I.
Olen varma siitä, että Stepan Trofimovitš oli pelännyt kovin tuntiessaan sen hetken lähestyvän, jolloin hän oli päättänyt toteuttaa mielettömän aikeensa. Olen varma siitäkin, että hän kärsi pelostansa eniten tuon ratkaisevan päivän edellisenä yönä, tuona kauheana yönä. Nastasja muisteli kyllä myöhemmin, että hän oli tosin käynyt nukkumaan myöhään, mutta että hän oli todella nukkunut. Mutta tämähän ei todista mitään. Väitetään, että kuolemaantuomitutkin saattavat nukkua sangen sikeästi teloituksen edellisenä yönä. Vaikka hän olikin lähtenyt liikkeelle vasta sitten, kun päivä oli jo valjennut, jolloin hermostunut ihminen aina hieman virkistyy (niinhän Virginskin sukulainenkin, majuri, lakkasi aina uskomasta Jumalaan, heti kun vain yö oli ohi), niin olen varma siitä, että hän koskaan ennen ei olisi voinut kauhutta edes kuvitella itseänsä kulkemassa täten maantiellä. Nähtävästi jotakin perin toivotonta oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa, mikä ensi hetkenä lievensi sitä kauheata ja odottamatonta yksinäisyyden tunnetta, joka oli vallannut hänet heti, kun hän tuskin oli ehtinyt jättää Stasien ja kaksikymmentä vuotta hautomansa makuusijan. Mutta yhdentekevää: vaikka hän olisi tajunnut aivan selvästi kaikki häntä odottavat kauhut, hän olisi sittenkin lähtenyt maantielle ja alkanut astella sitä pitkin! Tähän sisältyi jotakin ylevää, joka innoitti häntä kaikesta huolimatta. Oi, olisihan hän saattanut ottaa vastaan Varvara Petrovnan loistavat tarjoukset ja jäädä hänen armoillensa »comme un tavallinen elätti»! Mutta hän ei ollut ottanut vastaan armopalaa eikä ollut jäänyt. Ja kas nyt hän itse jättää hänet ja kohottaa »ylevän aatteen lipun» ja lähtee kuolemaan sen puolesta maantielle! Näin hän varmasti tunsi, näistä syistä kuvitteli menettelynsä johtuvan.
Toisenkin kerran olen miettinyt kysymystä: miksi hän oli tahtonut paeta nimenomaan kävellen, — oikein jalan kävellen, eikä ollut lähtenyt yksinkertaisesti hevosella ajaen. Ensin koetin selittää tämän johtuvan viisikymmenvuotisesta epäkäytännöllisyydestä ja taipumuksesta fantastisuuteen, jota lisäksi voimakas tunne kannusti. Minusta näytti siltä, että ajatus kievarikyydistä ja hevosista (vaikkapa niillä olisi ollut kulkusetkin) olisi näyttänyt hänestä liian tavalliselta ja jokapäiväiseltä, kun taas pyhiinvaellus, vaikkakin sateensuojan turvissa, hänestä näytti paljon kauniimmalta, ja sehän oli kostonsuloista. Mutta nyt, kun kaikki on jo päättynyt, luulen, että kaikki tämä tapahtui paljon yksinkertaisemmin: ensinnäkin, hän oli pelännyt ottaa hevosia, sillä Varvara Petrovna olisi ehkä saanut tästä tietää ja olisi pidättänyt hänet väkisin, minkä tämä varmasti olisi tehnytkin, ja hän itse taas ei olisi voinut olla alistumatta ja — silloinhan olisi ollut jätettävä hyvästit ikuisiksi ajoiksi yleville pyrkimyksille. Toisekseen taas, jos hän olisi ottanut kyydin, olisi täytynyt ainakin tietää, minne oli matkan määrä. Mutta sitähän hän juuri ei tietänytkään, ja sehän se muodostikin hänen pääkärsimyksensä tänä hetkenä. Hän ei saattanut mitenkään mainita nimeltä ja määrätä paikkaa, jonne aikoi. Sillä jos hän olisi päättänyt lähteä johonkin kaupunkiin, hänen yrityksensä