II.
Hän meni ensin asuntoonsa ja alkoi pakata huolellisesti, vähääkään kiiruhtamatta, matkalaukkuansa. Aamulla kuuden aikoihin lähti ylimääräinen juna. Tämä aikainen, ylimääräinen juna läksi vain kerran viikossapa sen oli määrä lähteä toistaiseksi vain kokeeksi. Vaikka Pjotr Stepanovitš olikin maininnut meikäläisille, että hän poistuisi joksikin aikaa piirikuntaan, niin kuitenkin hänellä, kuten jälkeenpäin osoittautui, oli aivan toisenlaiset aikeet. Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon hän suoritti emännälle laskunsa, — hän oli jo ennakolta maininnut tälle matkastansa ja lähti ajurilla Erkelin luo, joka asui lähellä rautatieasemaa. Ja vasta myöhemmin, kellon käydessä yhtä yöllä, hän lähti Kirillovin luo entiseen tapaan Fedjkan salakäytävää myöten.
Pjotr Stepanovitšin mielentila oli kauhea. Puhumattakaan muista sangen pahoista ikävyyksistä (hän ei yhä vieläkään ollut saanut tietoja Stavroginilta) hän oli nähtävästi — sillä en voi vakuuttaa mitään aivan varmasti — saanut päivän kuluessa jostakin (kaikkein todennäköisintä on, että se oli tullut Pietarista) erään salaisen ilmoituksen jostakin sangen pian häntä uhkaavasta vaarasta. Tietenkin näiltä ajoilta kaupungissamme on säilynyt useita legendoja, mutta jos jotakin varmaa tiedettäisiinkin, niin sen tietäisivät vain ne, joiden todella tulee tuntea nämä asiat. Minä puolestani vain luulen, että Pjotr Stepanovitšilla saattoi olla asioita muuallakin, paitsi meidän kaupungissamme, ja että hän todellakin lienee saanut ilmoituksen. Olenpa aivan varma siitäkin, kokonaan siis vastoin Liputinin kyynillistä ja epätoivoista epäilyä, että viisikkoja hänellä saattoi todellakin olla pari, kolme muutakin eikä vain meikäläisten ryhmä, esimerkiksi pääkaupungissamme ja jollei nyt juuri viisikkoja, niin ainakin jonkinlaisia suhteita — ja ehkäpä sangen huvittaviakin. Tuskin oli kulunut kolmea päivää hänen lähdöstänsä, kun pääkaupungista saapui meille määräys että hänet oli viipymättä vangittava, mutta tapahtuiko tämä meidän asiamme vai ehkä joidenkin muiden seikkain vuoksi, — sitä en tiedä. Tämä määräys ehti parhaiksi juuri lisäämään sitä järkyttävää pelon vaikutelmaa, joka oli melkeinpä jo mystillinen ja joka oli äkkiä vallannut esivaltamme sekä näihin saakka itsepäisen kevytmielisen seurapiirimme, kun paljastui salaperäinen ja paljon puhuva ylioppilas Šatovin murha, joka oli saanut kaikkien järjettömyyksien mitan täyttymään, samoinkuin silloin paljastuivat kaikki muutkin seikat, jotka seurasivat tätä niin perin hämäräperäistä tapausta. Mutta määräys myöhästyi, Pjotr Stepanovitš oli silloin jo parhaillaan Pietarissa, otti toisen nimen haistettuaan, mistä oli kysymys, ja saattoi minä hetkenä tahansa livahtaa ulkomaille… Mutta minä olen kertomuksessani kiiruhtanut jo liian paljon edelle.
Hän tuli Kirillovin luo vihamielisenä ja ylimielisen ärtyisänä. Häntä näytti haluttavan siepata Kirillovilta vielä jotakin muuta, paitsi jo ennen sovittua, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa tälle jostakin. Kirillov näytti ilostuvan hänen tulostansa. Saattoi huomata hänen jo kauan ja sairaalloisen kärsimättömänä häntä odotelleen. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, mustien silmien ilme oli raskas ja liikkumaton.
— Ajattelin, että ette tule, — hän virkkoi raskaasti sohvan nurkasta, josta hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan tulijaa vastaan. Pjotr Stepanovitš asettui hänen eteensä seisomaan ja, ennenkuin oli sanonut sanaakaan, alkoi tarkastella hänen kasvojansa.
— Kaikki on siis kunnossa, emmekä me luovu aikeistamme, oivallista! — hän hymähti loukkaavan suojelevasti, — mitäpä siitä, — hän lisäsi laskien ilkeätä leikkiänsä, — jospa myöhästyisinkin, eipä teillä liene valittamista, olenhan lahjoittanut teille kolme tuntia.
— En tahdo teiltä liikoja tuntein lahjaksi, etkä sinä voi lahjoittaa minulle, hölmö!
— Mitä te sanoitte? — Pjotr Stepanovitš näytti vavahtavan, mutta hillitsi kuitenkin samassa itsensä. — Kuinka loukkaantuvainen olette! Vai niin, olemmeko me raivostuneita? — hän sanoi tämän taas loukkaavan ylimielisesti — Tällaisena hetkenä tarvittaisiin mieluummin rauhallisuutta Teidän olisi parasta pitää nyt itseänne Kolumbuksena ja minua vain mitättömänä hiirenä, eihän minulle kannata loukkaantua. Eilen minä jo ehdotin sitä teille.
— En tahdo katsella sinua kuin hiirtä.
— Onko tämä olevinaan kohteliaisuus? Mutta teekin taitaa olla jo kylmää, — kaikki on siis nurinkurisesti. Ei, se, mitä täällä nyt tapahtuu, näytä kovin toivorikkaalta. Mutta mitä näenkään? Mutta mitä on tuo tuolla ikkunalla, lautasella? (Hän lähestyi ikkunaa:) Ohoo. Keitettyä kanaa ja riissiä!… Mutta miksi ei sitä ole vielä edes aloitettu? Me olemme siis olleet sellaisessa mielentilassa, ettei edes kana…
— Söin. Eikä ole teidän asianne. Vaietkaa!
— Oho, tietenkin, ja onhan se yhdentekevää, Mutta minulle se ei ole yhdentekevää: ajatelkaahan. En ole tänään oikeastaan syönyt edes päivällistä, ja sen vuoksi jos te ette, kuten ajattelen, enää tarvitse tuota kanaa… vai mitä?
— Syökää, jos kerran voitte.
