KAHDEKSAS LUKU.
Jälkilause.
Kaikki tapahtuneet ilkityöt ja rikokset paljastuivat perin nopeasti, paljon nopeammin kuin Pjotr Stepanovitš oli olettanut. Kaikki sai alkunsa siitä, että onneton Marja Ignatjevna sinä yönä, jolloin hänen miehensä murhattiin, heräsi aamunkoitteessa, ja kun hänen miehensä ei ollut palannut, hän joutui kuvaamattoman levottomuuden valtaan. Hänen luonaan oli silloin ollut yötä Arina Prohorovnan palkkaama apuvaimo. Tämä ei saanut häntä mitenkään rauhoittumaan, ja heti kun alkoi tulla valoisampaa, apuvaimo lähti itse hakemaan Arina Prohorovnaa vakuutellen lähtiessään sairaalle, että tämä kyllä tietäisi, missä hänen miehensä oli ja milloin hän palaisi. Mutta Arina Prohorovnakin oli hieman huolissaan: hän oli jo saanut tietää mieheltänsä yöllä Skvorešnikissa tapahtuneesta urotyöstä. Virginski oli palannut kotiin vasta noin yhdentoista aikaan ennen puoltayötä kauheassa mielentilassa ja kauhean näköisenä. Käsiänsä väännellen hän oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen suonenvedontapaisesti itkusta nytkähdellen ja hokien: »Tämä ei ole sitä, tämä ei ole sitä; tämä ei ole sitä lainkaan!» Tietenkin kaikki päättyi siten, että hän tunnusti hänen luoksensa ehättäneelle Arina Prohorovnalle kaiken, — muuten, vain yksin hänelle koko talossa. Anna Prohorovna vaati häntä jäämään vuoteeseen neuvoen ankarana, että »jos hän kerran välttämättä tahtoo tyrskiä, niin tyrskiköön sitten mieluummin pielusten suojassa», että se ei kuuluisi muualle ja että hän on hölmöjen, hölmö, jos hän »huomenna ulkonäöllään aikoo jollakin tavoin ilmaista sen». Kuitenkin hän alkoi ajatella asiaa vakavammin ja rupesi kaiken varalta penkomaan tavaroitansa: liiat paperit, kirjat, ehkäpä vielä julistuksetkin hän ehti piilottaa tai muuttaa tuhkaksi. Kaiken tämän ohella hän kuitenkin päätteli itseksensä, että eihän oikeastaan hänen enemmän kuin hänen sisarensakaan, hänen tätinsä ja naisylioppilaan eikä hänen pitkäkorvaisen veljensäkään tarvinnut pahoin pelätä. Kun Marja Ignatjevnan apuvaimo aamulla tulla tupsahti hänen luoksensa, hän lähti empimättä lapsivaimon luo. Häntä halutti muutoin kauheasti tietää, oliko mitään perää siinä, mitä hänen puolisonsa eilen oli kuiskannut hänelle pelokkain ja mielettömin kuiskauksin, mikä oli oikeastaan muistuttanut hourailua, viittaillut Pjotr Stepanovitšin aikeisiin, joita tällä »yhteisedun vuoksi» oli Kirillovin suhteen. Mutta Marja Ignatjevnan luo hän saapui liian myöhään. Lähetettyään palvelusnaisen pois ja jäätyään yksin Marja Ignatjevna ei ollutkaan malttanut olla nousematta vuoteestapa heitettyään yllensä vain jonkin verran vaatteita, mitä sattui saamaan käsiinsä, jotakin sangen ohutta ja tähän vuoden aikaan aivan sopimatonta, hän lähti Kirillovin luo sivurakennukseen ajatellen, että ehkäpä tämä kaikkein varmimmin voisi antaa joitakin tietoja hänen miehestänsä. Voitaneen käsittää, miten lapsivaimoon vaikutti se, mitä hän näki siellä. On huomattava, että hän ei ehtinyt lukea Kirillovin kirjelappusta, jonka tämä oli kirjoittanut ennen kuolemaansa ja joka oli pöydällä, sangen näkyvällä paikalla muuten. Säikähdyksissään hän ei ollut sitä edes huomannut. Hän riensi takaisin ullakkohuoneeseen, sieppasi syliinsä pienokaisen ja lähti se mukanaan kadulle. Aamu oli kostean kolea ja sumuinen. Syrjäisellä kadulla kukaan ei tullut häntä vastaan. Hän riensi yhä hengästyneenä kylmässä, upottavassa liejussa ja lopulta alkoi kolistella talojen oviin. Eräässä talossa hänelle ei ollenkaan avattu, samoin toisessa oltiin kauan avaamatta. Kärsimättömänä hän jätti kolistelun sikseen ja meni kolmanteen taloon. Tämä oli erään meikäläisen kauppiaan, Titovin, talo. Täällä hän nosti aika hälinän, huutaa pauhasi ja koetti katkonaisesti selitellä, että »hänen miehensä oli murhattu». Šatov ja osittain koko hänen historiansa tunnettiin Titoveilla: he säikähtivät kauheasti, että Marja Ignatjevna, omien sanojensa mukaan vasta vuorokausi sitten synnyttäneenä, juoksenteli nyt tuollaisissa pukimissa ja näin kylmällä ilmalla pitkin katuja sylissään pienokainen, jonka ympärillä ei myöskään ollut liikoja verhoja. Ensiksi luultiin hänen hourailevan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei mitenkään saanut selvästi sanotuksi, kenet oli murhattu: Kirillovko vaiko hänen miehensä? Arvattuaan, että häntä ei uskottu, hän oli jo lähtemäisillään eteenpäin, mutta hänet pysähdytettiin väkisin, ja kerrottiin hänen silloin kauheasti huutaneen ja riuhtoneen itseään. Lähdettiin Filippovin taloon, ja kahden tunnin kuluttua koko kaupunki jo tiesi Kirillovin itsemurhasta sekä hänen jälkeensä jättämästään kirjelipusta. Poliisi alkoi tiedustella asiaa synnyttäjävaimolta, joka silloin vielä oli tajussaan. Tällöin kävi selville sekin, että hän ei ollut lukenut Kirillovin kirjettä, mutta sitä, mistä hän oli päätellyt, että hänen miehensä oli murhattu, häneltä ei saatu selville. Hän vain huusi, että »jos kerran se on murhattu, niin miehenihän on murhattu; he olivat yksissä!» Puoleen päivään mennessä hän oli käynyt jo täysin tajuttomaksi eikä hän siitä enää selvinnytkään, vaan kuoli kolmen päivän kuluttua. Vilustunut lapsi kuoli jo häntä aikaisemmin.