olisi samana hetkenä näyttäytynyt hänen omissa silmissäänkin järjettömältä ja mahdottomalta. Sen hän varsin hyvin aavisti. Niin, mitä tekisi hän juuri siinä kaupungissa, ja miksi hän ei mennyt mieluummin johonkin toiseen? Hakemaanko ce marchandia. Mutta mitä kumman marchandia! Ja tässä tulikin esille tuo toinen ja kaikkein peloittavin kysymys. Todellisuudessa hänestä ei ollut mikään sen kauhistuttavampaa kuin tuo ce marchand, jota hän näin oli lähtenyt suin päin hakemaan ja jonka hän pelkäsi todella vielä löytävänsä. Ei, parempi oli sittenkin maantie, sillehän voi vain yksinkertaisesti lähteä kävelemään ja kulkea sitä mitään ajattelematta, niin kauan kuin suinkin oli mahdollista olla mitään ajattelematta. Maantie — sehän oli jotakin loppumattoman pitkää, jonka päätä ei näkynyt, — aivan kuin ihmiselämä, aivan kuin ihmisen harhakuvitelma. Maantiessä on aatetta, mutta mitä järkeä on kyytihevosissa? Kyytihevosiin aate päättyy… Vive la grande route [Eläköön maantie], ja sitten tapahtukoon Jumalan tahto.
Kohdattuaan äkkiä ja odottamatta Lizan, tämän kohtauksen olen jo kuvannut, hän oli vaipunut mietteisiinsä ja painunut yhä kauemmaksi tietä pitkin. Maantie kulki puolen virstan päässä Skvorešnikista, ja kuinka omituista, hän ei aluksi edes huomannut, miten hän oikein oli sinne joutunut. Tänä hetkenä hänestä oli aivan sietämätöntä harkita mitään perusteellisesti tai vaikkapa vain tuntea jotakin selvästi. Tihkusade milloin lakkasi, milloin taas alkoi vihmoa. Mutta hän ei huomannut sadettakaan. Hän ei huomannut sitäkään, että oli heittänyt matkalaukun olallensa ja että hänen oli siten helpompi kävellä. Varmaankin hän oli kulkenut noin virstan verran, ehkäpä puolitoistakin, kun hän äkkiä pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Vanha, mustanpuhuva ja pyöränjälkien uurtama tie hänen edessään jatkui loppumattomana nauhana, jonka kummallekin puolelle oli istutettu raitoja. Oikealla oli aivan autiota, vilja oli korjattu jo kauan sitten; vasemmalla oli pensaita ja niiden takana kauempana nuorta metsää ja vielä kauempana tuskin häämöttävä, vinosti kulkeva rautatielinja ja siellä kaukaisen junan sauhu, mutta ääniä ei kuulunut. Stepan Trofimovitšia alkoi aristaa, mutta sitä kesti vain hetken. Aiheettomasti hän huoahti, asetti laukkunsa raidan alle ja istahti levähtämään. Painuessaan istuma-asentoon hän tunsi värisevänsä ja kietoutui vaippaan. Huomattuaan samalla, että satoi, hän levitti yllensä sateensuojan. Hän lienee istunut näin kauan, silloin tällöin maiskahdutellen huuliansa ja puristaen lujasti kädessään sateensuojankahvaa. Mitä erilaisimpia kuvia kiiti yhtenä jonona hänen ohitsensa, aivan kuin sattuu kuumeessa, toisen vaihtuessa nopeasti toiseksi. »Lise, Lise», hän ajatteli, »ja hänen kanssansa ce Maurice… Omituisia ihmisiä… Mutta mikä omituinen tulipalo lienee siellä ollut, ja mitä ne siellä oikeastaan höpisivät ja kuka oli murhattu? Minusta tuntuu, että Stasie ei ole vielä nytkään ennättänyt saada tarkkoja tietoja ja odottelee kai parhaillaan minua juomaan kahvia… Korttipelissäkö? Olenko minä menettänyt korttipelissä ihmisiä? Hm! Tosinhan meillä Venäjällä niinsanotun maaorjuuden aikana… voi, hyvä Jumala, entä Fedjka?»