— Kiitos kaunis, ja sitten teetä.
Oli tuskin kulunut hetkeäkään, kun hän oli jo asettunut pöydän ääreen toiseen päähän sohvaa ja hyökkäsi ahnaasti ruoan kimppuun; mutta samalla hän kuitenkin joka hetki tarkasteli uhriansa. Vihan ja inhon ilmein Kirillov katseli häntä liikkumatta, aivan kun ei olisi jaksanut irroittaa hänestä katsettansa.
— Mutta, — Pjotr Stepanovitš kääntyi hänen puoleensa jatkaen yhä syömistänsä, — mutta, entä asiamme? Emmehän peräydy, vai mitä? Entä paperi?
— Päätin tänä yönä, että minusta on yhdentekevää, kirjoitan.
Julistuksistako?
— Niin, julistuksistakin. Minä kyllä sanelen teille. Teistähän on yhdentekevää. Voisiko kirjoituksen sisällys tehdä teidät levottomaksi?
— Ei kuulu sinuun.
— Eipä tietenkään. Oikeastaan vain pari riviä: Että te olette Šatovin keralla levitelleet julistuksia, muun muassa käyttäen apurinanne Fedjkaa, joka on piileskellyt teidän asunnossanne. Tämä viimeinen, mitä sanoin Fedjkasta ja asunnosta, on sangen tärkeä seikka, jopa kaikkein tärkein. Näettehän, olen teille täysin avomielinen.
— Šatov? Miksi Šatovista. En missään tapauksessa Šatovista.
— Mitä turhia, eikö teistä ole yhdentekevää? Te ette voi häntä enää vahingoittaa.
— Hänen luoksensa on tullut vaimo. Tämä on herännyt ja lähettänyt kysymään minulta, missä hän on?
— Hän lähetti kysymään teiltä, missä hän on? Hm… Tämä ei ole niin kuin olla pitäisi. Ehkä hän lähettää vielä uudelleen. Kenenkään ei pitäisi saada tietää, että minä olen täällä…
Pjotr Stepanovitš näytti käyvän levottomaksi.
— Hän ei saa tietää, nukkuu taas; hänen luonansa on kätilö, Arina
Virginskaja.
— Sepä hyvä, sepä hyvä ja… luuletteko, että hän ei kuule mitään?
Tiedättekö, eikö olisi parasta sulkea kuistikon ovi.
— Ei mitään, ei kuule. Ja jos Šatov tulee niin piilotan teidät tuohon huoneeseen.
— Šatov ei tule; ja te saatte kirjoittaa, että olette riitaantunut hänen kavaltamisensa ja ilmiantonsa vuoksi… tänä iltana… ja olette syypää hänen kuolemaansa.
— Hän on kuollut! — huudahti Kirillov hypähtäen sohvalta.
— Tänään kello kahdeksalta illalla, tai oikeammin eilen kello kahdeksalta, sillä nyt on kello jo yksi.
— Sinä olet siis tappanut hänet!… Ja minä aavistin sen eilen!
— Olisiko sitä voinut olla aavistamatta? Kas tällä samaisella revolverilla. (Hän otti esille revolverin, näyttääkseen sitä nähtävästi, mutta ei piilottanut sitä enää, vaan piteli oikeassa kädessään ampuma-asennossa.) Olette muutoin hyvin omituinen mies, Kirillov, tiesittehän itsekin, että tuon typerän miehen ei saattanut muuten käydä. Oliko tässä nyt jotakin aavistettavaa? Minähän olen märehtinyt teille, tämän kaiken jo moneen kertaan valmiiksi ja suoraan suuhun. Šatov valmisteli ilmiantoa: minä vaaniskelin häntä; sitä ei voinut jättää sikseen. Ja olihan teillekin annettu tehtäväksi vaaniskella häntä; tehän itse ilmoititte minulle noin kolme viikkoa sitten…
— Vaiti! Siksi sinä hänelle tämän, koska hän sylkäisi Genevessä vasten kasvojasi!
— Sen vuoksi, ja lisäksi oli vielä muutakin syytä. Paljon muuta, mutta siihen ei sekoittunut vähintäkään vihaa. Miksi te hypitte tuo tavalla? Miksi tarvittaisiin noita eleitä? Oho Vai sillä tavalla me…
Hän syöksähti pystyyn ja kohotti revolverinsa. Asia oli nimittäin niin, että Kirillov oli äkkiä siepannut ikkunalta oman revolverinsa, jonka hän aamulla jo oli varannut siihen ladattuaan ensin sen. Pjotr Stepanovitš asettui ampuma-asentoon ja tähtäsi aseellaan Kirillovia. Tämä naurahti ilkeästi.
Tunnusta, roisto, että otit revolverin siksi, että luulit minun ampuvan sinut… mutta minä en ammu sinua, vaikkakin… vaikkakin…
Ja Kirillov tähtäsi revolverillaan Pjotr Stepanovitšiin, aivan kuin ei olisi jaksanut kieltäytyä nautinnosta saada ampua hänet. Pjotr Stepanovitš, yhä ampuma-asennossa, odotteli viime hetkeen saakka laukaisematta asettaan, jättäen näin otsansa joka hetki kuulalle alttiiksi: »maniaakilta» hän saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta »maniaakki» laski lopultakin kätensä alas aivan hengästyneenä ja vapisten, jaksamatta enää edes puhua.
— Olette saanut leikitellä, ja se riittäköön, — Pjotr Stepanovitš laski myös aseensa. — Tiesinhän, että leikittelette; mutta tiedättekö, te panitte henkenne alttiiksi, olisin kyllä saattanut laukaistakin.
Ja jokseenkin rauhallisena hän istuutui sohvaan ja kaatoi itselleen teetä, tosin vielä hieman vapisevin käsin. Kirillov asetti revolverin pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.
— Minä en kirjoita, että murhasin Šatovin, enkä… enkä kirjoita nyt mitään, paperia ei tule.
— Eikö tule?
— Ei tule.
— Kuinka alhaista ja typerää! — Pjotr Stepanovitš kävi kasvoiltaan vihasta aivan vihertäväksi. — Minä tuon muuten jo aavistinkin. tiedättekö, te ette voi saada minua hämilleni. Muuten, kuten haluatte. Jos voisin pakottaa teidät väkivalloin, niin pakottaisin teidät. Te olette muuten roisto, — Pjotr Stepanovitš kävi yhä kärsimättömämmäksi. — Te pyysitte meiltä silloin rahaa ja lupailitte kukkuraiset maksut… Mutta en sittenkään poistu ilman minkäännäköisiä tuloksia, näenpähän ainakin, miten itse viillätte otsanne.
