I.

Virginski oli päivän kuluessa tarvinnut ainakin pari tuntia saadakseen ilmoitetuksi kaikille meikäläisille, että Šatov ei missään tapauksessa ilmiantaisi heitä, sillä vaimo oli palannut hänen luoksensa, lapsi oli hänelle syntynyt eikä, »sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää», mitenkään saattanut olettaa, että hän tällaisena hetkenä voisi käydä vaaralliseksi. Mutta hämmästyksekseen hän ei tavannutkaan kotoa ketään muuta kuin Erkelin ja Ljamšinin. Erkel oli kuunnellut häntä ääneti ja katsellen häntä kirkkaasti suoraan silmiin, hänen kysymykseensä taas: »Meneekö hän sinne kello kuudelta vai eikö», hän oli vastannut kirkkaasti hymyillen, että »tietenkin hän menee».

Ljamšin makasi nähtävästi kovin pahasti sairaana, pää peitteen sisässä hupussa. Sisäänastuvaa Virginskiä hän säikähti, ja heti kun tämä oli alkanut puhua, hän oli yht'äkkiä ruvennut huitomaan käsillään, jotka hän oli vetänyt esiin peitteen alta, ja rukoili tätä jättämään hänet rauhaan. Mutta sen, mikä koski Šatovia, hän kuitenkin kuunteli. Ilmoituksen, että Virginski ei ollut tavannut ketään muita kotoa, hän otti vastaan hyvin hämmästyneenä. Kävi selville, että hän oli jo saanut tietää (Liputinilta) Fedjkan kuolemasta ja kertoili tästä kiirehtien ja katkonaisesti Virginskillekin, mikä taas sai tämän vuorostaan hämmästymään. Virginskin suoraan kysymykseen, oliko lähdettävä vai eikö, hän vain vastaukseksi alkoi taas huitoa käsillään ja rukoili rukoilemalla tätä »jättämään hänet rauhaan» ja että »hän oli syrjäinen eikä tietänyt mistään mitään». Virginski palasi kotiinsa aivan lamaantuneena ja hyvin levottomana; raskasta hänestä oli sekin, että hänen oli pakko salata kaikki perheeltänsä; hän oli tottunut olemaan aina avomielinen vaimollensa, ja jos hänen kuumeisissa aivoissansa tänä hetkenä ei olisi syttynyt erästä aivan uutta ajatusta, joka oli sovittava kaikki tulevaiset suunnitelmat, niin varmasti hän olisi joutunut vuoteen omaksi kuten Ljamšinkin. Mutta tämä uusi suunnitelma antoi hänelle voimaa, eikä siinä vielä kyllin, suorastaan kärsimättömästi hän alkoi odotella määrähetkeä, läksipä vielä aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan kokoontumispaikalle.

Paikka oli hyvin synkkä, Stavroginien äärettömän laajan puiston perällä. Myöhemmin minä aivan tahallani kävin sitä katsomassa. Kuinka synkältä se mahtoikaan näyttää tänä tylyn koleana syysiltana. Siitä kauempana oli vanha rauhoitettu metsä; mahtavat satavuotiset hongat piirtyivät pimeyteen tummina ja epäselvinä läikkinä. Oli niin pimeätä, että kahden askelen päästä oli mahdotonta erottaa ihmistä, mutta Pjotr Stepanovitš, Liputin ja Erkel olivat tuoneet muassaan lyhdyt. On tuntematonta, miksi ja milloin tänne oli aikoina, joihin ei edes muisti ulottunut, hiomattomista kivenlohkareista muodosteltu hauskannäköinen luola. Pöytä ja penkit luolan sisällä olivat jo aikoja sitten mädäntyneet ja lahonneet. Noin kahdensadan askelen päähän oikealle päin ulottui puiston järjestyksessä kolmas lammikko. Nämä kolme lammikkoa, joista ensimmäinen oli aivan talon edustalla, olivat kaikki perätysten, niin että viimeinen niistä oli noin virstan päässä talosta, aivan puiston laidassa. Tuskin oli luultavaa, että minkäänlainen hälinä, huuto tai vaikkapa laukauskin saattoi kuulua Stavroginin talon asukkaiden korviin, talon, josta isäntäväki oli poistunut. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli eilen lähtenyt ja samoin myös Aleksei Jegorytš, ei koko taloon ollut jäänyt muuta kuin noin viisi, kuusi henkeä ja nekin niin sanoakseni invalidiväkeä. Joka tapauksessa saattoi pitää täysin varmana, että vaikkapa joku näistä täällä yksinäisyydessä oleskelevista asukkaista kuulisikin huutoja tai avunpyyntöjä, niin se enintään herättäisi kauhua, mutta tuskin ainoakaan heistä liikahtaisi hyvin lämmitetyiltä uuneiltansa ja lämpöisiltä pankoiltansa kenenkään avuksi.

