, Marie!
Marie kohottautui hieman, katseli ympärilleen ihmeissään, aivan kuin ei olisi käsittänyt, missä oli, ja samassa hän jo heräsikin täyteen tajuunsa suuttuneena ja kiukuissaan:
— Olen ottanut teidän vuoteenne, nukuin, koska olin aivan nääntynyt väsymyksestä. Kuinka te saatoitte olla minua herättämättä? Kuinka rohkenette luulla, että aion olla teille vastuksena?
— Kuinka olisin saattanut herättää sinut. Marie?
— Kyllä te sen olisitte voinut tehdä, velvollisuutenne olisi ollut tehdä se! Eihän teillä ole täällä toista huonetta, ja minä otin teidän vuoteenne. Teidän ei olisi pitänyt saattaa minua kieroon asemaan. Vai luuletteko, että olen tullut tänne käyttääkseni armeliaisuuttanne hyväkseni? Suvaitkaa ottaa heti paikalla haltuunne tämä vuode, ja minä käyn tuonne nurkkaan tuoleille…
— Marie, täällä ei ole niin paljon tuoleja, eikä ole mitään niille levitettävääkään.
— Käynpähän sitten paljaalle lattialle. Täytyisihän teidän itsennekin nukkua lattialla. Tahdon lattialle, heti, heti!
Hän nousi, aikoi astua askelen, mutta samassa voimakas suonenvedontapainen kipu vei häneltä yhdellä kertaa kaikki voimat sekä kaiken päättäväisyyden, ja hän kaatui ääneensä valittaen vuoteelle. Šatov juoksi luo, mutta Marja peitti kasvot pielukseen, sieppasi hänen kätensä ja alkoi kaikin voimin puristella ja väännellä sitä omassaan. Tämä kesti hetken.
— Marie, kyyhky kulta, jos vain tarvitaan, niin täällä on tohtori
Frenzel, tunnen hänet, hyvin… Juoksisinkohan hakemaan häntä?
— Loruja!
— Kuinka niin, loruja, sano, sano, Marie?
Mihin sinuun koskee? Voisihan panna kääreitä… Vatsalle esimerkiksi…
Voinhan sen minäkin, ilman lääkäriä… tai ehkä sinappikääreitä?
— Mitähän tämä on? — kysäisi Marja omituisesti kohottaen päätänsä ja säikähtyneenä katsoen Šatoviin.
— Mikä niin, Marie? — Šatov ei ymmärtänyt.
— Mitä sinä kysyt? Voi hyvä Jumala, enhän ollenkaan tiedä, mitä olisi tehtävä, Marie? Suo anteeksi, etten ymmärrä mitään.
— Oh, jättäkää tuo, ei ole teidän asianne ymmärtääkään sitä. Olisihan suorastaan naurettavaa… — hän hymähti katkerasti. — Puhukaa minulle jotakin. Kävelkää edestakaisin ja puhukaa. Älkää seisoko tuossa vierelläni, älkää katsoko minuun, olen pyytänyt sitä teiltä jo ainakin viisisataa kertaa.
Šatov alkoi kävellä edestakaisin huoneessa tuijottaen lattiaan ja koettaen kaikin voimin olla katsahtamatta häneen.
— Tässä, älä suutu, Marie, rukoilen sinua, — tässä olisi vasikanlihaa, teetäkin on tuossa lähellä… Sinä söit niin vähän äsken…
Vaimo alkoi inhon ilmein viittoa vihaisesti kädellään. Epätoivoissaan
Šatov puraisi kieltänsä.
— Kuulkaahan, olen aikonut perustaa tänne kirjansitomon, tietenkin järkevästi, osuuskuntana: koska asutte vakituisesti täällä, niin mitä te siitä arvelette? Onnistuisikohan se vai eikö?
— E-ei, Marie, eihän meillä vielä luetakaan kirjoja, eikä niitä oikeastaan olekaan. Ja rupeaisiko hän nyt sitten vielä sidottamaan kirjaa?
— Kuka hän?
— Täkäläinen lukija ja täkäläinen asujain yleensä, Marie.
— Sanokaakin sitten niin, selvästi. Te sanotte: hän, mutta kuka hän, — se ei käy selville. Olette unohtanut kieliopin.