— Tahdon, että sinä poistut heti, — Kirillov asettui seisomaan lujasti hänen eteensä.
— Ei, se ei mitenkään käy päinsä. — Pjotr Stepanovitš tarttui taas revolveriinsa. — Nytpä teidän mieleenne saattaisikin vihasta ja pelkuruudesta johtua tuuma jättää kaikki sikseen ja mennä huomenna ilmiantamaan, että saisitte taas äyrin pyöriäisiä; siitähän maksetaan. Piru teidät periköön; tuollaiset nilviäiset, kuten te, voivat ryhtyä mihin tahansa! Mutta olkaa huoleti, olen kaiken tämän ottanut huomioon; minä en poistu, ennenkuin olen puhkaissut, puhkaissut tällä revolverillani pääkallonne, kuten tein tuolle Šatov roistollekin, jos huomaan teidät pelkuriksi ja petturiksi. Piru teidät periköön.
— Sinä tahtoisit välttämättä nähdä minunkin vertani?
— Minä en tee sitä suutuksissani, ymmärtäkää se, minusta on yhdentekevää. Minä vain sen vuoksi, että voisin olla rauhassa yhteisestä asiastamme. Ihmiseen ei voi luottaa, näettehän sen itsekin. En ymmärrä mitään siitä, miksi teissä ovat syntyneet nuo houreet tappaa itsenne. Enhän minä ole sitä teitä varten keksinyt, te itsehän jo ennen minua olette ilmoittanut siitä, ettekä edes minulle, vaan ulkomailla oleville jäsenillemme. Ja huomatkaa sekin, eihän kukaan heistä ole koettanut saada teiltä urkituksi mitään, eihän kukaan heistä edes tuntenut teitä, vaan tehän tulitte itse lavertelemaan salaisuuksianne vain pelkästä liikatunteellisuudestanne. Minkäs sille voi, jos teidän nimenomaisesta suostumuksestanne ja ehdotuksestanne (huomatkaa se: omasta ehdotuksestanne!) tälle aikeellenne perustettiin eräs täkäläinen suunnitelma, jota ei nyt enää ole mahdollista muuttaa. Te olette itse saattanut itsenne sellaiseen asemaan, että tiedossanne on paljon liikaa. Jos te nyt sattuisitte höperöitymään ja lähtisitte huomenna ilmiantamaan, niin se saattaisi käydä teille itsellennekin hyvin epäedulliseksi, vai mitä arvelette? E-ei, te olette sitoutunut, olette antanut kunniasananne, olette ottanut vastaan rahat. Sitä te ette mitenkään voi kieltää…
Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiivastunut, mutta Kirillov oli jo kauan sitten lakannut häntä kuuntelemasta. Hän oli alkanut taas kävellä edestakaisin huoneessa.
— Minun on sääli Šatovia, — hän sanoi pysähtyen uudelleen Pjotr
Stepanovitšin eteen.
— Luuletteko, että minun ei sitten ole, ja ehkäpä…
— Vaiti, roisto! — Kirillov raivostui tehden kamalan, kaksimielisen liikkeen. — Tapan!
— No niin, niin, niin, — valehtelin, myönnän sen, — en sääli vähääkään, no riittää, riittää jo! — Pjotr Stepanovitš hypähti taas säikähtyneenä ja kädellään torjuen.
Kirillov vaikeni äkkiä ja alkoi taas kävellä edestakaisin.
— Minä en peräydy; nyt juuri tahdon tappaa itseni: kaikki ovat roistoja!
— Kas siinä on järkeä; tietenkin kaikki ovat roistoja, ja koska kunnon ihmisen on iljettävää elää maailmassa, niin…
— Hölmö, olen samanlainen roisto kuin sinäkin, kuten kaikki, enkä kunnollinen. Kunnollista ei ole missään.
— Lopultakin arvasitte oikein. Ettekö tosiaankaan ole vielä koskaan tähän asti ymmärtänyt, Kirillov, ja teidän järjellänne, että kaikki ovat samanlaisia ja että ei ole parempia eikä huonompia, vaan että on ainoastaan viisaampia ja typerämpiä ja että jos kerran kaikki ovat roistoja (mikä muuten on lorua), niin silloinhan ei myöskään saata olla olemassa ei-roistoja?
— Niin, ethän sinä vain tee pilkkaa? – Kirillov katsahti häneen hieman ihmeissään. — Sinä niin kiihkeästi ja yksinkertaisesti… Voiko sellaisellakin kuin sinulla olla vakaumuksia?
— Kirillov, en ole koskaan ymmärtänyt, minkä vuoksi te tahdotte tappaa itsenne, tiedän vain, että se tapahtuu vakaumuksesta… lujasta vakaumuksesta. Mutta jos te suinkin tunnette tarvetta niin sanoakseni purkaa sydämenne, niin olen käytettävänänne… On vain otettava huomioon aika…
— Mitä kello on?
— Ohoo, täsmälleen kaksi, — Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa ja sytytti savukkeen. »Nähtävästi kaikki vielä onnistuu», hän ajatteli itseksensä.
— Minulla ei ole mitään sinulle sanomista, — murahti Kirillov.
— Muistaakseni siinä oli jotakin Jumalasta… Tehän selititte minulle kerran, kai parikin kertaa. Jos ammutte itsenne, niin teistä tulee jumala, eikö se ollut niin?
— Niin, minusta tulee jumala.
Pjotr Stepanovitš ei edes hymähtänyt, hän odotteli. Kirillov katsahti häneen viekkaasti.
— Te olette poliittinen petturi ja vehkeilijä, te tahdotte johdattaa minut filosofian ja hurmion tielle sekä saada aikaan alistumista karkoittaaksenne vihan ja sitten, kun olen alistunut, pyytää minulta paperia siitä, että olen tappanut Šatovin.
Pjotr Stepanovitš vastasi melkeinpä luonnollisen hyväntahtoisesti:
— Mitäpä siitä, jos olisinkin roisto, eikö se ole teistä näinä viime hetkinä aivan yhdentekevää, Kirillov? No niin, miksi me oikeastaan riitelemme, sanokaa, olkaa hyvä: te olette sellainen ihminen, ja minä olen tällainen, merkitseekö se mitään? Ja molemmat olemme sen lisäksi…
— Roistoja.
