IV.
Riensin kuitenkin vielä kerran kulissien taakse ja yritin, minkä voin, varoittaa häntä. Sanoin, että mielestäni kaikki oli mennyt nyt myttyyn, että viisainta oli lähteä aivan heti kotiin — syyttää vaikka äkillistä koleriinia — ja että olin itse myös valmis jättämään marsalkkanauhani ja lähtemään hänen mukaansa. Tällöin hän jo läheni puhujalavaa, pysähtyi äkkiä, mittasi minua katseellaan kopeasti aina päästä kantapäihin ja lausui juhlallisesti:
— Miksikä teillä, hyvä herra, olisi aihetta odottaa minulta noin alhaista tekoa?
Minä peräydyin. Yhtä varma kuin olin siitä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, yhtä varma olin siitäkin, että kaikki loppuisi katastrofimaisesti. Seisoessani näin aivan masentuneena ohitseni vilahti taas äskeisen vieraan professorin hahmo, professorin, jonka oli esiinnyttävä Stepan Trofimovitšin jälkeen ja joka äsken oli kävellessään kohotellut kättänsä iskeäksensä sen nyrkkiin puristettuna toisena hetkenä taas täyttä voimaa alas. Näin hän käyskenteli yhä vieläkin edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi jotakin nenäänsä ilkeän voitonvarmasti hymyillen. Kuinka lie ollutkaan (piti minunkin nyt niin tehdä), lähestyin häntä ilman sen vakavampaa tarkoitusta.
– Tiedättekö, — sanoin hänelle, — useista esimerkeistä voi päättää, että jos luennoitsija yrittää pitää yleisön mielenkiintoa yllä kahtakymmentä minuuttia kauemmin, niin yleisö lakkaa kuuntelemasta. Puolta tuntia kauemmin ei kykenisi mikään kuuluisuuskaan…
Hän pysähtyi äkkiä ja alkoi suorastaan täristä kuullessaan tämän loukkauksen. Määrättömän ylpeä ylenkatse kuvastui hänen kasvoistaan.
— Älkää olko levoton, — hän murahti inhon ilmein ja poistui. Tänä samana hetkenä kajahti salista Stepan Trofimovitšin ääni.
»Kylläpä olettekin kaikki hyviä!» ajattelin itsekseni ja riensin saliin.
Stepan Trofimovitš oli sijoittunut nojatuoliin jo epäjärjestyksen jatkuessa. Ensimmäisiltä riveiltä suuntautuivat häneen huonotuuliset katseet. (Viime aikoina ei klubissakaan enää pidetty hänestä eikä häntä kunnioitettukaan enää kuten ennen.) Mutta oli sentään hyvä, että hänelle ei osoitettu mieltä. Jo eilisestä alkaen minua oli vainonnut omituinen ajatus: minusta tuntui, että hänelle vihellettäisiin heti, kun hän vain näyttäytyisi, mutta aluksi häntä ei edes huomattu vallinneen epäjärjestyksen vuoksi. Ja olisiko tuolla miehellä luullut olevan enää mitään toivomisen varaa sen jälkeen, mitä Karmazinoville jo oli tapahtunut? Hän oli kalpea: kymmeneen vuoteen hän ei ollut esiintynyt julkisesti. Levottomuudesta ja kaikista muistakin merkeistä päättäen, merkeistä, jotka varsin hyvin tunsin, tein sen johtopäätöksen, että hän itsekin piti puhujalavalle ilmaantumistaan hyvin kohtalokkaana tapauksena, jonka oli määrä ratkaista hänen kohtalonsa tai jotakin sentapaista ainakin. Ja sitähän minä juuri pelkäsinkin. Miltä tuntuikaan minusta, kun hän avasi suunsa ja kun kuulin hänen ensimmäisen lauseensa!!
— Hyvät naiset ja herrat! — hän virkkoi äkkiä, aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen, mutta kuitenkin katkeilevin äänin. — Hyvät herrat! Vielä tänä aamuna näin edessäni yhden niitä paperinpalasia, joita meillä on laittomasti levitetty, ja kysyin itseltäni ainakin jo sadannen kerran: »Missä piilee sen tarkoitus?»
Koko sali hiljeni samassa, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, jopa muutamat aivan säikähtyneinäkin. Kylläpä älysikin saada mielenkiinnon viriämään heti ensisanallaan. Kulissien takaakin näytti joku pistävän päänsä esille; Liputin ja Ljamšin kuulostelivat ahnaan uteliaina. Julija Mihailovna viittasi taas minut kädellään luokseen:
— Koettakaa saada hänet vaikenemaan ehdolla millä hyvänsä! — hän kuiskasi hätäisesti. En voinut muuta kuin kohahduttaa olkapäitäni; saattoiko mitenkään pysähdyttää miestä, joka oli päättänyt »ratkaista kohtalonsa»? Voi, nyt ymmärsin Stepan Trofimovitšin.
