KAHDESKYMMENES LUKU
Venetsian voitto
Francis sousi laivaan, otti liput esille ja piteli kädessään lippunuoraa.
"Voitteko jo erottaa niitä?" huusi hän tähystäjälle ylhäällä mastossa.
"Ne ovat vielä pieniä kuin pilkut", vastasi tämä, mutta hetken kuluttua hän jo huusi: "Mutta niin pieniä kuin ne ovatkin, voin vannoa, että niiden maston päässä liehuu jotain valkeaa."
Hillitty ilonsorina kuului merimiesten parista, sillä kaikki tiesivät, että Jacopo Zippo oli pitkänäköinen.
"Hiljaa, miehet!" sanoi Francis. "Ei kukaan saa huutaa eikä heiluttaa lakkiaan, ennen kuin olemme aivan varmat. Muistakaa, kuinka levottomina rannalla olijat pitävät meitä silmällä ja mikä pettymys heille, jos toiveet äkkiä murskaantuisivat."
Kymmenen minuutin kuluttua Jacopo laskeutui nopeasti alas ja seisoi paljastetuin päin kannella.
"Kiitetty olkoon Jumala, herra! Nyt olen aivan varma. Voin varmasti väittää, että valkeat liput liehuvat veneitten mastoissa."
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi Francis. "Ylös leijona!"
Lippu kiinnitettiin nuoraan, ja Francis nosti sen mastoon. Niin pian kuin se oli kohonnut partaan yläpuolelle, Pisani, joka seisoi hiekkasärkällä, huusi kaikin voimin:
"Zenon laivasto!"
Riemuhuuto kajahti sotajoukon keskuudesta. Ilmaan kajahti ilo sekä laivasta että maalta. Toiset laskeutuivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa siitä avusta, joka heille oli lähetetty juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki tuntui menetetyltä. Toiset seisoivat kädet ristissä ja nostivat kyynelsilmin katseensa taivasta kohti. Sillä välin kun toiset hyppivät ja lauloivat, itkivät toiset ilosta, miehet syleilivät ja suutelivat toisiaan, toiset heittivät lakkinsa ilmaan. Kaikki olivat aivan suunniltaan ilosta ja liikutuksesta. Zeno, jolla ei ollut aavistustakaan niistä äärettömistä kärsimyksistä, joita hänen maanmiehensä olivat saaneet kestää, suuntasi kulkunsa suoraan Venetsiaa kohti, mutta eräs kaleereista pysähdytti hänet ja käski hänen ankkuroida Brondolon edustalle. Vene laskettiin heti vesille ja hän souti maihin, missä venetsialaiset keräytyivät häntä tervehtimään.
Vaivoin hän pääsi tunkeutumaan tiheän, riemuitsevan kansanjoukon läpi sille paikalle, missä dogi häntä odotti. Hän kertoi nyt, miten hän oli anastanut noin seitsemänkymmentä genovalaista erisuuruista laivaa. Hän oli risteillyt jonkun aikaa Genovan edustalla ja tuottanut suurta tuhoa heidän kaupalleen, samalla hän oli myös estänyt heitä lähettämästä apujoukkoja Dorialle, niin kuin he olivat luvanneet. Anastettujen laivojen joukossa oli sellainenkin, jossa oli kolmetuhatta dukaattia. Hän sanoi heti olevansa valmis piiritykseen ja antoi joukkojensa nousta Brondolossa maihin. Ruokatavarat, joita oli laivastolla, vietiin heti maihin, ja ne riittivät sotajoukon pahimpaan tarpeeseen. Näiden lisäjoukkojen saavuttua yhteys mannermaahan saatiin jälleen aikaan. Ruokavaroja tulvi suurin joukoin Venetsiaan sen liittolaisten maista, ja nälänhätä lakkasi. Piiritykseen saatettiin nyt ryhtyä suuremmalla voimalla.