— Niin, ehkäpä olemme roistojakin. Tehän tiedätte, että nuo ovat vain sanoja.
— Koko elämäni ajan olen tahtonut, että eivät olisi pelkkiä sanoja. Olen elänytkin vain sen vuoksi, koska en ole sitä tahtonut. Yhä nytkin vain joka päivä tahdon, että eivät olisi vain sanoja.
— Mitäpä siitä, jokainen etsii aina parempaa. Kalakin… se on, jokainen etsii omalla tavallaan mukavuuttaan; ja siinä kaikki. Se on jo liiankin kauan ollut kaikkien tiedossa.
— Mukavuutta, sanot sinä?
— Ei nyt kannata väitellä sanoista.
— Ei, sinä sanoit sattuvasti; olkoon — mukavuutta. Jumala on välttämätön, ja senvuoksi täytyy hänen olla olemassa.
— Ja sillä hyvä.
— Mutta minä tiedän, että häntä ei ole ja ettei voi ollakaan.
— Se on vieläkin todennäköisempää.
— Etkö sitten käsitä, että näiden kahden ajatuksen kanssa ihminen ei voi jäädä elämään?
— Onko sitten ammuttava itsensä vai mitä?
— Etkö sinä tosiaankaan ymmärrä, että yksistään jo tämän vuoksi voi ampua itsensä? Sinä et ymmärrä, että teidän tuhansien miljoonien ihmisten joukossa on ehkä vain yksi sellainen, yksi, joka ei tahdo ja joka ei jaksa sitä kestää.
— Minä ymmärrän vain yhden seikan, sen, että te nähtävästi epäröitte… ja se on hyvin paha asia.
— Stavroginin on myös aate niellyt. — Kirillov ei ollut tajunnut hänen huomautustansa, vaan käyskenteli yrmeänä huoneessa.
— Mitä sanoitte? — Pjotr Stepanovitš höristi korviansa. — Mikä aate?
Onko hän itse puhunut teille jotakin?
— Ei, arvaan itse. Jos Stavrogin uskookin niin hän ei usko, että hän uskoo. Jos hän taas ei usko, niin hän ei usko, että hän ei usko.
— Niin, mutta Stavroginilla on muutakin, joka on järkevämpää kuin tuo… — Pjotr Stepanovitš murahti kärtyisästi koko ajan levottomana seuraten keskustelun kulkua sekä kalpeata Kirillovia.
»Piru vieköön, se ei ammu itseänsä», hän ajatteli, »olen sen aina aavistanut; aivojen kieroutta eikä muuta mitään; tuollaisia nilviäisiä!»
— Sinä olet viimeinen, joka olet minun luonani: en tahtoisi erota sinusta epäsovussa, — Kirillov sanoi sen, aivan kuin olisi tarjonnut hänelle lahjan.
Pjotr Stepanovitš ei vastannut heti. »Piru vieköön, mitä tämä taas on olevinaan?» hän ajatteli uudelleen.
— Uskokaa minua, Kirillov, että minulla ei ole mitään teitä vastaan ihmisenä, henkilökohtaisesti, ja aina…
— Sinä olet roisto, ja sinulla on valheellinen järki, mutta minä olen samanlainen kuin sinäkin, ja siksi ammun itseni, mutta sinä jäät eloon.
— Te siis tahdotte oikeastaan sanoa, että minä olen niin halpamainen, että tahdon jäädä eloon.
Hän ei vielä osannut päätellä, mahtoiko olla edullista vai epäedullista keskustella tällä tavoin tänä hetkenä, ja päätti »antautua olosuhteiden varaan». Mutta se Kirillovin ainainen ylemmyyden ja ilmeisen halveksumisen sävy, jonka hän tunsi kohdistuvan itseensä, oli aina ennenkin häntä harmittanut ja nyt vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Luultavasti sen vuoksi, että Kirillov, jonka oli määrä ehkäpä jo tunnin kuluttua kuolla (Pjotr Stepanovitš piti tätä mahdollisena), näytti hänestä vain jonkinlaiselta puoli-ihmiseltä, joltakulta sellaiselta, jolle ei enää olisi saanut antaa oikeutta osoittaa ylimielisyyttä.
Te taidatte kerskailla sillä, että aiotte ampua itsenne?
Olen aina ihmetellyt, että kaikki jäävät eloon, Kirillov ei kuullut hänen huomautustaan.
— Hm! Aatehan se on tietysti sekin, mutta… Apina, sinä myönnät voittaaksesi minut. Vaiti, sinä et ymmärrä mitään. Jos ei ole Jumalaa, niin minä olen jumala.
— Kas tuota kohtaa juuri minä en ole koskaan ymmärtänytkään. Miksi te sitten olisitte jumala?
— Jos Jumala on, niin kaikki on vain hänen tahtoansa, ja hänen tahdostansa minä en voi. Jollei ole, niin koko tahto on minun, ja minä olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni.
— Oman tahtonne? Miksi olette velvollinen?
— Siksi, että kaikki tahto on tullut omakseni. Eikö tosiaankaan kukaan koko planeetallamme tehtyään lopun Jumalasta ja alettuaan uskoa omaan tahtoonsa ole rohjennut julistaa oman tahtonsa kaikkein korkeinta määrää? Tämähän on aivan samaa kuin kertomus köyhästä, joka sai perinnön ja säikähti eikä rohjennut lähetä säkkiä pitäen itseänsä liian heikkona ottamaan sen haltuunsa. Minä tahdon ilmentää oman tahtoni. Olkoonpa, että olenkin ainoa, mutta teen sen.
— Tehkää se siis.
— Minun velvollisuuteni on ampua itseni, sillä se on kaiken oman tahdon korkein määrä, — tappaa itse itsensä.
— Mutta ettehän te yksin tapa itseänne, itsemurhaajiahan on paljon.
— Niillä on jokin syy. Mutta ilman mitään syytä, vain ilmentääkseeni oman tahtoni minä yksin teen siten.
»Se ei ammu», välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä.
— Tiedättekö mitä, — hän huomautti ärtyneesti, — minäpä teidän asemassanne osoittaakseni oman tahtoni tappaisin jonkun toisen enkä itseäni. Voisitte sillä tavoin olla vielä hyödyksikin. Minäpä voisin teille osoittaa vielä lisäksi jonkun, jollette säikähdä. Silloin olisi ehkä parasta, että tänään ette ampuisikaan itseänne, voidaan sopia siitä.