Kun Arina Prohorovna tullessaan ei tavannut Marja Ignatjevnaa eikä lasta, hän oli heti oivaltanut, että asiat olivat hullusti, ja oli aikonut ensin rientää kotiinsa, mutta olikin pysähtynyt portille ja lähettänyt vain apuvaimon »kysymään sivurakennuksen herralta, oliko Marja Ignatjevna hänen luonansa tai tiesikö tämä ehkä jotakin hänestä». Apuvaimo palasi huutaen raivoisasti, niin että koko katu sen kuuli. Saatuaan hänen suunsa tukituksi tuolla tunnetulla argumentilla: »joudut syytteeseen», Arina Prohorovna oli livahtanut tiehensä.
On itsestään selvää, että hänen luoksensa tultiin tiedustelemaan jo heti samana aamuna, olihan hän ollut synnyttäjän kätilönä, mutta häneltä ei saatu paljoa tietää: hän kertoi hyvin asiallisesti ja kylmäverisesti kaiken, mitä itse oli nähnyt ja kuullut Šatovilla, mutta kaikesta muusta tapahtuneesta hän ei sanonut tietävänsä eikä ymmärtävänsä mitään.
Voitaneen käsittää, millainen hälinä syntyi kaupungissamme. Taas uusi »juttu», taas murha! Mutta tähän liittyi nyt jo muutakin: kävi päivän selväksi, että todella oli olemassa jokin salainen murhamiesten, murhapolttaja-vallankumouksellisten ja kapinallisten liitto. Lizan kauhea kuolema, Stavroginin vaimon murha, itse Stavrogin, murhapoltto, kotiopettajattaria varten järjestetty juhla, Julija Mihailovnan ympärillä rehoittanut tapainturmelus… Vieläpä Stepan Trofimovitšin katoamisessakin tahdottiin välttämättä nähdä jotakin salaperäistä. Paljon, paljon kuiskailtiin myös Nikolai Vsevolodovitšista. Ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, saatiin tietää Pjotr Stepanovitšin poistumisesta, ja mikä omituisinta, hänestä puhuttiin kuitenkin vähimmin. Mutta eniten sinä päivänä puhuttiin sentään »senaattorista». Filippovin talon luota väkijoukko ei poistunut koko aamuna. Viranomaiset oli Kirillovin jättämä kirjelappu vienyt todella harhaan. Uskottiin sekä se, että Kirillov oli murhannut Šatovin, että »murhaajan» itsemurha. Vaikka esivalta ensin joutuikin hieman neuvottomaksi, niin ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Sana »puisto» esimerkiksi, joka oli niin epämääräisesti mainittu Kirillovin kirjelapussa, ei vienyt ketään harhaan, kuten Pjotr Stepanovitš oli olettanutkin. Poliisi suuntasi heti askelensa Skvorešnikiin eikä suinkaan yksistään sen vuoksi, että vain siellä oli puisto, jollaista ei ollut missään muualla, vaan suorastaan jo jonkinlaista vaistoansa noudattaen, koskapa viime päivien kaikki kauhut olivat olleet joko suoranaisessa tai ainakin kaukaisessa yhteydessä Skvorešnikin kanssa. Näin ainakin minä arvelen. (Huomautan, että Varvara Petrovna oli varhain aamulla tietämättä vielä mitään tästä kaikesta lähtenyt ajamaan takaa Stepan Trofimovitšia.) Ruumis löydettiin lammikosta sinne johtavista jäljistä vielä saman päivän iltana. Murhapaikalta oli löytynyt Šatovin lippalakkikin, jonka murhaajat olivat sangen kevytmielisesti unohtaneet sinne. Lääkärintarkastuksessa ilmenneet seikat sekä muutamat muut merkit ja arvelut herättivät jo ensi askelella epäilyksen: Kirillovilla oli täytynyt olla tovereitakin. Saatiin selville Šatov Kirillovilaisen salaisen järjestön olemassaolo siihen liittyvine julistuksineen. Mutta keitä olivat nämä toverit? Meikäläisistä ei silloin vielä epäilty ainoatakaan. Saatiin selville, että Kirillov asusti aivan erakkona ja niin ypö yksin, että hänen luonansa, kuten myöhemmin saatiin selville kirjeestä, oli saattanut hyvin piileskellä useita päiviä Fedjkakin, jota oli kaikkialta haettu… Eniten harmitti se, että koko tästä sekasotkusta ei saanut mitenkään esille mitään yhtenäistä ja sitovaa. Vaikeata on kuvitella, millaisiin johtopaatoksiin ja millaisiin perättömiin luuloihin olisi lopulta takertunut meidän jo suorastaan pakokauhuisesti pelästynyt väestömme, ellei kaikki olisi selvinnyt Ljamšinin avulla jo heti seuraavana päivänä.
