III.
Salissa tapahtui taas jotakin merkillistä. Sanon jo ennakolta: olen aina kunnioittanut neron suuruutta, mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herra nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuten poikanulikat? Mitäpä siitä, jos hän onkin Karmazinov ja astuu saliin viiden kamariherran ryhti yllään? Onko mahdollista tarjota sellaiselle yleisölle, kuin tämä meidänkin on, koko tunnin kestävää esitelmää? Yleensäkin olen huomannut, että vaikkapa olisi kysymyksessä nerojen nero, niin kansantajuisessa kirjallisuusesitelmätilaisuudessa ei kukaan pysty rankaisematta pitämään yleisön mielenkiintoa yllä kauempaa kuin kaksikymmentä minuuttia. On totta, että tunnustettu nero vastaanotettiin mitä kunnioittavimmin: vieläpä kaikkein arvostelevimmatkin ukkopahaiset suvaitsivat ilmaista hyväksymistä ja uteliaisuutta ja naiset suorastaan ihastusta. Kättentaputus kesti kuitenkin vain lyhyen ajan, ja se oli jollakin tavoin epäystävällistä eikä tapahtunut aivan samassa tahdissakaan. Kuitenkaan ei viimeisillä riveilläkään tapahtunut minkäänlaista mielenosoitusta aina siihen hetkeen saakka, jolloin herra Karmazinov alkoi puhua, eikä sekään, mitä silloin tapahtui, ollut niin kovin pahaa, olihan vain jonkinlainen pieni väärinkäsitys. Olen jo kerran maininnut, että hänellä oli hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä. Tuskin hän oli lausunut muutaman sanan, kun joku äkkiä rohkeni ruveta nauramaan, — nähtävästi tämä oli joku hölmö, joka ei ollut tottunut käyttäytymään hienoissa piireissä ja jolla oli kai taipumusta naureskeluun. Mutta sittenkään tämä ei tuntunut miltään mielenosoitukselta: päinvastoin tälle hölmölle naurahdettiin hieman ja hänet saatiin pian vaikenemaan. Mutta kas silloin herra Karmazinov kiemaillen ja kursaillen ilmoittikin, että hän ei muka aluksi »tahtonut ollenkaan suostua esitelmöimään» (minkä vuoksi hänen nyt piti sekin ilmoittaa?). »On nähkääs olemassa säkeitä, jotka laulautuvat sydämestä esille, säkeitä sellaisia, joita ei edes voi sanoin ilmaista, niin että sellaista ei voi mitenkään esittää yleisölle (miksikä hän sitten kiiruhti sitä esittämään?); mutta koska minua on niin kovin pyydetty, niin suostun esittämään runoni, ja koska kaiken lisäksi aion ikuisiksi ajoiksi jättää kynäni ja olen vannonut, etten enää koskaan kirjoita mitään, olen sen vuoksi nyt kirjoittanut tämän viimeisen teokseni; ja koska olen vannonut, etten enää koskaan esiinny yleisölle, niin olkoon menneeksi, pidän tämän viimeisen esitelmäni yleisölle», j.n.e. j.n.e. yhä samaan tapaan. Mutta tämäkään ei vielä olisi ollut mitään, sillä kukapa ei tuntisi, kuinka tärkeitä tekijälle ovat alkulauseet. Mutta kuitenkin on mainittava, että yleisöömme, joka oli niin kovin vähän sivistynyt ja niin helposti ärtyvä, tämä ei voinut olla tekemättä vaikutustansa. Eikö olisi ollut paljon parempaa lukea jokin pienen pieni kertomus, pikkuruikkuinen novelli, sellainen, jonka tapaisia hän oli ennenkin lukenut, — tosin hyvin mahtailevan teeskentelevästi mutta kuitenkin sangen hauskasti. Jos hän olisi tehnyt näin, kaikki olisi ollut pelastettu. Niin, mutta nyt tapahtui jotakin aivan toista. Alkoi oikea nuhdesaarna. Hyvä Jumala, mitä kaikkea se sisälsikään! Uskallan väittää, että se olisi saattanut pääkaupunginkin yleisön ymmälle, puhumattakaan sitten meikäläisestä. Koettakaa nyt kuvitella: kaksi painoarkillista mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, ja kaiken lisäksi tämä herra esitti sen vielä ylhäisen alentuvasti, aivan kuin armosta, niin että se suorastaan loukkasi meidän