I.
Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta», kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen. Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä, mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä, ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta, nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan. Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».
Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä. Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää, ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä. Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista. Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä. Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata, ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä, joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien, järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin, syytetään kaikesta Internationale-pahaista.
Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut, niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.
Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat, vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä, siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään »kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.