II.
— Nähkääs, ystäväni, sallinette minun nimittää teitä ystäväkseni, n'est-ce pas? — Stepan Trofimovitš alkoi hätäillä, heti kun vankkurit vain lähtivät liikkeelle. — Minä, nähkääs… J'aime le peuple, c'est indispensable, mais il me semble que je ne l'avais jamais vu de près. Stazie… cela va sans dire gu'elle est aussi du peuple… mais le vrai peuple [Rakastan kansaa, sehän on välttämätöntä, mutta minusta näyttää, etten koskaan ole nähnyt sitä läheltä. Stazien kyllä, ja onhan selvää, että hänkin kuuluu rahvaaseen, mutta tarkoitan aito rahvasta sellaisenaan…], se on, tuota oikeata, jonka tapaa valtamaantiellä, minusta tuntuu, että hän ei pyrikään muuhun kuin saamaan tietää, minne minä matkustan… Mutta, unohtakaamme loukkaukset. Taidan puhua hieman sekavasti, mutta se johtuu kai hätäilemisestäni.
— Ette liene oikein terve, — virkkoi tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti häntä tarkastellen Sofja Matvejevna.
– Olen, olen — täytyy vain kääriytyä lämpimämmin, ja tuulikin on niin kovin raikas, ehkäpä liiankin raikas, mutta unohtakaamme se. Minä, enhän minä oikeastaan tahtonut sanoa sitä, Chère et incomparable amie [Kallis, verraton ystäväni], minusta tuntuu, että olen melkeinpä onnellinen, ja siihen olette syynä — te. Mutta minulle ei ole edullista olla onnellinen, sillä silloin minä heti riennän suomaan anteeksi vihollisilleni…
— Mitäpä siitä, sehän on oikein tehty.
— Ei aina, chère innocente. L'Evangile… Voyez vous, désormais nous le prècherons ensemble [Viaton ystävä. Evankeliumi… nähkääs vastedes julistamme sitä yhdessä.] Kansa on ja mielelläni minä rupean myymään teidän kauniita kirjasianne. Niin, tunnen, että se saattaa olla aate sekin, quelque chose, de très nouveau dans ce genre [jotakin lajia aivan uutta], uskonnollismielistä, c'est admis, mutta se ei tunne vielä raamattua. Minä selitän sille sitä… Suullisessa esityksessä saattaa hyvin korjata kaikki tämän merkillisen kirjan virheet, kirjan, jota kuitenkin kunnioitan mitä suurimmasti. Minusta saattaa siis olla hyötyä maantielläkin. Olen aina ollut hyödyksi, olen aina sanonut sen heille et à cette chère ingrate… [ja tuolle rakkaalle kiittämättömälle…] voi, suokaamme, suokaamme ennen kaikkea ja aina anteeksi kaikille… Toivokaamme, että myös meille suodaan anteeksi. Niin, sillä kaikki me ja jokainen meistä on aina jotakuta kohtaan rikkonut. Me olemme kaikki syyllisiä!…
— Kas tuon suvaitsitte sanoa oikein hyvin.
— Niin, niin… tunnen puhuvani hyvin. Minä puhun myös heille hyvin, mutta mikä olikaan pääasia, josta tahdoin mainita? Minun ajatukseni katkeilevat, enkä muista… Sallittehan, etten enää eroa teistä? Tunnen, että teidän katseenne ja… ihmettelen käyttäytymistänne: te olette yksinkertaisen hyvä, te puhutte kansanomaisesti, asetatte kupin alassuin teevadille… ja tuo inhoittava sokerinpala, mutta sittenkin teissä on jotakin ihastuttavaa ja teidän kasvojanne piirteistä näen… Oo, älkää punastuko, älkää pelätkö minua… miehenä. Chère et incomparable, pour moi une femme c'est tout. Minä en voi elää ilman naista, mutta en tahdo muuta kuin olla hänen vain lähettyvillänsä… mutta, kuinka kauhean, kauhean sekavasti minä puhun… En mitenkään jaksa muistaa, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Voi, autuas se, jolle Jumala aina lähettää jonkun naisen ja… luulenpa, että olen suorastaan riemastunut. Maantielläkin saattaa siis löytää elämänsä tarkoituksen! Kas — kas, sitähän minä tahdoinkin sanoa, kas nythän sen muistankin, oli niin vaikeata palata taas siihen ajatukseen. Ja miksi he lähtivät viemään meitä eteenpäin? Olihan sielläkin niin hyvä olla, mutta täällä, mutta täällä — cela devient trop froid. A propos, j'ai en tout quarante roubles et voilà cet argent, ottakaa, ottakaa, en minä osaa, minä siedän kaikkea, ja minulta otetaan… Minusta tuntuu, aivan kuin minua nukuttaisi ja aivan kuin jotakin pyörisi päässäni. Aivan niin, pyörii, pyörii, pyörii. Voi, kuinka te olette hyvä, millä te minua peittelettekään?
