II.
Juhlapäivän ohjelma oli jaettu kahteen osaan; keskipäivällä, noin kahdestatoista suunnilleen kello neljään, aiottiin pitää kirjallisuusmatinea, ja tanssiaisten oli määrä alkaa kello kymmeneltä illalla, ja niiden tuli kestää aina myöhään yöhön. Mutta jo itse tässä järjestelyssä piili epäjärjestyksen ituja. Ensinnäkin, yleisöön oli vahvasti juurtunut käsitys, että tarjoiltaisiin myös aamiaista heti matinean jälkeen, ehkäpä jo sen aikanakin, nimenomaan sitä varten järjestetyllä väliajalla, — aamiaisen tuli tietysti olla ilmainen, sekin oli oleva ohjelmanumero, ja itsestään oli selvää, että se tarjoiltaisiin samppanjan kera. Pääsylipun suunnaton hinta (3 ruplaa) oli aiheuttanut tämän huhun juurtumisen. »Enhän sentään aivan turhan vuoksi olisi merkinnyt listaan nimeäni. Kun kerran järjestetään vuorokauden kestävät juhlat, niin sopii silloin syöttääkin. Ihmisten tulee nälkä», kas näin meillä arveltiin. Täytyy tunnustaa, että Julija Mihailovna itsehän se kevytmielisyydessään oli tätä turmiollista huhua juurruttanut. Noin kuukausi sitten hän oli suuren suunnitelmansa innoittamana laverrellut juhlasta jokaiselle vastaantulevalle, olipa lähettänyt erääseen pääkaupungin sanomalehteen jo uutisen siitäkin, »että aiottiin pitää runsaasti maljapuheita». Nämä puheethan ne erikoisesti mairittelivatkin hänen kunnianhimoaan: hän aikoi nimittäin itsekin puhua ja odotellessaan yritteli sepitellä puheita jo edeltä käsin. Niiden oli määrä tehdä selkoa meidän päätarkoituksestamme (mutta mistä? — lyönpä vetoa siitä, että tuo raukka ei saanut ainoatakaan puhetta sepitetyksi) ja päästä maaseutukirjeiden muodossa pääkaupunkilaisten lehtien palstoille, saada ylin esivalta liikutetuksi ja tenhotuksi, ja sen jälkeen oli niiden määrä päästä leviämään kaikkialle maaseudulle, jossa ne herättäisivät ihmettelyä ja jäljittelyä. Mutta eihän puheita voinut pitää ilman samppanjaa, ja kun taas samppanjaa ei mitenkään saattanut juoda tyhjään vatsaan, niin oli itsestään selvää, että sitä ennen täytyi myös syödä aamiaista. Myöhemmin, kun hänen toimestaan saatiin kokoon toimikunta ja asiaan alettiin suhtautua vakavammin, hänelle todistettiin täysin selvästi, että jos kerran suunniteltiin pitoja, niin kotiopettajattarien hyväksi oli jäävä lopulta sangen vähän, vaikkapa keräys tuottaisikin yli odotusten. Kysymyksestä voitiin selvitä siis vain kahta eri tietä: joko pitämällä Belsasarin pidot ja siihen kuuluvat maljapuheet, jolloin kotiopettajatarten hyväksi jäisi vain noin yhdeksänsataa ruplaa, tai — saataisiin kokoon huomattava summa ja juhla pidettäisiin vain muodon vuoksi. Tämä toimikunta peloitteli muuten vain tahallaan, ja itse asiassa se oli jo keksinyt kolmannenkin ratkaisun, joka sovittaisi mielet ja joka samalla oli järkevä: ehdotettiin näet vietettäväksi aivan kunnollinen juhla joka suhteessa, mutta kuitenkin ilman samppanjaa, ja tällä tavoin jäisi vielä sangen, huomattava summa jäljelle, paljon enemmän kuin yhdeksänsataa ruplaa. Mutta Julija Mihailovna ei suostunut tähänkään. Hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan sellainen, se halveksi poroporvarimaista keskinkertaisuutta. Hän päätti heti jyrkästi, että jos edellinen ajatus ei ollut toteutettavissa, niin oli viipymättä ja kokonaan heittäydyttävä vastakkaiseen äärimmäisyyteen, se on, oli saatava toimeen sellainen keräys, että se herättäisi kaikissa