III.
Ensimmäiseksi hän meni Kirillovin luokse. Oli jo melkein puoliyö.
Kirillov seisoi keskellä huonetta.
— Kirillov, vaimo synnyttää!
— Se on, kuinka?
— Synnyttää, synnyttää lapsen!
— Te… Ettekö erehdy?
— Voi, en, en, — hänellä on polttoja!… Täytyy saada apuvaimo, joku eukko. Välttämättä, aivan heti… Voisiko nyt saada? Teillä oli täällä paljon eukkoja…
— Hyvin ikävää, etten osaa synnyttää, — Kirillov vastasi mietteissään, — en tahtonut sanoa, etten osaa itse synnyttää, vaan etten voi tehdä niin, että osaisin synnyttää… tai… en osaa sitä sanoa.
— Te tahdoitte kai sanoa, että te ette osaa itse auttaa synnytyksessä; mutta en tarkoittanut sitä; eukkoa, eukkoa, apuvaimoa, hoitajaa, palvelustyttöä pyydän!
— Eukko saadaan, mutta ehkä ei aivan heti. Jos tahdotte, niin tulen asemesta.
— Voi, sehän on mahdotonta; lähden Virginskille, kätilön luo.
— Ilkimys!
— Voi, niinhän hän on, Kirillov, niin on, mutta hän on sittenkin paras kaikista! Voi, niin, kaikki tulee tapahtumaan ilman hartautta, ilman iloa, inhoten, sättien, Jumalaa pilkaten — näin suuren ihmeen tapahtuessa, uuden olennon ilmestyessä… Voi, hän kiroaa sen jo nyt!
— Jos tahdotte, niin minä…
— Ei, ei, mutta sillä aikaa, kuin minä lähden hakemaan (voi, minä tuon vaikka väkisin tuon Virginskajan), te voitte joskus käydä portaillani hiljaa kuuntelemassa. Mutta ette saa mennä sisään, te säikytätte hänet, ette missään tapauksessa saa mennä sisään. Kuunnelkaa vain… kaiken kauhean varalta. Vasta kaikkein äärimmäisessä tapauksessa saatte mennä sisälle.
— Ymmärrän, rahaa vielä rupla. Tässä. Tahdoin huomenna kanan, nyt en tahdo. Juoskaa kiireesti, juoskaa kaikin voimin. Teekeitin kaiken yötä.
Kirillov ei tietänyt mitään Šatoviin kohdistuvista aikeista, eikä hän koskaan aikaisemminkaan ollut täysin ollut selvillä tätä uhkaavasta vaarasta. Hän tiesi vain, että tällä oli joitakin selvittämättömiä tilejä »noiden ihmisten» kanssa, ja vaikka hän omalta kohdaltansakin oli tähän asiaan sotkeutunut saatuaan ulkomailta joitakin toimintaohjeita (muuten sangen ylimalkaisia, sillä koskaan hän ei ollut mihinkään kuulunut läheisesti), niin viime aikoina hän oli luopunut kaikesta, ei ottanut enää suorittaakseen tehtäviä, oli kokonaan irtaantunut kaikista asioista ja ennen kaikkea »yhteisestä asiasta» sekä oli heittäynyt pelkästään mietiskelevään elämään. Vaikka Pjotr Verhovenski olikin pyytänyt Liputinin mukaansa Kirillovin luo, että tämä olisi saanut varmuuden Kirillovista ja siitä, että tämä sovittuna hetkenä todella ottaa »Šatovin asian» syykseen, hän ei Kirillovin kanssa keskustellessaan ollut maininnut sanaakaan Šatovista, ei edes viitannut häneen, varmaankin pitäen sellaista epäpoliittisena tekona. Kirilloviinkaan hän ei ehkä täysin luottanut ja jätti siis kaiken huomiseen, sitten kun teko olisi jo tehty ja kun Kirilloville sitten jo kaikki olisi »yhdentekevää»; näin ainakin Pjotr Stepanovitš ajatteli Kirillovista. Liputin oli myös huomannut selvästi, että lupauksesta huolimatta Šatovista ei oltu mainittu sanaakaan, mutta Liputin oli ollut liian hermostunut voidakseen ilmaista tyytymättömyytensä.