— Te taidatte olla vakavasti vilustunut, peitän teidät vaipallani, mutta rahoista minä…
— Voi, Herran tähden, n'en parlons plus, parce que cela me fait mal, voi kuinka hyvä te olette! Hän katkaisi puheensa jokseenkin äkkiä ja nukahti sangen pian horkkaiseen uneen. Maantie, jota myöten he ajoivat nämä seitsemäntoista virstaa, ei ollut kaikkein sileimpiä, ja ajoneuvo töyssähtelivät tuon tuostakin. Stepan Trofimovitš heräsi vähän väliä, kohotti päänsä aina nopeasti pieneltä tyynyltä, jonka Sofja Matvejevna oli sujahduttanut hänen päänsä alle, ja sieppasi matkatoverinsa käden tiedustellen: »Olettehan täällä?» — aivan kuin olisi pelännyt tämän poistuvan luotansa. Hän kertoili nähneensä unissaan jonkin ammottavan leuan, jossa oli hampaita, ja että se tuntui hänestä inhoitta valta. Sofja Matvejevna alkoi olla jo hänen puolestansa hyvin levoton.
Kyytimiehet veivät heidät suoraan neli-ikkunaiseen isoon tupaan, jonka pihassakin oli asuttavia ulkorakennuksia. Havahtunut Stepan Trofimovitš kiiruhti suoraan toiseen, kaikkein avarimpaan ja parhaimpaan talon huoneeseen. Hänen unisiin kasvoihinsa tuli puuhakas ilme. Heti kohta hän teki selväksi emännälle, pitkälle, rotevalle, noin nelikymmenvuotiaalle eukolle, jolla oli sysimustat hiukset ja selvät viikset, että hän vaati haltuunsa koko huoneen ja että »huoneen ovi suljettaisiin ja ettei sinne päästettäisi ketään muita, parce que nous avons à parler. Oui, j'ai beaucoup à vous dire. chère amie. Minä maksan, maksan teille!» Näin hän käsillään huitoen vakuutteli emännälle. Vaikka hän hätäilikin puhuessaan, hänen kielensä tuntui sittenkin liikkuvan perin kankeasti. Emäntä kuunteli häntä epäystävällisesti, mutta vaikeni kuitenkin myöntymyksen merkiksi, vaikka tässä myöntyväisyydessäkin saattoi tuntea piilevän jotakin uhkaavaa. Mutta hän ei huomannut mitään, vaan puuhakkaasti (hän puuhaili kauheasti) vaati, että tämä poistuisi ja antaisi hänelle niin pian kuin mahdollista päivällistä »vähääkään viivyttelemättä». Viiksekäs eukko ei enää malttanut pitää suutansa kiinni.
— Ei tämä ole mikään majatalo, herra, ei meillä ole varattu päivällistä matkustavia varten. Rapuja voidaan keittää, teekeitin saatetaan sytyttää, mutta ei ole muuta meillä mitään. Tuoretta kalaakin saadaan vasta huomenna.
Mutta Stepan Trofimovitš huitoi vain käsillään hokien suuttuneen kärsimättömänä: »Maksan kunhan vain saan pian.» Sovittiin kalakeitosta ja paistetusta kanasta. Emäntä ilmoitti, ettei koko kylästä saisi kanaa. Hän suostui kuitenkin menemään hakemaan, mutta sen näköisenä, että olisi luullut hänen suorittavan jotakin aivan tavatonta palvelusta.
Tuskin hän oli poistunut, kun Stepan Trofimovitš oli jo asettunut sohvalle ja vetänyt vierelleen Sofja Matvejevnan. Huoneessa oli sekä sohva että nojatuoleja, mutta ne olivat hirvittävässä kunnossa. Huone oli muuten jokseenkin iso (väliseinällä oli erotettu vuoteenpaikka), seinäpaperit olivat keltaiset, vanhat, repeytyneet, seinillä oli jumalaistarustoa esittäviä kauheannäköisiä kivipainoksia pitkän pyhäinkuvarivin jatkona, huonekalut olivat haalitut kokoon mikä mistäkin. Tämä sekoitus oli samalla jotakin kaupunkilaista ja samalla aito talonpoikaista. Mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan tätä, ei katsahtanut ikkunasta edes järvelle, joka ulottui kymmenen sylen päähän talosta.
