IV.
Huomautan, että Arina Prohorovna ei tietänyt yhtään mitään eilisessä kokouksessa tehdystä — päätöksestä. Virginski ei ollut uskaltanut kotiin palattuaan, hämmästyneenä ja heikentyneenä, ilmoittaa hänelle päätöstä, mutta hän ei kuitenkaan ollut malttanut olla ilmaisematta toista puolta, — s.o. Verhovenskin tekemää ilmoitusta siitä, että Šatovilla oli vakava aikomus ilmiantaa heidät; mutta tällöin hän oli samalla huomauttanut, että hän ei uskonut tähän täydellisesti. Arina Prohorovna säikähti kauheasti. Kas tämän vuoksihan hän olikin Šatovin tullessa häntä hakemaan viipymättä suostunut lähtemään, vaikka olikin sangen väsyksissä puuhailtuaan kaiken viime yötä erästä synnyttäjää auttaessaan. Hän oli aina ollut varma siitä, että »sellainen joutavanpäiväinen kansalainen kuin Šatov saattoi tehdä itsensä syypääksi kuinka alhaiseen tekoon tahansa»; mutta Marja Ignatjevnan tulo oli saattanut hänet katselemaan asiata hieman toiselta näkökannalta. Šatovin säikähdys, hänen pyyntöjensä epätoivoinen sävy, hänen apua rukoileva katseensa osoittivat että kavaltajan tunteissa oli tapahtunut muutos — olisi luullut, että mies, joka oli päättänyt ilmiantaa itsensä saadakseen vain toiset turmioon, näytti aivan toisenlaiselta ja että hänen puheellaan oli aivan varmasti toisenlainen sävy. Sanalla sanoen, Arina Prohorovna päätti tarkastaa kaikkea tätä omin silmin. Virginski oli hyvin tyytyväinen tästä hänen päättäväisyydestään, — tuntui kuin olisi viiden puudan paino vierähtänyt pois hänen hartioiltansa! Hänessä heräsi jo uusi toivo: Šatovin käyttäytyminen ei vähääkään vastannut Verhovenskin olettamusta.
Šatov ei ollut erehtynyt. Palattuansa hän jo tapasi Arina Prohorovnan Marjan luona. Tämä oli saapunut aivan äsken, oli halveksivin ilmein ajanut pois Kirillovin, joka oli seisoskellut portaiden alapäässä, hetimiten tutustunut Marjaan, joka ei ollut tunnustanut häntä aikaisemmin tunteneensa; hän näki, että tämä oli »mitä parhaimmassa tilassa», toisin sanoen vihaapuhkuva, järkyttynyt ja »mitä raukkamaisimmin epätoivoissaan», ja tuskin oli kulunut viittä minuuttia, kun hän oli jo anastanut täyden ylivallan tämän vastusteluista huolimatta.
— Mitä te oikein taas olette lörpötellyt, ette muka tahdo kallista kätilöä? — hän puhui juuri sinä hetkenä, kun Šatov tuli huoneeseen. — Turhaa lörpötystä, vääriä käsityksiä, jotka johtuvat vain epänormaalista tilastanne. Jonkun tavallisen eukon, kansannaisen keralla teillä olisi viisikymmentä eri mahdollisuutta siihen, että kaikki kävisi huonosti; ja silloinhan olisi sekä puuhaa että menoja enemmän kuin kalliin kätilön kanssa. Mistä te tiedätte, että olen kallis kätilö? Maksatte sitten myöhemmin, enkä minä ota teiltä liikoja, mutta takaan, että kaikki käy hyvin. Minun käsissäni te ette kuole, on niitä nähty ihmeempiäkin. Ja lapsenkin minä voin vaikkapa jo huomenna lähettää orpokotiin ja sitten maalle kasvatettavaksi, ja siinä koko juttu. Ja sitten te paranette, ryhdytte järkevästi työhön, ja pienessä ajassa saatte korvatuksi Šatoville menot asunnosta sekä muusta, eikä niitä tulekaan kovin paljoa…
— Enhän minä sitä… minulla ei ole oikeutta olla taakaksi…
— Järkeviä kansalaisen tunteita, mutta uskokaa, Šatov ei kärsi tästä juuri mitään, jos häntä vain pisarankin verran haluttaa kerrankin muuttua haihattelevasta herrasta todelliseksi aatteen ihmiseksi. Ei tarvita muuta kuin olla vain tekemättä tyhmyyksiä, ei kannata lyödä hätärumpua ja juosta pitkin kaupunkia kieli pitkällä. Jos häntä ei pitele kiinni, niin hän varmasti aamuun mennessä saa liikkeelle kaikki täkäläiset lääkärit; johan hän meidän kadullammekin sai liikkeelle kaikki koirat. Lääkäreitä ei tarvita, sanoinhan, että vastaan kaikesta, Eukon ehkä voi ottaa palvelustöitä suorittamaan, se ei maksa mitään. Muuten, ehkä häntä itseänsäkin voi ainakin johonkin käyttää, ehkä hän sentään osannee tehdä muutakin kuin tyhmyyksiä. Kädet hänellä on, jalat myös, juoskoonpa vaikka apteekkiin. Eikä luulisi hänen tämmöisellä armeliaisuudella ainakaan loukkaavan teidän tunteitanne. Mitä pirun armeliaisuutta! Eikö hän itse juuri ole saattanut teidät tuohon tilaan? Eikö hän juuri ollut aiheena siihen riitaan, joka syntyi teidän ja sen perheen välillä, jossa te olitte kotiopettajattarena, ja eikö kaiken sen tarkoituksena ollut vain itsekäs päämäärä mennä teidän kanssanne naimisiin? Kyllä siitä on kuultu… Muuten, hänpä tuo näkyy itse juosseenkin meille aivan mielipuolena ja huusi niin, että katu raikui. Minä en tuppaudu kenenkään seuraan ja tulin tänne ainoastaan teidän vuoksenne, periaatteesta, sillä meidän velvollisuutemme on olla solidaarisia keskenämme; heitin sen hänelle vasten kasvoja, ennenkuin oli lähtenyt kotoani. Jos olen mielestänne täällä liikaa, niin hyvästi; kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta, jonka niin helposti voisi välttää.