Säikähdyksissään hän havahtui kokonaan ja katsahti ympärilleen: »Niin, mutta jospa täällä jossakin pensaan takana istuukin tuo Fedjka. Onhan kerrottu, että hänellä jossakin täällä maantiellä on kokonainen ryövärijoukko? Oh, hyvä Jumala, silloin minä… Silloin minä sanon hänelle koko totuuden, että olen syypää… ja että minä kymmenen vuotta olen kärsinyt tuskaa hänen puolestansa, paljon enemmän kuin hän itse sotamiehenä ollessansa siellä, ja… ja annan hänelle kukkaroni. Hm! J'ai en tout quarante roubles; il prendra les roubles; et il me tuera tout de même.» [Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa, jotka hän ottaa ja tappaa minut kuitenkin.]
Peloissaan hän jostakin käsittämättömästä syystä veti sateensuojansa kokoon ja asetti sen vierelleen. Etäämpänä kaupungista johtavalla tiellä näkyivät ajavan jotkin rattaat. Levottomana hän alkoi tarkastella niitä.
»Grâce à Dieu, siellähän on rattaat, ja hevonenhan kulkee kävellen; se lienee vaarallista. Nämä täkäläiset kiusaantuneet hevosparat… Olen aina sanonut, että rotu… Mutta Pjotr Iljitšhän taisikin puhua klubissa rodusta, ja minä tein hänestä pietin, et puis, mutta mitä siellä on sen takana, ja… rattailla istunee eukko. Talonpoika eukkoineen — cela commence à être rassurant [tämä alkaa olla rauhoittavaa…]. Eukko istuu takana ja talonpoika edessä, — c'est très rassurant. Ja rattaiden taakse on sarvista sidottu lehmä, c'est rassurant au plus haut degre.» [tämä on mitä suurimmassa määrin rauhoittavaa]
Rattaat, jokseenkin lujatekoiset ja vankat, tavalliset talonpojan rattaat, saavuttivat hänet. Maalaiseukko istui tiukkaan sullotulla heinäsäkillä ja talonpoika taas rattaiden laidalla, jalat roikkuen Stepan Trofimovitšin puolisesta reunasta ulkona. Takana tulla löntysteli tosiaankin punertava, sarvista sidottu lehmä. Talonpoika ja eukko katselivat Stepan Trofimovitšia silmät muljollaan, ja Stepan Trofimovitš katseli myös samoin heitä. Mutta tuskin he olivat joutuneet hänestä kahdenkaankymmenen askelen päähän, kun hän jo nousi kiireesti ja lähti tavoittamaan heitä. Rattaiden naapuruudessa hänestä tuntui tietenkin turvallisemmalta, mutta saavutettuaan ne hän taas unohti kaiken ja vaipui jo taas kaluamaan ajatustensa ja kuvitelmiensa tynkiä. Hän asteli aavistamatta vähääkään, että talonpojan ja hänen eukkonsa mielestä hän tänä hetkenä oli mitä salaperäisin ja huvittavin kapine, minkä suinkin saattoi kohdata maantiellä.
— Te… tahdoin vain… mikäpä lienette oikein miehiänne, jos lienee lupa kysyä? — eukko ei malttanut lopulta olla kysymättä, kun Stepan Trofimovitš äkkiä hajamielisyydessään katsahti häneen. Eukko oli noin kahdenkymmenenseitsemän vanha, tukeva, mustakulmainen ja punaposkinen, hänen punaiset huulensa hymyilivät lempeästi, ja niiden välistä välähtelivät valkeat, tasaiset hampaat.