— Lopultakin me olemme kahden emmekä päästä tänne ketään! Tahdon kertoa teille kaiken, kaiken aivan alusta alkaen.
Sofja Matvejevna yritti pysähdyttää hänet hyvin levottomana:
— Tietänetteköhän, Stepan Trofimovitš
— Comment, vous savez déjà mon nom? [Mitä, tehän tiedätte jo nimenikin?] — hän hymyili riemullisesti.
— Kuulin äsken sen Anisim Ivanovitšilta, kun keskustelitte hänen kanssansa. Mutta kas, — minäkin rohkenisin omasta puolestani…
Ja hän alkoi hätäisesti kuiskailla Stepan Trofimovitšille vilkuen suljettuun oveen päin nähtävästi peloissaan, että heitä kuunneltaisiin: — Täällä, tässä kylässä, voi millaista täällä onkaan. Kaikki täkäläiset talonpojat, vaikka ovatkin kalastajia, oikeastaan vain keinottelevat ja ottavat joka kesä yövierailta maksua niin paljon kuin suinkin ilkeävät. Tämä kylä ei ole valtatien varrella, vaan syrjässä, eikä tänne kukaan muutoin tulisikaan, ellei laiva tänne pysähtyisi, sillä jos ilma on vähänkin huonompi, niin se ei saavu ollenkaan, ja silloin kerääntyy kansaa monena päivänä niin, että väkeä on joka kylän tuvassa, ja sitähän ne isännät vain odottelevatkin. Jokaisesta esineestä kiskotaan sitten kolminkertainen hinta, ja täkäläinen isäntämies on ylpeä ja koppava, sillä täkäläisen seudun eläjä on rikas, jo pelkkä heidän nuottansa maksaa tuhat ruplaa.
Stepan Trofimovitš katseli Sofja Matvejevnan eloisaksi käyneitä kasvoja melkeinpä moittivasti ja yritti useammankin kerran pysähdyttää hänet. Mutta tämä ei hellittänyt, vaan sai kuin saikin sanottavansa loppuun: hänen puheensa mukaan hän oli jo ollut täällä kesällä erään »sangen jalosyntyisen rouvan kera» kaupungista tullessaan, ja silloinkin he olivat olleet täällä yötä laivaa odotellessaan, vieläpä kaksi kokonaista päivää, ja olivat saaneet niin paljon pahaa mieltä, että vieläkin peloitti sitä muistellessa.
— Kas nytkin, kun te, Stepan Trofimovitš, suvaitsitte pyytää jättämään tämän huoneen yksin teidän huostaanne… Minä vain teitä varoittaakseni… Tuolla toisessa huoneessa on jo matkustavia, muudan keski-ikäinen herra ja muudan nuori mies sekä joku rouva lapsineen, ja huomiseen mennessä, ennenkuin kello on kaksi, niitä kerääntyy tupa täyteen, sillä laiva, se kun ei ole käynyt kahteen päivään, tulee tänne varmasti. Niin tästä erikoishuoneesta ja siitä, että olette pyytänyt heiltä päivällistä, ja jo kaikkien muiden matkustavien kiusaksikin he pyytävät teiltä sellaisen maksun, ettei pääkaupungeissakaan ole sellaisia hintoja.
Mutta Stepan Trofimovitš kärsi, kärsi aivan todella.
— Assez, mon enfant, rukoilen teitä, nous avons notre argent et après — et après le bon Dieu. [Riittää jo, lapseni… onhan meillä rahamme ja sitten, sitten saa hyvä Jumala auttaa.] Ihmettelen suorastaan, että te, jolla on niin korkeat käsitykset… Assez, assez, vous me tourmentez [Riittää, riittää, te kiusaatte minua], — hän lausui hysteerisesti: — Meidän edessämmehän on koko tulevaisuutemme, ja te saatte minut pelkäämään tulevaisuutta…
Ja sitten hän taas alkoi eritellä koko tätä juttua siinä määrin hätäillen, että aluksi oli suorastaan vaikeata häntä ymmärtää, mutta se ei kestänyt kauan. Tuotiin pöytään kalakeitto, tuotiin kana, tuotiin lopulta teekeitinkin, mutta hän vain yhä haasteli. Hän ilmaisi kaiken hieman omituisesti, sairaalloisesti, mutta hänhän oli todella sairas. Tämä oli äkillistä järjen voimien pingoittumista, jota — tätä Sofja Matvejevna pahoin pelkäsi koko kertomuksen ajan — oli tietenkin seuraava aivan täydellinen voimien lamaantuminen tässä epäkuntoon joutuneessa elimistössä. Hän aloitti aivan lapsuudesta asti, jolloin hän »puhtain rinnoin kierteli ketoja»; vasta tunnin kuluttua hän oli ehtinyt molempiin avioliittoihinsa saakka sekä Berliinissä vietettyyn aikaan. En oikeastaan rohkene nauraa hänelle. Hänen mielestänsä tässä oli jotakin ylevää ja, uusimpaan tyyliin puhuen, suorastaan taistelua olemassaolosta. Hän näki edessänsä sen, jonka hän oli valinnut tulevan retkensä kumppaliksi, ja hän kiiruhti nyt niin sanoakseni näyttämään hänelle kaikkein pyhimpänsä. Hänen nerokkuutensa ei saisi jäädä tälle salaisuudeksi… Ehkä hän liioittelikin Sofja Matvejevnan suhteen, mutta kerta kaikkiaan hän oli nyt hänet valinnut. Hän ei voinut tulla toimeen ilman naista. Hän huomasi kyllä itsekin tämän kasvoista, että tämä ei näyttänyt häntä ymmärtävän, ei edes kaikkein tärkeintä.