Kello oli tuskin kahtakymmentä minuuttia yli kuuden, kun kaikki muut, paitsi Erkel, joka oli komennettu hakemaan Šatovia, olivat jo koolla. Pjotr Stepanovitš ei ollut tällä kertaa viivytellyt. Hän oli tullut Tolkatšenkon mukana. Tolkatšenkon kulmat olivat kurtussa, ja hän näytti huolestuneelta; kaikki teeskentely ja röyhkeän kehuskeleva päättäväisyys oli tipo tiessään. Hän pysytteli Pjotr Stepanovitšin lähellä, ja näytti siltä, kuin hän äkkiä olisi käynyt tälle rajattoman uskolliseksi: usein hän hätäillen tunkeusi kuiskaamaan tälle jotakin; mutta tämä ei juuri koskaan vastannut hänelle mitään, joskus vain murahti jotakin päästäkseen hänestä irti.

Šigaljov ja Virginski olivat tulleet jo hieman aikaisemmin kuin Pjotr Stepanovitš, ja tämän tultua he siirtyivät hieman syrjään, vaipuen syvään ja selvästi tahalliseen äänettömyyteen: Stepanovitš kohotti lyhtyä ja tarkasteli heitä välinpitämättömän ja loukkaavan huolellisesti.

»Haluavat nähtävästi puhua», vilahti hänen mielessään.

— Eikö Ljamšinia ole? — hän kysäisi Virginskilta. Kuka teistä sanoi hänen olevan sairaana?

— Minä olen täällä, — Ljamšin yht'äkkiä huudahti ilmestyen samassa puun takaa. Hänen yllään oli talvitakki, ja hän oli matkapeitteeseen kiedottu, niin että oli sangen vaikeata nähdä hänen kasvojansa edes lyhdyn avulla.

— Liputin siis vain puuttuu?

Ja äänettömänä Liputin astui esiin luolasta.

Pjotr Stepanovitš kohotti taas lyhtyänsä.

— Miksi olette piiloutunut sinne, miksi ette tule esille?

— Oletan, että meillä sentään kaikilla on henkilökohtainen vapaus… ohjata itse toimiamme, — mörähti Liputin käsittämättä oikein itsekään selvästi, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš koroitti ääntänsä, ensi kerran luopuen kuiskaavasta puhetavastansa, mikä teki vaikutuksensa. — Luulen teidän täydellisesti ymmärtävän, että teidän ei nyt sovi konstailla. Eilenhän jo keskusteltiin kaikesta ja märehdittiin kaikki valmiiksi, suoraan ja ratkaisevasti. Mutta, kuten näen naamoistanne, joillakuilla lienee vielä jotakin sydämellänsä; siinä tapauksessa pyydän teitä kiiruhtamaan. Piru vieköön, aika on täpärällä, aika on täpärällä, ja Erkel voi tuoda hänet minä hetkenä hyvänsä…

— Hän tuo hänet varmasti, — Tolkatšenko piti jostakin syystä tarpeellisena sanoa tokaista.

— Jollen erehdy, niin ensin tapahtuu kirjapainimen luovuttaminen? — tiedusteli Liputin, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt itsekään, minkä vuoksi hän teki tuon kysymyksensä.

— Niinpä tietenkin, eihän hyvää tavaraa saa heittää hukkaan, — Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtynsä aivan hänen kasvojensa kohdalle. — Mutta eilenhän nimenomaan sovittiin siitä, että sitä ei toden teolla vastaanotettaisi. Osoittakoon hän vain tarkasti paikan, kohdan, johon se on kaivettu maan sisään; me kyllä pengomme itse sen sieltä esille. Tiedän kyllä, että se on jossakin kymmenen askelen päässä jostakin tämän luolan nurkasta… Mutta, piru vieköön, kuinka tekin, Liputin, olette saattanut sen unohtaa? On jo sovittu siitäkin, että te kohtaatte hänet ensin yksin ja sitten lähestymme me… Omituista, että kyselette noin, vai suottako te vain sillä tavalla?

Liputin vaikeni synkkänä. Kaikki olivat ääneti. Tuuli vain humahteli liikutellessaan honkien latvoja.

— Toivon, hyvät herrat, että kukin teistä täyttää velvollisuutensa, — sanoi Pjotr Stepanovitš näin äkkiä kärsimättömästi.

— Tiedän, että vaimo on palannut Šatovin luo ja synnyttänyt lapsen, — alkoi Virginski puhua näin levottomana, hätäisesti, voiden tuskin lausua sanoja ja elehtien käsillään. — Sikäli kuin ihmissielua voi ymmärtää… olen aivan varma siitä, että hän ei nyt ilmianna… sillä hän on nyt onnen tilassa, niin että minä jo äsken kävin kaikkien luona, mutta en tavannut ketään, niin että ehkäpä ei nyt mitään tarvitakaan…

Hän pysähtyi, hänen hengityksensä salpautui.