— Te… puhutteletteko minua? — kysäisi Stepan Trofimovitš surumielisen ihmettelevästi.
— Varmaankin kauppiaita, — virkkoi talonpoika itsetietoisesti. Hän oli roteva, noin nelikymmenvuotias mies, hänellä oli leveät, viisaannäköiset kasvot ja tuuhea, punertava parta.
— En, en ole oikeastaan kauppias, minä… minä… moi c'est autre chose [Olen jotakin aivan toista], — Stepan Trofimovitš yritti jotenkin päästä pälkähästä ja kaiken varalta jäi jo hieman jälkeen rattaista, niin että hän asteli nyt lehmän vierellä.
— Herrasväkeäpä sentään lienette, — päätteli talonpoika kuultuaan sanat, jotka eivät olleet venäjää, ja nykäisi hevoskaakkiansa.
— Siltäpä meistä tässä näyttääkin, kuin olisitte lähtenyt noin vain lystiksenne kävelylle? — yritti eukko taas udella.
— Mitä… mitä, kysyttekö minulta?
— Ulkomaalaisiakin sattuu tänne joskus höyryssä poikkeamaan, näyttää, kuin ette olisi näiltä seuduilta, saappaatkin teillä on tuollaiset…
— Sotilassaappaat, — talonpoika teki huomautuksensa itsetyytyväisen painokkaasti.
— Enhän minä… en tarkoittanut, että olisin … sotilaskaan… minä…
»Kuinka utelias eukko», Stepan Trofimovitš suututteli itsekseen. »Ja miten he minua tarkastelevat… mais enfin. Sanalla sanoen, on omituista, aivan kuin olisin johonkin syyllinen, mutta enhän minä ole mitenkään syyllinen.»
Eukko alkoi kuiskailla jotakin talonpojalle.
— Jollette panisi pahaksi, niin ottaisimme ehkä teidät rattaille, jos se vain olisi teille mieleen.
Stepan Trofimovitš tarrautui ehdotukseen.
— Niin, niin, ystäväni, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä olen kovin väsynyt, mutta miten minä pääsen sinne kiipeämään?
»Miten tämä on ihmeellistä», hän ajatteli itsekseen, »kuljin niin kauan tämän lehmän vieressä, eikä ennemmin juolahtanut mieleeni pyytää päästä rattaille… Tässä 'elämän todellisuudessa' piilee jotakin sangen karakteristista.»
Talonpoika ei kuitenkaan vielä pysähdyttänyt hevostansa.
— Mutta minne päin matka? — hän yhä yritti tiedustella epäluuloisesti.
Stepan Trofimovitš käsitti vihdoinkin.
— Mielinette ehkä Hatoviin?
— Hatoviin? Ei, en oikeastaan Hatoviin… Enkä tunne oikein paikkoja, vaikka olenkin tosin kuullut.
— Hatovin kirkonkylä on yhdeksän virstan päässä täältä.
— Kirkonkyläkö? C'est charmant, ilmankos minusta tuntui, että olen joskus kuullut…
Stepan Trofimovitš kulki yhä, eikä häntä vieläkään oltu autettu rattaille. Nerokas arvelu välähti hänen mielessään.
— Te… ehkäpä te luulette, että minä… Minulla on passi, ja minä olen professori, se on jos niin tahdotte… opettaja… mutta pääopettaja. Olen pääopettaja. Oui, c'est comme ça qu'on peut traduire. [Niin, juuri näinhän sen voi käsittää.] Ostan teille palkaksi siitä puoli tuoppia viinaa.
— Puolisen ruplaa, hyvä herra, matka on vaivalloinen.
— Sillä muuten käy mielemme kovin pahaksi, — eukonkin oli sanottava jotakin.
— Puoli ruplaa? No, hyvä on, puoliruplaa. C'est encore mieux, j'ai en tout quarante roubles, mais… [Vieläkin parempi, minullahan on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa.]