yleisöämme. Aiheena oli… kuka siitä aiheesta oikein sai selvän? Se oli jonkinlaista tilintekoa joistakin vaikutelmista, jonkinlaisista muistoista. Mutta mitä ja mistä, — kukapa sen ymmärsi. Vaikka meidän kuvernementtimme kaikki viisaat otsat olisivat vetäytyneet kurttuun esitelmän ensimmäisen puoliskon aikana, niin he eivät sittenkään olisi ymmärtäneet siitä yhtään mitään, niin että toista puolta esitelmästä kuunneltiin vain kohteliaisuudesta. On totta, että siinä puhuttiin hyvin paljon rakkaudesta, neron rakkaudesta erästä naishenkilöä kohtaan, mutta täytyy tunnustaa, että tämä oli jo hieman mautonta. Minun mielestäni tuon pullean nerokkaan kirjailijan oli hieman sopimatonta laverrella ensi suudelmasta… Ja mikä pahinta, nämä suudelmat eivät tapahtuneet ollenkaan siten, kuin on tapana koko muun ihmiskunnan elämässä. Välttämättä kasvoi aina ympärillä kiusteri (välttämättä juuri kiusteria tai jokin muu heinäkasvi, jota tavallinen ihminen ei tuntenut muuten kuin hakemalla sen nimen kasviopista). Sitä paitsi taivaalla oli välttämättä jokin violetti vivahdus, jota tietenkään ei kukaan kuolevaisista ollut koskaan huomannut, tai jos oli sen huomannutkin, niin ei ollut ainakaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta kas, »minäpä sen näin ja kuvaan teille hölmöille sitä aivan kuin se minusta olisi jokin aivan tavallinen asia». Puu, jonka alle tämä mielenkiintoinen pari sitten istuutui, oli välttämättä aina oranssinvärinen. Näin he istuivat aina jossakin Saksassa. Samassa he näkevät Poppean tai Cassiuksen taistelun aattona, ja molempien heidän lävitsensä käyvät ihastuksen kylmät väreet. Joku merenneito vikisee pensaikossa. Gluck alkaa yht'äkkiä soittaa kaislikossa viulua. Kappale, jota hän soittaa, on nimeltään en toutes lettres, mutta sitä ei kukaan tunne, vaan siitäkin on otettava selvä musiikkisanakirjasta. Sillä aikaa sumu on noussut, noussut niin pehmeänä ja pyöreänä, että se näyttää enemmän pielusten miljoonajoukolta kuin sumulta. Yht'äkkiä kaikki on tipo tiessään, ja kuuluisa nero taivaltaa talvella lumirännässä Volgan poikki. Kahden ja puolen sivun verran kuvataan tienviittoja, mutta sittenkin nero osuu avantoon. Nero hukkuu, — mutta luuletteko tosiaankin, että hän hukkuu? Ei pienintä aikomustakaan sellaiseen! Kaikki tämä tarvitaan vain sen vuoksi, että hän hukkumaisillaan ollessaan ja kun hän on vetämäisillään vettä henkeensä, yht'äkkiä huomaisi pienen jääkappaleen, pikkuruikkuisen, herneen kokoisen, mutta puhtaan ja läpikuultavan »kuten jäätyneen kyynelen», ja tässä jäänsirussa kuvastuu Saksan taivas, ja sen sateenkaaren väreissä kimalteleva hohto muistuttaa hänelle sitä samaista kyyneltä, joka — »muistatko, miten se vieri silmästäni silloin, kun me istuimme jalokiville välkähtelevän puun alla ja sinä huudahdit riemuisasti: 'Rikosta ei ole olemassa!!!' — 'Niin, mutta', — vastasin kyynelissäni, — 'mutta jos niin on, niin eihän silloin ole olemassa vanhurskaitakaan'. Me aloimme ääneen itkeä kumpikin ja erosimme ainiaksi.» — Naisen tie vei jonnekin meren rannoille ja miehen luoliin. Ja niin tuo mies vaipuu yhä syvemmälle maan sydämeen, elää kolme vuotta Suharevon tornin luona Moskovassa, ja yht'äkkiä aivan maan uumenissa, luolassa, hän näkee lamppusen ja lamppusen ääressä luolapyhimyksen. Luolapyhimys on vaipunut rukoukseen. Nero kumartuu pienen pienen ristikkoikkunan puoleen ja kuulee yht'äkkiä huokauksen. Te kai arvelette luolapyhimyksen huokailevan? Mitä vielä, mitä liikuttaisi häntä luolapyhimys. E-ei, e-ei, tämä huokaus muistuttaa hänelle yksinkertaisesti