— Jos te, herra Virginski, yht'äkkiä tulisitte onnelliseksi, — Pjotr Stepanovitš astui askelen häntä kohti, — niin siirtäisittekö te, ei ilmiantoa tietenkään, siitähän ei voisi olla puhettakaan, vaan jonkin uhkarohkean, kansalaisen urotyön, jonka te olisitte päättänyt tehdä ennen tuon onnen puhkeamista ja jonka suorittamista te olisitte pitänyt ehdottomana velvollisuutenanne siitäkin huolimatta, että se olisi uhkarohkeata ja että sitä seuraisi onnen menetys?

— En, en luopuisi! En mistään hinnasta luopuisi, — huudahti Virginski näin jollakin tavoin kauheasti, tarpeettoman kuumeisesti ja alkoi samassa liikkua eteenpäin.

— Te siis mieluummin tahtoisitte tulla jälleen onnettomaksi kuin petturiksi?

— Aivan niin, aivan niin… Aivan päinvastoin minä mieluummin tahtoisin olla täydellinen petturi, ei, ei, ei niin… en ollenkaan petturi, vaan päinvastoin mieluummin täydellisesti onneton kuin petturi.

— No niin, tietäkää siis, että Šatov pitää ilmiantoansa kansalaisen urotyönä, kaikkein ylevimpänä vakaumuksenaan, ja siitä todistuksena on se, että hän täten oikeastaan itse myös jättäytyy esivallan käsiin, vaikka on sekin mahdollista, että hänet hänen tämän ilmiantonsa vuoksi armahdetaan. Tuollainen ei koskaan peräydy. Ei mikään onni sokaise sellaista; päivän kuluttua hän herää taas soimaten itseänsä, lähtee ja tekee tehtävänsä. Sen lisäksi minä puolestani en näe vähintäkään onnea siinä, että vaimo kolmen vuoden eron jälkeen on palannut hänen luoksensa synnyttämään Stavroginin lasta.

— Mutta eihän kukaan ole tuota ilmiantoa nähnyt, — virkkoi Šigaljov painavasti.

— Ilmiannon olen minä nähnyt, — kirkaisi Pjotr Stepanovitš, — sellainen on olemassa, ja kaikki tämä on kauhean typerää, hyvät herrat.

— Mutta minä, — Virginskin sisällä alkoi kuohua, — minä panen vastalauseeni… Minä panen vastaan kaikin voimin… Minä tahdon… Kas tätä minä tahdon: Minä tahdon, että hänen tänne tultuansa me kaikki yhdessä kysymme häneltä: jos se on totta, niin hänet on saatava katumaan aiettansa ja päästettävä hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Joka tapauksessa täytyy pitää oikeudenkäynti; oikeuden mukaan, eikä sillä tavoin, että me ensin kaikki piiloudumme ja sitten hyökkäämme.

— Yhteistä asiaa ei voi jättää kunniasanan varaan, — se olisi typeryyden huippu! Piru vieköön, kuinka typerää tämä on, hyvät herrat. Ja nyt juuri! Ja millaisen osan te tahdottekaan ottaa esitettäväksenne tänä vaaran hetkenä?

— Minä panen vastalauseeni, minä panen vastalauseeni, — jauhoi
Virginski vain omaansa.

— Älkää te ainakaan kiljuko tuolla tavalla, emmehän me kuule merkkivihellystäkään. Šatov, hyvät herrat… (Piru vieköön, miten kaikki tämä on typerää juuri nyt!) Johan olen sanonut teille, että Šatov on slavofiili, siis typerin kaikista ihmisistä… Mutta hyi piru, kaikki tämä on yhdentekevää, ja minä syljen koko jutulle! Te saatte jo minutkin aivan pois oikealta tolalta!… Šatov, hyvät herrat, on maailman myrkyttämä mies, ja koska hän joka tapauksessa on kuulunut järjestöömme, tahtoopa hän sitä sitten tai ei, niin olen aina viime hetkeen saakka toivonut, että olisimme voineet häntä käyttää hyväksemme yhteisessä asiassamme, ja käyttää juuri siten, kuin tällaista myrkkymielistä ihmistä on käytettävä. Olen koettanut häntä säästää ja suojella huolimatta aivan varmoista todisteista… Olen säästänyt häntä sata kertaa enemmän kuin hän ansaitsee! Mutta kaikki on päättynyt siihen, että hän on ilmiantanut; olkoon se nyt, piru vie, miten tahansa, syljen koko jutulle!… Mutta koettakoonpa vain joku teistä livistää nyt pakoon. Ainoallakaan teistä ei ole oikeutta jättää asiaa sikseen! Te voitte tunkeilla vaikkapa suutelemaan häntä, jos niin tahdotte, mutta antamanne kunniasanan vuoksi teillä ei ole oikeutta jättää yhteistä asiaa vaaraan! Näin menettelevät vain siat ja hallituksen kätyrit!