Talonpoika pysähdytti ajoneuvot, ja Stepan Trofimovitš raahattiin yhteisvoimin rattaille sekä istutettiin eukon viereen säkille. Ajatusten pyörre ei vain hellittänyt. Toisinaan hän tunsi olevansa kauhean hajamielinen ja ajattelevansa jotakin aivan muuta, kuin mitä olisi ollut ajateltava, ja ihmetteli sitä itsekin. Hetkittäin hänelle kävi sangen raskaaksi tuntea tätä järjen sairaalloista heikkoutta, ja se tuntui myös masentavalta.
— Tuo… mutta mitenkäs tuo lehmä tuolla takana? — hän kysäisi äkkiä eukolta.
— Vo-oi, voi teitä, herra, niinkuin ette nyt muka olisi ennen sellaista nähnyt, eukko naurahti.
— Ostettiin kaupungista, — talonpoika selitteli, — oma karja näet jo keväällä kuoli ruttoon. Meillä on kuollut niitä joukoittain, kaikki, ei puoltakaan ole jäänyt. Minkäpä sille.
Ja hän nykäisi taas hevostansa, jonka jalka oli uponnut raiteeseen.
— Niin, sellaista sattuu meillä Venäjällä… ja yleensäkin me venäläiset olemme… No niin, sattuuhan sitä, — Stepan Trofimovitš ei sanonut sanottavaansa loppuun.
— Koskapa lienette opettaja, niin mitäpä te sitten Hatovissa? Vai ehkäpä vieläkin kauemmaksi?
— Minä… enhän minä oikeastaan kauemmaksikaan… C'est à dire, aion erään kauppiaan luo.
— Spasoviin varmaankin?
— Niin, niin, aivan niin, Spasoviin. Mutta sehän on oikeastaan yhdentekevää.
— Mutta jos te kerran aiotte Spasoviin ja vielä lisäksi jalan, niin tuskinpa noissa saappahaisissanne pääsette sinne edes viikossa, — eukko naurahti taas.
— Niin, niin, ja sehän on yhdentekevää, mes amis, yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš yritti kärsimättömästi katkaista keskustelun.
»Kauhean uteliasta väkeä. Eukko puhuu muuten paremmin, ja huomaan, että helmikuun yhdeksännestätoista lähtien heidän kielensä on suuresti muuttunut ja… mitä se oikeastaan heitä liikuttaa, menenkö Spasoviin vai enkö mene Spasoviin? Minähän maksan heille, miksi he tuolla tavalla tunkeilevat?»
— Jos kerran Spasoviin, niin sinne pitää mennä laivassa, — talonpoika ei hellittänyt.
— Niin on kuin onkin, — sanoi eukko sanansa innokkaasti, — sillä jos kiertää hevosilla rantaa pitkin, niin — ainakin kolmekymmentä virstaa tekee se mutka.
— Neljäkymmentäkin tulee.
Ja huomenelta, kello kahdelta parahiksi joutuisitte Ustjevista laivaan, — tiukkasi eukko yhä.
Mutta Stepan Trofimovitš oli lujasti vaiti. Vaikenivat vihdoin kyselijätkin. Talonpoika nyki hevoskaakkiansa. Eukko teki harvakseen ja lyhyesti muistutuksiansa. Stepan Trofimovitš torkahti. Hän oli hyvin ihmeissään, kun eukko vihdoin nauraen mukiloi hänet hereille, ja hän näki olevansa jokseenkin isossa kylässä, kolmi-ikkunaisen talonpoikaistuvan edustalla.
— Torkahditte kai, herra?
— Mitä tämä on? Missä minä olen? Ah, niin! No niin… yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš huoahti ja laskeutui rattailta.
Surullisena hän silmäili ympärilleen. Omituiselta ja kauhean vieraalta hänestä näytti tämä talonpoikaisnäky.
— Mutta entä puoliruplanne, minähän aivan unohdin! — hän kääntyi talonpojan puoleen jonkinlaisin liiallisen kiireisin elein. Häntä nähtävästi peloitti nyt jo erota heistä.