Kuin vihuri Šatov lennähti Muurahaiskadulle kiroten pitkää matkaa, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan.
Oli tömistettävä Virginskit hereille: heillä oli jo kauan nukuttu. Mutta Šatov kolisteli kaikin voimin ja vähääkään siekailematta ikkunaluukkua. Pihalla kahlekoira yritti käydä häneen kiinni ja ensin ulvahtaen rupesi haukkumaan vihaisesti. Kadun muut koirat yhtyivät siihen; alkoi yhteinen haukunta.
— Mitä te kolistelette ja mitä te tahdotte? — kajahti lopulta ikkunan ääreltä itse Virginskin pehmeä ääni, joka ei ollenkaan kuulostanut »loukkaantuneelta». Luukku avautui, avautuipa tuuletusruutukin.
— Kuka siellä, joku roistoko? — vihaisena vingahteli vanhanpiian,
Virginskin sukulaisen, ääni, joka todella tuntui loukkaantuneelta.
— Olen Šatov, vaimo on palannut luokseni ja synnyttää parhaillaan.
— No synnyttäköön meidän puolestamme, menkää matkaanne!
— Tulin hakemaan Arina Prohorovnaa, ilman Arina Prohorovnaa en lähde täältä!
— Ei hän voi juosta jokaisen luona, öisin hoitavat praktiikkaa toiset… Menkää Makšejevan luo ettekä saa hälistä enää! — sapekas naisääni rätisi yhä näin. Saattoi kuulla Virginskin koettavan häntä tyynnytellä, mutta vanhapiika koetti inttää vastaan eikä antanut perään.
— Minä en lähde! — huudahti Šatov taas.
— Odottakaa! Odottakaahan! — Virginski sai viimein huutaneeksi torjuen luotaan vanhanpiian. — Pyydän, Šatov, odottakaa viisi minuuttia, herätän Arina Prohorovnan, mutta älkää jyrisyttäkö noin älkääkä huutako noin… Voi, kuinka kauheata tämä kaikki on!
Iankaikkisuudelta tuntuneiden viiden minuutin kuluttua ilmestyi Arina
Prohorovna.
— Onko vaimonne tullut luoksenne? — Hänen äänensä kajahti tuuletusruudusta, ja hämmästykseksensä Šatov huomasi, että ääni ei ollut vihainen, vaan ainoastaan tavalliseen tapaansa tiukka. Mutta Arina Prohorovnahan ei koskaan voinut muuten puhuakaan.
— Niin, vaimo, ja synnyttää.
— Marja Ignatjevna? Niinkö?
— Niin, Marja Ignatjevna. Tietenkin Marja Ignatjevna!
Syntyi hiljaisuus. Šatov odotti. Talosta kuului kuiskailua.
— Onko hän tullut jo kauan sitten? — kysäisi mme Virginskaja taas.
— Tänä iltana, kello kahdeksalta. Olkaa hyvä, kiiruhtakaa.
Taas kuului kuiskailua, neuvoteltiin nähtävästi jostakin.
— Kuulkaahan, ettehän te vain erehdy? Käskikö hän itse minua hakemaan?
— Ei, ei hän käskenyt hakemaan teitä, hän tahtoo eukkoa, tavallista apuvaimoa, että minulle ei tulisi liikoja kuluja, mutta olkaa rauhassa, minä maksan.
— Hyvä, tulen, maksakaa sitten tai ei. Olen aina pitänyt arvossa riippumattomia tunteitani Marja Ignatjevnaa kohtaan, vaikka hän ei ehkä muistakaan minua. Onko teillä itsellänne kaikki välttämättömät tarpeet?
— Ei ole mitään, mutta saadaan, saadaan, saadaan kaikkea.