— Kutka täällä ovat hallituksen kätyrejä? — pisti Liputin väliin

— Ehkä te itse! Paremmin tekisitte, jos olisitte vaiti, Liputin, te puhutte noin vain tottumuksesta. Kätyreitä, hyvät herrat, ovat kaikki ne, jotka arkailevat vaaran hetkenä. Pelko saa esille aina jonkun hölmön, joka viime hetkenä saattaa lähteä juoksemaan ja huutamaan: »Ai, suokaa minulle anteeksi, minä myyn teille kaikki toiset!» mutta tiedättekö, hyvät herrat, että teitä ei armahdeta enää minkään ilmiannon vuoksi. Jospa juridisesti pääsisittekin kahta astetta vähemmällä, niin kuitenkin perisi Siperia jokaisen teistä, ja sitäpaitsi ette voi välttää erästä toista miekkaa. Ja tämä toinen on hieman terävämpi kuin esivallan miekka.

Pjotr Stepanovitš puheli raivoissaan jo aivan liikojakin. Šigaljov otti lujasti häntä kohti kolme askelta:

— Eilisestä lähtien olen muuttanut mieltäni tämän asian suhteen, — hän aloitti puheensa varmasti, täsmällisesti, kuten aina ennenkin (ja minusta tuntui, että vaikkapa maa hänen allansa olisi vajonnut, niin hän ei sittenkään olisi koroittanut ääntänsä eikä muuttanut esityksessään ainoatakaan tavua, ei edes yhtä sävelaskelta sinne tai tänne); — mietittyäni asiaa olen päättänyt, että aiottu murha ei olisi ainoastaan kallisarvoisen ajan hukkaamista, ajan, jota voitaisiin käyttää paljon oleellisempiin ja kiireellisempiin tarkoituksiin, mutta sen lisäksi se vielä osoittaa, että on turmiollisesti poikettu normaalista tiestä, ja tällainen poikkeaminen on aina eniten asioita vahingoittanut ja viivyttänyt kymmeniä vuosia asioiden menestymistä sekä osoittanut, että on taivuttu kevytmielisten ja pääasiallisesti vain politikoivien henkilöiden vaikutuksen alaisiksi, sen sijaan että seurattaisiin oikeita sosialisteja. Tulin tänne yksistään sen vuoksi, että olen päättänyt vastustaa aiottua yritystä ja selvittää tämän myös toisille ja sitten — irroittautua tästä hetkestä, jota te minulle käsittämättömästä syystä nimitätte »vaaran hetkeksenne». Lähden pois — en suinkaan tämän vaaran pelosta tai hellämielisyydestä Šatovia kohtaan, jonka kanssa en ole aikonut vaihtaa suudelmia, vaan yksinomaan siitä syystä, että koko tämä juttu alusta loppuun asti aivan kirjaimellisesti sotii ohjelmaani vastaan. Mitä tulee ilmiantoon ja petokseen minun puoleltani, niin saatte olla aivan rauhassa: ilmiantoa ei tapahdu.

Hän kääntyi ympäri ja lähti pois.

— Piru vieköön, hän ehkä tapaa Šatovin ja varoittaa häntä! — huudahti Pjotr Stepanovitš tarttuen revolveriin. Kajahti revolverin hanan napsahdus.

– Saatte olla aivan varma siitä, — Šigaljov käännähti ympäri, — että tavattuani Šatovin matkalla minä saatan häntä vieläpä tervehtiäkin, mutta varoittamaan en häntä rupea.

Mutta tiedättekö, että saatte ehkä vielä maksaa tämän, herra Fourier?

— Pyydän teitä muistamaan, etten ole Fourier. Sekoittaessanne minut tuohon imelään, abstraktiseen vätykseen te vain todistatte sillä, että vaikka käsikirjoitukseni onkin ollut teidän hallussanne, niin ette tunne sitä lainkaan. Mitä taas tulee kostouhkaukseenne, niin turhaan te olette ladannut revolverinne; tänä hetkenä se olisi teille varsin vähän edullista. Jos te uhkailette minua »huomisella» tai »ylihuomisella», niin ammuttuanne minut te tuskin voitatte mitään muuta kuin sen, että saatte lisää touhua; minut te tapatte, mutta ennemmin tai myöhemmin te kuitenkin palaatte minun systeemiini. Hyvästi!

Tänä samana hetkenä, noin kahden sadan askelen päässä puistosta, lammikon puolelta, kajahti vihellys. Liputin vastasi heti eilisen sopimuksen mukaisesti vihellyksellä (tämän vuoksi hän oli koska ei luottanut hampaattomaan suuhunsa jo aamulla ostanut torilta kopeekan maksavan lasten savipillin). Erkel oli matkalla ehtinyt mainita Šatoville, että vihellyksiä tultaisiin vaihtamaan, niin että tälle ei voinut syntyä minkäänlaisia epäilyksiä.

Olkaa huoleti, — kuljen niin kaukana heistä, että he eivät huomaa minua ollenkaan, — Šigaljov yritti kuiskata painokkaasti ja sitten vähääkään kiiruhtamatta lähti päättäväisesti kotiansa kohti pimeän puiston halki.