— Ce n'est rien, nous attendrons [Se ei tee mitään, me odotamme], mutta toistaiseksi hän käsittää sen vaistollansa.
— Ystäväni, en tarvitsekaan muuta kuin sydämenne! — hän huudahteli tuon tuostakin keskeyttäen kertomuksensa. — Tuo herttainen, lumoava katseenne, jolla te minua katselette! Voi, älkää punastuko, sanoinhan jo teille… — Tämä kävi jo perin hämäräksi sattumalta tähän kaikkeen joutuneelle Sofja Matvejevna paralle. Sittenkuin kertomuksessa, joka jo muistutti kokonaista väitöskirjaa, siirryttiin siihen kohtaan, miten kukaan ei koskaan ollut ymmärtänyt Stepan Trofimovitšia ja miten »meillä Venäjällä nerot sortuvat», kaikki oli ollut »niin peräti viisasta», kuten Sofja Matvejevna oli myöhemmin surumielisesti kertonut. Hän kuunteli silminnähtävästi kärsien hänkin ja silmät levällään. Kun Stepan Trofimovitš siirtyi sitten huumoriin ja singahdutteli mitä terävimpiä ilkeyksiä meidän »ensirivin mahtavista», niin Sofja Matvejevna yritti vain pelkästä surusta hymähtää hänkin vastaukseksi tähän pilkkanauruun, mutta se oli ollut vieläkin epäonnistuneempaa kuin kyynelet, niin että Stepan Trofimovitš lopulta jo häpesi itseänsä ja vielä innokkaammin ja raivoisammin takertui nyt nihilisteihin sekä uuden polven miehiin. Tämä sai Sofja Matvejevnan jo suorastaan säikähtämään, ja hän sai levähtää hetken. Tosin lepokin oli sangen petollista, sillä nyt vasta alkoi itse romaani. Nainen on aina nainen, olkoonpa hän sitten vaikka nunna. Sofja Matvejevna hymyili, kieputteli päätänsä punasteli toisinaan, toisinaan loi silmänsä maahan, mikä taas sai Stepan Trofimovitšin niin ihastumaan ja innoittumaan, että hän alkoi jo höystää puhettansa pienillä valheilla. Varvara Petrovna muuttui ihmeen ihanaksi tummaksi kaunottareksi (»joka sai koko Pietarin ja sangen monet Euroopankin pääkaupungit ihastuksiin»), hänen miehensä oli kuollut »Sevastopolissa kuulan lävistämänä», yksinomaan vain sen vuoksi, että ei pitänyt itseänsä vaimonsa rakkauden arvoisena, ja antoi täten tietä kilpailijalle, toisin sanoen itse Stepan Trofimovitšille… — Älkää olko hämillänne, minun vieno kristittyni! — hän huudahti Sofja Matvejevnalle, uskoen täysin itsekin sen, mitä oli kertonut, — se oli jotakin niin ylevätä, jotakin niin hienon hienoa, että me molemmat emme kertaakaan koko elämämme aikana tulleet toisillemme edes ilmaisseeksi tunteitamme. — Tähän asiaintilaan oli syynä, — näin kävi selville kertomuksen kestäessä, — muudan vaalea kaunotar (jollei hän tällä tarkoittanut Darja Pavlovnaa, niin sitten on vaikea ymmärtää, ketä Stepan Trofimovitš oikein tarkoitti). Tämä vaalea kaunotar oli riippuvaisessa suhteessa tummaan kaunottareen, oli tämän kaukainen sukulainen ja oli kasvanut tämän kodissa. Kun musta kaunotar huomasi lopulta vaalean kaunottaren rakkauden Stepan Trofimovitšia kohtaan, hän sulkeutui kuoreensa, ja kun vaalea kaunotar taas huomasi tumman kaunottaren Stepan Trofimovitšiin kohdistuvan rakkauden, niin hänkin sulkeutui samoin kuoreensa. Kaikki he kolmisin pelkästä toisiinsa kohdistuvasta jalomielisyydestä sulkeutuivat nääntyen kuoreensa.