Hänen voimansa pettivät. Hänen oli käynyt juuri niin, kuin Pjotr Stepanovitš oli lopulta alkanut aavistella. Kun hänet oli jätetty ensin Tolkatšenkon ja sitten Erkelin huostaan, hän oli loikoillut koko seuraavan päivän vuoteessa nähtävästi aivan rauhallisena, seinään päin kääntyneenä, puhumatta sanaakaan, tuskin vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän ei siis saanut koko päivänä tietää siitä, mitä tapahtui kaupungissa. Mutta Tolkatšenkon, joka itse varsin hyvin tiesi kaiken, päähän pälkähtikin illan suussa jättää kokonaan tehtävä, jonka Pjotr Stepanovitš oli jättänyt hänelle ja jonka mukaan hänen oli huolehdittava Ljamšinista, ja hän lähti kaupungista maaseudulle, s.o. pakeni yksinkertaisesti. Oli siis selvää, että kaikki olivat »kadottaneet järkensä», kuten Erkel oli heistä puhuessaan suvainnut huomauttaa. Mainitsen tässä senkin, että Liputin oli myös tänä samana päivänä kadonnut kaupungista, vieläpä jo ennen puoltapäivää. Mutta tämä oli päässyt pujahtamaan jotenkin niin, että hänen katoamisestaan viranomaiset saivat tietää vasta seuraavan päivän iltana, silloin kun hänestä alettiin kysellä hänen perheeltänsä, joka hänen poissaolonsa vuoksi oli säikähtänyt, mutta joka pelosta vaikeni. Mutta palatkaamme Ljamšiniin. Tuskin hän oli jäänyt yksin (Erkel luottaen Tolkatšenkoon oli jo aikaisemmin lähtenyt kotiinsa), kun hän jo lähti kotoansa ja sai tietenkin hyvin pian tietää, miten asiat olivat. Palaamatta enää edes kotiansa hän lähti juoksemaan ilman minkäännäköistä päämäärää. Mutta yö oli niin pimeä, ja koko yritys niin kauhea ja vaivalloinen, että kuljettuaan pari kolme kadun väliä hän palasi takaisin ja lukitsi ovensa yöksi. Aamupuoleen hän lienee tehnyt itsemurhayrityksenkin, mutta se ei onnistunut. Näin hän istui lukittujen ovien takana puolipäivään asti ja — lähti sitten yht'äkkiä viranomaisten puheille. On väitetty, että hän ryömi polvillaan, itki ja parkui ääneen, suuteli lattiaa huutaen, että hän ei ollut kelvollinen suutelemaan edes hänen edessään seisovien ylhäisten virkamiesten saappaita. Häntä yritettiin rauhoittaa ja hänelle oltiin hyvin suopeita. On väitetty kuulustelun kestäneen ainakin kolme tuntia. Hän teki selkoa kaikesta, kaikesta, kertoi kaiken juurta jaksain, kaiken mitä tiesi, kaikki yksityiskohdatkin; hätäili kertoessaan, yritti tehdä tunnustuksia, lateli aivan tarpeetontakin, mitä häneltä ei ollenkaan edes kysytty. Kävi selville, että hän tiesi asiat riittävän hyvin ja riittävän hyvin osasi ne myös esittää: Šatovin ja Kirillovin tragedia, tulipalo, Lebjadkinien kuolema y.m., y.m. joutuivat toisarvoiseen asemaan. Ensi sijan anasti nyt Pjotr Stepanovitš, salainen järjestö, viisikot, verkko. Kysymykseen: minkä vuoksi oli tehty niin paljon murhia, skandaaleja ja ilkitöitä, hän vastaili hätäilevän kiireisesti, että kaikki tämä oli tapahtunut sen vuoksi, »että systemaattisesti saataisiin perustukset järkkymään, että koko yhteiskunta ja kaikki, mille se perustui, saataisiin systemaattisesti hajoamaan sen vuoksi, että saataisiin kaikilta ensin luonto pois ja että aikaansaataisiin puuro, ja että kun yhteiskunta saataisiin täten järkkymään, yhteiskunta, joka oli sairas ja käymistilassa, kyynillinen ja uskonsa menettänyt, mutta joka määrättömästi janosi jotakin sitä johtamaan kykenevää aatetta ja halusi säilyttää itsensä, — silloin valta otettaisiin omiin käsiin ja kohotettaisiin kapinan lippu nojautuen viisikkojen verkkoon, viisikkojen, jotka tällä aikaa olisivat toimineet, värvänneet väkeä ja valmistelleet käytännössä toimenpiteitä, joihin olisi ryhdyttävä, sekä tutkineet niitä heikkoja kohtia, joita voitaisiin käyttää hyväksi». Lopuksi hän sanoi että se epäjärjestys, joka Pjotr Stepanovitšin