— Se kuuluu tämän kielen henkeen, Marie, — murahti Šatov.
— Voi, lakatkaa jo tuosta hengestänne, se kyllästyttää minua. Minkä tähden täkäläinen asujain eli lukija ei sitten rupeaisi sidottamaan?
Sen vuoksi, että kirjan lukeminen ja sen sidottaminen kuuluvat kumpikin aivan eri kehitysasteille, joiden ero on hyvin suuri. Ensiksi hän vähitellen oppii lukemaan, siihen kuluu vuosisatoja, mutta hän pitelee kirjaa pahoin, antaa sen vetelehtiä nurkassa pitäen sitä kaikkena muuna, mutta ei vakavana asiana. Side merkitsee jo, että kirjaa kunnioitetaan, se merkitsee, että hän ei ole oppinut ainoastaan rakastamaan kirjaa, vaan pitääpä sitä suorastaan jo vakavana asiana. Mutta tälle kehitysasteelle Venäjä ei vielä ole ehtinyt. Eurooppa on jo kauan sidottanut kirjoja.
— Vaikka tuo onkin hyvin pedanttisesti sanottu, niin ei kuitenkaan niinkään typerästi, ja se muistuttaa minulle sitä, mitä oli kolme vuotta sitten. Te saatoitte joskus olla sangen terävä-älyinenkin, kolme vuotta sitten.
Tämän kaiken hän sanoi inhon ilmein, aivan samoin kuin kaikki äskeisetkin oikulliset lauseensa.
— Marie, Marie, — Šatov kääntyi hänen puoleensa aivan sulaneena. — Oh, Marie, jospa tietäisit, mitä kaikkea on ollut ja miten paljon tapahtunut näinä kolmena vuotena! Kuulin sitten, että olit halveksinut minua, kun olin muka muuttanut mielipiteitäni. Kenet minä hylkäsin? Elävän elämän viholliset, taantumuksellisiksi muuttuneet vapaa-ajattelijapahaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä oman riippumattomuutensa; ajatuksen lakeijat, yksilöllisyyden ja vapauden viholliset, kuolleen ja löyhkäävän lihan raihnaiset profeetat! Mitä he edustivat? Vain vanhuutta kultaista keskitietä, kaikkein poroporvarillisinta, alhaisinta lahjattomuutta, kademieliltä tasa-arvoa vailla itsetuntoa olevaa tasa-arvoa sellaisena kuin lakeija sen ymmärtää tai sellaisena kuin sen käsitti vuoden 93:n ranskalainen… Mutta pääasia on, että kaikki he ovat lurjuksia, lurjuksia!
— No, lurjuksia on paljon. — Näin Marja virkkoi katkonaisesti ja kipein tuntein. Hän loikoi hilaa ojentautuneena, aivan kuin olisi pelännyt liikahtaakin, pää ojennettuna pielukselle hieman syrjittäin, mutta kuumeinen ja väsynyt katse suunnattuna kattoon. Hänen kasvona olivat kalpeat, huulet kuivat ja tulehtuneet.
— Sinä myönnät sen, Marie, myönnät! — Šatov huudahti.
Vaimo oli tekemäisillään kieltävän liikkeen päällään, mutta samassa äskeinen suonenvetokohtaus uudistui. Hän piilotti taas kasvot pielukseen ja puristeli, niin että teki kipeätä, kokonaisen minuutin ajan kaikin voimin hänen luoksensa kiiruhtaneen ja kauhusta aivan kuin järkensä menettäneen Šatovin kättä.
— Marie, Marie! Mutta ehkä tämä on hyvinkin vaarallista, Marie?
— Olkaa vaiti… Minä en tahdo, en tahdo, — hän huudahti raivoissaan ja kääntyi taas niin, että kasvot tulivat näkyviin; — ette saa katsella minua noin myötätuntoisesti! Kävelkää huoneessa, puhukaa jotakin, puhukaa…
Hätääntyneenä Šatov alkoi taas jupista jotakin.
— Mitä te täällä oikeastaan toimittelette? — hän kysäisi inhonsekaisen kärsimättömästi keskeyttäen Šatovin puheen.
