III.
Täsmälleen kymmentä minuuttia ennen kello kuutta Pjotr Stepanovitš ja Erkel käyskentelivät rautatieasemalla pitkälle ulottuvan vaunurivin edessä. Pjotr Stepanovitš aikoi matkalle, ja Erkel jätteli jäähyväisiä. Matkatavarat olivat järjestyksessä, käsilaukku oli viety toisen luokan vaunuun jo valmiiksi varatulle paikalle. Pjotr Stepanovitš katseli avoimesti puolelle ja toiselle tarkastellen vaunuihin asettuvia matkustajia. Mutta läheisiä tuttavia ei näkynyt. Vain parisen kertaa hänen oli tervehdittävä, — muudatta kauppiasta, jota hän sangen vähän tunsi, ja sitten erästä nuorta maalaispappia, joka matkusti kahden asemavälin päähän omaan seurakuntaansa. Erkeliä näytti haluttavan puhella hieman näinä viime hetkinä jostakin tärkeämmästä, — vaikka tuskin hän itsekään oikein tiesi — mistä. Mutta hän ei yhä vieläkään rohjennut aloittaa. Hänestä näytti yhä siltä, että Pjotr Stepanovitš oli hänen läsnäolostaan kiusaantunut ja odotteli vain kärsimättömänä lähtösoittoa.
— Te katselette niin avoimesti kaikkia, — hän rohkeni vihdoin arasti huomauttaa aivan kuin varoittaen.
— Miksikä en sitä tekisi? Ei minun sovi vielä piileskellä. Liian aikaista. Älkää olko huolissanne. Pelkään tässä vain, ettei piru lennättäisi tänne Liputinia. Jos se vain haistaa tämän, niin se tulee varmasti.
— Pjotr Stepanovitš, heihin ei pitäisi luottaa. — Erkel ilmaisi sen päättäväisesti.
— Liputiniinko?
— Ei kehenkään, Pjotr Stepanovitš.
— Joutavia, eilinen sitoo meidät kaikki. Ei yksikään petä. Kuka menisi suoraan surman suuhun, ellei nyt kadota järkeänsä?
— Pjotr Stepanovitš, mutta hehän menettävät järkensä.
Tämä ajatus oli jo kerran ennenkin vieraillut Pjotr Stepanovitšin mielessä, ja siksi Erkelin huomautus suututti häntä vieläkin enemmän.
— Etteköhän tekin vain pelkää, Erkel? Olen luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun. Olen nyt huomannut, minkä arvoinen kukin on. Sanokaa tämä heille suusanallisesti jo tänään. Jätän tämän suoraan teidän tehtäväksenne. Käykää kunkin heidän luona jo huomisaamuna. Minun kirjalliset ohjeeni voitte lukea heille huomenna tai ylihuomenna, sitten kun kokoonnutte, sitten kun he kykenevät jo kuuntelemaan… mutta uskokaa minua, että huomenna he jo siihen kykenevät, sillä he pelkäävät kauheasti ja he käyvät tottelevaisiksi kuin vaha… Pääasia on, että te ette lamaannu.
— Ah, Pjotr Stepanovitš, parempi olisi, jos ette matkustaisi!
— Mutta minähän lähden vain muutamiksi päiviksi; tulen tuossa tuokiossa takaisin.
— Pjotr Stepanovitš, — Erkel virkahti näin varovaisesti mutta lujasti, — vaikkapa menisitte Pietariinkin. Enkö minä ymmärtäisi, että te teette vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiselle asiallemme.
— En ole odottanutkaan teiltä vähempää, Erkel. Jos te olette arvannut, että lähden Pietariin, niin voitte ymmärtää senkin, etten mitenkään voinut sanoa sitä heille eilen, sinä hetkenä, että lähden niin kauaksi, se olisi säikähdyttänyt heitä. Näittehän itsekin, millaisia he olivat. Mutta te ymmärrätte, että asiamme vaatii sitä, että tämä tapahtuu tärkeän pääasiamme vuoksi, yhteisen asiamme hyväksi, eikä suinkaan siksi, että tahtoisin livahtaa pakoon, kuten arvelee joku Liputin.
— Pjotr Stepanovitš, vaikkapa ulkomaillekin, minähän ymmärrän sen; ymmärrän, että teidän on säästettävä itseänne, sillä te olette kaikki, ja me — emme ole mitään. Minä ymmärrän, Pjotr Stepanovitš.
Poikaparan ääni alkoi aivan väristä.
— Kiitän teitä, Erkel… Ai, te kosketitte kipeätä sormeani (Erkel oli puristanut kömpelösti hänen kättänsä; kipeä sormi oli huomiota herättävästi kiedottu mustaan silkkikääreeseen). — Mutta sanon teille vielä kerran, että Pietariin minä menen vain hieman nuuskimaan, ja tuskin viivyn siellä muuta kuin kaiken kaikkiaan pari vuorokautta ja sitten tulen taas takaisin tänne. Palattuani minä näön vuoksi asetun ensin Gaganovin luokse maalle, jos he arvelevat jonkin vaaran uhkaavan, niin minä ensimmäisenä olen valmis jakamaan sen heidän kanssansa. Jos taas viipyisinkin Pietarissa, niin ilmoitan siitä teille heti… tavallista tietä, ja te edelleen muille.
Kajahti toinen soitto.