»Onpa noissakin ihmisissä sentään jalomielisyyttä!» — Šatov ajatteli näin suunnaten askelensa Ljamšinin luo. — »Vakaumukset ja ihminen — ne lienevätkin monessa suhteessa kaksi aivan eri asiaa. Olen luultavasti monella tapaa tehnyt itseni syylliseksi heitä kohtaan!… Kaikki ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä ja… Jospa vain kaikki tietäisivät sen!…»
Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan kolistella Ljamšinin luona. Hän aivan hämmästyi, kun tämä tuskin silmänräpäyksen kuluttua avasi tuuletusruudun hypähtäen vuoteeltaan paljain jaloin ja alusvaatteissaan pelkäämättä edes nuhaa, vaikka olikin sangen varovainen ja alinomaa huolehti terveydestänsä. Mutta tähän herkkyyteen ja kiireellisyyteen oli oma erikoinen syynsä: Ljamšin oli vapissut kaiken iltaa eikä ollut näihin asti voinut nukkua levottomuudeltaan, joka oli tarttunut häneen meikäläisten kokouksessa; hänelle kummittelivat yhä erinäiset kutsumattomat vieraat, joita ei varsin mielellään odotettu. Eniten häntä vaivasi Šatovin ilmianto… Ja kas, silloin juuri aivan kuin tahallisesti alettiin niin hirveästi kolistella hänen ikkunaansa…
Hän pelästyi niin, nähdessään Šatovin, että paiskasi tuuletusruudun kiinni ja pakeni takaisin vuoteeseen. Šatov alkoi uudelleen huutaa ja jyskyttää, minkä jaksoi.
— Kuinka te uskallatte kolistella noin keskellä yötä? — huudahti Ljamšin ankarasti kauhusta jäykistyen, mutta vasta noin kahden minuutin kuluttua, päätettyään lopultakin avata tuuletusruudun ja päästyään varmuuteen siitä, että Šatov oli tullut yksin.
— Kas, tässä on teille revolveri; ottakaa se takaisin ja antakaa viisitoista ruplaa.
— Mitä tämä on, oletteko juovuksissa? Tämä on ryöstöä; vilustun suotta.
Odottakaahan, otan peitteen hartioilleni.
— Antakaa heti viisitoista ruplaa. Jollette anna, niin jyristelen ja huudan aamunkoittoon asti; lyön ikkunan rikki.
— Mutta minäpä huudan apua, ja teidät pistetään putkaan.
— Olenko minä sitten mykkä, vai mitä luulette? Enkö minä osaa huutaa apua? Kenen on enemmän syytä pelätä sitä, teidänkö vaiko minun?
— Ja te saatatte hautoa tuollaisia ilkeitä ajatuksia… Minä tiedän, mihin te viittailette… Seis, seis, älkää Jumalan tähden jyriskö! Hyväinen aika, kenellä nyt on rahaa yöllä? Mutta miksi tarvitsette rahaa, kun ette kerran ole juovuksissa?
— Vaimo on palannut luokseni. Annan teille kymmentä ruplaa halvemmalla, en ole kertaakaan ampunut. Ottakaa revolveri, ottakaa heti paikalla.
Ljamšin pisti koneentapaisesti kätensä ulos tuuletusruudusta vastaanottaakseen revolverin, odotteli hieman ja samassa jo veti päänsä pois jupisten aivan kuin puoleksi tiedottomana kylmien väreiden karmiessa hänen selkäpiitänsä.
— Te valehtelette, ei teidän luoksenne ole tullut vaimoa… Te, te vain yksinkertaisesti tahdotte livistää pakoon.
— Hölmö olette, minne minä pakenisin? Teidän Pjotr Verhovenskinne, hän paetkoon, mutta en minä. Olin äsken kätilö Virginskajalla, ja hänkin suostui tulemaan luokseni. Kysykää häneltä. Vaimo on tuskissaan. Tarvitaan rahaa; antakaa rahaa!
Kokonainen ajatusten ilotulitus välähti Ljamšinin monilokeroisessa mielessä. Kaikki sai yhtäkkiä aivan toisen käänteen. Mutta pelko ei sittenkään antanut vielä hänen selvästi ajatella.
— Miten se on mahdollista?… Ettehän te asu yhdessä vaimonne kanssa?