—Voi, millainen oli tuo intohimo, voi millainen intohimo! — Näin hän huudahteli nyyhkyttäen vilpittömässä innostuksessaan hänet (tumman kaunottaren) hänen kauneutensa kukoistuksessa, näin tuska sydämessäni joka päivä, näin, miten hän kulki ohitseni, aivan kuin olisi hävennyt kauneuttansa (olipa hän kerrankin sanonut: »hävennyt lihavuuttansa») ja lopulta minä sitten karkasin jättäen jälkeeni tuon kuumehoureisen kaksikymmenvuotisen unelmani. — Vingt ans! Ja kas nyt, maantiellä… — Sitten hän tulehtuneita aivojansa jännittäen alkoi selitellä Sofja Matvejevnalle, mikä merkitys oli oleva tämänpäiväisellä »niin satunnaisella ja niin kohtalokkaalla heidän tapaamisellansa aina iankaikkisesta iankaikkiseen». Lopulta Sofja Matvejevna nousi kauhean hämmästyneenä sohvalta; Stepan Trofimovitš teki heikon yrityksen laskeutua polvillensa hänen eteensä, niin että naisparka puhkesi itkuun. Hämärä tiheni; he olivat viettäneet lukitussa huoneessa jo useita tunteja…
— Ei, parempi olisi, jos päästäisitte minut tuonne huoneeseen, — Sofja Matvejevna sai tuskin sanotuksi, — muuten nuo ihmiset… saattavat vielä luulla mitä tahansa.
Vihdoinkin hän pääsi hänestä irti, Stepan Trofimovitš antoi hänen lähteä, sittenkuin hän oli luvannut käydä heti nukkumaan. Hyvästi jätellessään hän vielä valitteli päänkipua. Sofja Matvejevna oli taloon tullessaan jättänyt matkalaukkunsa ja muut tavaransa etumaiseen huoneeseen aikoen viettää yönsä isäntäväen puolella, mutta ei oltu sallittu hänen levähtää…
Yöllä Stepan Trofimovitš sai tuon minulle sekä kaikille hänen ystävillensä varsin tutun koleriinikohtauksensa, kaikkien hänen hermojännitystensä ja mielenliikutustensa tavallisen seurauksen. Sofja Matvejevna parka ei saanut nukkua koko yönä. Koska hänen sairasta hoidellessaan täytyi tuon tuostakin tulla tupaan ja taas poistua siitä talonväen huoneen läpi, niin siinä nukkuvat matkustajat sekä emäntä alkoivat murista ja lopulta suorastaan sättiä häntä, kun aamupuolella hänen mieleensä vielä kaiken lisäksi juolahti ruveta sytyttelemään teekeitintä. Stepan Trofimovitš oli kohtauksen kestäessä tainnoksissa. Toisinaan hän houreissaan oli näkevinään, että tuotiin teekeitin, että hänelle juotettiin jotakin (vaapukkateetä), vatsalle ja rinnalle aseteltiin jotakin lämmintä. Mutta joka hetki hän vaistosi senkin, että hän oli tässä hänen luonansa, että hän tuli ja meni, kohotti hänet toisinaan vuoteelta ja laski hänet taas sinne takaisin. Kello kolmelta puoliyön jälkeen alkoi tuntua helpommalta. Hän kohottautui, laski jalkansa vuoteelta maahan ja lysähti Sofja Matvejevnan eteen lattialle. Tämä ei enää ollut äskeistä polvennotkistusta, hän suorastaan makasi hänen jaloissansa ja suuteli hänen hameensa lievettä…
— Älkäähän toki, enhän ansaitse sellaista, — soperteli Sofja Matvejevna yrittäen nostaa häntä takaisin vuoteelle.
— Pelastajani, — hän kohotti ristityt kätensä hartaana häntä kohti: —
Vous étes noble comme une marquise! [Te olette ylevä kuin markiisitar!]
Ja minä — olen roisto! Oi, elämäni kaiken olen ollut kunniaton…
— Rauhoittukaa, — Sofja Matvejevna yritti tyynnytellä häntä.
