V.
Šatov tapasi Kirillovin yhä kävelemässä nurkasta nurkkaan huoneessaan. Hän oli niin hajamielinen, että oli jo taas aivan unohtanut kuulleensa äsken vaimon tulosta, kuunteli eikä ymmärtänyt yhtään mitään.
— Ah, niin, — hän muisti äkkiä aivan kuin erikoisesti ponnistellen päästäkseen hetkeksi irti jostakin ajatuksesta, joka oli saanut hänet valtaansa, — niin, eukko… vaimoko vai eukko? — Odottakaahan: sekä vaimo että eukko, eikö niin?
Muistan; olen käynyt… Eukko tulee, mutta ei heti. Ottakaa pielus. Mitä vielä? Aivan niin. Odottakaahan, sattuuko teille, Šatov, ikuisen harmonian hetkiä?
— Tiedättekö, Kirillov, te ette saa enää olla nukkumatta öisin.
Kirillov havahtui ja — mikä omituisinta — alkoi äkkiä puhua aivan ymmärrettävästi, paremmin kuin koskaan ennen; selvästi saattoi huomata, että hän oli kaiken tuon jo ennakolta valmistanut, ehkäpä oikein kirjoittanutkin:
— On sekunteja, niitä saattaa olla kerrallaan vain viisi tai kuusi, jolloin te tunnette ikuisen jo aivan täydellisesti saavutetun harmonian läsnäolon. Se ei ole maallista; en minä sitäkään, että se olisi taivaallista, vaan sitä, että maallisessa muodossa oleva ihminen ei voi sitä kestää. Täytyy muuttua fyysillisesti tai kuolla. Tämä tunne on selvä ja kiistämätön. Aivan kuin te äkkiä aavistaisitte, millainen on koko luonto, ja äkkiä sanoisitte: niin, tämä on totta. Luodessaan maailman Jumala aina kunkin päivän lopussa sanoi: »niin, se on totta, tämä on hyvä». Tämä… tämä ei ole ihastumista, vaan se on vain muuten iloa. Te ette anna enää mitään anteeksi, koska ei ole enää mitään anteeksi annettavaa. Te ette enää vain rakasta, oi, tämä on korkeampaa kuin rakkaus! Peloittavinta on, että tämä kaikki on niin kauhean selvää, että syntyy niin suuri ilo, että jos se kestäisi viittä sekuntia kauemmin, niin sielu ei sitä kestäisi, vaan katoaisi olemattomiin. Näissä viidessä sekunnissa minä elän koko elämäni ja annan niistä vaikka koko elämäni, sillä se kannattaa sen. Voidakseen kestää kymmenen sekuntia täytyy muuttua fyysillisesti. Luulen, että ihmisen täytyy lakata synnyttämästä. Minkä vuoksi tarvittaisiin lapsia, minkä vuoksi kehitystä, jos kerran päämäärä on jo saavutettu? Raamatussa sanotaan, että uudestisyntyneenä ei enää synnytetä, vaan kaikki ovat kuin Herran enkelit. Se on viittaus. Teidän vaimonne synnyttää?
— Kirillov, tuleeko se teille usein?
— Kolmessa päivässä kerran, kerran viikossa. — Eihän teillä vain ole kaatumatautia?
— Ei ole.
— Siis te saatte sen. Olkaa varuillanne, Kirillov, olen kuullut, että juuri noin kaatumatauti alkaa. Muudan epileptikko kuvasi minulle tarkasti tämän kohtauksen edellä käyvän tuntemuksen, se oli aivan täsmälleen samanlainen kuin teidänkin; viisi sekuntia, niin arveli hänkin ja sanoi, että kauemmin ei olisi ollut mahdollista, — kestää. Muistakaa Muhammedin vesikannua, josta ei ehtinyt edes läikähtää yli, kun hän jo oli ehtinyt kiitää ratsullaan paratiisin halki. Vesikannu — se on nuo viisi sekuntia; aivan liiankin hyvin se muistuttaa teidän harmoniaanne, ja Muhammedhan oli epileptikko. Pitäkää varanne, Kirillov, se on kaatumatauti!
— Ei se ehdi. — Kirillov naurahti hiljaa.