— Huoneessakin ennätämme tehdä tiliä, olkaapa hyvä, — talonpoika kutsui käymään sisään.
— Tämä on hyvä paikka, — yritteli eukko rohkaista.
Stepan Trofimovitš nousi horjuvalle kuistikolle.
»Mutta miten tämä on mahdollista», hän kuiskasi arkana ja syvästi hämmentyneenä, mutta meni kuitenkin tupaan. »Elle l'a voulu» [Hän tahtoi niin], miekan teränä tämä tunki hänen sydämeensä, ja taas hän unohti ympäristönsä eikä muistanut edes tulleensa tupaan.
Tämä oli valoisa, jokseenkin puhdas kolmi-ikkunainen talonpoikaisasunto, jossa oli kaksi huonetta. Ei se ollut oikeastaan majatalokaan, vaan muuten vain majapaikka, jonne totutun tavan mukaan pysähtyivät tutut matkailijat. Stepan Trofimovitš meni kursailematta etunurkkaan, unohti tervehtiä, istahti ja vaipui mietteisiinsä. Vähitellen, kolmituntisen matkalla kerääntyneen kosteuden tilalle hänen ruumiissaan alkoi levitä perin miellyttävä lämmön tunne. Vieläpä vilunväreetkin, jotka puuskittain karkasivat pitkin hänen selkäänsä, kuten on laita erikoisen hermostuneilla vilutautisilla ihmisillä, tuntuivat hänestä omituisen miellyttäviltä, ne kun saivat hänet nopeasti vuoroitellen kylmäksi ja taas lämpimäksi. Hän kohotti päätänsä, ja kuumien ohukkaiden hemaiseva tuoksu, ohukkaiden, joita emäntä yritteli paistella lieden luona, alkoi kutkuttaa hänen hajuaistiansa. Hymyillen lapsen hymyä hän kohosi emännän puoleen ja alkoi äkkiä leperrellä:
— Mitähän siellä lienee? Ohukaisiako? Mais… c'est charmant.
— Etteköhän suvaitsisi maistaa, herrakulta, — ehätti emäntä heti kohta kohteliaasti tarjoamaan.
— Haluan, aivan niin, haluan, ja… pyytäisin vielä saada teetäkin. —
Stepan Trofimovitš heräsi eloon.
— Tuodaanko teekeitin? Mielellämme, hyvä herra.
Isolle, sinikuvioiselle lautaselle ilmestyi ohukaisia, — aivan tavallisia, talonpoikaisia, ohuita, harmahtavia, jotka olivat kuuman voisulan peitossa, maailman herkullisimpia ohukaisia. Stepan Trofimovitš alkoi maistella niitä nauttivin ilmein.
— Kuinka rasvaisia ja kuinka maukkaita! Jospa vielä lisäksi olisi un doigt d'eau de vie [tilkkanen viinaa].
— Ettehän vain sanonut haluavanne viinakultaa, herra?
— Aivan niin, aivan niin, hieman vain, un tout petit rien [pieni hiukkanen vain].
— Viiteen kopeekkaan siis?
— Viiteen, — viiteen — viiteen — viiteen — un tout petit rien, —
Stepan Trofimovitš toisteli vain autuaasti hymähdellen.
Pyytäkääpä rahvaan ihmistä tekemään teille jokin palvelus, ja jos hän voi ja tahtoo sen tehdä teille, niin hän saattaa auttaa teitä hyvin avuliaasti ja mielellään; mutta pyytäkääpä häntä käymään hakemassa viinakultaa, — silloin tavallinen rauhallinen hyväntahtoisuus muuttuu äkkiä jonkinlaiseksi hätäileväksi, ilakoivaksi palvelusinnoksi, ja hän alkaa huolehtia teistä kuin omaisestaan ikään. Viinanhakija, vaikka te aikoisitte juoda viinanne yksin ja vaikka hän sen ennakolta hyvin tietäisi, — tuntee kuitenkin siitä huolimatta osittain samaa nautinnon tyydytystä kuin tekin… Tuskin oli kulunut kolmea, neljää minuuttia (kapakka oli vain kahden askelen päässä), kun Stepan Trofimovitšin eteen pöydälle oli jo ilmestynyt pieni pullonen ja iso, vihertävä ryyppylasi.