— Konttorissa olen, erään kauppiaan luona. Minä, Marie, jos vaan oikein tahtoisin, voisin saada täällä kokoon hyvät rahat.
— Sitä parempi teille…
— Voi, älä ajattele mitään sellaista, Marie, sanoin sen vain…
— Mutta mitä muuta te teette? Mitä te saarnailette nykyjään? Ettehän te voi olla jotakin julistelematta, sellainen on luonteenne!
— Saarnailen Jumalasta, Marie.
— Johon ette itsekään usko. Tästä aatteesta en koskaan ole päässyt selville.
— Jättäkäämme tuo, Marie, sitten myöhemmin.
— Mikä oli olevinaan tuo Marja Timofejevna?
— Siitä me myös ehdimme myöhemmin.
— Kuinka te uskallatte tehdä minulle tuollaisia huomautuksia! Onko totta, että tämän kuolemakin voi olla… noiden ihmisten konnantöitä…?
— Ehdottomasti se on niin, — sähähti Šatov hampaidensa välistä.
Marja kohotti samassa päätänsä ja kipeän tuntu äänessään huudahti:
— Ette saa koskaan puhua minulle tästä, ette saa koskaan, ette koskaan!
Ja taas hän vaipui vuoteeseen äskeiseen suonenvedontapaiseen kohtaukseen, mutta tällä kertaa hänen valittelunsa kävi äänekkäämmäksi, kajahti jo suorastaan valitushuutoja.
— Voi, kuinka sietämätön ihminen! Voi, kuinka suututtava ihminen! — hän heittelehti sinne tänne jo suorastaan varomattomasti, tuupaten syrjään hänen puoleensa kumartuneen Šatovin.
— Marie, teen kuten tahdot… Minä kävelen, puhun…
— Ettekö te sitten näe, että se on alkanut?
— Mikä on alkanut, Marie?
— No, mistäs minä sen tiedän? Tiedänkö minä sitten tästä yhtään mitään?
Voi, kirottu! Olkoon kirottu kaikki jo alusta alkaen!
— Marie, jospa sanoisit, mikä on alkanut… Sillä enhän minä… enhän minä ymmärrä mitään, jos sinä tuolla tavalla.
— Te olette abstraktinen, hyödytön lörpöttelijä… Voi, olkoon kirottua kaikki tässä maailmassa.
— Marie! Marie! — Šatov ajatteli jo aivan vakavasti, että hänen vaimonsa oli tullut hulluksi.
— Mutta ettekö te sitten todellakaan näe, että synnytyspoltot ovat alkaneet. — Hän kohottautui hieman katsoen Šatoviin kauhein, vihasta ja kivusta vääristynein kasvoin. — Olkoon jo ennakolta kirottu tämä lapsi!
— Marie, — huudahti Šatov lopultakin ymmärtäen, mistä oli kysymys. — Marie… miksi et sanonut sitä aikaisemmin? — hän tajusi samassa kaiken ja toimeliaan päättäväisenä sieppasi lippalakkinsa.
— Tiesinkö minä itsekään sitä tänne tullessani? — Olisinko minä siinä tapauksessa tullut teidän luoksenne? Minulle sanottiin, että siihen kuluisi vielä kymmenen päivää! Minne te nyt, minne te nyt, ette saa mennä!
— Kätilöä hakemaan! Myyn revolverin; ennen kaikkea tarvitaan nyt rahaa!
— Ette saa tehdä mitään, ette saa tuoda kätilöä, tuokaa vain joku apuvaimo, eukko, kukkarossani on kahdeksankymmentä kopeekkaa… Synnyttäväthän maalaisvaimotkin ilman kätilöä… Ja jos kuolen, niin se on sitäkin parempi…
— Tuon sekä apuvaimon että eukon. Mutta miten, miten saatan jättää sinut yksin, Marie?
Mutta käsitettyään, että oli parempi jättää hänet yksin nyt, hänen raivoisasta vastustamisestaan huolimatta, kuin jättää hänet avutta myöhemmin, hän yrittäen olla kuulematta hänen valituksiansa ja vihanpurkauksiansa sekä luottaen jalkoihinsa lähti suin päin portaita alas.