Nyt on jo tunnettua aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten, miten tämä kauhea teko tapahtui. Ensiksi Liputin tapasi Erkelin sekä Šatovin aivan luolan suulla; Šatov ei häntä tervehtinyt eikä ojentanut kättänsä, vaan virkkoi heti kiireisesti:

— Niin, mutta missä teillä täällä on lapio, ja eikö olisi toista lyhtyä? Älkää suotta pelätkö, täällä ei ole ketään, eikä Skvorešnikissakaan nyt kuultaisi, vaikkapa laukaisisitte täällä tykeillä! Se on tässä, kas tässä, tässä samassa paikassa…

Ja hän polkaisi todellakin jalallaan noin kymmenen askelen päähän luolan takimmaisesta nurkasta metsän puolelle. Tänä samana hetkenä häneen kävi kiinni puun takaa ilmestynyt Tolkatšenko, ja samassa Erkel sieppasi häntä kyynärpäistä. Liputin hyökkäsi edestä käsin. Näin he kaikki kolme yhdessä saivat hänet menettämään tasapainonsa sekä rutistivat hänet maata vastaan. Tällöin hypähti hänen luoksensa Pjotr Stepanovitš revolvereineen. Kerrotaan, että Šatov oli muka ehtinyt kääntää päänsä häntä kohti, oli nähnyt sekä tuntenut hänet. Kolme lyhtyä valaisi kohtausta. Šatov parkaisi lyhyesti ja epätoivoisesti, mutta hänen suunsa tukittiin samassa. Pjotr Stepanovitš kohotti täsmällisesti ja lujasti revolverin suoraan hänen otsaansa kohti, ja varmasti tähdäten hän — laukaisi. Laukaus ei kajahtanut nähtävästi kovasti, ei Skvorešnikissa ainakaan kuultu mitään. Šigaljov tietenkin kuuli kaiken, sillä tuskin hän oli ehtinyt poistua kolmen sadankaan askelen päähän. Hän kuuli huudonkin sekä laukauksen, mutta hänen omien todistustensa mukaan hän ei ollut edes käännähtänyt eikä pysähtynyt. Kuolema oli seurannut aivan samana hetkenä. He olivat täydellisesti toimintakykyisiä, — mutta en luulisi sentään, että täydellistä kylmäverisyyttä jaksoivat säilyttää muut kuin yksistään Pjotr Stepanovitš. Laskeutuen kyykkysilleen hän hätäisesti, mutta varmoin kädenliikkein tutki murhatun taskut. Rahaa ei löytynyt (kukkaro oli jäänyt Marja Ignatjevnan pieluksen alle). Löytyi vain pari kolme paperilippua, nekin joutavia: yksi konttorikuitti, jonkin kirjan nimike sekä vanha ulkomaalainen kahvilalasku, Jumala sen tiesi, miten sekin oli säilynyt taskussa kahden vuoden ajan. Paperilaput Pjotr Stepanovitš siirsi omaan taskuunsa, ja huomattuaan, että kaikki olivat kerääntyneet katselemaan ruumista eivätkä ryhtyneet mihinkään, hän alkoi vihaisesti ja epäkohteliaasti heitä toruskella ja hoputtaa. Tolkatšenko ja Erkel havahtuivat lopulta ja lähtivät juoksujalassa hakemaan luolasta jo aamulla sinne varaamiansa kahta kiveä, joista kumpikin painoi parikymmentä naulaa ja oli jo tarkoituksenmukaisessa kunnossa, s.o., lujasti ja kestävästi punottu nuoriin. Koska oli jo ennakolta päätetty viedä ruumis läheisimpään (järjestyksessä kolmanteen) lammikkoon ja upottaa se sinne, niin he alkoivat sitoa näitä kiviä kuolleen jalkoihin sekä kaulaan. Pjotr Stepanovitš sitoi, ja Tolkatšenko sekä Erkel kannattelivat ja ojentelivat niitä hänelle vuoron perään. Erkel ojensi ensimmäisen ja sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš toruskellen ja sättien sitoi nuoraa ruumiin jalkoihin sekä kiinnitti tätä ensimmäistä kiveä, Tolkatšenko koko tämän pitkän ajan riiputti kantamaansa kiveä kädessään syvästi ja kunnioittavasti kumartuneena voidakseen viipymättä ojentaa sen heti tarvittaessa eikä kertaakaan edes ajatellut laskea kantamustansa maahan. Kun molemmat kivet lopultakin oli kiinnitetty ja Pjotr Stepanovitš kohottautui maasta tarkastellakseen läsnäolevien kasvoja, niin äkkiä tapahtui jotakin omituista, jotakin aivan odottamatonta, mikä ihmetytti kaikkia.