— He-hei, on kysymys julistuksista, — yleisö alkoi kuiskailla; koko sali sai hereille.
— Hyvät läsnäolijat! Olen päässyt salaisuuden perille. Niiden vaikuttavuuden salaisuus on — niiden typeryydessä! (Hänen silmänsä välähtivät.) — Niin, hyvät naiset ja herrat, jospa tuo typeryys olisi vielä harkittua, vain teennäinen vaikutuskeino, — niin sehän olisikin silloin jo suorastaan nerokas keksintö! Mutta on oltava heitä kohtaan oikeudenmukainen, — he eivät teeskentele. Tämä on vain mitä alastominta, mitä hurskainta, mitä lyhytnäköisintä typeryyttä,— c'est la bêtise dans son éssence la plus pure, quelque chose comme un simple chimique [se on typeryyttä puhtaimmassa muodossa, sanoisinko — suorastaan kemiallisesti valmistettua typeryyttä]. Jos kaikki olisi sanottu pisarankin verran älykkäämmin, niin jokainen näkisi heti koko tämän lyhytjärkisen typeryyden mitättömyyden. Mutta nyt kaikki ovat vain hämmästyneinä pysähtyneet odottelemaan, kukaan näet ei usko, että se on niin äärimmäisen typerää. »Ei voi olla mahdollista, että tässä ei olisi jotain muutakin», jokainen sanoo ja hakee jotakin salaista tarkoitusta ja tahtoo välttämättä lukea jotakin rivien välistä. Voi, ei koskaan vielä typeryys ole tullut niin juhlallisesti palkituksi, siitäkään huolimatta, että se niin usein olisi sen ansainnut… Sillä, en parenthèse, typeryyshän on, aivan kuten äärimmäinen nerouskin, hyödyllinen ihmiskunnalle…
— Nelikymmenluvun sukkeluuksia! — kajahti jonkun tosin sangen vaatimaton huudahdus, mutta sen jälkeen heti oli kuin aivan kaikki olisi ryöstäytynyt irralleen, alettiin huutaa ja hälistä kaikin voimin.
— Hyvät naiset ja herrat, hurraa! Esitän kohotettavaksi maljan typeryydelle! — kirkaisi Stepan Trofimovitš jo aivan suunniltaan vedoten yleisöön.
Juoksin hänen luoksensa aikoen muka täyttää hänen lasinsa vedellä.
— Stefan Trofimovitš vaietkaa, Julija Mihailovna pyytää sitä mitä hartaimmin.
— Ei, teidän juuri on jätettävä minut rauhaan, te joutilas nuori mies! — hän huudahti kiivaasti kovalla äänellä minulle vastaukseksi. Lähdin pois.
— Messieurs! — hän jatkoi, miksi tämä levottomuus, miksi nuo suuttumuksenpurkaukset, joita kuulen? Olen tullut tänne öljypuunoksa kädessäni. Tulin sanoakseni viimeisen sanani, sillä tässä asiassa minulla on oikeus sanoa viimeinen sana, — ja sitten tehkäämme sovinto.
— Alas! — toiset huusivat.
— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää kykenevän vaikenemaan.
— Messieurs, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto. Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai saappaat, Rafaelko vai paloöljy?
— Tämä on syytös! — muutamat murisivat.
— Nämä ovat loukkaavia kysymyksiä!
– Agent-provecateur!
— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia, melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä, koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään… Voi, hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä, että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia, ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!… Tästä käsityksestäni en luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.
Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui. Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.
— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.
— Enkö minä, enkö minä juuri äsken julistanut, että nuoren polven innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa kuin ennenkin, ja että jos se joutuu perikatoon, niin tapahtuu tämä vain siksi, että se on erehtynyt kauniin muodoista! Eikö se vielä riitä! Ja jos tähän lisätään vielä, että näin on julistanut murtunut ja loukattu isä, niin eikö todellakaan, — voi teitä, te lyhytjärkiset ihmiset, — niin eikö todellakaan ole mahdollista aivan puolueettomasti ja rauhallisesti suhtautua tähän… Te kiittämättömät… epäoikeudenmukaiset… miksi, miksi te ette halua sopia!…
Ja hän alkoi ääneensä itkeä. Hän pyyhkieli paljain sormin vuotavia kyyneliään, hartiat ja rinta nytkähtelivät itkusta… Hän ei tietänyt maailmasta enää mitään.
Yleisön valtasi todellinen säikähdys, melkein kaikki nousivat paikoiltaan. Nopeasti syöksähti pystyyn myös Julija Mihailovna siepaten käsipuolesta miestänsä ja auttaen tätä kohoamaan nojatuolista… Skandaali uhkasi käydä aivan pelottavaksi.