muissa kuvernementeissa kateutta. »Onhan yleisön lopultakin käsitettävä»,—näin hän lopetti hehkuvan innostuneen puheensa toimikunnan istunnossa, — »että on verrattoman paljon ylevämpää saavuttaa yleisinhimilliset tarkoitusperät luopumalla hetkellisistä ruumiin nautinnoista, että juhlahan on oikeastaan vain suuren aatteen ilmaus, ja sen vuoksi kaikkien on tyytyminen mitä yksinkertaisimpiin saksalaismallisiin pikkutanssiaisiin, joiden olisi määrä olla vain jonkinlainen allegoria, jos nyt mitenkään ei voinut tulla toimeen ilman tuollaisia typeriä tanssiaisia!» — Siinä määrin hän oli näihin tanssiaisiin jo suuttunut. Mutta kuitenkin hänet saatiin sentään rauhoittumaan. Silloinhan sitä olikin yht'äkkiä keksitty ja ehdotettu tuo »kirjallisuuden kadrillikin» ja monet muut esteettiset pikku päähänpistot, joiden oli määrä korvata ruumiin nautintoja. Tällöin oli Karmazinovkin lopullisesti suostunut lausumaan »Merci'nsä» (näihin asti hän oli aina kursaillen kieltäytynyt), ja tämän tarkoituksena oli hävittää meidän hillittömän yleisömme mielistä koko syömisen aate. Näin saatiin kuitenkin tanssiaiset pysymään mitä suurenmoisimpana juhlatilaisuutena, vaikkakaan ei enää aivan samaan tapaan kuin aikaisemmin oli ajateltu. Mutta että ei sentään olisi kaiken aikaa tuijotettu vain yksinomaan pilviin, niin päätettiin, että juhlan alkaessa tarjoiltaisiin teetä sitruunan ja pyöreiden teeleipien kera, sen jälkeen virvokkeita sekä lopulta oikein jäätelöä, mutta siinä kaikki. Niitä varten taas, jotka välttämättä sekä aina ja kaikkialla tuntevat nälkää ja erikoisesti janoa, voisi huonerivin päähän järjestää erikoisen ravintolan, josta ottaisi huolehtiaksensa Prohorytš (klubin pääkokki), ja hän saisi sieltä erikoisesta maksusta tarjota mitä tahansa, — tietenkin vain juhlan toimikunnan ankaran valvonnan alaisena, — ja tästä olisi laadittava salin oveen tiedonanto, jossa myös mainittaisiin, että ravintolapuoli ei sisältynyt ohjelmaan. Mutta samalla päätettiin kuitenkin, että ravintolaa ei järjestettäisikään, jotta esityksiä ei häirittäisi, siitäkin huolimatta, että oli määrä järjestää ravintola viidenteen huoneeseen, laskien valkoisesta salista, jossa Karmazinov oli suostunut lausumaan »Merci'nsä». Sille uteliaisuudelle, jonka tämä tapaus, »Merci'n» lausuminen, oli herättävä, annettiin toimikunnassa nähtävästi liian suuri merkitys, ja näin tekivät vieläpä kaikkein käytännöllisimmätkin henkilöt. Mitä taas tulee runollisiin luonteisiin, niin aatelismarsalkanrouva esimerkiksi ilmoitti Karmazinoville, että heti esityksen jälkeen hän oli antava määräyksen kiinnittää valkoisen salinsa seinään marmoritaulun, johon kultaisin kirjaimin merkittäisiin, että sinä ja sinä päivänä ja vuonna tällä samalla paikalla suuri venäläinen ja eurooppalainen kirjailija jättäessään kynän kädestään lausui »Merci'nsä» ja täten siis ensi kerran lausui myös jäähyväiset venäläiselle yleisölle, jota tämän kaupungin asukkaat edustivat, ja että tämä kirjoitus voitaisiin lukea jo tanssiaisiltana, se on, noin viisi tuntia sen jälkeen, kuin »Merci» olisi esitetty. Tiedän aivan varmasti, että Karmazinov itsehän se välttämättä oli vaatinutkin, että aamuksi ei järjestettäisi ravintolaa, sinä aikana nimittäin, jona hän esiintyisi, siitäkin huolimatta, että muutamat toimikuntamme jäsenistä väittivät, että tämä soti jo hieman meidän yleisiä tapojamme vastaan.