Kuten sanottu, melkein kaikki muut, Tolkatšenkoa ja Erkeliä lukuunottamatta, seisoivat jouten. Virginski, vaikka olikin hyökännyt muiden mukana Šatovin kimppuun, ei kuitenkaan ollut häneen koskenut eikä auttanut pitämään häntä kiinni. Ljamšin taas oli ilmestynyt muiden joukkoon vasta laukauksen jälkeen. Sitten he, tämän kaikkiaan ehkä noin kymmenen minuuttia kestäneen ruumiin ääressä touhuskelemisensa jälkeen, olivat kaikki aivan kuin menettäneet osan tajuntaansa. He ryhmittyivät kaikki sen ympärille, ja levottomuuden ja pelon asemesta he näyttivät tuntevan pelkästään vain ihmetystä. Liputin seisoi ensimmäisenä, aivan ruumiin ääressä, Virginski hänen takanansa kurkisteli hänen olkansa takaa merkillisesti, aivan kuin joku syrjäinen, uteliaasti, kohosipa suorastaan varpailleen nähdäkseen paremmin. Ljamšin taas piiloutui Virginskin taakse ja vain silloin tällöin pelokkaana katsahti tämän takaa ja piiloutui aina samassa uudelleen. Kun kivet oli kiinnitetty ja kun Pjotr Stepanovitš nousi pystyyn, Virginski alkoi yht'äkkiä heikosti väristä, löi kätensä yhteen ja huudahti tuskaisesti ja aivan ääneen:

— Ei, tämä ei ole sitä, ei ole! Ei, tämä ei ole sitä lainkaan!

Hän olisi ehkä vieläkin lisännyt jotakin tähän näin peräti myöhästyneeseen huudahdukseensa, mutta Ljamšin ei antanut hänen lopettaa. Yht'äkkiä tämä kaikin voimin tempasi hänet syliinsä, puristi häntä takaapäin ja kirkaisi epätodellisen oudosti. Sattuu toisinaan niin voimakkaita hämmästyksen hetkiä, että ihminen ei huudahda enää omalla äänellään, vaan jollakin sellaisella, jollaista ei olisi luullut hänellä olevankaan, ja tämä kaikki saattaa silloin tuntua hyvin kauhealta. Ljamšin ei kiljaissut ihmisen, vaan aivan eläimen äänellä. Yhä lujemmin ja lujemmin, kuin suonenvetokohtauksessa hän puristi syliinsä takaapäin Virginskiä, kiljui suu ammollaan lakkaamatta, yhtäjaksoisesti, ulkonevin silmin katsellen toisiin ja tömistellen jalkojansa maahan hyvin nopeasti, aivan kuin olisi lyönyt niillä rumpua. Virginski säikähti niin, että huudahti itsekin kuin mieletön ja niin raivokkaan vihaisesti, että sellaista ei olisi voitu Virginskiltä odottaakaan. Hän alkoi riuhtoa itseänsä irti Ljamšinin syleilystä, kynsi ja mukiloi häntä, minkä jaksoi ja sikäli kuin ulottui häneen taaksepäin. Erkel auttoi lopulta häntä pääsemään irti Ljamšinista. Mutta kun Virginski oli säikähdyksissään hypähtänyt noin kymmenen askelta syrjään, niin Ljamšin, huomattuaan nyt Pjotr Stepanovitšin, kiljaisi uudelleen sekä hyökkäsi nyt tätä kohti. Kompastuessaan ruumiiseen hän kaatui ja tarttui sen yli Pjotr Stepanovitšiin, sieppasi hänet niin lujasti syleilyynsä painaen päätänsä hänen rintaansa, ettei Pjotr Stepanovitš, ei Tolkatšenko eikä Liputinkaan ensi hetkessä mahtanut hänelle mitään. Pjotr Stepanovitš huusi, kiroili, takoi hänen päätänsä nyrkeillään, lopulta jotenkuten päästyään irti sieppasi revolverin ja tähtäsi sillä suoraan kiljahtelevan Ljamšinin avointa suuta kohti. Ljamšinia olivat jo siepanneet lujasti käsistä Tolkatšenko, Erkel ja Liputin, mutta Ljamšin ei lakannut kiljumasta revolverista huolimatta. Lopulta Erkel puristettaan silkkinenäliinansa palloksi tukki sillä taitavasti hänen suunsa, ja silloin huuto lakkasi. Tolkatšenko sitoi sillä aikaa hänen kätensä jäljelle jääneellä nuoranpätkällä.

— Tämä on hyvin omituista, — virkkoi Pjotr Stepanovitš levottoman hämmästyneesti tarkastellen mielipuolta.

Hän oli nähtävästi todella hämmästynyt.

— Luulin hänestä jotakin aivan muuta, — hän lisäsi hämmästyneesti.

