III.
Tulija oli itse Varvara Petrovna, joka oli saapunut neljän hengen vaunuissa, nelivaljakon vetämänä, kahden lakeijan ja Darja Pavlovnan saattamana. Tämä ihme oli saattanut tapahtua yksinkertaisesti näin: uteliaisuudesta aivan kuolemansairaana Anisim oli kaupunkiin tultuaan pikimmiltään käväissyt Varvara Petrovnan kartanossa ja oli lörpötellyt palvelusväelle tavanneensa Stepan Trofimovitšin ypö yksin maalla. Hänet olivat muutamat talonpojat tavanneet astuskelemasta yksin, jalkaisin maantiellä ja, niin hän kertoi — nyt hän aikoi Spasoviin Ustjevin tietä kahden Sofja Matvejevnan kanssa. Koska Varvara Petrovna jo omasta puolestaankin oli ollut kauhean levoton ja etsiskellyt kovasti paennutta ystäväänsä, niin Anisimin saapumisesta hänelle kerrottiin viipymättä. Kuultuaan tältä kaiken ja erikoisesti nuo yksityiskohtaiset kuvaukset hänen matkastansa Ustjeviin jonkun Sofja Matvejevnan parissa, vieläpä samoissa vankkureissa tämän kanssa, hän alkoi samana hetkenä hankkiutua hänkin matkalle ja ajaa huristi tuskin jäähtymään ehtineitä jälkiä pitkin suoraan Ustjeviin. Stepan Trofimovitšin sairaudesta hänellä ei vielä ollut aavistustakaan.
Kun hänen karu ja käskevä äänensä kajahti, isäntäväkikin joutui pelon valtaan. Hän oli poikennut tänne vain tiedustelemaan ja ottamaan asioista selvää aivan varmana siitä, että Stepan Trofimovitš oli jo kauan sitten lähtenyt Spasoviin. Mutta saatuaan tietää hänen olevan täällä ja lisäksi vielä sairaana hän syöksähti levottomana tupaan.
— No, missä hän sitten on? Ahaa? Vai siinä sinä olet! — hän huudahti huomattuaan Sofja Matvejevnan, joka tänä samana hetkenä oli ilmestynyt toisen huoneen kynnykselle. — Sinun hävyttömästä naamastasi arvasin heti, että sinä se olet. Pois, kelvoton! Ettei sinun hajuasikaan olisi enää tässä talossa! Ajakaa ulos hänet! Sillä muuten minä sinut, muorikulta… minä tungen sinut iäksi päiväksi vankilaan. Vartioikaa häntä toistaiseksi jossakin toisessa talossa. Kaupungissa hän on jo kerran saanut istua vankilassa, istukoonpa vielä toisenkin kerran. Ja sinua, isäntä, pyydän: et saa päästää tänne ketään, niin kauan kuin minä olen täällä. Olen kenraalitar Stavrogina ja otan koko talon haltuuni. Ja sinä, kyyhkykultaseni, sinä teet minulle vielä kaikesta tarkan selon.
Tutut äänet järkähdyttivät Stepan Trofimovitšin mieltä. Hän alkoi väristä. Mutta Varvara Petrovna oli jo ehtinyt väliseinän taakse. Säkenöivin silmin hän siirsi jalallansa tuolin luokseen, istuutui siihen selkä jäykästi selkämystää vastaan ja kiljaisi Dašalle:
— Mene ulos hetkeksi, mene isäntäväen puolelle. Kas, miten olet utelias? Ja sulje ovi lujasti jälkeesi.
— No, kuinkas nyt elelette, Stepan Trofimovitš? Onko huvimatka ollut mieluinen? — tämä ryöstäytyi häneltä raivoisan ironisesti.
— Chère, — yritti Stepan Trofimovitš lepertää aivan tolkuttomana, — olen saanut tuta elämän… venäläisen elämän todellisuutta… Et je précherai l'Evangile. [Rupean julistamaan evankeliumia.]
— Oi, sinä hävytön, kiittämätön mies! — kiljaisi Varvara Petrovna lyöden kätensä yhteen. — Ei riittänyt teille vielä se, että häpäisitte minut, teidän piti vielä sotkeutua tuohon… Oi, vanha, häpeämätön irstailija!