hänen lemmittynsä ensimmäistä huokausta kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, jolloin, »muistatko, miten me Saksassa istuimme agaatti-puun alla ja sinä kuiskasit minulle: 'miksi rakastaisimme? katso, ympärillämme kasvaa keltakukkia, ja minä rakastan, mutta kun nuo keltakukat lakkaavat kukkimasta, niin en enää rakasta'». Mutta tällöin sumu alkaa taas tihetä, ilmestyy Hoffmann, merenneito viheltää jonkin Chopinin kappaleen, ja yht'äkkiä sumusta ilmestyy laakeriseppel kulmillaan ja Rooma taustanaan Ancus Marcius. »Tunsimme ruumiissamme ihastuksen väreitä ja erosimme ainiaksi» j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, en osaa ehkä kertoa kaikkea aivan sanalleen, sillä sellaiseen minulla ei ole kykyä, mutta koko tämän lörpöttelyn ydin ainakin oli tämä. Ja miksi kaikilla meikäläisillä järkikuuluisuuksilla pitääkin olla tuollainen häpeällinen intohimo yleväotteisia mauttomuuksia kohtaan. Suuri eurooppalainen filosofi, kuuluisa oppinut, keksijä, työn raskaan raataja, marttyyri, — kaikki nämä työtätekevät ja raskautetut ovat meikäläiselle venäläiselle nerolle vain jonkinlaisia keittiöpuolella oleskelevia kokkeja. Hän on herra, ja noiden on lähestyttävä häntä kokkipäähineineen vastaanottamaan määräyksiä. On totta, että hän pilkkailee kopeana myös Venäjää, eikä mikään olekaan hänelle mieluisampaa kuin Euroopan huomattavimpiin järkimiehiin vedoten todistella, että Venäjä on tehnyt henkisen vararikon, mutta mitä tulee häneen itseensä, — hän on tietenkin kaikkien noiden eurooppalaisten kykyjen yläpuolella, ja he saavat tyytyä vain olemaan aineistona, jota hän käyttää tekeleissään. Hän sieppaa vieraan ajatuksen, punoo siihen oman antiteesinsa, ja, kas, tekele on valmis. Rikos on olemassa, ja rikosta ei ole olemassa; totuutta ei ole, vanhurskaita ei ole; siinä on ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, mutta voi, eihän hän itsekään enää usko Moskovan kirkonkelloihin; Rooma, laakerit… mutta eihän hän usko laakereihinkaan… Siinä on jotakin valtion hyväksymisen saanutta byronilaista maailmantuska-kohtausta, Heinen irvistystä, jotakin Petšorinista [päähenkilö »venäläisen Byronin», Lermontovin, romaanissa »Aikamme sankari». Suom. huom.], ja niin se lähtee siitä vierimään, juna on saanut lähtövihellyksensä… »Voitte muuten kehua minua, kehukaa vain, pidän siitä kauheasti; minä sanon sen vain näin meidän kesken, että jätän ainiaksi kynäni; odottakaahan, kolmesataa eri kertaa ehditte vielä saada minusta kylläksenne, ette jaksa lukeakaan kaikkea, mitä vielä aion kirjoittaa.»
Onhan selvää, ettei tämä voinut loppua onnellisesti. Se vain oli pahaksi, että kaikki alkoi hänestä itsestään. Kauan aikaa oli jo kuulunut jalkojen töminää, niistämistä, yskintää ja kaikkea sitä, mitä aina sattuu, kun esitelmätilaisuudessa kirjailija, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, rohkenee yrittää pitää yleisön huomiota vireillä. Mutta nerokas kirjailija ei huomannut mitään tästä kaikesta. Hän vain sihisi ja sähisi yleisöstä vähääkään välittämättä, niin että kaikki alkoivat jo joutua hieman ymmälle. Yht'äkkiä takimmaisista riveistä kajahti aivan yksinäinen mutta kova ääni:
— Herra Jumala, millaista roskaa!
Tämä oli luiskahtanut varmasti aivan vaistomaisesti, ja olen varma siitä, ettei se ollut tarkoitettu mielenosoitukseksi. Ihminen oli vain lopullisesti uupunut. Mutta herra Karmazinov keskeytti puheensa, katsahti pilkallisesti yleisöön ja sanoa sähähti loukatun kamariherran ryhdikkäin ilmein:
— Te olette kai, hyvä herrasväki, aika lailla minuun jo kyllästyneet.