toimesta oli nyt saatu kaupungissamme aikaan, oli tulevan systemaattisen epäjärjestyksen, niin sanoaksemme tulevien edesottamisten, ohjelman ensimmäinen toimeenpanokoe, aiottu opiksi kaikille viisikoille, — ja että tämä oli oikeastaan vain hänen, Ljamšinin ajatus asiasta, hänen arvelunsa, ja että »tämä olisi välttämättä pidettävä mielessä ja otettava kokonaan huomioon, onhan hän siinä määrin ollut avomielinen ja yksistään vain hyvää tarkoittaen selittänyt koko asian, että näin ollen hänestä saattaisi olla hyötyäkin ja että hän edelleenkin voisi tehdä tällaisia palveluksia esivallalle». Jyrkästi tehtyyn kysymykseen: Oliko viisikkoja paljonkin? hän vastasi, että niitä oli määrätön paljous, että koko Venäjä oli verkon peitossa, ja vaikka hän ei voinutkaan esittää todisteita, luulen kuitenkin, että hän vastauksissaan oli täysin vilpitön. Viranomaisille hän jätti vain järjestön painetun ohjelman — se oli painettu ulkomailla, — ja heidän systeeminsä mukaisten toimenpiteiden edelleenkehittämisen suunnitelman, joka tosin oli vain luonnos, mutta kuitenkin Pjotr Stepanovitšin omaa käsialaa. Tästä kävi selville, että puhuessaan »perustusten järkyttämisestä» Ljamšin oli aivan kirjaimellisesti lainannut kaiken tästä paperista, aina pisteitä ja pilkkuja myöten, vaikka olikin vakuutellut, että se, mitä hän oli sanonut, oli vain hänen oma käsityksensä asiasta. Julija Mihailovnasta hän oli, odottamatta että häneltä olisi sitä edes kysytty, maininnut merkillisen hauskasti, että »hän oli viaton ja että häntä oli vain vedetty nenästä». Mutta merkillisintä oli, että Nikolai Stavroginia hän ei pitänyt salaisen järjestön jäsenenä, samoin kielsi hän senkin, että tämä olisi ollut jollakin tavoin yhteistoiminnassa Pjotr Stepanovitšin kanssa. (Niistä salaisista ja sangen naurettavista toiveista, joita Pjotr Stepanovitš oli hautonut Stavroginin suhteen, Ljamšinilla ei ollut pienintäkään käsitystä.) Hänen sanojensa mukaan Pjotr Stepanovitš oli järjestänyt Lebjadkinien kuoleman aivan yksin, ilman vähintäkään Nikolai Vsevolodovitšin apua, ja että hänen ovelana tarkoituksenansa oli ollut kietoa Nikolai Vsevolodovitš tähän rikokseen ja saada hänet sillä tavoin riippuvaisuussuhteeseen itseensä. Mutta sen kiitollisuuden asemesta, kiitollisuuden, johon Pjotr Stepanovitš varmasti ja kevytmielisesti luotti, hän oli tällä teollaan herättänyt muka vain jaloluonteisen Nikolai Vsevolodovitšin suuttumuksen, olipa saanut tämän suorastaan epätoivoonkin. Lopuksi hän taas mainitsi jotakin Stavroginista hätäillen aivan turhaan, koskapa häneltä ei sitä edes kysytty, ja nähtävästi aivan tahallaan yrittäen tähdentää sitä seikkaa, että Stavrogin mikä lienee ollutkin sangen mahtava henkilö, että tässä piili jokin salaisuus, että hän oli elellyt parissamme niin sanoaksemme »incognito», että hänellä oli kai jokin salainen tehtävä suoritettavanaan ja oli mahdollista, että hän taas palaisi näille maille Pietarista (Ljamšin oli aivan varma siitä, että Stavrogin oli Pietarissa), mutta nyt jo aivan toisessa asemassa ja sellaisten henkilöiden seuraamana, henkilöiden, joista ehkä meilläkin pian puhutaan ja että tämän kaiken hän oli kuullut Pjotr Stepanovitšilta, Nikolai Vsevolodovitšin salaiselta vihamieheltä.
Teen välihuomautuksen: kahden kuukauden kuluttua Ljamšin tunnusti, että hän oli yrittänyt suojella Stavroginia tahallaan, luullen Stavroginin voivan tehdä jotakin hänen puolestansa ja uskoen, että tämä Pietarissa saisi aikaan sen, että hänen rangaistustansa lievennettäisiin ja että kun hänet karkotettaisiin, hän saisi ehkä tältä rahoja sekä suosituskirjeitä. Tästä tunnustuksesta saattaa huomata, että hänellä todellakin oli sangen liioiteltu käsitys Nikolai Stavroginista.