Kolmessa viikossa tapahtui suuri muutos venetsialaisessa sotajoukossa. Riittävä ravinto, lämpö ja turva olivat palauttaneet sotilaitten voimat, ja epätoivo oli väistynyt voitonvarmuuden tieltä. Kuukauden kärsimykset, kieltäytymiset ja taistelut olivat tehneet heistä tottuneita sotilaita, ja Zeno ja Pisani olivat antaneet omaa voimaansa ja rohkeuttansa kaikille. Varsinkin Zeno osoitti tavatonta rohkeutta ja uljuutta, ja helmikuun 28. päivänä hänet nimitettiin maajoukon ylimmäksi päälliköksi. Jo seuraavana päivänä hän karkotti genovalaiset Brondolosta ja Pikku Chioggiasta ja sijoitti päämajansa Chioggian vallitusten juurelle ja suuntasi tykkitulensa itse linnoitusta vastaan. Kun genovalaiset vetäytyivät pois sillalta, joka kulki Santa Caterinan kanaalin yli, murtui se heidän allaan, ja suuri joukko hukkui.
Genovalaiset peräytyivät nopeasti mitä hirveimmässä sekasorrossa ja jättivät jälkeensä niin paljon aseita, varustuksia ja sotatarpeita, että panssaripaitoja myytiin venetsialaisille muutamasta soldista.
Genovalaiset olivat siinä määrin joutuneet päästään pyörälle, että monet arvelivat, että venetsialaiset olisivat heti voineet rynnäköllä valloittaa Chioggian, mutta päälliköt eivät tahtoneet mistään hinnasta epäonnistua, ja sitä paitsi he tiesivät, että vihollista uhkasi nälkäkuolema. He jatkoivat siis edelleen piiritystä ja katkaisivat viholliselta kaiken ravinnon saannin. He sallivat piiritettyjen lähettää kuitenkin pois naiset ja lapset, jotka otettiin ystävällisesti Venetsiassa vastaan. Sulut, joita niin suurella vaivalla oli saatu rakennetuksi kanaalien suihin, poistettiin nyt ja laivasto yhtyi myös piiritykseen.
Toukokuun neljäntenätoista päivänä vallitsi yhtä suuri ilo Chioggiassa kuin uudenvuoden päivänä venetsialaisten parissa, kun Zenon laivasto oli tullut näkyville, sillä sinä päivänä ilmestyi taivaanrantaan laivasto, jonka genovalaiset olivat lähettäneet maanmiestensä avuksi. Amiraali Maruffo oli hukannut kallista aikaa matkan varrella, mutta kiivaan taistelun jälkeen hän oli anastanut viisi venetsialaista kaleeria, jotka Giustinianin johdolla oli lähetetty Apuliaan viljaa noutamaan.
Genovalainen laivasto valmistautui taisteluun ja vaati Pisanin otteluun. Mutta vaikka amiraali kernaasti olisikin pessyt itsensä puhtaaksi siitä häväistyksestä, joka Polassa oli tullut hänen osakseen, epäröi hän sittenkin. Hän tiesi, että Chioggian varsin pian täytyi antautua, eikä hän tahtonut panna vaaralle alttiiksi kaikkia niitä etuja, joita hän monen kuukauden kärsimysten ja ponnistusten hinnalla oli voittanut. Mutta päivä päivältä Maruffo uudisti taisteluvaatimuksensa heittäen niin alhaisia häväistyssanoja Pisania vastaan, ettei hän voinut enää hillitä ärsytettyä taisteluintoaan.
Saatuaan dogin suostumuksen taisteluun, purjehti hän ulapalle. Molemmat laivastot lähestyivät taistelujärjestyksessä toisiaan. Mutta juuri kun taistelun piti alkaa, valtasi genovalaiset kauhea pelko ja he pakenivat vaihtamatta ainoatakaan laukausta. Pisani ajoi heitä takaa muutamia peninkulmia, mutta palasi takaisin entiselle paikalleen. Yhtä suuri oli nyt Chioggian linnanväen suru heidän nähdessään laivaston pakenevan, kuin aikaisemmin heidän ilonsa laivaston lähetessä Venetsiaa. Vesivarastot olivat heiltä melkein lopussa. Ruoka-annokset oli vähennetty niin pieniksi, etteivät he jaksaneet enää kunnolla edes ladata kanuuniaan.