Hänet jätettiin toistaiseksi Erkelin huostaan. Täytyi kiiruhtaa korjaamaan kuollutta: oli ollut niin paljon hälinää, jossakin se oli voitu jo kuullakin. Tolkatšenko ja Pjotr Stepanovitš nostivat lyhdyt ja tarttuivat ruumiin pääpuoleen; Liputin ja Virginski kävivät käsiksi jalkoihin, ja niin he lähtivät sitä viemään. Kaksi kiveä lisäsi painoa, niin että kantamus tuntui raskaalta, ja matkaa oli enemmän kuin parisataa askelta. Väkevin kaikista oli Tolkatšenko. Hän ehdotti, että astuttaisiin tahdissa, mutta kukaan ei hänelle vastannut, ja niin he astuivat kuka mitenkin. Pjotr Stepanovitš kulki oikealla puolella ja pää kumarassa kantoi olallaan kuolleen päätä, vasemmalla kädellänsä hän alhaalta käsin kannatti kiveä. Koska Tolkatšenko ei matkan ensimmäisellä puoliskolla ollut arvannut kannattaa kiveä, niin Pjotr Stepanovitš lopulta kiroten karjaisi siitä hänelle. Huudahdus oli äkillinen ja yksinäinen; kaikki jatkoivat ääneti kantamista, ja vasta aivan lammikon äärellä Virginski taivuttautuen kantamuksen painosta, aivan kuin olisi ollut nääntymäisillään sen alle, yht'äkkiä huudahti taas yhtä äänekkäästi ja itkuun valmiina kuin äsken: — Ei, tämä ei ole sitä ei, ei. Tämä ei ole lainkaan sitä!

Paikka, johon ulottui tämä kolmas, jokseenkin iso Skvorešnikin lammikko ja jonne murhattu kannettiin, oli kaikkein yksinäisimmässä puiston kolkassa, jossa ei kukaan koskaan käynyt, ei ainakaan enää näin myöhäisenä vuodenaikana. Tältä puolelta lammikon ranta oli kasvanut aivan umpeen heinää. Lyhty asetettiin syrjään, heilahdutettiin ruumista ja heitettiin se veteen. Kajahti kumea ja kauan kuuluva ääni. Pjotr Stepanovitš kohotti lyhtyä, hänen jälkeensä kurottautuivat toisetkin uteliaina tarkastelemaan, miten kuollut vajosi. Mutta mitään ei näkynyt: kahden kiven painosta ruumis oli vajonnut heti. Laajat väreet, jotka olivat kohonneet vedenpinnalle, alkoivat nopeasti tasaantua. Teko oli suoritettu loppuun.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš kääntyi kaikkien puoleen yhteisesti, — nyt hajaantukaamme. Epäilemättä teidän pitäisi nyt tuntea sitä vapaaehtoista ylpeyttä, joka seuraa jokaista vapaaehtoisen velvollisuuden suoritusta. Jos taas te olette nyt valitettavasti liian järkyttyneitä tunteaksenne tällaisia tunteita, niin epäilemättä te saatte tuntea sen huomenna, sillä häpeä olisi silloin olla sitä tuntematta. Häpeällinen Ljamšinin mielenliikutus on katsottava hourailuksi, sitäkin enemmän, koska hän todella, kuten kerrotaan, on jo aamusta saakka ollut sairaana. Ja teille taas, Virginski, yksikin ainoa vapaan harkinnan hetki osoittaa, että kun oli kysymyksessä yhteisen asian etu, oli mahdotonta luottaa vain kunniasanaan, ja että oli välttämättömästi tehtävä juuri niin kuin me teimmekin. Seuraukset tulevat osoittamaan, että ilmianto on tapahtunut. Suostun täten unohtamaan kaikki äskeiset huudahdukset. Mitä tulee vaaraan, niin sellaista tuskin on olemassa. Tuskin juolahtaisi kenenkään mieleen epäillä jotakuta teistä, etenkin jos te vain osaatte käyttäytyä oikein, niin että lopultakin kaikki riippuu teistä itsestänne ja siitä täydellisestä varmuudesta, jonka te toivottavasti saatte jo heti huomenna. Sitä vartenhan te muun muassa olette liittyneetkin erikoiseen, samoin ajattelevien vapaaseen järjestöön voidaksenne yhteisen asian nimessä sovittuna hetkenä jakaa toinen toisillenne voimaa ja, jos tarvitaan, vakoilla ja pitää huolta toinen toisistanne. Kukin teistä on tilivelvollinen. Te olette kutsutut uudistamaan lahoa ja paikallaan seisomisesta pahalta haisevaksi käynyttä asiaamme; rohkaisua saadaksenne olisi teidän aina muistettava tätä. Toistaiseksi toimintanne rajoittuu vain siihen, että kaikki saataisiin luhistumaan: sekä valtio että sen siveellisyys. Jäljelle jäämme vain me, joiden on määrä ottaa vastaan valta: viisaat saamme yhtymään meihin, mutta typerillä me juuri ratsastamme. Tätä ei teidän suinkaan tule hävetä. Tämä sukupolvi on kasvatettava uudelleen, jotta se ansaitsisi vapauden. Meillä on vielä edessämme tuhansittain Šatoveja. Me järjestäydymme voidaksemme saada suunnan! Olisi häpeällistä olla sieppaamatta käsiinsä sitä, mikä joutilaana lepää ja pyrkii meille suoraan suuhun. Lähden heti Kirillovin luo, ja aamuun mennessä saamme häneltä asiakirjan, jossa hän kuollessaan ottaa kaikki syykseen hallitukselle osoitetun selvityksen muodossa. Mikään ei saattaisi tuntua tätä yhdistelmää totuudenmukaisemmalta. Ensinnäkin hän oli vihoissa Šatovin kanssa; he elelivät Amerikassa, heillä oli siis aikaa riitaantuakin. Tunnettua on, että Šatov muutti mielipiteensä, vihamielisyys oli siis saattanut syntyä erilaisista vakaumuksista ja ilmiannon pelosta; siis juuri sellainen riita, jossa toinen ei voi antaa toiselle anteeksi. Kaikki tämä tulee juuri tällä tavalla kirjoitetuksi. Lopuksi mainitaan, että hänen luonansa Filippovin talossa Fedjka on pitänyt asuntoaan. Tämä karkoittaa kaiken teihin kohdistuvan epäluulon, sillä tunnustus saa varmasti kaikki nuo pässinpäät aivan hämilleen. Huomenna, hyvät herrat, me emme enää näe toisiamme, lähden aivan lyhyeksi ajaksi piirikuntaan matkoille. Mutta ylihuomenna lähetän teille tiedonantoni. Oikeastaan neuvoisin teitä huomisen päivää istumaan kotonanne. Nyt on meidän lähdettävä kaksitellen ja kaikki eri teitä pitkin. Teitä, Tolkatšenko, pyytäisin ottamaan huostaanne Ljamšinin ja viemään hänet kotiin. Te voisitte vaikuttaa häneen ja, mikä tärkeintä, selvittää hänelle, missä määrin hän vahingoittaa juuri itseänsä pelkuruudellaan. Sukulaistanne Šigaljovia, herra Virginski, en tahtoisi epäillä enempää kuin teitäkään: hän ei ilmianna. Säälittelen vain hänen käyttäytymistänsä; mutta eihän hän vielä kuitenkaan ole ilmoittanut jättävänsä järjestöämme, ja senvuoksi lienee vielä liian aikaista haudata häntä. No, hyvät herrat — kiiruhtakaa. Vaikkapa siellä olisikin vain pelkästään pässinpäitä, niin varovaisuus ei sittenkään liene haitaksi.