Tällainen oli asiantila silloin, kun kaupungissamme yhä vielä uskottiin Belsasarin pitoihin, s.o. toimikunnan järjestämään ravintolaan, uskottiin aina viime hetkeen asti. Vieläpä nuoret neitosetkin haaveilivat makeisten ja marjahillojen paljoudesta sekä jostakin sellaisesta, josta ei ennen oltu kuultu edes puhuttavankaan. Tiedettiin yleensä, että keräys oli tuottanut hyvin runsaasti, että juhlaan tulla ryösäsi koko kaupunki, että väkeä aikoi sinne kaikista piirikunnista, niin että liput varmasti loppuisivat kesken. Tiedettiinpä kertoa sellaistakin, että, paitsi sovittua lipun hintaa, oli tehty huomattavia lahjoituksiakin: Varvara Petrovna esimerkiksi oli maksanut lipustaan kolmesataa ruplaa sekä oli antanut salin koristukseksi melkein kaikki kasvihuoneensa kukat. Aatelismarsalkan puoliso (toimikunnan jäsen hänkin) luovutti tarkoitusta varten kotinsa valaistuksineen päivineen; klubi antoi puolestaan palvelijansa, luovutti koko päiväksi Prohorytšin sekä kustansi soiton. Tehtiin vielä muitakin lahjoituksia, vaikka ei tosin näin suuria, niin että aiottiin jo alentaa pääsylipun alkuperäinen hinta (kolme ruplaa) kahteen ruplaan. Toimikunta oli tosin jo alussa pelännyt, että nuoret neidit tuskin voisivat maksaa kolmea ruplaa, ja ehdotti sen vuoksi, että järjestettäisiin jonkinlaisia perhelippuja, se on, että kukin perhe maksaisi ainoastaan yhdestä neitosesta, ja kaikki muut perheeseen kuuluvat nuoret naiset, vaikkapa heitä sitten olisi ollut kymmenenkin kappaletta, saisivat kaikki tulla ilmaiseksi. Mutta kaikki nämä varovaisuustoimenpiteet olivat aivan turhia: nuoret neitosethan ne juuri saapuivatkin ensimmäisinä. Kaikkein köyhimmätkin virkamiehet toivat sinne tyttärensä, ja saattoi liiankin selvästi havaita, että jos heillä ei olisi ollut näitä nuoria tyttäriä, niin heidän mieleensä ei koskaan olisi juolahtanutkaan merkitä nimeänsä listalle. Muudan sangen mitätön sihteeri oli tuonut juhlaan kaikki seitsemän tytärtänsä, tietenkin myös vaimonsa sekä vielä erään veljensä tyttären, ja kullakin näistä oli ollut kourassa kolmen ruplan pääsylippu. Voitaneen siis aavistaa, millainen vallankumous syntyi kaupungissa! Jo sekin, että juhla oli jaettu kahteen osaan, aiheutti, että naisten pukujakin tarvittiin siis kaksi: toinen matineaa varten ja toinen, iltapuku, tanssiaisia varten. Moni keskisäätyläinen, kuten sitten myöhemmin saatiin tietää, oli tämän päivän vuoksi saanut pantata kaiken, vieläpä alusvaatteensakin, jopa hurstinsa ja pieluksensakin meikäläisille juutalaispahaisille, joita pahaksi onneksi kahden viime vuoden aikana on pesiytynyt kaupunkiimme hirvittävän paljon, ja mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitä vain näkyy tänne virtaavan. Melkein kaikki virkamiehet olivat nostaneet palkkansa etukäteen, olivatpa muutamat tilanomistajat myyneet välttämättömän karjansakin, ja kaiken tämän vain sen vuoksi, että saattoivat tuoda tyttärensä markiisittarina juhliin sekä voidakseen näyttää, että hekään eivät olleet muita huonompia. Pukujen loisto oli tällä kertaa paikkakunnallamme ennen kuulumaton. Jo kaksi viikkoa ennen juhlia alkoivat kaupungissamme kiertää perhejuorut, jotka viipymättä vietiin meidän hammastelijoidemme toimesta Julija Mihailovnan salonkiin. Alkoi kierrellä pilakuvia kaupunkimme perheistä. Julija Mihailovnan muistokirjassa näin omin silmin muutamia tällaisia piirustuksia. Kaiketi siellä tiedettiin hyvin, mistä nuo pilajutut olivat kotoisin; kas tämä se lieneekin ollut syynä siihen — niin ainakin minusta tuntuu —, että aivan viime aikoina perheiden taholta saattoi syntyä sellaista vihamielisyyttä Julija Mihailovnaa kohtaan. Kaikkea tätä muistellessaan yhä vieläkin kaikki murisevat ja kiristelevät hampaitaan. Saattoi jo edeltäkäsin aavistaa, että jos toimikunta ei osaisi jossakin suhteessa olla mieliksi ja jos se ei saisi tanssiaisia onnistumaan, niin vihamielisyyden purkaus tulisi olemaan ennen kuulumaton. Kas tästä saa selityksensä se, että jokainen odottelikin itsekseen jonkinlaista häväistysjuttua, ja koska sitä kerran niin hartaasti odotettiin, niin täytyihän sen tapahtua.