— Tappaa toinen olisi kaikkein alhaisin oman tahdon ilmentämistapa, ja näin saneessasi sinä osoitat olevasi kaltaisesi. Minä en ole sinä: minä tahdon korkeimman määrän ja tapan itseni.
»Tuon perille hän lienee päässyt pelkästään oman järkensä avulla», jupisi Pjotr Stepanovitš itsekseen vihaisesti.
— Minun velvollisuuteni on julistaa epäuskoa. — Kirillov käyskenteli huoneessa. — Mielestäni ei ole olemassa korkeampaa aatetta kuin se, että Jumalaa ei ole olemassa. Ihmiskunnan historia on puolellani. Ihminen ei ole koskaan tehnytkään muuta kuin koettanut keksiä Jumalaa voidakseen elää tappamatta itseänsä. Se on ollut maailman historian pääsisällyksenä aivan tähän saakka. Minä yksin koko maailman historian aikana en ole tahtonut keksiä Jumalaa. Saakoot sen tietää kerta kaikkiansa..
»Ei ammu.» Pjotr Stepanovitš kävi levottomaksi.
— Kukapa sen saisi tietää. — Hän koetti yllyttää tätä. — Täällä ei ole muita kuin minä ja te; Liputinko ehkä?
— Kaikkien on saatava tietää; kaikki saavat tietää. Ei ole mitään salaista, mikä ei tulisi julki. Niin on sanonut Hän.
Ja hurmiosta väristen hän osoitti Vapahtajan kuvaa, jonka edessä paloi lamppunen. Pjotr Stepanovitš raivostui suorastaan.
— Häneen te kai sittenkin yhä uskotte ja sytytitte lamppusenkin; eikö liene »kaiken varalta»?
Kirillov oli vaiti.
— Tiedättekö, minun mielestäni te uskotte ehkä jo enemmän kuin joku pappi.
— Kehen? Häneenkö? Kuulehan, — Kirillov pysähtyi ja liikkumattomin, raivokkain katsein tuijotti suoraan eteensä. — Kuule, tämä on suuri aate; maan päällä oli yksi päivä ja maan keskellä seisoi kolme ristiä. Toinen ristillä uskoi niin, että sanoi toiselle: »Tänä päivänä olet minun kanssani paratiisissa». Päivä loppui, molemmat kuolivat, menivät pois eivätkä löytäneet paratiisia eivätkä ylösnousemusta. Ennustus ei käynyt toteen. Kuulehan; tämä ihminen oli suurin koko maailmassa. Hän muodosti sen, minkä vuoksi maailman tulee elää. Koko planeetta kaikkinensa olisi ilman tätä ihmistä — pelkkää hulluutta. Ei ole ollut ennen eikä ole tullut hänen jälkeensä samanlaista, ei koskaan, niin ihmeellistä kuin se onkin. Siinäpä se ihme onkin, ettei ole ollut eikä tule toista samanlaista koskaan. Mutta jos kerran on niin, että luonnon lait eivät säästäneet edes Tätä, eivät säälineet edes ihmettänsä, vaan pakottivat hänetkin elämään valheen keskellä ja kuolemaan valheen vuoksi, niin siitä ei voi olla muuta seurausta, kuin että koko planeettakin on valhetta ja perustuu valheeseen ja typerään pilkantekoon. Siis itse planeetan laitkin ovat valhetta ja perkeleen huvinäytelmää. Minkä vuoksi siis elää, vastaa, jos olet ihminen?
— Tämä on toinen asia. Minusta tuntuu, että te olette tässä kohden sekoittanut kaksi en syytä, ja sellainen on hyvin huono perusta. Mutta olettakaamme, että te olette jumala? Entäpä jos valhe onkin loppunut ja jos te olette käsittänyt että kaikki valhe johtuu siitä, että entinen Jumala on ollut olemassa?
— Vihdoinkin olet käsittänyt! — huudahti Kirillov riemukkaasti. — Sen siis saattaa todella käsittää, jos kerran sellainenkin kuin sinä olet sen käsittänyt! Ymmärrätkö nyt, että kaikkien pelastus on siinä, että kaikille todistetaan tämä asia. Kuka sen tekee? Minä! En ymmärrä, miten ateisti on voinut olla tappamatta itseänsä, vaikka on tietänyt, että Jumalaa ei ole? Tunnustaa, että Jumalaa ei ole ja olla samalla tunnustamatta, että itse on muuttunut samalla jumalaksi, on järjettömyyttä, sillä muuten välttämättä jokainen tappaa itsensä. Jos tunnustat, olet — kuningas, et tapa itseäsi, vaan elät kaikessa kunniassasi. Mutta yksi, se, joka on ensimmäinen, sen täytyy välttämättä tappaa itsensä, sillä kuka muu alkaisi ja todistaisi? Minä tapan itse itseni välttämättä alkaakseni ja todistaakseni. Minä olen nyt vielä jumala epävapaasti ja olen onneton, koska olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni. Kaikki ovat onnettomia siksi, että kaikki pelkäävät oman tahtonsa ilmentämistä. Ihminen on näihin saakka ollut onneton ja raukka juuri siksi, että on pelännyt osoittaa oman tahdon korkeinta määrää ja on osoittanut omaa tahtoansa vain salavihkaa kuin koulupoika. Olen kauhean onneton, sillä pelkään kauheasti. Pelko on ihmisen kirous… Mutta minä julistan omaa tahtoa, olen velvollinen uskomaan, että en usko. Minä alan ja lopetan sekä avaan oven. Minä pelastan. Vain tämä yksin voi pelastaa kaikki ihmiset ja muuttaa seuraavassa sukupolvessa ihmiset fyysillisesti; sillä nykyisessä fyysillisessä muodossaan, niin olen sen ajatellut, ihminen ei mitenkään saata olla ilman entistä Jumalaansa. Minä olen kolme vuotta etsinyt jumaluudelleni attribuuttia ja olen sen löytänyt: jumaluuteni attribuutti on — Oma tahto! Tämä on ainoa kohta, jossa voin osoittaa alistumattomuuttani ja omaa kauheata vapauttani. Sillä tämä vapaus on kauheata. Minä tapan itseni osoittaakseni tottelemattomuutta ja uutta kauheata vapauttani.
Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, katse peloittavan raskas. Hän oli aivan raivoissaan. Pjotr Stepanovitš luuli hetken, että hän heti paikalla kaatuisi.
— Anna kynä! — huudahti Kirillov yhtäkkiä aivan odottamatta suorastaan jo innostuneena; — sanele, allekirjoitan kaiken. Senkin, että tapoin Šatovin. Sanele, niin kauan kuin tämä minua huvittaa. En pelkää ylimielisten orjien mielipidettä. Saat itse nähdä, että kaikki salainen käy julkiseksi! Mutta sinä olet murskautuva… Uskon, uskon!
Pjotr Stepanovitš lennähti paikaltaan ja ojensi silmänräpäyksen kuluttua hänelle musteastian, paperin ja alkoi sanella ottaen hetkestä vaarin ja epävarmuudesta vapisten.
— Minä, Aleksei Kirillov, saatan täten tietoonne…
— Seis! En tahdo! Kenen tietoon?
Kirillov vapisi kuin vilutautinen. Tämä tiedoksianto ja jokin aivan erikoinen ja äkillinen ajatus näytti yhtäkkiä nielleen hänet kokonaan aivan kuin se olisi ollut jokin ulospääsy johon hänen kiusautunut henkensä itsepintaisesti näytti pyrkivän, vaikkapa vain yhdeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi.
— Kenen tietoon? Tahdon sen tietää.
— Ei kenellekään, kaikille, ensimmäiselle, joka sen lukee. Miksi niin tarkasti? Koko maailmalle!
— Koko maailmalle? Hurraa! Eikä suinkaan minkäänlaista katumusta. En tahdo katua enkä tahdo esivallalle.
— Ei, ei suinkaan sitä tarvitakaan, piru periköön esivallan! Mutta kirjoittakaahan, jos kerran aiotte sitä tosissanne! — kivahti Pjotr Stepanovitš hänelle hysteerisesti.
— Seis! Tahdon, että ylimmäksi tulee turpa josta kieli pistää ulos.
— Mitä joutavia! — Pjotr Stepanovitš suuttui. — Senhän voi saada aikaan ilman piirustustakin, pelkin tyylivivahduksin.
— Vivahduksin? — Hyvä! Niin, vivahduksin, vivahduksin! Sanele vivahduksin!
— »Minä, Aleksei Kirillov», — Pjotr Stepanovitš saneli lujasti ja käskevästi Kirillovin olan yli kumartuneena, tarkaten jokaista kirjainta, jonka tämä kiihtymyksestä vapisevin käsin piirsi paperille, — »minä, Kirillov, ilmoitan täten, että tänään lokakuun… p:nä, illan suussa, noin kello kahdeksan tapoin puistossa ylioppilas Šatovin, kavaltamisen ja julistuksia sekä Fedjkaa koskevan ilmiannon vuoksi, ja että Fedjka on piileskellyt meidän molempien luona Filippovin talossa kymmenenä yönä. Tapan itseni tänä päivänä revolverilla, mutta en sen vuoksi, että katuisin ja pelkäisin teitä, vaan koska olen jo ulkomailla ollessani päättänyt lopettaa elämäni.»
— Siinäkö kaikki? — huudahti Kirillov harmissaan ja ihmetellen.
— Ei sanaakaan lisää! — Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään yrittäen saada asiakirjan hänen kädestään haltuunsa.
— Seis! — Kirillov asetti kätensä lujasti paperille. — Seis, joutavia!
Tahdon sanoa, kenen kanssa tapoin. Miksi vain Fedjkasta? Entä tulipalo?
Tahdon kaiken ja tahdon lisäksi puhua suuni puhtaaksi vivahduksin,
vivahduksin!
— Riittää, Kirillov, vakuutan teille, että tämä riittää! — Pjotr Stepanovitšin ääni oli suorastaan rukoileva, ja hän vapisi pelätessään Kirillovin repivän paperin. — Jotta ne uskoisivat, täytyy sanoa mahdollisimman hämärästi, juuri näin, juuri näin, viittauksin. Ei saa näyttää muuta kuin totuuden nurkkaa, juuri sen verran, että saa heidän ruokahalunsa hereille. Kyllä ne aina osaavat itse valehdella lisää, ja itseäänhän ne uskovat aina enemmän kuin meitä, mutta sehän on kaikkein parasta, kaikkein parasta! Antakaa tänne! Tämä keino on jo tarpeeksi suurenmoinen! Antakaa, antakaa tänne!
Ja hän yritti taas siepata paperin. Tuijottavin silmin Kirillov kuunteli, ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut jotakin käsittää, mutta hän oli jo lakannut ymmärtämästä.
— Oh, piru! — Pjotr Stepanovitš suutahti. — Eihän hän ole edes allekirjoittanut tätä! Mitä te nyt siinä tuijotatte? Allekirjoittakaa!
— Tahdon suuni puhtaaksi… — mörisi Kirillov, mutta otti kuitenkin kynän ja kirjoitti nimensä. — Tahdon suuni puhtaaksi…
— Kirjoittakaa alle: Vive la république, ja se riittää.
— Hurraa! — Kirillov aivan kiljaisi riemusta. — Vive la république démocratique, sociale et universelle ou la mort!… Ei, ei, ei sillä tavalla. Liberté, égalité, fraternité ou la mort. — Kas näin on parempi, näin on parempi, —näin hän kirjoitti nautinnon ilmein oman nimensä alle.
— Riittää jo, riittää! — toisteli Pjotr Stepanovitš.
— Seis, vielä vähän… Tiedätkö, kirjoitan vielä kerran ranskaksi: »de Kiriloff, gentilhomme russe et citoyen du monde». — Hahhahhaa, — hän ratkesi nauramaan ääneen. — Ei, ei, ei, seis, tämä olisi vieläkin paremmin, — heureka: gentilhomme seminariste russe el citoyen du monde civilisé! Kas tämä on kaikkein paras. — Hän hypähti sohvalta, sieppasi äkkiä ikkunalta revolverin ja juoksi toiseen huoneeseen sekä sulki tarkoin oven jälkeensä. Pjotr Stepanovitš vaipui hetkeksi mietteisiinsä tarkastellen ovea.
»Jos se tapahtuu nyt, niin ehkäpä ampuukin, mutta jos hän rupeaa miettimään, niin siitä ei tule mitään.»
Hän otti käteensä paperin, kävi istumaan ja vilkaisi siihen uudelleen.
Kirjoituksen sanamuoto näytti olevan hänen mieleensä.