— Ja tämän kaiken saan minä yksin? — hän oli hyvin ihmeissään. — Minulla on aina ollut kotona viinaa, mutta en ole koskaan tietänyt, että viidellä kopeekalla saa näin paljon.
Hän kaatoi lasin täyteen, nousi ja hieman juhlallisesti alkoi liikkua huoneen halki toiseen nurkkaan, sinne, mihin oli asettunut säkillensä mustakulmainen eukkonen, hänen matkatoverinsa, joka oli kyllästyttänyt häntä kyselyillään. Eukko joutui hämilleen ja yritti kiellellä, mutta täytettyään sen, mitä sopivaisuus vaati, hän lopulta nousi pystyyn, kulahdutti kohteliaasti kolmin siemauksin, kuten naisten on tapana juoda, viinan kurkkuunsa ja ilmaisten kasvojensa ilmeillä hirveätä kärsimystä ojensi lasin takaisin Stepan Trofimovitšille ja kumarsi. Vakavan juhlallisesti tämä vastasi kumarrukseen ja palasi ylpeänä pöydän luo.
Kaikki tämä oli tapahtunut jonkin aivan erikoisen innostuksen vallassa. Hetki sitten hän ei vielä itsekään tietänyt, että lähtisi tarjoamaan eukolle.
»Aivan oikein, aivan oikein, osaan käyttäytyä kansan parissa ja olenhan aina sanonut sen heille», hän ajatteli näin itseensä tyytyväisenä kaataen jäljellä olevan viinan lasiinsa. Vaikka lasi ei tullut enää puolilleenkaan, viina sittenkin lämmitti ja elähdytti häntä, menipä hieman hänen päähänsäkin.
»Je suis malade tout à fait, mais ce n'est pas trop mauvais d'être malade.» [Olen aivan sairas, mutta eihän sairaanaolo ole kaikkein pahinta.]
— Eikö saisi olla? — hiljainen naisääni kajahti aivan hänen vierellänsä.
Hän kohotti silmänsä, ja hämmästyksekseen hän näki edessään naishenkilön — une dame et elle en avait l'air, [sivistyneen naisen, joka myös näytti sellaiselta] — iältään tämä oli jo yli kolmenkymmenen, hän oli kaupunkilaispukimissa, hänellä oli yllään tummahko puku ja harteilla iso, harmaa liina. Hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin hyvin miellyttävää, jotakin hyvin ystävällistä, mikä heti ensi näkemältä miellytti Stepan Trofimovitšia. Hän oli äsken juuri palannut tupaan, ja lavitsalle, aivan lähelle sitä kohtaa, jonka Stepan Trofimovitš oli ottanut haltuunsa, hän oli jättänyt tavaransa. Siinä oli muun muassa salkku, jota Stepan Trofimovitš muisti tullessaan uteliaasti tarkastelleensa, sekä iso, ristiraitainen säkki. Tästä samaisesta säkistä hän oli äsken vetänytkin esiin kaksi kauniisti sidottua kirjasta, joiden kansiin oli upotettu ristinkuva, ja ojensi ne nyt Stepan Trofimovitšille.
— Eh… mais je crois que c'est l'Evangile [Ahaa… taitaapa olla Raamattu]; mielihyvin… Ahaa, nyt minä ymmärrän… Vous êtes ce qu'on appelle [Te olette niinsanottu] kirjainkaupustelijatar. Minä lueskelen aina… Puoliruplaako?
— Kolmekymmentäviisi kopeekkaa kappaleelta, — vastasi kirjainkaupustelijatar.