Samana päivänä vangittiin tietenkin Virginski ja kiireisesti hätiköiden myös koko hänen perheensä. (Arina Prohorovna, hänen sisarensa, täti ja naisylioppilas ovat nyt jo kauan olleet vapaina; väitetäänpä, että Šigaljovkin vapautetaan pian, koska hänen ei katsottu soveltuvan mihinkään niistä rikosluokista, joihin syytetyt jaettiin. Tämä muutoin on vain pelkkää kulkupuhetta!) Virginski tunnusti kaiken heti paikalla. Vangittaessa hän oli ollut aivan sairaana ja kuumeessa. Väitetään hänen suorastaan ilostuneen: »Aivan kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä», kerrotaan hänen sanoneen. Hänestä on väitetty sellaistakin, että hän oli muka tunnustanut kaiken aivan avoimesti, mutta kuitenkin koko ajan säilyttäen arvokkuutensa ja tinkimättä vähääkään »valoisista toiveistansa» sekä kiroten koko ajan poliittista uraansa (pitäen sen vastakohtana sosiaalisen toiminnan tietä), jolle hän oli viehättynyt lähtemään aivan vahingossa ja kevytmielisesti pelkästään »yhteensattuneiden olosuhteiden pyörteen», pakotuksesta. Hänen käyttäytymistänsä murhan tapahtuessa pidetään hieman lieventävänä asianhaarana, ja kaikesta päättäen se on todella lieventäväkin hänen kohtaloansa. Näin ainakin meillä arvellaan.
Mutta Erkelin kohtaloa tuskin saadaan lievennetyksi. Vangitsemishetkestä alkaen hän on pysynyt vaiti ja vääristelee totuutta mm paljon kuin suinkin. Hänen suustansa ei ole saatu lähtemään ainoatakaan katumuksen sanaa. Ja kuitenkin hän on herättänyt kaikkein ankarimpienkin tuomarien myötätunnon nuoruudellaan, turvattomuudellaan sekä sillä, että on käynyt aivan ilmeiseksi, että hän jos kukaan fanaattisuudessaan on suorastaan joutunut poliittisen kiehtojan uhriksi. Mutta eniten kai sentään lienee häntä kohtaan syntyneeseen myötätuntoon vaikuttanut se, että kävi ilmi, miten hän oli kohdellut äitiänsä, miten oli lähettänyt tälle melkein puolet pienestä palkastansa. Hänen äitinsä on nyt täällä meillä. Hän on sairas ja heikko nainen, ennen aikojaan vanhentunut. Hän itkee itkemistään ja aivan sananmukaisesti ryömii viranomaisten jaloissa anoen armoa pojallensa. Miten käyneekin, mutta monet meillä ainakin kovasti säälivät Erkeliä.
Liputin vangittiin vasta Pietarissa, jossa hän oli ehtinyt oleskella jo kaksi viikkoa. Hänelle tapahtui jotakin niin tavatonta, että sitä on suorastaan vaikea selittää. Hänellä väitettiin olleen jonkun toisen nimelle otettu passi, ja hänellä oli siis ilmeinen mahdollisuus livahtaa ulkomaille, ja rahaakin hänellä oli ollut muassaan huomattava määrä. Mutta tästä huolimatta hän jäi Pietariin eikä lähtenyt mihinkään. Jonkin aikaa hän haeskeli Stavroginia ja Pjotr Stepanovitšia, mutta yht'äkkiä hän sitten alkoi juoda ja elää määrättömän irstailevasti aivan kuten ihminen, joka kokonaan on menettänyt terveen järkensä sekä käsityksen omasta asemastaan. Hänet vangittiin Pietarissa, jossakin porttolassa ja aivan humalaisena. Huhuillaan sellaistakin, että häneltä ei kuitenkaan suinkaan puutu enää rohkeutta, tunnustuksissaan hän valehtelee ja valmistuu juhlallisena ja toivorikkaana tulevaan oikeudenistuntoon (?). Hän aikonee puhuakin oikeudenkäyntitilaisuudessa. Tolkatšenko, joka vangittiin jossakin maaseudulla noin kymmenen päivän kuluttua pakonsa jälkeen, käyttäytyy paljon kohteliaammin, ei valehtele, ei vääristele asioita, on ilmaissut kaiken, minkä tietää, ei puolustele itseänsä, alistuu syyllisyyteensä vaatimattomasti, mutta hänelläkin on sentään taipumusta puhua hieman korkealentoisesti. Hän puhuu paljon ja mielellään, ja kun puhe alkaa hipoa »kansan tuntemusta ja sen vallankumouksellisia elementtejä», niin hän ottaa aina määrätynlaisen asenteen ja tavoittelee vaikuttavuutta. Hänenkin väitetään aikovan puhua oikeudessa. Sekä hän että Liputin eivät ole kovinkaan peloissaan, ja sehän on jo melkeinpä omituista.