— Kaikki se, mitä sanoin äsken, oli valhetta, — minä vain kunnianhimosta, herkutellakseni, joutilaisuuttani, kaikki, kaikki, aivan joka sanaan asti, oi, roisto, roisto!
Koleriini oli siis vaihtunut hysteerisen itsekidutuksen puuskaksi. Näistäkin kohtauksista olen jo maininnut puhuessani hänen Varvara Petrovnalle lähettämistään kirjeistä. Liza muistui nyt hänen mieleensä sekä heidän eilisaamuinen kohtauksensa. — Sehän oli niin kauheata ja — siinä piili varmasti jokin onnettomuus, mutta minä en edes kysynyt, en saanut mitään tietää! Minä ajattelin vain itseäni! Oi, mikä hänen lienee, ettekö tiedä, mikä hänen lienee? — Hän kääntyi rukoilevasti Sofja Matvejevnan puoleen. Sitten hän vannoi, ettei »petä koskaan», että hän palaa hänen luoksensa (tietenkin Varvara Petrovnan luo). — Sitten me lähestymme aina hänen portaitansa (Sofja Matvejevnan kanssa tietenkin), joka päivä, aina kun hän lähtee aamuajelulle vaunuissaan, ja katselemme häntä siitä hiljaisina… Oi, minä tahdon, tahdon, että hän löisi minua poskelle. Nautin jo siitä suorastaan. Minä ojennan lyötäväksi toisenkin poskeni comme dans votre livre! [niinkuin kirjassanne sanotaan]. Vasta nyt, vasta nyt ymmärrän täysin, mitä merkitsee ojentaa toinenkin poskensa. Koskaan aikaisemmin en ole sitä ymmärtänyt.
Sofja Matvejevnalle koitti nyt kaksi hänen elämänsä kauheinta päivää. Vielä nytkään hän ei saata muistella niitä kauhusta värähtämättä. Stepan Trofimovitš sairastui niin vakavasti, että hänen oli mahdotonta lähteä laivaan, joka tällä kertaa saapui »akuraatisti» kello kahdelta päivällä, eikä Sofja Matvejevna taas mitenkään saattanut jättää häntä yksin eikä hänkään lähtenyt Spasoviin. Hänen kertomansa mukaan Stepan Trofimovitš oli ilostunut kovin kuultuaan laivan jo lähteneen:
— Sepä erinomaista, sepä oivallista, — hän soperteli vuoteessa; — pelkäsin kovin, että pitäisi matkustaa. Täällä on niin hyvä olla, parempi kuin missään muualla… ettehän vain jätä minua? Oo, te ette jättänyt minua!
»Täällä» ei muuten ollut niinkään hyvä olla Hän ei vain tietänyt mitään Sofja Matvejevnan vaikeuksista. Hänen päänsä oli täynnä pelkkiä omia kuvitelmia. Sairauttansa hän taas piti ohimenevänä pikkuseikkana eikä ajatellut sitä vähääkään, mutta sen sijaan hän mielellään mietti sitä, miten he yhdessä lähtevät myymään »näitä kirjasia». Hän pyysi lukemaan hänelle raamattua.
— En ole lukenut sitä pitkään aikaan… Alkuperäistä nimittäin. Jokuhan voi kysäistä jotakin, ja minä saatan erehtyä. Täytyyhän sentään hieman valmistautua elämäntehtäväänsä.
Sofja Matvejevna istahti hänen vierelleen ja aukaisi kirjan.
— Tehän luette suurenmoisesti, — hän keskeytti lukijan jo ensi rivillä, — huomaan, huomaan, etten ole erehtynyt! — hän lisäsi hämärästi, mutta innostuneesti. Ylipäänsä hän oli koko ajan alituisessa innostuksen tilassa. Sofja Matvejevna luki vuorisaarnan.
— Assez, assez, mon enfant, riittää… Ettekö todellakaan ymmärrä, että riittää jo tämä.
Ja voimattomana hän sulki silmänsä. Hän oli hyvin heikko, mutta kuitenkin täydessä tajussaan. Sofja Matvejevna aikoi nousta luullen hänen tahtovan nukkua. Mutta hän esti tämän lähtemästä.