Kas, tämäpä hänen erehdyksenä olikin. Hänen ei olisi pitänyt aloittaa keskustelua. Kun hän tällä tavoin valmisti tilaisuuden vastaukselle, niin sillä hän juuri teki mahdolliseksi sen, että roskaväki sai puuttua puheeseen, vieläpä niin sanoakseni aivan laillisella tavalla, mutta jos hän olisi osannut hillitä itsensä, niin olisivat nämä vain niistelleet neniänsä jonkin aikaa ja kaikki olisi päättynyt siihen… Mutta nähtävästi hän odotti kättentaputuksia vastaukseksi kysymykseensä. Kättentaputuksia ei kuulunut, vaan päinvastoin kaikki säikähtivät, painuivat entistäänkin pienemmiksi ja vaikenivat.
— Ette te ole koskaan nähnyt Ancus Marciusta, se on teillä vain tyylikeino, — kajahti samassa ärtynyt ja jo aivan kipeytynyt ääni.
— Aivan niin, — siihen yhtyi heti toinen; — nykyjään ei tunnusteta enää aaveiden olemassaoloa, on vain luonnontiede. Ottakaa hieman selvää luonnontieteistä.
— Hyvä herrasväki, kaikkein vähimmin olen odottanut tällaista, — Karmazinov oli hyvin ihmeissään. Kuuluisa nero oli Karlsruhessa ollessaan kokonaan unohtanut, millainen oli hänen isänmaansa.
— Meidän aikakaudellamme on häpeällistä puhua siitä, että koko maailma on vain kolmen kalan varassa, — tirskutti muudan nuori neitonen. — Te, Karmazinov, ette ole voinut käydä pyhimyksen luona luolassa. Ja kuka puhuu nykyjään pyhimyksistä!
— Hyvä herrasväki, eniten ihmetyttää minua se, että te olette ottanut tämän näin vakavasti´… muuten te olette aivan oikeassa… minä jos kukaan annan arvoa reaaliselle totuudelle…
Vaikka hän yrittikin hymyillä pilkallisesti, niin hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt. Hänen kasvoistaan kuvastui sangen selvästi. »En minä ole sellainen, miksi te minua luulette, olenhan aivan samaa mieltä kanssanne, kunhan e kehutte minua, kehukaa enemmän, niin paljon kuin suinkin, pidän siitä hirveästi»…
— Hyvät naiset ja herrat, — hän huudahti lopulta jo aivan loukkaantuneena, huomaan, että pieni runoelmaparkani on joutunut väärään paikkaan. Luulenpa itsekin osuneeni väärään.
— Tarkkasi varikseen ja osui lehmään, — huudahti joku hölmö suuriäänisesti, luultavasti joku juopunut, eikä häneen siis ollut syytä kiinnittää vähintäkään huomiota. Samassa kajahti tosin myös hieman epäkunnioittavaa naurua.
— Lehmäänkö, niinkö te sanoitte, — Karmazinov tarttui löysään sanaan. Hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi. — Mitä tulee variksiin ja lehmiin, niin sallinette minun niistä, hyvä herrasväki, vaieta. Kunnioitan niin paljon kaikenlaatuista yleisöä, etten antaudu sellaisiin vertailuihin, vaikkapa ne olisivat viattomiakin; mutta luulin sentään…
— Parasta olisi, arvoisa herra, että ette enää tuohon tapaan… — taas joku huudahti takimmaisilta riveiltä.
— Luulin vain, että jättäessäni kynäni ainiaksi ja hyvästellessäni yleisöä minua kuultaisiin…
— Emme me, emme me, emme me halua kuunnella teitä, emme halua, — nyt jo muutamat ensirivinkin istujat rohkenivat huudahtaa.
— Jatkakaa, jatkakaa! — kehoittivat kuitenkin muutamat ihastuneet naisäänet, ja lopultakin ryöstäytyi kuuluville kättentaputus, vaikka tosin sangen heikko ja vähän aikaa kestävä. Karmazinov hymähti väkinäisesti ja nousi paikaltaan.
— Uskokaa pois, Karmazinov, että kaikkien meidän mielestä on suorastaan suuri kunnianosoitus… — itse aatelismarsalkanrouvakaan ei malttanut enää olla huomauttamatta.
— Herra Karmazinov, — kajahti samassa tuore, nuorekas ääni aivan salin syvyydestä. Tämä ääni oli äsken vasta kaupunkiimme saapuneen erään piirikuntamme koulun hyvin nuoren opettajan, joka oli erinomaisen kelpo, hiljainen ja jalo nuori mies. Hän aivan kohottautui paikaltaan. — Herra Karmazinov, jos minun osakseni olisi tullut onni rakastua kuten tuo teidän kuvaamanne henkilö, niin en tosiaankaan olisi tahtonut puhua rakkaudestani esitelmässä, joka on aiottu esitettäväksi julkisesti yleisölle…
Hän aivan punastui.