— Mutta minä murskaan päänne tuollaisten kysymystenne vuoksi.
— Ah, ah, ah Jumalani, ymmärrän, minä vain jouduin ymmälle… Mutta minä ymmärrän, ymmärrän… mutta´… mutta — tuleeko Arina Prohorovna todellakin? Te sanoitte äsken, että hän on jo mennyt? Mutta tiedättehän hyvin, että se ei ole totta, nähkääs, nähkääs, nähkääs, miten te joka askelella valehtelette.
— Hän varmaankin istuu jo vaimoni luona, älkää viivästyttäkö minua, enhän minä ole syypää siihen, että te olette typerä.
— Se ei ole totta, minä en ole typerä. Suokaa anteeksi, minä en mitenkään voi…
Ja aivan lopullisesti hämmentyneenä hän kolmannen kerran yritti sulkea ikkunan, mutta Šatov kiljahti niin, että hänen oli pakko samassa silmänräpäyksessä taas pistää päänsä esille.
— Mutta tämähän on jo suoranaista väkivaltaa? Mitä te minulta oikeastaan vaaditte, mitä, mitä, sanokaa se selvästi? Huomatkaa, nyt on yö!
— Vaadin viittätoista ruplaa, pässinpää!
— Mutta ehkä minä en halua ollenkaan ottaa takaisin revolveria. Ei teillä ole oikeutta. Te olette ostanut esineen, ja sillä hyvä, eikä teillä ole oikeutta. Sellaista summaa minä en mitenkään voi näin yöllä. Mistä minä sieppaan sellaisen summan näin yöllä?
— Sinulla on aina rahaa; annan sinulle kymmentä ruplaa halvemmalla, mutta sinä olet tunnettu jutikka-paha.
— Tulkaa ylihuomenna, — kuuletteko, ylihuomenaamuna täsmälleen kello kahdeltatoista, ja minä annan kaiken, eikö tehdä niin?
Šatov alkoi raivoissaan lyödä uudelleen ikkunankehykseen:
— Anna heti kymmenen ruplaa ja huomenna aamun sarastaessa viisi.
– Ei, ylihuomenna aamulla viisi, mutta huomenna ei Jumalan nimessä tule mitään. Parempi on, että ette tulekaan, parempi on, että ette tulekaan.
— Antakaa kymmenen; voi, sinä roisto!
— Miksikä te noin sätitte, odottakaahan, täytyy ottaa tulta; kas, lienette särkenyt lasin… Kuka nyt öisin tuolla tavoin sättii. Kas näin! — hän ojensi ikkunasta setelin.
Šatov tarttui siihen, — se oli viiden ruplan seteli.
— Jumalan nimessä, minä en voi, tappakaa minut, mutta en voi, ylihuomenna voin antaa kaiken, mutta nyt en voi.
— En poistu! — kiljui Šatov.
— Ottakaa sitten tämä, tässä on vielä, näettehän tässä, mutta enempää en anna. Huutakaa niin paljon kuin kurkustanne lähtee, en anna, olipa miten tahansa, en anna enkä anna!
Hän oli aivan suunniltaan, epätoivoissaan, aivan hiessä. Kaksi seteliä, jotka hän oli ojentanut lisää olivat kumpikin ruplan rahoja. Kaiken kaikkiaan Šatoville oli kertynyt siis seitsemän ruplaa.
— No, mene sitten hiiteen, tulen huomenna. Pieksän sinut, Ljamšin, ellet siihen mennessä varaa kahdeksaa ruplaa.
»Mutta minäpä en ole silloin enää kotona, hölmö!» ajatteli Ljamšin itsekseen.
— Seis, seis! — hän huudahti raivokkaasti Šatovin jälkeen, joka jo oli lähtenyt juoksemaan. — Seis, palatkaa. Sanokaa, olkaa hyvä, onko tosiaankin totta, että vaimo on palannut luoksenne?
— Pölkkypää! — Šatov sylkäisi ja läksi juoksemaan minkä jaksoi kotiansa kohti.