— Chère…
Stepan Trofimovitšin ääni petti, hän ei voinut sanoa sanaakaan, katseli vain silmät kauhusta levällään.
— Kuka hän oikeastaan on?
— C'est un ange… C'était plus qu'un ange poir moi [Hän on enkeli. Hän oli enemmän kuin enkeli minulle], hän on kaiken yötä… oi, älkää huutako, älkää peloitelko häntä, chère, chère…
Yht'äkkiä Varvara Petrovna tuolia kolistellen hypähti istualtaan; hänen säikähtynyt huutonsa kajahti: »vettä, vettä!» Stepan Trofimovitš oli tosin jo taas tajussaan, mutta Varvara Petrovna vapisi yhä pelosta ja katseli kalpeana hänen vääristyneitä kasvojansa. Nyt vasta hän ensi kerran käsitti hänen sairautensa vakavuuden.
— Darja, — hän kuiskasi samassa Darja Pavlovnalle, — viipymättä hakemaan lääkäriä, Salzfischia; Jegorytš saa lähteä heti. Ottakoon täältä kyydin ja tuokoon kaupungista muassaan toiset vaunut. Ennen yötä heidän täytyy olla takaisin täällä.
Daša juoksi täyttämään määräystä. Stepan Trofimovitš katseli yhä säikähtyneenä ja suurin silmin. Kalvenneet huulet vavahtelivat.
— Odotahan, Stepan Trofimovitš, odotahan, kyyhkykulta, — lohdutteli
Varvara Petrovna häntä kuin lasta; — no, odotahan nyt, odotahan,
Darjakin palaa kohta ja… ah, hyvä Jumala, emäntä, emäntä, tulehan
sinä vaikka tänne, emokulta!
Ja kärsimättömänä hän jo itse juoksi emännän puolelle.
— Heti paikalla, tässä silmänräpäyksessä, palauttakaa se takaisin.
Takaisin hänet, takaisin!
Kaikeksi onneksi Sofja Matvejevna ei ollut vielä ehtinyt lähteä talosta kovin kauaksi ja oli parhaillaan säkkeineen ja myttyineen vasta portin kohdalla. Hänet tuotiin takaisin. Hän oli niin pahasti säikähtänyt, että hänen jalkansa sekä hänen kätensä aivan tärisivät. Varvara Petrovna sieppasi häntä kädestä, kuten haukka iskee kananpoikaan, ja alkoi vetää häntä perässään Stepan Trofimovitšin luo.
— No, tästä saatte nyt hänet. Enhän minä ole häntä syönyt, näettehän.
Te tietysti ajattelitte, että olen syönyt hänet suuhuni.
Stepan Trofimovitš tarttui Varvara Petrovnan käteen, painoi sen silmiänsä vastaan ja puhkesi kyyneliin, itki ääneen, kipeästi, kohtauksittain.
— No, rauhoituhan, rauhoituhan, no niin, kyyhkykulta, niin, vaaripaha! Ah, hyvä Jumala, rau-hoi-tuhan nyt sentään! — hän huudahti. — Voi, sinä kiduttaja, kiduttaja, minun ikuinen kiusanhenkeni!
Rakkaani, — sai Stepan Trofimovitš lopulta soperretuksi Sofja Matvejevnalle, — menkäähän, rakkaani, hetkeksi tuonne, minulla olisi täällä jotakin puhuttavaa…
Sofja Matvejevna kiiruhti heti poistumaan.
– Chérie… chérie… — hänen henkeänsä salpasi.
Ette saa nyt puhua, Stepan Trofimovitš, odottakaa hieman, levähtäkää ensin. Tässä olisi vettä. Mutta o-dot-ta-kaahan toki!
Varvara Petrovna istuutui taas tuolille. Stepan Trofimovitš piteli lujasti häntä kädestä. Pitkään aikaan hän ei saanut lupaa puhua. Hän vei Varvara Petrovnan käden huulilleen ja alkoi suudella sitä. Varvara Petrovna puri hampaansa yhteen katsoen jonnekin nurkkaan.