»Mitä oikeastaan nyt tarvitaan? Tarvitaan, että he joksikin aikaa menisivät kokonaan päästään pyörälle ja että he joutuisivat pois jäljiltä. Puisto? Kaupungissa ei ole puistoa, järkensä avulla he kai tulevat siihen, että tarkoitetaan Skvorešnikia, mutta kunnes he tulevat niin pitkälle, siihen kuluu aikaa, kunnes rupeavat etsimään — aikaa tarvitaan siihenkin, ja kun ruumis löydetään, — niin sanovat, — tuo on siis totta; kaikki on siis totta, sekin, mitä siinä on Fedjkasta. Ja mitä tarkoitetaan Fedjkalla: Fedjka on samaa kuin — tulipalo, Lebjadkinit: kaikki siis on alkanut täältä, Filippovin talosta, eivätkä he ole huomanneet mitään, eivät ole nähneet mitään, — ja se saattaa heidät kokonaan ymmälle! Meikäläisistä heille ei joudu ainoakaan mieleen; Šatov ja Kirillov, Fedjka ja Lebjadkin; ja miksi ne ovat tappaneet toinen toisensa — kas siinä heille uusi pulma. Mutta piru vieköön, laukausta ei vain kuulu!…»
Vaikka hän lukikin ihaillen sepustustansa, niin kuitenkin hän joka hetki pelokkaan levottomana kuulosteli ja — suuttui äkkiä. Säikähtäneenä hän katsahti kelloansa. Oli jo myöhäistä, ja Kirillovin poistumisesta oli kulunut jo kymmenen minuuttia. Siepattuansa mukaansa kynttilän hän lähti kohti sen huoneen ovea, jonka taakse Kirillov oli sulkeutunut. Aivan oven luona juolahti vielä hänen mieleensä, että kynttiläkin oli palanut melkein loppuun, se saattoi ehkä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua sammua kokonaan, eikä toista ollut. Hän tarttui lukkoon ja kuulosteli varovaisesti, kuuluisiko minkäänlaista ääntä. Äkkiä hän avasi oven ja kohotti kynttilää. Joku kiljahti ja hyökkäsi häntä kohden. Voimainsa takaa hän paukahdutti oven kiinni ja nojautui taas sitä vastaan, mutta kaikki oli jo taas hiljennyt, — kuolon hiljaisuus vallitsi.
Kauan hän seisoi epäröiden kynttilä kädessään. Sinä hetkenä, kun hän oli avannut oven, hän oli tuskin ennättänyt nähdä Kirillovin, jonka kasvot hän kuitenkin oli vilahdukselta huomannut syvällä huoneessa, ikkunan luona, kun tämä kuten raivostunut eläin oli äkkiä hyökännyt häntä kohti. Pjotr Stepanovitš vavahti, asetti kynttilän nopeasti pöydälle, otti esille revolverin ja hypähti varpaillaan huoneen päinvastaiseen nurkkaan, niin että jos Kirillov olisi avannut oven ja uhannut revolverilla pöytää kohti, hän olisi ehtinyt vielä tähdätä ja laukaistakin ennen Kirillovia.
Pjotr Stepanovitš ei uskonut enää vähääkään itsemurhaan. »Seisoi keskellä huonetta ja ajatteli», — ajatus lennähti vihurina Pjotr Stepanovitšin aivoihin. — »Sitäpaitsi tuo pimeä, kauhistuttava huone… hän kiljaisi ja hyökkäsi kohti — tässä on kaksi mahdollisuutta. Joko minä häiritsin häntä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli laukaisemaisillaan, taikka… taikka hän seisoi ja mietti parhaillaan, miten tappaisi minut. Niin se on, hän ajatteli… Hän tietää, että en lähde täältä, ennenkuin olen hänet tappanut, jos hän ei itse uskaltaisi, — hänen on siis tapettava minut, että minä en tappaisi häntä… ja taas, taas siellä on niin hiljaista! Peloittaa aivan! Jospa hän aukaiseekin oven… sikamaisinta on se, että hän uskoo Jumalaan pappia pahemmin… ei hän ammu itseänsä, ei missään tapauksessa! Tuollaisia, jotka 'oman järkensä ohjaamina' ovat siihen tulleet, on nykyjään siinnyt paljon, nilviäisiä! Hyi, piru, entä kynttilä, kynttilä! Neljännestunnin kuluttua se varmasti palaa loppuun… Tämä täytyy lopettaa; lopettaa mistä hinnasta hyvänsä Niin no, nythän voi tappaakin… kun on tämä paperi, niin eivät ne luule, että minä olen tappanut. Sen voi taittaa ja asettaa käteen lattialle yhdessä laukaistun revolverin kanssa, niin että on pakko luulla, että hän itse… Voi piru, miten hänet tappaisi? Minä aukaisen, mutta hän hyökkää taas ja ampuu ennen minua. E-ei, piru, tietenkin hän laukaisee harhaan!»
Näin hän kiusasi itseänsä vapisten aikeensa välttämättömyyttä ja omaa epäröimistänsä.. Lopulta hän otti kynttilän ja läheni taas ovea kohottaen revolverin ampuma-asentoon; vasemmalla kädellänsä, jossa hän piteli kynttilää, hän painoi oven kahvaa. Mutta hän ei osannut tarttua siihen kyllin taitavasti: kahva narahti, syntyi vingahtava ääni. »Nyt se ampuu aivan suoraan!» välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä. Voimainsa takaa hän potkaisi jalallaan ovea, kohotti kynttilää ja ojensi revolverinsa; mutta ei kuulunut laukausta, ei huutoa… huoneessa ei ollut ketään.
Hän vavahti. Huoneesta ei voinut päästä mihinkään, se oli umpinainen, eikä siitä voinut paeta minnekään. Hän kohotti vielä enemmän kynttilää ja koetti tarkastaa huolellisemmin: Huoneessa ei ollut kerrassaan ketään. Puoliääneen hän kutsui Kirillovia, sitten toisen kerran äänekkäämmin; kukaan ei vastannut.
»Onkohan hän paennut ikkunasta?»
Yhden ikkunan avattava tuuletusruutu oli todellakin auki. »Järjetöntä, eihän hän ole voinut tuosta paeta.» Pjotr Stepanovitš meni huoneen poikki suoraan ikkunan luo. »Ei ole voinut mitenkään.» Samassa hän kääntyi nopeasti, ja jokin aivan tavaton seikka sai hänet järkähtämään.