— Ystäväni, olen valehdellut koko elämäni ajan, silloinkin kun puhuin totta. En koskaan ole puhunut totta totuuden itsensä vuoksi, vaan aina omaa itseäni varten, olen sen tietänyt ennenkin, mutta nyt sen vasta huomaan selvästi. Oi, missä lienevät ystäväni, joita koko elämäni ajan olen ystävyydelläni loukannut? Ja kaikki muutkin, ja kaikki muutkin! Savez-vous, taidan nytkin valehdella. Aivan varmasti valehtelen nytkin. Pahinta on se, että uskon itseäni valehdellessani. Ei mikään ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta… Ja… ja olla uskomatta omiin valheisiinsa, niin, niin, niin, kas sillä lailla juuri! Mutta odottakaahan, tästähän voi myöhemminkin… Me yhdessä, yhdessä! — hän lisäsi innoissaan.
— Stepan Trofimovitš, — rohkeni Sofja Matvejevna virkkaa arasti, — emmeköhän lähettäisi hakemaan kuvernementin lääkäriä.
Stepan Trofimovitš hämmästyi tavattomasti.
— Minkä vuoksi? Est-ce que je suis si malade? Mais rien de sérieux. Mitä me tekisimme täällä vierailla ihmisillä? Saavat vielä tietää ja — mitenkä sitten käy. Ei, ei, ei ketään syrjäisiä, vain me yhdessä, yhdessä.
— Tiedättekö, — hän sanoi taas oltuaan hetken vaiti, — lukekaahan minulle jotakin, noin vain, mikä sattumalta aukeaa, mihin silmä sattuu.
Sofja Matvejevna aukaisi kirjan ja alkoi lukea.
— Mistä sattuu, aivan umpimähkään, — hän toisteli.
— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita»…
— Mitä tuo on? Mitä? Mistä se on?
— Se on Johanneksen ilmestyskirjasta.
— O, je m'en souviens, oui, l'Apocalipse. Lisez, lisez [Ahaa, muistan, niin todellakin. Ilmestyskirjasta. Lukekaa, lukekaa], minä tahdon ennustaa siitä teidän tulevaisuuttanne, tahdon nähdä, mikä kohta sattuu. Lukekaa enkelistä, lukekaa enkelistä…
— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku. Minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma: oi, jospa olisit kylmä taikka kuuma! Mutta nyt, koska olet penseä etkä ole kylmä etkä kuuma, olen minä oksentava sinut suustani. Sinähän sanot: minä olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse: etkä tiedä, että sinä olet viheliäisin ja kurjin ja köyhä ja sokea ja alaston.»
— Tuoko… onko tuo teidän kirjassanne! — hän huudahti silmät säteillen ja kohottautuen päänalaseltaan. — En ole tietänyt tuota suurenmoista kohtaa olevankaan! Kuulitteko: mieluummin kylmä, kylmä kuin penseä, kuin ainoastaan penseä! Oi, osoitan, että se on totta. Mutta älkää vain, älkää vain jättäkö minua yksin! Me osoitamme, me osoitamme sen yhdessä!
— Enhän minä jätäkään teitä, Stepan Trofimovitš, en jätä teitä koskaan! — Sofja Matvejevna sieppasi häntä kädestä, puristi sitä omassaan ja vei sen sydämelleen kyynelet silmissä katsellen häntä (hänen oli Stepan Trofimovitšia niin kovin sääli tänä hetkenä). Stepan Trofimovitšin huulet alkoivat nytkähdellä.
— Mutta, Stepan Trofimovitš, eiköhän sittenkin olisi jotakin tehtävä? Eiköhän olisi lähetettävä tieto tästä jollekulle tuttavallenne tai ehkäpä sukulaisillenne.
Mutta tällöin Stepan Trofimovitš säikähti niin, että Sofja Matvejevna jo suorastaan katui, että oli tullut sellaista maininneeksikaan. Väristen ja vapisten hän rukoilemalla rukoili, ettei suinkaan kutsuttaisi ketään eikä ryhdyttäisi mihinkään; hän vaati Sofja Matvejevnaa lupaamaan tämän kunniasanallaan hokien: — Ei ketään, ei ketään. Me kahden, vain me kahden, nous partirons ensemble.
Onnetonta oli sekin, että isäntäväki kävi perin levottomaksi. Talonväki oli nyreissään ja kiusasi kyselyillään Sofja Matvejevnaa. Hän maksoi heille runsaasti ja yritti näytellä lisää rahoja. Tämä sai heidät joksikin aikaa heltymään. Mutta isäntä vaati kuitenkin Stepan Trofimovitšilta »henkilökirjan». Ylimielisesti hymähtäen sairas osoitti pientä matkalaukkuansa, josta Sofja Matvejevna vihdoin löysi hänen osoituksestaan jonkin eropassin tai jotakin sen tapaista, pelkästään sen turvissa hän oli elellyt koko elämänsä ajan. Isäntä ei kuitenkaan asettunut, vaan sanoi, että oli kuin onkin johonkin ryhtyminen, »sillä ei meillä ole mikään sairashuone, ja sattuu vielä kuolemaan, niin on sitten puuhaa jos jonkinnäköistä, saamme vielä aivan tarpeeksemmekin». Sofja Matvejevna koetti mainita hänelle lääkäristäkin, mutta sellaisen tuottaminen kuvernementin pääkaupungista olisi tullut maksamaan niin paljon, että koko sellainen ajatuskin oli jätettävä. Surumielin hän palasi potilaansa luo. Ja Stepan Trofimovitš vain heikkeni heikkenemistään.