— Mitä, siis kaikkiaan viisi minuuttia junan lähtöön. Tiedättekö, minusta ei olisi suotavaa, että täkäläinen viisikko hajoaisi. Minä en pelkää, minusta saatte olla huoleti; näitä yhteisen verkon solmuja minulla on aivan riittävästi, ja ne eivät ole minulle siitä syystä erikoisen kalliita; mutta yksi liika solmukaan ei sentään ole haitaksi. Teidän suhteenne muuten olen rauhallinen, vaikka jätänkin teidät melkein yksin noiden muiden epäsikiöiden joukkoon; olkaa huoleti, eivät ne ilmianna, eivät rohkene… Ahaa, tekin lähdette tänään? — hän virkahti näin aivan toisin, iloisin äänin eräälle sangen nuorelle miehelle, joka oli lähestynyt häntä iloisesti tervehtimään; — en tietänytkään, että tekin matkustatte tässä ylimääräisessä junassa. Minne matka, äitikullan luoko?
Nuorukaisen äitikulta oli naapurikuvernementin rikkaimpia tilanomistajattaria, ja nuori mies oli Julija Mihailovnan kaukainen sukulainen, joka oli vieraillut kaupungissamme jo pari viikkoa.
— En, aion kauemmaksi, aion R … ään. Täytynee tulla toimeen junassa jotenkuten ainakin kahdeksan tuntia. Pietariinko? — nuori mies alkoi nauraa.
— Mistä päättelette, että aikoisin Pietariin? Pjotr Stepanovitš naurahti yhä julkisemmin. Nuorukainen heristi hänelle hansikoidun kätensä sormea.
— No niin, oikein arvasitte, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš hänelle salaperäisesti, — lähden viemään Julija Mihailovnan kirjeitä, ja minun on pakko, käydä siellä kolmen, neljän, tiedättehän itsekin, millaisen henkilön luona, perisi heidät piru mieluummin, näin meidän kesken sanoen. Helvetinmoinen tehtävä!
— Mutta sanokaahan, miksi hän on niin säikähtynyt? — nuori mies alkoi myös kuiskailla. — Hän ei päästänyt edes minua eilen luoksensa. Minun mielestäni hänellä ei ole vähintäkään syytä pelätä miehensä puolesta. Hänhän päinvastoin kaikkien nähden kaatui tulipalossa, niin sanoaksemme pannen oman henkensä alttiiksi.
— Niin no, sanokaapa muuta, — Pjotr Stepanovitš naurahti. — Hän nähtävästi pelkää, että täältä on jo ehditty kirjoittaa… se on, että nuo erinäiset henkilöt… sanalla sanoen, tärkeimpänä syynä tähän on Stavrogin; oikeastaan ruhtinas K… E-hee, tästä on syntynyt kokonainen juttu. Ehkäpä kerronkin teille jotakin matkalla — tietysti sen verran kuin ritarillisuus naista kohtaan sallii… Tässä on sukulaiseni, vänrikki Erkel, piirikunnastamme.
Nuori mies, joka oli katsonut syrjäsilmin Erkeliin, tarttui hattuunsa.
Erkel vastasi tervehdykseen.
— Mutta tiedättekö, Verhovenski, kahdeksan tuntia junassa, se on kauheata! Meidän mukanamme matkustaa ensimmäisessä luokassa Berstov, hauskan sukkela eversti, naapurit tilanomistaja, naimisissa Garinan kanssa (née de Garine), ja, tiedättekö, hän on noita kunnollisia. Onpa hänellä aatteitakin. Hän on ollut täällä kaikkiaan kaksi vuorokautta. Jerelašin intohimoinen suosija. Emmekö panisi sitä toimeksi? Neljännenkin olen jo varannut — Pripuhlov, meidän T-läinen, parrakas kauppiaamme, miljoonamies, oikein todellinen miljoonamies. Sen minä sanon teille… Esittelen teidät, perin huvittava säkki täpö täynnä pelkkää hyvyyttä, kyllä meillä naurua riittää.
— Jerelašia pelaan mielihyvin ja erikoisesti junassa, mutta matkustan toisessa luokassa.
— Ei, se ei käy päinsä, ei missään nimessä! Te tulette meidän seuraamme. Käsken heti siirtää tavaranne ensimmäiseen luokkaan. Ylijunailija tottelee minua aina. Mitä, onhan teillä matkalaukku? Entä matkapeite?
— Oivallista, lähdetään.
Pjotr Stepanovitš sieppasi mukaansa matkalaukkunsa, matkapeitteensä, kirjan ja oli heti valmis siirtymään ensimmäiseen luokkaan. Erkel yritti autella. Kolmas soitto kajahti.
— No, Erkel, — Pjotr Stepanovitš ojensi hänelle kätensä viimeisen kerran vaununikkunasta hätäisesti ja puuhakkaan näköisenä, — kas näin minä istuudun nyt heidän kanssansa korttipöytään.
— Mutta miksi te selittelette minulle, Pjotr Stepanovitš, minähän ymmärrän, minä ymmärrän kaiken, Pjotr Stepanovitš.
— No niin, siis mieluisiin näkemiin, — hän vetäytyi samassa jo pois vastatakseen nuoren miehen kutsuun, sillä tämä tahtoi tutustuttaa hänet toisiin pelaajiin. Eikä sen jälkeen Erkel enää nähnytkään Pjotr Stepanovitšiansa.
Kotiin hän palasi sangen haikein mielin. Ei hän suinkaan kovinkaan pelännyt sitä, että Pjotr Stepanovitš oli heidät nyt jättänyt, mutta… mutta, hän oli niin kovin äkkiä kääntynyt poispäin, kun tuo nuorikeikari oli häntä kutsunut, ja… olisihan hän saattanut sanoa hänelle jotakin muuta, eikä vain »mieluisiin näkemiin», taikka… taikka olisihan hän voinut puristaa vaikka hieman lujemmin hänen kättänsä.
Ja tuo viimeinen, se se olisi ollut tärkeintä. Jokin muu seikka alkoi jo kaivella hänen sydänparkaansa, jokin muu, jota hän ei vielä itsekään käsittänyt ja jolla oli jotakin yhteyttä eilisen illan kanssa.