Aivan ikkunoita vastassa olevalla seinällä oikealla ovesta oli kaappi. Tämän kaapin oikealla puolella, nurkassa, joka jäi toisen seinän ja kaapin vähin, seisoi Kirillov ja seisoi hyvin omituisesti, — liikkumatta, täysin ojentautuneena, kädet sivuilla, pää koholla ja lujasti nojaten takaraivoaan seinään, aivan nurkassa, aivan kuin olisi tahtonut sulloa itsensä sinne ja piilottautua. Kaikista merkeistä päättäen hän oli todella yrittänyt piilottautua, mutta sitähän oli oikeastaan vaikeata uskoa. Pjotr Stepanovitš seisoi hieman vinoittain nurkasta ja saattoi siis erottaa vain ne vartalon osat, jotka eniten pistivät esiin. Hän ei yhä vieläkään rohjennut siirtyä enemmän vasemmalle nähdäkseen Kirillovin kokonaan ja voidakseen ratkaista arvoituksen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti… Ja samassa hänet valtasi täydellinen raivo; hän riuhtaantui paikaltaan, alkoi huutaa ja jalkojaan tömistellen raivokkaasti hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle.
Mutta tultuansa lähelle hän taas pysähtyi kuten maahan naulittu, vieläkin enemmän kauhistuen. Eniten hämmästytti häntä se, että tuo olento hänen huudoistansa ja raivostansa huolimatta ei edes liikahtanut, ei edes hievahtanut, ei liikahduttanut ainoatakaan jäsentä — tämä oli aivan kuin kivettynyt tai aivan kuin vahakuva. Kasvojen kalpeus oli luonnoton, mustat silmät aivan liikkumattomat, ja ne tuijottivat johonkin kaukana olevaan pisteeseen. Pjotr Stepanovitš vei kynttilän alas ja kohotti sen taas ylös, valaisi ja tarkasteli kasvoja eri puolilta. Samassa hän oli huomaavinaan, että vaikka Kirillov katselikin jonnekin eteensä, hän syrjästä näki hänetkin, ehkäpä seurasi hänen liikkeitänsäkin. Tällöin hänen mieleensä juolahti kohottaa tuli suoraan vasten »tuon roiston» kasvoja, kärventää niitä ja nähdä, mitä tämä silloin tekisi. Yhtäkkiä hänestä näytti, kuin Kirillovin leuka olisi vavahtanut ja hänen huulilleen ilmestynyt pilkallinen hymynhäive, — aivan kuin tämä olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän vapisi ja ymmärtämättä itsekään, mitä teki, tarttui lujasti Kirillovia olkapäähän.
Sen jälkeen tapahtui jotakin sangen mieletöntä ja niin äkillistä, että Pjotr Stepanovitš ei myöhemminkään koskaan saattanut kerrata muistojansa aivan järjestyksessä. Tuskin hän oli koskenut Kirilloviin, kun tämä nopeasti taivutti päätänsä ja löi päällään hänen käsistänsä maahan kynttilän. Kynttilänjalka lensi helähtäen lattialle, ja kynttilä sammui. Samalla hän tunsi kauheata kipua vasemman kätensä pikkusormessa. Hän kiljaisi, ja jälkeenpäin hän saattoi muistaa vain sen, että hän raivoissaan oli iskenyt kaikin voimin kolme kertaa revolverillaan häneen takertunutta, hänen sormeansa purevaa Kirillovia. Lopulta hän sai sormensa riuhtaistuksi irti, ja samalla hän jo suin päin lähti juoksemaan huoneesta haparoiden pimeässä tietä. Hänen jälkeensä sinkoili huoneesta kauheita huudahduksia:
— Heti, heti, heti, heti!…
Tämä toistui ainakin kymmenen kertaa. Mutta hän juoksi yhä ja oli jo ennättänyt kuistikkoon, kun samassa kajahti kova laukaus. Tällöin hän pysähtyi pimeään kuistikkoon ja koetti koota ajatuksiansa ainakin viisi minuuttia. Lopulta hän taas palasi huoneisiin. Mutta täytyi saada jostakin kynttilä. Eihän tarvinnut oikeastaan muuta kuin hakea oikealta, kaapin luota lattialta kynttilänjalka; mutta millä saisi kynttilänpätkän sytytetyksi? Hänen mieleensä juolahti eräs hämärä muisto: hän oli muistavinaan, että eilen, kun hän oli juossut keittiöön käydäkseen käsiksi Fedjkaan, hän oli huomannut nurkkahyllyllä ison, punaisen tulitikkurasian. Haparoiden hän lähti vasemmalle keittiön ovea kohti, löysi sen, sivuutti kuistikon ja alkoi laskeutua portaita alas. Hyllyltä siltä samalta paikalta, jonka hän muisti, hän sai pimeässä harotuksi käteensä täyden, vielä aloittamattoman tulitikkurasian. Tulta sytyttämättä hän karkasi kiireesti ylös, ja vasta kaapin luona, vasta sillä paikalla, jossa hän oli revolverilla lyönyt häntä purevaa Kirillovia, hän äkkiä muisti purrun sormensa ja tunsi samana hetkenä siinä myös sietämätöntä kipua. Hampaitansa kiristellen hän jotenkuten sai kynttilänpätkän sytytetyksi, istutti sen taas kynttilänjalkaan ja katsahti ympärilleen. Ikkunan luona, juuri sen luona, jonka tuuletusruutu oli auki, oli Kirillovin ruumis, jalat päin huoneen oikeata nurkkaa. Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon, ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon. Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja. Revolveri oli jäänyt lattialle hervahtaneen itsemurhaajan käteen. Kuolema oli nähtävästi seurannut silmänräpäyksessä. Tarkasteltuaan ruumiin huolellisesti Pjotr Stepanovitš kohottautui ja lähti pois varpaisillaan, sulki oven, asetti kynttilän etumaisen huoneen pöydälle, ajatteli hetken ja päätti sitten olla sammuttamatta sitä, sillä hän käsitti, että se ei voinut saada aikaan tulipaloa. Vilkaistuaan vielä kerran pöydällä olevaan asiakirjaan hän hymähti koneenomaisesti ja lähti sitten jostakin syystä yhä vielä varpaisillaan pois talosta. Hän kapusi taas Fedjkan käytävästä ulos ja peitti jälkensä huolellisesti, kuten ennenkin.