— Nyt on teidän luettava minulle vielä eräs kohta. Sioista, — hän huomautti taas.
— Mitä sanoittekaan? — Sofja Matvejevna säikähti kauheasti.
— Sioista… Sehän on myös tuossa… ces cochons… minä muistan. Riivaajat menivät sikoihin, ja kaikki hukkuivat. Lukekaa se kohta välttämättä. Myöhemmin selitän, minkä vuoksi. Tahdon palauttaa sen mieleeni aivan kirjaimellisesti. Tahdon aivan kirjaimellisesti.
Sofja Matvejevna tunsi hyvin evankeliumit ja haki nyt Luukkaan evankeliumista sen kohdan, jonka olen ottanut kronikkani motoksi:
— »Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.»
— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš oli kovin kiihtynyt,— savez-vous, tämä ihmeellinen ja… merkillinen kohta on ollut minulle kompastuskivenä elämäni kaiken… dans ce livre… niin että olen jo lapsuudesta alkaen muistanut tämän kohdan. Mutta nyt on mieleeni tullut eräs ajatus: une comparaison. Mieleeni tulvii kauheasti ajatuksia: ettekö näe, tällähän tarkoitetaan selvästi meidän Venäjäämme. Näitä riivaajia, jotka käyvät ulos sairaasta ja menevät sikoihin, ovat kaikki nuo paiseet, nuo tartunnan levittäjät, tuo likaisuus, nuo riivaajat ja rienaajat, joita on kertynyt meidän suureen ja rakkaaseen, meidän sairaaseen Venäjä-parkaamme vuosisatojen, jo vuosisatojen kuluessa! Oui, cette Russie, que j'aimais toujours. [Niin, tämä Venäjä, jota olen aina rakastanut.] Mutta ylevä ajatus ja ylevä voima on vielä lankeava sen osaksi ylhäältä, kuten tuolle mielettömälle riivatullekin, ja kaikki riivaajat, kaikki likaisuus, kaikki tuo inhoittava, joka on alkanut märkiä sen pinnalla… tulevat siitä kerran ulos, ja ne itse pyytävät vielä kerran päästä sikoihin. Ehkäpä ovat jo menneetkin niihin! Sellaisia olemme me, me sekä ne, Petruša myös… et les autres avec lui [ja muut hänen mukanansa], minäkin, ehkäpä aivan ensimmäisenä, ja sitten me, mielettömät ja riivautuneet, heittäydymme kalliolta mereen ja hukumme kaikki, ja niin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään muuhun me emme kykene. Mutta sairas tervehtyy ja »istuutuu Jeesuksen jalkain juureen»… Ja kaikki katselevat sitä ihmeissänsä. Rakas, vous comprendrez apres, mutta nyt olen tästä kaikesta kovin kiihtynyt… Vous comprendrez après… Nous comprendrons ensemble. [Te käsitätte sen myöhemmin… Me käsitämme sen yhdessä.]
Hän alkoi jo hourailla ja menetti lopulta tajuntansa. Tällaista kesti vielä seuraavankin päivän. Sofja Matvejevna istuskeli hänen vieressänsä ja itki. Kolmeen yöhön hän tuskin lienee yhtään nukkunut koettaen olla näyttäytymättä isäntäväelle, sillä hän aavisteli näiden jo ryhtyneen jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Vasta kolmantena päivänä alkoi hieman helpottaa. Stepan Trofimovitš havahtui aamulla, tunsi Sofja Matvejevnan ja ojensi hänelle kätensä. Toivorikkaana Sofja Matvejevna teki ristinmerkin. Stepan Trofimovitšin teki mieli katsahtaa ulos ikkunasta »Tiens, un lac [kas», järvi], hän virkkoi: »ah hyvä Jumala, vasta nyt näen sen…» Tänä hetkenä kuuluivat talon eteen vierivän jotkin ajoneuvot, mikä samassa jo synnytti talossa aika hälinän.