Virginski lähti Erkelin seurassa. Jättäessään Ljamšinin Tolkatšenkon huostaan Erkel oli ehtinyt käväistä ilmoittamassa Pjotr Stepanovitšille, että tämä oli nyt tullut täysin tajuihinsa, osoitti katumusta ja pyysi anteeksi eikä sanonut äskeistä enää muistavansakaan. Pjotr Stepanovitš lähti paikalta yksin kiertäen lammikoiden taitse puiston ohi. Tämä tie oli pisin kaikista. Ihmetyksekseen hän huomasi päästyään jo puolen matkan päähän, että Liputin oli saavuttanut hänet.

— Pjotr Stepanovitš, mutta Ljamšinhan varmasti ilmiantaa!

— Ei, hän on tullut tajuihinsa ja tietää hyvin, että, ilmiantaessaan hän itse ensimmäisenä joutuisi Siperiaan. Nyt ei ilmianna kukaan. Ette tekään ilmianna.

— Entä te?

Kyllä minä saan teidät kaikki vaikenemaan, uskaltakaapa vain hievahtaakin siihen suuntaan, ja sen te hyvin tiedätte itsekin. Mutta te ette kavalla. Tämänkö vuoksi te olette tosiaankin juossut jäljessäni kaksi virstaa?

— Pjotr Stepanovitš, Pjotr Stepanovitš, me emme ehkä näe enää koskaan toisiamme!

— Mistä tuokin nyt tuli mieleenne?

— Sanokaahan minulle vain eräs asia.

— Mitä sitten? Tahtoisin muuten mieluimmin, että menisitte matkoihinne.

— Eräs asia, mutta aivan totuudenmukaisesti: olemmeko me ainoa viisikko maailmassa vai onko totta, että sellaisia on useita satoja? Kysyn tätä… korkeammassa mielessä, Pjotr Stepanovitš, ymmärrättehän?

— Huomaan sen vimmastanne. Mutta tiedättekö, että te, Liputin, olette
Ljamšiniakin vaarallisempi?

— Tiedän, tiedän, mutta — vastaus, vastauksenne!

— Te olette typerä! Luulisi nyt ainakin, olevan teille yhdentekevää, onko viisikkoja yksi vai tuhat.

— Siis yksi vain! Tiesinhän sen! — huudahti Liputin, — tiesin kaiken aikaa, että niitä on yksi, aina näihin asti… — Ja odottamatta enää muuta vastausta hän kääntyi ja katosi pimeyteen.

Pjotr Stepanovitš vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.

»Ei, ei kukaan ilmianna», hän sanoi itsekseen päättäväisesti, »mutta viisikon on pysyttävä ryhmänä ja sen on toteltava, taikka muuten minä heidät… Ovatpa todellakin joutavia!»