— Je vous aimais! — häneltä purkautui lopuksi. Varvara Petrovna ei ollut vielä koskaan kuullut häneltä näitä sanoja eikä näin lausuttuina.
— Hm! — hän ynähti tälle vastaukseksi.
— Je vous aimais toute ma ole… vingt ans! [Rakastin teitä koko elämäni ajan… kaksikymmentä vuotta!]
Varvara Petrovna oli ääneti ainakin pari, kolme minuuttia.
— Entä miten valmistauduit Dašaa varten, hajuvesiä pirskottelit päällesi, — hän yht'äkkiä kuiskasi julmasti. Stepan Trofimovitš lamaantui taas.
— Sidoit uuden kaulaliinankin…
Taas seurasi parin minuutin äänettömyys.
— Entä muistatteko sikarin?
— Ystäväni, — sai Stepan Trofimovitš viimein kauhuissaan sanotuksi.
— Sikarin, illalla, ikkunan luona… kuu paistoi… Lehtimajan jälkeen… Skvorešnikissa. Muistatko, muistatko sen, — hän hypähti paikoiltaan, sieppasi käsiinsä hänen pieluksensa ja pidellen sitä kahdesta vastakkaisesta nurkasta alkoi vatkata siinä sen nurkkien välissä hänen päätänsä. — Muistatko, sinä tyhjänpäiväinen, sinä jonninjoutava, mitätön, alhainen, ikuisesti, ikuisesti mitätön mies! — Näin hän kuiskaili raivokkaasti sähisten ja vain vaivoin pidättäytyen huutamasta. Lopulta hän jätti hänet rauhaan ja vaipui tuolille peittäen kasvonsa käsillään. — Riittää! — hän sanoi jyrkästi ja suoristautui. — Kaksikymmentä vuotta on kulunut, niitä ei saa enää takaisin; hölmö olen ollut minäkin.
— Je vous aimais. — Stepan Trofimovitš risti taas kätensä.
— Ja mitä sinä nyt suotta hoet minulle — aimais ja aimais! Riittää jo, — hän hypähti taas seisoalleen. — Ja jollette nyt nuku heti paikalla, niin minä… te tarvitsette lepoa; nukkukaa, nukkukaa heti paikalla, sulkekaa silmänne. Ah, hyvä Jumala, ehkä hän tahtoo aamiaista! Mitä te söisitte? Mitä hän ylipäänsä syö? Ah, hyvä Jumala, missä on se? Missä on hän?
Taas syntyi hälinää. Mutta Stepan Trofimovitš yritti samassa lepertää heikosti, että hän olisi todellakin mielellään nukahtanut une heure, ja sitten — un bouillon, un thé… enfin il esi si heureux. Hän näytti todellakin hetkiseksi nukahtaneen (varmaankin hän teeskenteli). Varvara Petrovna odotti hetken ja lähti sitten varpaisillaan väliseinän toiselle puolelle.
Hän kävi istumaan isäntäväen huoneeseen, ajoi sieltä talonväen pois ja antoi Dašalle määräyksen, että hänen luokseen oli tuotava se. Alkoi vakava kuulustelu.
— Kerrohan nyt, emokulta, kaikki yksityiskohdat. Istu tähän viereeni, sillä tavalla. No!
— Stepan Trofimovitšin minä kohtasin… — Seis, vaiti. Sanon sinulle jo ennakolta, että jos valehtelet tai yrität peittää minulta jotakin, niin kuoltuasikin kaivan sinut vielä esiin maan alta. No?
— Stepan Trofimovitšin minä… nimittäin heti kun olin tullut
Hatoviin… Sofja Matvejevna hengästyi jo aivan.
— Seis, vaiti, odotahan; kylläpä sinulta puhe luistaa! Ensinnäkin, mikäs lintu sinä itse oikein olet?
Sofja Matvejevna yritti aivan muutamin sanoin kertoa jotakin itsestänsä aina Sevastopolista alkaen. Varvara Petrovna kuunteli häntä ääneti istuen selkä suorana, ankarana ja itsepintaisesti katsoen kertojaa suoraan silmiin.