Sanon vielä kerran, juttu ei ole vielä päättynyt. Nyt, kolmen kuukauden kuluttua tapahtumasta, kun kaupunkimme väestö on jo ehtinyt hieman levähtää tuosta kaikesta sekä on tointunut entiselleen, se on myös muodostanut oman mielipiteensä asiasta, joka on siinä määrin omaperäinen, että Pjotr Stepanovitšiakin muutamat pitävät jopa suorastaan nerona, tai ainakin henkilönä, jolla on »neron lahjat». »Sitä ne tekevät, ne järjestöt», puhutaan klubissa, ja näin sanoen kohotetaan sormi ylöspäin. Tämä kaikki on muuten sangen viatonta, ja harvat ne oikeastaan näin haastelevat. Toiset taas päinvastoin myöntävät, että hän on tosin terävä-älyinen ja lahjakas, mutta että hän ei vähääkään tunne todellisuutta, että hän on kauhean abstraktinen, että hän on väärään ja tylsästi kehittynyt vain yhteen ainoaan suuntaan ja että tästä johtuu hänen tavaton kevytmielisyytensä. Ja mitä taas tulee hänen moraaliinsa, niin siitä ovat kaikki sentään yhtä mieltä. Siitähän ei kukaan saattaisi väitelläkään. En todellakaan tiedä, kenestä vielä mainitsisin, etten unohtaisi ketään. Mavriki Nikolajevitš on matkustanut jonnekin aivan teille tietymättömille. Eukko Drozdova on käynyt aivan lapseksi… Minun on muuten vielä lopuksi kerrottava sangen synkkä tarina. Rajoitun vain pääseikkoihin.
Varvara Petrovna oli matkalta palattuansa jäänyt asumaan kaupunkitaloonsa. Kaikki sillä aikaa kertyneet uutiset tulvahtivat nyt hänelle yht'aikaa ja saivat hänet aivan järkyttyneeksi. Hän sulkeutui yksin kotiinsa. Oli ilta. Kaikki olivat väsyneinä lähteneet nukkumaan.
Heti seuraavana aamuna sisäkkö toi Darja Pavlovnalle hyvin salaperäisin ilmein kirjeen. Tämä kirje oli sisäkön sanojen mukaan tullut jo eilen illalla, mutta myöhään, kun kaikki olivat jo menneet maata, niin että hän ei ollut uskaltanut enää tulla herättelemään. Se ei ollut saapunut postitse, vaan sen oli tuonut Skvorešnikiin Aleksei Jegorytšille joku aivan tuntematon henkilö. Aleksei Jegorytš taas oli tuonut sen edelleen tänne eilen illalla, antanut sen suoraan sisäkön käteen ja sitten taas lähtenyt heti Skvorešnikiin.
Darja Pavlovna katseli kirjettä kauan sykkivin sydämin uskaltamatta sitä avata. Hän tiesi, keneltä se oli: Nikolai Stavrogin kirjoitti. Hän luki kirjekuoresta: »Aleksei Jegorytšille, annettava edelleen Darja Pavlovnalle, salaisesti».
Ja tämä kirje kuului sanasta sanaan näin, ilman että korjaan tämän venäläisen herrasmiehen tyylissä ainoatakaan virhettä, herran, joka ei koskaan ollut jaksanut päästä täydellisesti venäjän kieliopista perille kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestään huolimatta:
»Rakas Darja Pavlovna.
Kerran Te sanoitte haluavanne tulla minun sairaanhoitajattarekseni, ja minä lupasin lähettää teitä hakemaan silloin, kun tarvitsisin. Matkustan kahden päivän kuluttua enkä palaa. Tahdotteko mukaani?
Viime vuonna minä, kuten Herzen, kirjoittauduin Urin kantonin kansalaiseksi, eikä siitä tiedä kukaan mitään. Olen jo ostanut sieltä pienen talonkin. Minulla on vielä kaksitoistatuhatta ruplaa. Me lähdemme ja asumme siellä sitten ikuisesti. Minä en tahdo koskaan lähteä sieltä mihinkään.
Paikka on ikävä, rotkot ja vuoret ahdistavat näköä ja ajatusta. Hyvin synkkää. Minä sen vuoksi, koska pieni talo oli ostettavissa. Jos teitä ei miellytä, niin myyn ja ostan toisesta paikasta. En ole oikein terve, mutta sikäläisessä ilmanalassa toivon pääseväni hallusinatsioneistani. Tämä koskee fyysillistä puolta, ja minun sielunihan te tunnette tarkkaan, tokkopahan sentään aivan tarkkaan?
Olen kertonut Teille paljon elämästäni. Mutta en kaikkea. En edes teille kaikkea! Muuten, tahdon sen sanoa Teille, omantuntoni mukaan olen syyllinen vaimoni kuolemaan. En nähnyt Teitä sen jälkeen ja sen vuoksi tahdon tämän sanoa. Olen rikkonut myös Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan, mutta tämänhän Te tiedätte, Tehän tiedätte jo kaiken.