— Mielihyvin. Je n'ai rien contre l'Evangile, et… [Minulla ei ole mitään raamattua vastaan, ja…] Jo kauan sitten olen aikonut ruveta uudelleen…
Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja špigulinilaisista.
»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan Trofimovitš.
— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein? Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan… Vai ettekö muista? — Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.
— Suokaa anteeksi, — hän murahti, — en muista teitä oikein…
— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.
— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. —
Asutko täällä?
— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin omaisiani tervehtimään.
— Niin, aivan niin, aivan niin.
— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä aivan ypö yksin… Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?
Stepan Trofimovitš katsahti häneen pelokkaana.
— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat. Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä vielä lakkaamatta muistelevat…
— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof…
[Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin…]
— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.
— Minä… minä nimittäin… minä… tiedätkö, Anisim, löin vetoa… kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja minä…
Hiki pisaroi hänen otsallaan ja ohimoillaan.
— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin… — Anisim tarkkasi puhetta säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.
Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja, puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut, ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille, kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»
— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa, kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, — riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin hieman toisessa muodossa.»
Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli kaatunut Sevastopolissa.
— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans.
[Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]
— Kolmekymmentäneljä jo, — Sofja Matvejevna hymyili.
— Kuinka, ymmärrättekö ranskaakin?
— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.
Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa »sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.
Mais mon Dieu, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs omituinen, perin omituinen juttu.
Nainen punastui. Hän oli tuo sama henkilö.
— Ces vauriens, ces malheureux!… [Nuo heittiöt, kurjat…] — hän aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton… Bah, je deviens égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]
Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia, heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen, että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.
— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin, mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.
— Käy, käy, viikon verran ainakin se käy vielä, — Anisim yritti muita innokkaampana.
— Niinhän se on kuin onkin! Mutta epäsäännöllisestihän tuo käy, aika on myöhäinen, sattuupa, että Ustjevissa saa odotella kolmin päivin.
-— Huomenna se tulee, huomenna kello kahdelta akuraatisti saavutte Spasoviin, herra, iltaan mennessä akuraatisti, — Anisim ei näyttänyt sopivan enää omaan nahkaansa.
— Mais qu'est ce qu'il a cet homme [Mitähän tuo mies hautonee…], —
Stepan Trofimovitš värisi odotellen pelokkaana kohtalonsa ratkaisua.
Astuivat vihdoin esille myös ajurit ja alkoivat tarjoutua. Ustjeviin vaativat kolme ruplaa. Muut vakuuttelivat, ettei tätä sopinut panna pahaksi, että sellainen oli hinta ja että täältä Ustjeviin on koko kesä tästä hinnasta kyyditty.
— Mutta… täällä on myös hyvä olla… enkä minä tahdokaan, — Stepan
Trofimovitš yritti jo virkkaa varovaisesti.
— Hyvä on, herra, siinä olette oikeassa, ja Spasovissa meillä on kuinka hyvä tahansa, ja Fjodor Matvejevitš teistä vasta oikein ilostuu.
— Mon Dieu, mes amis, kaikki tämä on minulle niin odottamatonta.
Lopultakin Sofja Matvejevna palasi. Mutta hän vaipui rahille niin kovin masentuneena ja surullisena.
— Ei ole minun sallittu päästä Spasoviin! — hän virkahti emännälle.
— Kuinka, aiotteko tekin Spasoviin, — Stepan Trofimovitš havahtui.
Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda Jegorovna
Svetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntä
Hatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä ollut
tullutkaan.
— Mitä minä nyt teen? — toisteli Sofja Matvejevna.
— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin, mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?
— Oletteko tekin sitten menossa Spasoviin?
— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo sopinut… Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.
Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin. Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.
— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!
— Hyvästi, hyvästi, ystäväni, hyvästi!
— Fjodor Matvejevitšin tapaatte, herra´…
— Niin, ystäväni, niin… Fjodor Petrovitšin… mutta hyvästi sentään…