Täsmälleen kello kahdeltatoista päivällä orkesteri jymähdytti alkusoiton. Koska olin marsalkka, se on, koska kuuluin niiden kahdentoista joukkoon, »nuorukaisiin, joilla oli marsalkkanauha», näin omin silmin, miten alkoi tämä häpeällä muistettava päivä. Se alkoi siten, että sisäänkäytävän luona syntyi tavaton ahdinko. Miten kaikki tämä tapahtui, mitenkä kaikki — aina poliisista alkaen — saattoivatkin käyttäytyä niin nurinkurisesti jo ensi askelella? Enhän oikeastaan syytä ollenkaan itse yleisöä: eiväthän perheenisät suinkaan aiheuttaneet tungosta eivätkä tuuppineet ketään virka-arvoistansa huolimatta, väitetäänpä, että he olivat muka suorastaan joutuneet hämilleen nähdessään tavattoman kansan paljouden, joka täytti pääkäytävän ja koetti päästä väkirynnäköllä sisään malttamatta kulkea rauhallisesti. Kaiken aikaa tulvi ajoneuvoja, jotka lopulta peittivät kadun aivan kuin jokin iso lammikko. Tätä kirjoittaessani minulla on hyvin perusteltuja syitä väittää, että muutamat kaupunkimme kaikkein alhaisimpaan roskaväkeen kuuluvat olivat yksinkertaisesti tulleet juhlaan Ljamšinin ja Liputinin ohjaamina, ilman pääsylippuja, ehkäpä heidät oli sinne saattanut joku minun kaltaiseni juhlamarsalkkakin. Totta vain on, että sinne ilmestyi aivan tuntemattomia henkilöitä, joita oli saapunut maaseudulta ja vielä jostakin muualta. Nämä villit olivat heti astuessaan salinpuolelle yhteen ääneen, »aivan kuin olisivat edeltä käsin kaiken jo valmiiksi harjoitelleet», tiedustelleet, missä oli ravintola, ja saatuaan tietää, että sellaista ei ollut, he olivat alkaneet typerästi ja niin röyhkeästi, että meillä aina näihin aikoihin saakka ei ennen oltu sellaista kuultu, moittia kaikkea ääneen. Tosin useat heistä olivat juovuksissa. Aatelismarsalkanrouvan sali häikäisi näitä villejä suurenmoisuudellaan, koska he eivät ennen olleet nähneet mitään tämäntapaista, ja sen vuoksi he olivatkin hetkeksi vaienneet katsoa toljotellessaan suu auki salia. Tämä iso Valkoinen Sali, vaikka olikin rakennustavaltaan sangen vanha, oli tosiaankin suurenmoinen: se oli kooltaan ylen avara, ikkunoita oli kahden puolen salia, katto oli vanhanaikaisesti maalattu ja kullalla koristeltu, syrjillä oli parvet ja peililasiset ikkunainvälit, valkoisella taustalla oli punaiset verhot, siellä täällä marmoriveistoksia (olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa, mutta veistoksia ne kuitenkin olivat), ja seinustalla oli vanhanaikainen, raskasmallinen Napoleon-tyylinen huonekalusto, jonka puuosa oli valkoista ja kultaa ja päällystys punaista samettia. Sinä hetkenä, jota kuvauksemme koskee, salin päähän oli pystytetty korkea puhujalava esiintyviä kirjailijoita varten, ja koko muu sali oli ylt’yleensä täynnä, kuten teatterinpermanto, tuoleja, joiden väliin oli jätetty leveät käytävät. Mutta heti kun ensihetken hämmästys oli ohi, alkoivat mitä järjettömimmät kyselyt ja mielipiteenilmaisut. »Me emme ehkä haluakaan kuunnella vielä esitystä… olemme tässä maksaneet rahoja mekin. Yleisöä on katalasti petetty… Me tässä isäntiä ollaan eivätkä Lembket…!» Sanalla sanoen, aivan kuin heidät juuri tämän vuoksi olisi päästettykin sisälle. Erikoisesti on painunut mieleeni eräs yhteenotto, jolloin kunnostautui erikoisesti eilinen, tänne saapunut ruhtinaspahainen, joka eilen aamulla oli ollut Julija Mihailovnan luona törröttävine kauluksineen ja joka oli puunuken näköinen. Tämä oli myös Julija Mihailovnan pyynnöstä suostunut heittämään vasemman olkansa yli silkkinauhan ja alentunut marsalkkatoveriksemme. Kävi ilmi, että tämä pitkä, mykkä, aivan kuin joustimilla liikkuva olento osasi ainakin jollakin tavoin toimia, vaikka ei osannutkaan puhua. Kun häntä ryhtyi ahdistamaan muudan rokonarpinen, isokokoinen, virkaerossa oleva kapteeni, joka puhui koko suuren tunkeilevan roskajoukon nimessä ja kyseli: miten päästään ravintolaan? — niin ruhtinas iski silmää poliisille. Hänen viittauksensa käsitettiin viipymättä: huolimatta juopuneen kapteenin vastaväitteistä tämä kuitenkin vietiin ulos salista. Sillä välin alkoi saapua jo »oikeata» yleisöäkin, joka kolmena pitkänä jonona alkoi virrata tuolien väliin jätettyjä käytäviä pitkin. Rauhattomampi elementti kävi hiljaisemmaksi, mutta kuitenkin oli yleisön, vieläpä kaikkein »puhtaimmankin», kasvoissa tyytymätön ja hämmästynyt ilme; muutamat heistä näyttivät suorastaan säikähtyneiltä.
Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni. Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen. Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa. Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin, että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.» Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos, vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi. Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen, sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia, jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan. Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan: »Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja, mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen, Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla — hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi. Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin. Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä vastaan… Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä, silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään tai liiallisessa innostuksessaan… Voi, enhän tietänyt vielä silloin, että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli salia ankaran arvokkaana… Hänet koetettiin saada mitä pikimmin istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia, ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta, siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät tarkoitusperät… Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu, vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle, jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni. Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin, sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa, mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa. Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan puhujalavan etureunalle.
— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, — puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys, jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi kunnioittavimman pyynnön… Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän läpitunkemana… ulkonäöstään huolimatta… sen samaisen päämäärän, joka on yhdistänyt meidät kaikki… kuivatakseen kaikkien meidän kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet… tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija… tahtoen pysyä tuntemattomana… haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin ennen juhlan alkua… se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme… sillä se on jätetty haltuumme vasta noin puoli tuntia sitten… niin kuitenkin meistä (keistä »meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan jonakin, joka sopii tilaisuuteen… sanalla sanoen, joka on aatteen mukainen… Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman rivin… ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä siihen.
— Lukekaa! — kajahti huuto salin loppupäästä.
— Luenko siis?
— Lukekaa, lukekaa! — kajahteli jo useita ääniä.
— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.
— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.
— Lue, lue!
Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha. Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua:
— Täkäläisten seutujen isänmaalliselle kotiopettajattarelle juhliin saapuneelta runoilijalta.
Terve rabbi, guvernantti, iloitse ja riemuitse. Leikkotukka taikka tantti, sama se, nyt riemuitse.
— Mutta sehän on Lebjadkinia! Toden totta, se on Lebjadkinia! — kajahti useita ääniä. Kuului naurua ja kättentaputuksia, vaikka ei tosin kovin paljoa.
Räkänokkain päähän hakkaat
aapelusta ranskaksi,
suntiolle silmää nakkaat,
aiot sille frouvaksi.
Heikun, keikun.
— Hurraa, Hurraa!
Aikaan suurten uudistusten siin' on täysi saaminen. Laske määrää vaatimusten — taikka kouraan aapinen.
— Kas, siinä vasta on realismia, jollei laske »määrää vaatimusten», niin ei askeltakaan!
Mutta nyt kun myötäjäiset koottiin tanssin tahtihin, laita kuntoon vihkiäiset, pääset naimajuhlihin.
Leikkotukka tahi tantti, sama lie, nyt riemuitse. Ruplat roikaa, guvernantti, heikun, keikun, riemuitse.
[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]
En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä. Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua, että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta, vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt. Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena, aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan…Mutta tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä puhuteltava Liputinia.
— Te teitte sen takallanne! — sanoin siepaten häntä vihaisesti kädestä.
– Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon, alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä…
— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?
— Kyllä, — pidän.
— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken. Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin, ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.
Liputin katsahti minuun ivallisen kylmästi.
— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen rauhallisesti.
— Kuinka niin? Onhan teilläkin tuo nauha… Missä on Pjotr Stepanovitš?
— En tiedä, jossakin täällä, mutta mitä sitten?
— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte välttämättä saada juhlan epäonnistumaan…
Liputin katsahti minuun taas syrjäsilmin.
Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja poistui luotani.
Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä: Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä? »Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun marsalkkanauhani ja lähden kotiini, sitten kun se alkaa». Muistan hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».
Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin. Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin. Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten. Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta, oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin, mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi. Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas, aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.