Ja hän kohottautui todellakin tuoliltaan.
Marie oli niin avuton, kärsi niin kovasti, ja totta puhuen hän oli siinä määrin säikähtänyt sitä, mitä piti tapahtuman, ettei rohjennut päästää häntä luotansa. Mutta samassa hän alkoi myös vihata tätä naista; hän ei puhunut sitä, mitä olisi pitänyt puhua, ei mitään tuontapaista liikkunut Marien sielussa! Mutta mahdollisen kuoleman ennustus, siinä tapauksessa, että hän joutuisi kokemattoman puoskarieukon käsiin, voitti vastenmielisyyden. Mutta Šatovia kohtaan hän tästä hetkestä alkaen tuli yhä vaativammaksi, yhä armottomammaksi. Hän meni lopulta niin pitkälle, että kielsi tätä ei ainoastaan katsomasta häneen, vaan kokonaan seisomastakin kasvot häneen päin käännettyinä. Kärsimykset kävivät yhä ankarammiksi, kiroukset, vieläpä solvauksetkin kävivät yhä raivokkaammiksi.
— Oh, voimmehan me lähettää hänet ulos,
— Arina Prohorovna sanoi näin ratkaisevasti. — Hänhän on aivan muuttunut kasvoiltaan, peloittelee vain suotta teitä; aivan kalpea on kuin kuollut! Mikäs teidän on ollessanne, sanokaahan, naurettava hölmö? Voi tätä komediaa!
Šatov ei vastannut; hän oli päättänyt olla mitään vastaamatta.
— Olenhan tosin nähnyt typeriä isiä, jotka tällaisissa tapauksissa menettävät järkensä kokonaan. Mutta ovathan he sitten ainakin…
— Lakatkaa tai jättäkää minut rauhaan… kuolemaan! Ette saa puhua sanaakaan, en tahdo, en tahdo! — Marie ratkesi huutamaan.
— Ei saa muka puhua enää sanaakaan, ettehän te itsekään ole tajussanne; sellaisena minä käsitän teidät tuossa tilassa. Mutta tässä täytyy ryhtyä toimeen: sanokaa, onko teillä jo kaikki valmiina? Vastatkaa te, Šatov, vaimollanne on nyt muutakin ajattelemista.
— Sanokaa, mitä pitäisi sitten olla?
— Ei siis ole mitään valmiina.
Hän luetteli kaiken, mikä oli aivan välttämätöntä, ja täytyi myöntää, että hän todella osasi rajoittua kaikkein välttämättömimpään. Kerjäläisilläkin olisi luullut olevan kaikkea tätä. Jotakin löytyi Šatoviltakin. Marie otti esille avaimen, ojensi sen Šatoville, niin että tämä saattoi ruveta hakemaan jotakin hänen matkalaukustaan. Koska hänen kätensä vapisivat, hän kopeloi sitä hieman kauemmin, kuin olisi ollut tarpeellista tuntematonta lukkoa availlessaan. Marie kiivastui, mutta kun Arina Prohorovna hypähti Šatovin luo ottaakseen tältä avaimen, niin Marie ei missään nimessä antanut lupaa tämän katsahtaa laukkuunsa, vaan oikullisesti huutaen ja itkien vaati, että Šatov yksin aukaisisi sen.
Eräitä esineitä täytyi sentään lähteä hakemaan Kirillovilta. Mutta tuskin Šatov oli käännähtänyt lähteäksensä, kun Marie taas raivoisasti kutsui häntä takaisin ja rauhoittui vasta sitten, kun suin päin hänen luoksensa portailta palannut Šatov yritti lohduttaa häntä sillä, että hän poistui vain hetkeksi, että se oli aivan välttämätöntä ja että hän aivan heti palaisi takaisin.
— No, hyvä rouva, teille on varsin vaikeata olla mieliksi, — Arina Prohorovna naurahti; — milloin on seisottava kasvot käännettyinä seinään päin, niin ettei toinen uskalla katsahtaakaan teihin, milloin taas ei saa hetkeksikään poistua, rupeatte heti itkemään. Tuolla tavallahan hän voi ruveta luulemaan teistä mitä tahansa. No, no, älkää oikutelko, älkää kiihoittako itseänne, minähän vain nauran.
-— Hän ei rohkene luulla mitään.
— Ta-ta-ta-, jos hän ei olisi teihin rakastunut kuin pässi, niin hän ei juoksentelisi pitkin katuja kieli pitkällä eikä hälyttelisi kaiken maailman koiria. Hän löi rikki ikkunankehykseni.