— Stepan Trofimovitš! — kiljui seminaarilainen iloisesti. — Täällä kaupungissa ja sen ympäristöllä vaeltelee nykyisin Fedjka-pakkotyövanki, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Hän ryöstää ja on äskettäin tehnyt taas murhan. Sallinette minun kysyä: Jollette te olisi viisitoista vuotta sitten lähettänyt häntä sotapalvelukseen erään pelivelkanne suoritukseksi, s.o., jollette yksinkertaisesti olisi pelannut häntä korttipelissä, niin sanokaahan, olisikohan hän silloin joutunut pakkotyöhön? Olisikohan hän murhannut ihmisiä kuten nyt taistellessaan olemassaolonsa puolesta? Mitä sanotte tähän, herra esteetikko?
Minun on mahdotonta kuvailla sitä, mitä tämän jälkeen tapahtui. Ensinnäkin kajahti kuuluva kättentaputus. Eivät suinkaan kaikki taputtaneet käsiään, ainoastaan noin viidesosa yleisöstä, mutta se taputtikin sitten kaikin voimin. Koko muu yleisö alkoi tunkeutua uloskäytävää kohti, mutta kun käsiä paukuttava yleisö ahdisteli puhujalavaa, niin tapahtui yleinen hämmennys. Naiset kiljahtelivat, muutamat nuoret neidot alkoivat itkeä ja pyytelivät päästä kotiin. Lembke seisoi yhä paikallaan ja katseli oudon nopein päänliikkein ympärilleen. Julija Mihailovna oli aivan suunniltaan — ensi kertaa koko meillä eletyn uransa aikana. Mitä taas tulee Stepan Trofimovitšiin, niin ensi hetkenä näytti siltä, että seminaarilaisen sanat olivat lyöneet hänet kokonaan maahan, mutta samassa hän kuitenkin jo kohotti molemmat kätensä ojentaen ne yleisön puoleen ja huusi itkien:
— Pudistan tomun jaloistani ja kiroan… kaikki on lopussa… lopussa.
Ja näin sanoen hän kääntyi sekä lähti juoksemaan kulissien taakse huitoen ja uhaten käsillään.
— Hän on loukannut meitä!… Verhovenski! — kiljuivat innokkaimmat. Oltiin aikeissa lähteä häntä takaa-ajamaan. Yleisöä oli mahdotonta saada vaikenemaan, ainakaan tänä hetkenä, ja samassa tapahtui jo lopullinen katastrofi, kuten olisi heitetty pommi kaiken ylle, pommi, joka räjähti; kolmas luennoitsija nimittäin, tuo maniaakki, joka kulissien takana oli huitonut nyrkillään, juoksi samassa puhujalavalle.
Hän käyttäytyi aivan kuten mielipuoli. Leveän juhlallisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen, määrättömän varmana hän katseli levotonta salia ja näytti olevan suorastaan iloinen tästä epäjärjestyksestä. Häntä ei vähääkään epäilyttänyt se, että hänen oli luennoitava tässä hälinässä, vaan päinvastoin se juuri näytti häntä ilahduttavan, tämä oli niin ilmeistä, että se veti kaikkien huomion puoleensa.
Mitä tämä on olevinaan? — kuultiin kyseltävän; — kuka tämä on olevinaan? Hiljaa! Mitä hänellä on sanomista?
— Hyvät naiset ja herrat! — huudahti maniaakki kaikin voimin seisoen yhä puhujalavan reunalla ja puhuen yhtä kimakan naisellisella äänellä kuin Karmazinovkin, vaikka ei tosin yhtä aatelismaisen hienostelevasti kuin tämä: — Hyvät naiset ja herrat! Kaksikymmentä vuotta sitten, sen sodan aattona, jolloin Venäjä taisteli puolta Eurooppaa vastaan, Venäjä oli kaikkien valtio- ja salaneuvosten silmissä ihanne! Kirjallisuus oli sensuurin palveluksessa! Yliopistoissa harjoitettiin rintamapalvelukseen! Sotajoukko muodosti — baletin, kansa maksoi veroja sekä oli vaiti maaorjuuden ruoskan uhatessa. Isänmaallisuutta oli se, että osattiin ottaa lahjuksia, verotettiin niin hyvin eläviä kuin kuolleitakin. Ne, jotka eivät lahjuksia ottaneet, julistettiin kapinallisiksi, koska he näet rikkoivat harmonian. Kokonaisia koivumetsiä hävitettiin järjestyksen nimessä. Eurooppa vapisi… Mutta Venäjä ei ole koskaan, ei koko järjettömän tuhatvuotisen elämänsä aikana vielä koskaan vaipunut niin häpeällisen alas…
Hän kohotti nyrkkinsä heiluttaen sitä innostuneena ja uhkaavana päänsä yllä ja yht'äkkiä iski sen raivoissaan alas, aivan kuin olisi iskenyt vastustajansa maahan. Raju kirkuna alkoi kajahdella joka puolelta. Korvia särkevä kättentaputus räjähti myös samassa. Nyt taputti käsiään jo melkein puoli salia. Innostuttiin mitä viattomimmin: vedettiinhän Venäjä lokaan kaiken kansan nähden julkisesti, oliko mahdollista kenenkään pidättyä ulvomasta ilosta?