Parempi olisi, jollette tulisi. Kutsuessani Teitä menettelen kauhean alhaisesti. Miksi hautaantuisittekaan koko elämänne ajaksi minun kanssani sinne? Te olette minulle rakas, ja ikävöidessäni minun olisi hyvä olla teidän lähettyvillänne. Vain yksin Teidän läsnäollessanne voin puhua ääneen. Mutta eihän tämä merkitse mitään. Te itsehän sanoitte: 'sairaanhoitajaksi', — nämä ovat Teidän sanojanne. Mutta miksi sellainen uhraus? Huomatkaa sekin, etten sääli Teitä, koskapa kutsun, enkä kunnioita, koska odotan. Ja kuitenkin minä sekä kutsun että odotan. Joka tapauksessa pidän tärkeänä vastaustanne, sillä minun on lähdettävä pian. Siinä tapauksessa matkustan yksin.
En odota mitään ihmeellistä Urista. Matkustan vain yksinkertaisesti. En ole tahallani valinnut synkkää seutua. Venäjällä ei minua sido mikään — täällä on minulle kaikki yhtä vierasta kuin muuallakin. Tosin en missään ole viihtynyt niin huonosti kuin täällä, mutta täälläkään en ole jaksanut syttyä vihaan!
Olen tahtonut koetella voimiani joka suhteessa. Te olette neuvonut niin tekemään, että 'oppisin tuntemaan itseni'. Koetellessani itseäni oman itseni vuoksi sekä näyttääkseni voimaani toisille se on osoittautunut, aina ennen niin kuin nytkin, koko elämäni aikana — rajattomaksi. Teidän nähtennehän kestin veljeltänne saamani korvapuustin, tunnustin avioliittoni julkisesti. Mutta mihin saattaisin käyttää tätä voimaani — kas, sitä en ole koskaan käsittänyt. En käsitä nytkään huolimatta kaikista rohkaisuistanne, joita sain Teiltä Sveitsissä ja joihin silloin uskoin. Yhä vieläkin minä, kuten aina ennenkin, saatan tuntea halua tehdä hyviä töitä ja tunnen siitä nautintoa. Rinnan haluan tehdä samoin pahaakin ja tunnen siitäkin nautintoa. Mutta sekä toinen että toinen tunne on yhä entiseen tapaan liian heikko, eikä se koskaan ole toisenlainen. Minun tahtoni ilmaukset ovat liian heikkoja, ne eivät voi johtaa minua. Tukilla voi päästä joen yli, mutta ei lastulla. Tämä vain sen vuoksi, että te ette ajattelisi minun lähtevän Uriin jonkinlaisin toivein.
En syytä mitään enkä ketään, kuten en tehnyt sitä ennenkään. Olen maistanut paheen kaikkia muotoja ja kuluttanut niissä voimani. Mutta minä en rakasta enkä ole tahtonut pahetta. Te olette seuraillut minua viime aikoina. Tiedättekö mitä, katselin vihamielin meikäläisiä, noita kaiken kieltäjiäkin, kadehtinenkohan heidänkään toiveitansa? Mutta turhaan Te pelkäsitte, minä en voinut olla heille toveri, koska en voinut heille jakaa mitään. Mutta leikin vuoksi, vihasta en voinut myöskään, enkä sen vuoksi, että olisin leikkiä pelännyt, — leikkiä en säiky, — vaan sen vuoksi, että minulla sittenkin oli kunnollisen ihmisen tavat ja minua inhoitti. Mutta jos minulla olisi ollut heitä kohtaan enemmän vihaa tai kateutta, niin ehkäpä olisin lähtenytkin heidän mukaansa. Päätelkää itse, missä määrin minun oli helppo olla ja miten paljon olen riehunut!
Ystävä kallis, lempeä ja suurisieluinen olento, joksi Teidät olen aavistanut! Ehkäpä Te haaveilette voivanne antaa minulle niin paljon rakkautta ja jaksavanne vuodattaa minuun niin paljon kauneutta Teidän kauniista sielustanne, että luulette sillä voivanne lopuksi asettaa minulle päämäärän? Ei, Teillä olisi syytä olla varovaisempi: Minun rakkauteni tulee olemaan yhtä pientä kuin mitä itsekin olen, ja Te tulette onnettomaksi. Teidän veljenne on sanonut minulle, että se, joka katkaisee siteensä omaan maahansa, se katkaisee myös suhteensa jumaliin, s.o. kaikkiin päämääriinsä. Kaikesta voi kiistellä loputtomasti, mutta minusta on vuotanut ulos vain pelkkää kielteisyyttä, ilman minkäännäköistä suurenmoisuutta ja ilman minkäännäköistä voimaa. Eipä edes kielteisyyttäkään oikeastaan. Kaikki on niin pientä ja penseätä. Yleväsieluinen Kirillov ei kestänyt aatteen painoa, vaan — ampui itsensä; mutta minähän huomaan, että hänkin oli yleväsieluinen vain siksi, ettei ollut täysijärkinen. Minä en ole koskaan luopunut järjestäni enkä koskaan ole jaksanut uskoa aatteeseen siinä määrin kuin hän. En voi edes siinä määrin syventyä aatteeseen, en koskaan, en koskaan voisi ampua itseäni!…
Tiedän, että minun pitäisi tappaa itseni, lakaista itseni olemattomiin maan pinnalta, aivan kuten olisin inhoittava täi, mutta minä kammoan itsemurhaa, sillä pelkään näyttää ylevämielisyyttä. Tiedän, että tulee uusi pettymys, — loputtoman pettymysten sarjan viimeinen pettymys. Onko mitään hyötyä pettää itseänsä vain sen vuoksi, että aikoo näytellä suurenmoista? Suuttumusta ja häpeätä en voi tuntea koskaan, en siis myöskään pettymystä.
Suokaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Olen havahtunut, olen tehnyt tämän huomaamatta. Näin ei riittäisi sata sivuakaan, ja kymmenessä rivissäkin olisi jo tarpeeksi, kymmenen riviäkin riittää kutsumaan Teidät ’sairaanhoitajaksi'.
Siitä saakka kuin lähdin, olen oleskellut sieltä lukien kuudennella asemalla, sen asemapäällikön luona. Häneen tutustuin juomingeissa viisi vuotta sitten Pietarissa. Ei kukaan tiedä, että asun siellä. Kirjoittakaa hänen nimelleen. Osoite seuraa mukana.
Nikolai Stavrogin.»
Darja Pavlovna lähti heti näyttämään kirjettä Varvara Petrovnalle. Tämä luki sen ja pyysi Dašaa poistumaan lukeaksensa sen vielä kerran yksikseen. Mutta kovin pian hän taas kutsui hänet takaisin luokseen.
— Lähdetkö? — hän kysäisi arasti.
— Lähden, — Daša vastasi.
— Laita itsesi kuntoon! Lähdetään yhdessä! Daša katsahti häneen kysyvästi.
— Mitäpä täälläkään tekisin? Eikö liene yhdentekevää? Minä myös aion Urin kansalaiseksi ja elän loppuelämäni rotkossa… Ole huoleti, en minä teitä häiritse.
Alettiin puuhata lähtöä, niin että olisi ehditty jo puolenpäivän aikoihin lähtevään junaan. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Skvorešnikista saapui Aleksei Jegorytš ja ilmoitti, että Nikolai Vsevolodovitš oli äkkiä saapunut aamulla, varhaisimmassa junassa, oli nyt Skvorešnikissa, mutta »siinä tilassa, ettei vastaillut kysymyksiin, oli käynyt kaikissa huoneissa ja lukinnut oman ovensa omalla puolellaan»…
— Vastoin heidän määräystänsä tahdoin tulla tästä tänne ilmoittamaan, —
Aleksei Jegorytš lisäsi huolekkain ilmein.
Varvara Petrovna katsahti vain häneen läpitunkevasti eikä alkanut kysellä mitään. Silmänräpäyksessä tuotiin vaunut, ja hän lähti matkaan Daša mukanaan. Väitettiin heidän pitkin matkaa tehneen ristinmerkkejä.
Nikolai Vsevolodovitšin »omalla puolella» kaikki ovet olivat lukittuina, eikä häntä itseään näkynyt missään.
— Ettei vain liene toisessa kerroksessa? — Fomuška huomautti varovaisesti.
Merkillistä oli, että Varvara Petrovnan mukana nuoren herran »omalle puolelle» oli tullut muutamia palvelijoitakin, ja jäljellä olevat jäivät odottelemaan saliin. Koskaan muulloin he eivät olisi rohjenneet menetellä näin vastoin talon tapoja. Varvara Petrovna näki kaiken ja oli vaiti.
Tultiin toiseen kerrokseen. Siellä oli kolme huonetta, mutta ei ainoassakaan ollut ketään.
— Mutta jospa olisivat menneet tuonne? — joku näkyi osoittavan ullakkohuoneen ovea. Ullakkohuoneeseen vievä ovi, joka oli aina ollut suljettu, oli nyt todellakin selko selällään. Sinne täytyi nousta — melkeinpä katon tasalle — puisia, korkeita, hyvin kapeita ja kauhean jyrkkiä portaita myöten. Siellä oli näet jonkinlainen huone.
— Minä en mene tuonne. Minkä vuoksi hän olisi kavunnut sinne? — Varvara Petrovna valahti kauhean kalpeaksi ja katsahti palvelijoihinsa. Nämä katsoivat vuorostaan häneen äänettöminä. Daša vapisi´…
Varvara Petrovna riensi kuitenkin ylös portaita; Daša hänen jäljessään; mutta tuskin hän oli ehtinyt ullakkohuoneeseen, kun hän kiljahti ja kaatui taintuneena maahan.
Urin kantonin kansalainen riippui hirttäytyneenä heti oven vieressä. Pöydällä oli pieni paperilippunen, johon oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat sanat: »Ei kukaan ole syypää, minä itse». Samalla pöydällä oli vasara, saippuankappale ja iso naula, joka nähtävästi oli hankittu siihen kaiken varalta. Luja silkkinen nuora, johon Nikolai Vsevolodovitš oli hirttäytynyt ja jonka hän kaikesta päättäen oli valinnut ja varannut itselleen jo kauan sitten, oli paksulti saippuoitu. Kaikki osoitti, että hän oli kaiken jo ennakolta tarkasti suunnitellut ja että hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeen asti.
Ruumiinavauksen tapahduttua kaikki lääkärimme olivat ehdottomasti sitä mieltä, että mielenhäiriöstä tässä tapauksessa ei saattanut olla kysymystäkään.