— Miksi olet noin pelästynyt? Miksi tuijotat maahan? — Pidän sellaisista, jotka katsovat kohti ja pystyvät väittelemään kanssani. Jatka.
Kertoja puhui tapaamisesta, kirjasista, siitä, miten Stepan Trofimovitš oli kestinnyt eukkoa viinalla…
— Sillä tavalla, sillä tavalla, et saa unohtaa pienintäkään seikkaa, — Varvara Petrovna rohkaisi tätä. Lopuksi tämä kertoi siitäkin, miten he sitten olivat lähteneet matkaan ja miten Stepan Trofimovitš yhä vain puhui, tosin »jo aivan sairaana», ja täällä sitten hän kertoi koko elämänsä, aivan alusta alkaen, kertoili siitä useita tunteja.
— Kerrohan elämästä.
Sofja Matvejevna hämmentyi hieman, ja hänen suunsa meni aivan tukkoon.
— En minä osaa tästä kohdasta kertoa yhtään mitään, — hän sanoi jo melkein itkien, — enkä minä siitä ymmärtänytkään juuri mitään.
— Valehtelet! Kyllä sinä siitä sentään jotakin ymmärsit!
— Kertoilivat mitä lienevät kertoilleet muutamasta tummatukkaisesta hienosta rouvasta, — Sofja Matvejevna punastui kauheasti huomatessaan samassa Varvara Petrovnan vaaleat hiukset sekä sen, että tämä ei vähääkään muistuttanut »tummaa kaunotarta».
— Tummatukkaisestako? Mitä hän kertoi? No, puhu!
— Siitä, miten tuo hieno rouva oli ollut häneen niin kovin rakastunut elämänsä kaiken, kokonaista kaksikymmentä vuotta, mutta ei vain uskaltanut koskaan sitä ilmaista ja häpesi häntä, koskapa lienee ollut liian lihava…
— Hölmö mies! — virkahti Varvara Petrovna päättäväisenä ja mietteissään.
Sofja Matvejevna ei enää itkenyt.
— En minä osaa kertoa mitään hyvin, sillä itsekin pelkäsin suuresti hänen puolestansa, enkä voinut edes käsittää kaikkea, sillä kovinpa näyttää olevan viisas…
— Ei ole sinun asiasi, tuollaisen variksen, arvostella hänen järkeänsä.
Tarjoiliko kättänsä sinulle?
Kertoja alkoi väristä.
— Rakastuiko sinuun? Puhu! Tarjoiliko sinulle kättänsä? — kivahti
Varvara Petrovna.
— Eiköhän tuo liene tarkoittanut sitä… — Sofja Matvejevna pisti taas itkuksi. — Mutta enpä minä pitänyt sitä minään, heidän sairautensa vuoksi, — hän lisäsi lujasti kohottaen katseensa.
— Mikä on nimesi, ristimänimesi ja isännimesi?
— Sofja Matvejevna.
— Tiedä siis, sinä, Sofja Matvejevna, että hän on kaikkein mitättömin, tyhjänpäiväisin ihminen tässä maailmassa… Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Pidät kai minuakin kelvottomana?
Sofja Matvejevnan silmät revähtivät auki.
— Kelvottomana, tyrannina, joka on turmellut hänen elämänsä?
— Miten se olisi mahdollista, tehän näytte itsekin itkevän.
Varvara Petrovnan silmissä kiilsivät todella kyynelet.
— No, istu pois, istu, älä säiky. Katsohan minua vielä kerran silmiin, suoraan, mitä punastelet? Daša, tule tänne, katsohan häntä: luuletko sinä, että hänen sydämensä on puhdas…
Ja hämmästyksekseen, ehkäpä vielä enemmän kauhukseen Sofja Matvejevna tunsi, että Varvara Petrovna taputti häntä äkkiä poskelle.
— Sääli vain, että olet typerä — typerä enemmän kuin ikäsi sitä sallii. Hyvä on, rakkaani, otanpa sinut huostaani. Huomaan, että kaikki on pelkkää lorua. Elä hänen lähettyvillään, sinulle vuokrataan asunto ja minulta saat toistaiseksi ruoan ja kaiken… kunnes uudelleen otan asian puheeksi.