— Hyvä herrasväki, — huudahti Karmazinov, — olen lopettanut. Jääköön loppu sikseen, minä poistun. Mutta sallikaa minun sentään lukea teille vielä kuusi loppusäettä:
— »Niin, lukija ystäväni, hyvästi!» hän alkoi lukea käsikirjoituksesta istuutumatta enää nojatuoliin. — »Hyvästi lukijani. Enpä edes pidä väliä siitä, eroammeko ystävinä, miksi häiritsisin sinua? Moiti, voi, moiti minua, niin paljon kuin haluat, jos se kerran tuottaa sinulle tyydytystä. Mutta parempi olisi, jos me unohtaisimme toinen toisemme ikuisiksi ajoiksi. Ja vaikkapa kaikki te, lukijani, olisitte niin ystävällisiä, että polvillenne laskeutuen ja itkien alkaisitte pyytää minua: 'Kirjoita, voi, kirjoita meille, Karmazinov — isänmaallesi, tuleville polville, laakeriseppeleiden nimessä', niin silloinkin vastaisin teille, kiitettyäni tietysti ensin teitä kaikesta ystävyydestänne: 'Ei tule siitä mitään, olemme jo aivan tarpeeksi kiusanneet toinen toisiamme, rakkaat maanmieheni, merci! On jo aika lähteä meidän eri suuntiin! Merci, merci, merci'.»
Karmazinov kumarsi puoleen ja toiseen juhlallisesti sekä aivan punaisena, kuten kiehautettu, ja poistui kulissien taakse.
— Ei kukaan ole aikonutkaan langeta polvilleen, sehän olisi aivan järjetöntä mielikuvitusta.
— Onpa siinä itserakkautta!
— Sehän on vain huumoria, — yritti joku järkevämpi pistää väliin.
— Kiitämme nöyrimmästi sellaisesta huumorista.
— Mutta tämähän on jo suorastaan röyhkeyttä, hyvä herrasväki.
– Hyvä, että nyt ainakin jo osasi lopettaa.
— Kylläpä olikin ikävätä kuunnella!
Mutta kaikki nämä takariveiltä kajahtelevat hävyttömät huudahtelut (niitä ei kajahdellut suinkaan yksinomaan takariveiltä) tukahdutti toiselta taholta kajahtava kättentaputus. Karmazinovia vaadittiin esiin. Muutamat naishenkilöt, Julija Mihailovna sekä aatelismarsalkan puoliso etunenässä, parveilivat aivan puhujalavan äärellä. Julija Mihailovnan käsiin oli ilmestynyt suurenmoinen laakeriseppele valkealla atlassityynyllä, elävien ruusukiehkurain sisällä.
— Laakereitako? — ihmetteli Karmazinov pilkallisen ilkeästi hymähtäen; — tietenkin se minua liikuttaa, ja minun on vilpittömin tuntein ottaminen vastaan tämä ennakolta varattu seppele, joka ei ole ehtinyt vielä edes lakastua, mutta vakuutan teille, mesdames, — olen siinä määrin muuttunut aivan yht'äkkiä realistiksi, — että katson meidän aikakaudellamme laakerien olevan paremmin paikallaan taitavan kokin kuin minun käsissäni.
— Se on totta, kokista on paljon enemmän hyötyä, — huudahti se samainen seminaarilainen, joka oli ollut myös Virginskeillä »istunnossa». Järjestys häiriintyi taas hieman. Monelta tuoliriviltä tulvi väkeä lähemmäksi näkemään laakeriseppelseremoniaa.
— Minäpä olisin tänä hetkenäkin valmis antamaan mieluummin kokista nämä kolmisen ruplaa, — yhtyi siihen äänekkäästi toinen huutaja, jo hieman liiankin äänekkäästi ja samalla itsepintaisesti.
— Niin minäkin.
— Ja minä myös.
— Mutta eikö täällä tosiaankaan ole ravintolaa?
— Hyvä herrasväki, tämä on tosiaankin jo petosta…
Täytyy muuten myöntää, että kaikki nämä vauhkoutuneet herramme pelkäsivät vielä aika tavalla meidän ylempiä virkamiehiämme ja ennen kaikkea komisarjusta, joka myös oli saapuvilla. Kymmenessä minuutissa saatiin kuitenkin kaikki rauhoittumaan ja asettumaan entisille paikoilleen, mutta entistä järjestystä oli kuitenkin mahdoton saada enää syntymään. Ja kas, juuri tähän kaaokseen piti Stepan Trofimovitš-parkamme joutua…