— Kas, tämä on asiaa! Tämä on asiaa! Hurraa! Tämä ei ole enää estetiikkaa!
Maniaakki jatkoi yhä ihastuksissaan:
— Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Yliopistoja on avattu lukemattomia. Rintamaharjoitukset ovat muuttuneet legendaksi. Armeijasta puuttuu tuhansia upseereja. Rautatiet ovat nielleet kaikki pääomat ja peittävät hämähäkinverkkona Venäjän, niin että ehkäpä viidentoista vuoden perästä tosiaankin voi jo niitä myöten jonnekin päästä. Sillat palavat vain ani harvoin ja kaupungit taas säännöllisesti, sovitussa järjestyksessä, vuorotellen tulipalokausina. Oikeudessa annetaan Salomonin tuomioita, ja tuomarit ottavat lahjuksia vain sen vuoksi, että se olemassaolotaistelussa on välttämätöntä, vain nälkäkuoleman uhatessa. Maaorjat elävät vapaudessa ja antavat nyt selkään toinen toistansa entisten tilanomistajien asemesta. Juodaan kokonaiset meret ja valtameret viinaa tulo- ja menoarvion parantamiseksi, ja Novgorodiin on juhlallisesti pystytetty vastapäätä vanhaa ja hyödytöntä Sofian kirkkoa iso pronssinen pallo epäjärjestyksen ja sekasorron tuhatvuotismuiston kunniaksi. Eurooppa rypistelee kulmiansa ja alkaa jo taas olla levoton… Viidentoista vuoden aikana pelkkiä reformeja. Mutta sittenkään Venäjä ei ole vielä koskaan, ei edes sekasortokautensa kaikkein muodottomimpina ajankohtina siinä määrin…
Viimeisiä sanoja ei väkijoukon remun takia voinut edes tarkoin kuulla. Saattoi vain huomata, miten hän kohotti kätensä ja miten hän voitonvarmana iski sen taas alas. Ihastuksella ei ollut rajoja: huudettiin ääneen, taputettiin käsiä ja muutamat naisistamme huusivat: »Riittää jo! Parempaa ette enää voi keksiä!» Oltiin kuin juopuneita. Puhuja silmäsi läsnäolijoita ja näytti aivan sulavan riemuun. Näin ohimennen, että Lembke osoitteli jollekulle jotakin äärimmäisen levottomana. Julija Mihailovna aivan kalpeana puhui hätäisesti jotakin hänen luoksensa ehtineelle ruhtinaalle… Mutta tänä samana hetkenä riistäytyi kulissien takaa puhujalavalle kokonainen joukko, noin kuusi miestä joko enemmän tai vähemmän julkisia henkilöitä, jotka sieppasivat puhujan vieden hänet mennessään kulissien taakse. En ymmärrä, miten se tapahtui, mutta siitä huolimatta hän ryöstäytyi irti heidän käsistään, syöksyi takaisin puhujalavan reunalle ja ehti uudelleen huudahtaa kaikin voimin heristellen nyrkkiään:
— Mutta koskaan Venäjä ei vielä ole joutunut niin pitkälle…
Mutta häntä laahattiin jo taas pois. Näin, miten ainakin noin viisitoista henkilöä hyökkäsi kulissien taakse häntä vapauttamaan, mutta ei puhujalavan kautta, vaan syrjästä, kaataen kumoon pienen väliseinän, niin että se romahti maahan… Näin vielä sen jälkeen, vaikka en ollutkaan uskoa silmiäni, että puhujalavalle oli jostakin hypähtänyt naisylioppilas (Virginskin sukulainen), yhä sama paperikäärö kainalossaan, yhä sama puku yllä, yhtä punaisena ja kylläisenä parin, kolmen naishenkilön ja parin, kolmen miehen ympäröimänä sekä verivihollisensa, lukiolaisen, saattamana. Ennätinpä vielä kuulla seuraavan lauseenkin:
»Hyvät naiset ja herrat, olen saapunut julistaakseni onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikki yhtenä miehenä vastarintaan.»
Mutta minä pakenin. Marsalkkanauhani piilotin taskuun, ja takaportista, jonka tunsin, pääsin vihdoin kadulle. Ennen kaikkea riensin tietenkin Stepan Trofimovitšin luokse.