Sofja Matvejevna rohkeni säikähdykseltään vain inahtaa, että hänen oli muka kiire.
— Ei sinun ole minnekään kiire. — Kaikki kirjasi ostan minä, ja sinä saat istua toistaiseksi täällä. Vaiti, ei mitään vastustelua. Vaikken minäkään olisi tänne tullut, ethän kuitenkaan olisi häntä jättänyt?
— En olisi jättänyt missään tapauksessa, — virkkoi Sofja Matvejevna hiljaa mutta lujasti kyyneliänsä pyyhkiellen.
Tohtori Salzfisch tuotiin vasta myöhään yöllä. Tämä oli kunnianarvoisa vanha ukko ja sangen taitava lääkäri, joka oli meillä menettänyt virkansa jonkin hänen ja hänen esimiestensä välillä syntyneen riidan vuoksi, jonka hän oli katsonut arvolleen loukkaavaksi. Varvara Petrovna oli silloin samana hetkenä alkanut häntä kaikin voimin suosia. Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, teki välttämättömät kysymyksensä ja ilmoitti Varvara Petrovnalle varovasti, että »kärsivän» tila oli sangen epäilyttävä, koska sairauden kulku oli osoittaunut monivivahteiseksi, ja että saattoi odottaa »myös kaikkein pahinta». Varvara Petrovna, joka kahdenkymmenen vuoden aikana ei koskaan ollut tottunut siihen, että Stepan Trofimovitšin taholta olisi ollut odotettavissa jotakin vakavaa, oli nyt syvästi järkyttynyt, lieneepä kalvennutkin.
— Eikö todellakaan ole mitään toivoa?
— Onhan aivan mahdotonta ajatellakaan sellaista, että ei olisi minkäänlaista toivoa, mutta…
Varvara Petrovna ei mennyt sinä yönä nukkumaan, ja hänen oli vaikeata odottaa aamua. Sairas oli tuskin ehtinyt avata silmänsä ja tulla tajuihinsa (hän oli yhä tajuissaan, vaikka heikkenikin hetki hetkellä), kun Varvara Petrovna päättäväisenä tuli hänen luoksensa:
— Stepan Trofimovitš, on valmistauduttava kaiken varalta, — olen lähettänyt hakemaan pappia. Teidän on täytettävä velvollisuutenne…
Tuntien hyvin hänen vakaumuksensa Varvara Petrovna oli pelännyt tämän kieltäytyvän vastaanottamasta pappia. Stepan Trofimovitš katseli häntä ihmeissään.
— Loruja, loruja! — Varvara Petrovna vingahti luullen hänen jo yrittävän kieltäytyä. — Nyt ei enää sovi leikitellä. Olette jo tarpeeksi hullutellut.
— Mutta… olenko minä sitten… niin sairas?
Hän suostui mietteissään. Ja muutenkin minä suureksi ihmeekseni kuulin
Varvara Petrovnalta, että hän ei ollut vähääkään säikähtänyt kuolemaa.
Ehkäpä hän yksinkertaisesti ei uskonut sitä ja piti sairauttansa yhä
vain ohimenevänä.
Hän ripittäytyi ja nautti ehtoollista sangen halukkaasti. Kaikki, myös
Sofja Matvejevna sekä palvelusväki, kävivät häntä onnittelemassa.
Kaikki järjestään itkivät pidättyvästi nähdessään hänen pieniksi käyneet ja murtuneet kasvonsa sekä hänen vaalenneet, vavahtelevat huulensa.
— Oui, mes amis, ja ihmettelen vain, että te tuolla tavalla… puuhailette. Huomenna minä ehkä jo nousen ja me… lähdemme matkalle… Toute cette cérémonie… jolle minä tietenkin annan kaiken tarpeellisen…
— Pyytäisin teitä, isäkulta, välttämättä jäämään sairaan luo, — Varvara
Petrovna pysähdytti näin sanoen jo kauhtanansa riisuneen papin.
— Heti kun on tarjoiltu teetä, pyydän teitä keskustelemaan hänen kanssaan jumalisista, se voisi tukea hänen uskoansa.
Pappi alkoi puhua; toiset istuivat tai seisoskelivat sairaan vuoteen lähettyvillä.
— Tänä meidän syntisenä aikakautenamme, — pappi aloitti tasaisen sujuvasti puheensa pidellen teekuppia kädessään, —usko Kaikkein Korkeimpaan on ihmiskunnan ainoa tuki ja turva kaikissa elämän murheissa ja koetuksissa, samoinkuin usko iankaikkiseen autuuteen, joka on hurskaille luvattu…
Stepan Trofimovitš näytti elpyvän. Hieno hymähdys käväisi hänen huulillaan.
— Mon père, je vous remercie, et vous êtes bien bon, mais… [Isähyvä, kiitän teitä, olette sangen hyvä, mutta…]
— Ei ollenkaan mais, ei suinkaan mais! — Varvara Petrovna huudahti pyrähtäen pystyyn tuoliltaan. — Isäkulta, — hän kääntyi papin puoleen, — tämä, tämä mies on sellainen, tämä on sellainen mies… tunnin kuluttua olisi pakko jo uudelleen ripittää hänet! Kas, sellainen mies tämä on.
Stepan Trofimovitš hymähti pidättyväisesti.
— Ystäväni, — hän virkkoi, — Jumala on minulle tarpeellinen jo yksistään sen vuoksi, että hän on ainoa olento, jota saattaa rakastaa ikuisesti. Lieneekö hän todellakin ruvennut uskomaan, vai liekö suurenmoinen sakramentinjako-seremonia saanut hänet järkytetyksi ja herkistänyt vielä lisää hänen luontonsa jo muutenkin taiteellista vastaanottavaisuutta, mutta ainakin väitettiin, että hän lujasti ja tuntehikkaasti oli ilmilausunut muutamia sanoja, jotka monessa suhteessa olivat peräti ristiriitaisia hänen entisten vakaumustensa kanssa.
— Minun kuolemattomuutenikin on välttämätön siksi, että Jumala ei tahdo menetellä väärin eikä sammuttaa kokonaan rakkauden tulta, joka on leimahtanut minun sydämessäni. Rakkaus on olemassaoloa korkeampi, rakkaus on olevaisen kruunu, ja miten olisi mahdollista, että olevainen ei kumartaisi sitä? Jos kerran olen alkanut rakastaa Häntä ja iloitsen tuosta rakkaudestani, niin voisiko olla mahdollista, että Hän sammuttaisi minut sekä iloni ja tekisi meistä vain nollan? Jos Jumala on olemassa, niin olen minä myös kuolematon. Voilà ma profession de foi. [Kas tässä minun uskontunnustukseni.]
— Jumala on olemassa, Stepan Trofimovitš, vakuutan teille, että hän on olemassa, — Varvara Petrovnan ääni oli rukoileva. — Kääntykää, jättäkää tuo typeryytenne, vaikkapa vain kerran elämässä! (Hän ei nähtävästi ollut ymmärtänyt oikein Stepan Trofimovitšin profession de foita).
— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš kävi yhä henkevämmäksi, vaikka hänen äänensä pettikin tuon tuosta, — ystäväni, kun ymmärsin… tuon ojennetun toisen posken… minä… siinä samassa minä ymmärsin jotain muutakin. J'ai menti toute ma vie [Olen valehdellut koko elämäni ajan], koko elämäni ajan. Tahtoisin… muuten huomenna… huomennahan lähdemme.
Varvara Petrovna alkoi itkeä. Stepan Trofimovitš näytti hakevan jotakuta silmillään.
Kas täällä, täällä hän on! — Varvara Petrovna sieppasi Sofja
Matvejevnaa kädestä ja vei hänet Stepan Trofimovitšin luo. Stepan
Trofimovitš hymyili hellästi.
— Voi, tahtoisin taas mielelläni elää! — hän huudahti tuntiessaan uuden elinvoiman puuskan. — Jokaisen hetken, jokaisen elämän tuokion tulisi olla ihmiselle autuus… Tulisi… tulisi välttämättä olla! Ihmisen oma velvollisuus on järjestää se sillä tavalla. Se on hänen lakinsa… salainen, mutta välttämätön… Oi, tahtoisin nähdä Petrušan… ja heidät kaikki… myös Šatovin!
Huomautan, että Šatovista ei kukaan heistä, ei Darja Pavlovna, ei Varvara Petrovna eipä edes Salzfischkaan, vaikka oli viimeisimpänä saapunut kaupungista, tietänyt mitään.
Stepan Trofimovitš kävi yhä levottomammaksi, sairaalloisesti, yli voimiensa.
— Ja tuo ainainen ajatus siitä, että on olemassa jotakin määrättömän paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa, kuin mitä minä itse olen, herättää mielessäni määrätöntä liikutusta ja — ylistystä; — oi, olinpa sitten millainen tahansa, teenpä mitä tahansa! Välttämättömämpää kuin oma onni ihmiselle on tietää ja joka hetki uskoa siihen, että on olemassa jossakin aivan täydellistä ja levollista onnea, jota ulottuu kaikille ja kaikkeen… koko ihmiskunnan olemuksen peruslaki on siinä, että ihminen aina saattaa kumartua jonkin määrättömän ylevän edessä. Jos ihmisiltä otetaan pois määrättömän ylevä, niin he eivät rupea elämään, vaan kuolevat epätoivoissaan. Määrätön ja loppumaton ovat myös ihmiselle aivan välttämättömiä, aivan samoin kuin se pieni planeettakin, jota hän asuu… Ystäväni, kaikki te, kaikki, eläköön Ylevä Ajatus! Ikuinen, määrättömän korkea Ajatus! Jokaiselle ihmiselle, olkoonpa hän kuka tahansa, on välttämätöntä kumartaa Ylevän Ajatuksen olemassaoloa. Kaikkein typerinkin ihminen tarvitsee aina jotakin ylevää. Petruša… oh… miten mielelläni tahtoisin nähdä taas heidät kaikki! He eivät tiedä, eivät tiedä, että heissäkin elää tuo ikuisesti Ylevä Ajatus!
Tohtori Salzfisch ei ollut näissä menoissa läsnä. Tultuaan äkkiä hän kauhistui ja ajoi kokoontuneet tiehensä pitäen aivan välttämättömänä, että sairasta ei saanut tehdä levottomaksi.
Stepan Trofimovitš kuoli kolmen päivän kuluttua täydellisesti tajuttomana. Hän sammui vain hiljaa, aivan kuin loppuunpalanut kynttilä. Toimitettuaan kuolinpaikalla sielumessun Varvara Petrovna vei ystäväparkansa ruumiin Skvorešnikiin. Hänen hautansa on kirkkotarhassa, ja sinne on jo ennätetty saada marmoripatsaskin. Muistokirjoitus ja aitaus valmistuvat vasta keväällä.
Varvara Petrovnan poissaoloa kaupungista kesti noin kahdeksan päivää. Hänen muassaan, hänen vierellään vaunuissa saapui kaupunkiin myös Sofja Matvejevna, joka nähtävästi jää nyt hänen luoksensa ikuisiksi ajoiksi. Huomautan, että tuskin Stepan Trofimovitš oli menettänyt tajunsa (se tapahtui jo samana aamuna), kun Varvara Petrovna jo taas lähetti Sofja Matvejevnan pois, kokonaan pois tuvasta, ja hoiteli sairasta itse, aivan yksin loppuun asti. Mutta tuskin oli henki tästä lähtenyt, kun hän jo taas kutsui Sofja Matvejevnan luokseen. Hän ei tahtonut kuunnella vähääkään tämän vastusteluja ja ehdotti kauheasti säikähtäneelle Sofja Matvejevnalle (oikeammin antoi määräyksen), että hän siirtyisi tästä lähin ikuisiksi ajoiksi Skvorešnikiin.
— Loruja kaikki tyynni! Minä itse lähden kanssasi myyskentelemään raamatulta. Ei ole minulla enää ketään tässä maailmassa.
— Onhan teillä sentään poika, — uskalsi Salzfisch huomauttaa.
— Ei ole minulla poikaa! — Varvara Petrovna katkaisi keskustelun jyrkästi ja — aivan kuin hän näin sanoen olisi ennustanut jotakin.