Kesäkuun viidentenätoista päivänä Maruffo ilmestyi jälleen näkyville saatuaan apujoukkoja, mutta tällä kertaa Pisani ei antanut viekoitella itseään taisteluun. Yhdentenäkolmatta päivänä saapui lähetystö Chioggiasta rauhaa hieromaan. Se palasi tosin takaisin kuultuaan, että venetsialaiset vaativat täydellistä antautumista, mutta jo seuraavana päivänä laskettiin Genovan lippu alas linnoituksessa.
Paria päivää myöhemmin saapui dogi Pisanin ja Zenon saattamana juhlakulussa Chioggiaan. Saalis oli ääretön: sotajoukot saivat luvatun palkintonsa, niiden sallittiin ryöstää kolme päivää. Valtion saalis oli hyvin suuri — yhdeksäntoista käyttökelpoista kaleeria, neljätuhattaneljäkymmentä vankia ja suuret joukot sotavaroja.
Ei edes silloin, kun Venetsian laivasto palasi voittajana Konstantinopolista, vallinnut kaupungissa niin ääretöntä riemua kuin nyt, kun dogi Chioggian antautumisen jälkeen saapui Venetsiaan. Jokainen kansalainen oli ikään kuin osallistunut voittoon, sillä jokainen oli ottanut osaa uhrauksiin ja kärsimyksiin.
Joka talossa liehui lippuja, joka parvekkeelta riippui mattoja ja verhoja. Suuri kanaali oli täynnään gondoleja, joissa valkeapukuiset naiset istuivat silkki- ja samettikatosten alla. Kaikki veneet oli liputettu, kirkonkellot soivat ja katoilla ja parvekkeilla, silloilla ja rannoilla kuuluivat loppumattomat riemuhuudot, kun dogi ja molemmat päälliköt hitaasti saapuivat suuressa gondolissa kanaalia pitkin.
Francis seurasi dogin veneen jäljessä, ja niin pian kuin juhlallinen jumalanpalvelus oli loppunut Pyhän Markuksen kirkossa, hän hiipi Polanin palatsiin. Kauppias ja Julia olivat olleet juhlallisuudessa läsnä ja olivat äsken palanneet kotiin.
"Minä aavistin, että tulisit kotiin, Francesco, heti juhlamenojen jälkeen. Olisin kernaasti jäänyt vielä hetkeksi katselemaan juhlallisuuksia piazzalla, mutta Julia ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän sanoi, että olisi oikea häpeä, jos sinä tulisit kotiin eikä kukaan olisi lausumassa sinua tervetulleeksi."
"Niin olisi ollutkin", sanoi Julia. "Jos minä olisin ollut poissa, vaikka vain huviretkellä Korfussa, niin en olisi ollut hyvilläni, jos talo minun palatessani olisi ollut tyhjä. Ja kaikkien niiden vaarojen ja kärsimysten jälkeen, joita te, Francesco, olette saanut kestää, olisi tosiaankin ollut kovin epäystävällistä, jollemme olisi olleet kotona. Te näytätte laihtuneelta ja väsyneeltä."
"Se on vain mielikuvitusta, Julia", sanoi Pisani; "minusta hän näyttää yhtä reippaalta kuin ennenkin. Mutta kyllä hän oli laihan ja nälkäisen näköinen kuin susi, kun kävin leirissä päivää ennen Zenon tuloa. Hänen vaatteensa riippuivat väljinä ruumiin ympärillä, hänen poskensa olivat kuopallaan ja silmät sisäänpainuneet. Hän olisi herättänyt kaikkien sääliä, jos muut eivät olisi olleet yhtä kurjassa tilassa. Jumalan kiitos, että tuo kurjuus nyt on lopussa! Genovan täytyy nyt suostua rauhaan millaisilla ehdoilla hyvänsä, ja meri on jälleen avoinna meidän laivojemme purjehtia. Ja nyt, Francesco, olet varmaankin saanut kylliksesi sotimisesta, ja voit kokonaan antautua kauppiaan vaatimattomampaan toimeen."
"Sen teen mielelläni", sanoi Francis. "Luulin kerran, että tahtoisin ruveta sotilaaksi, mutta olen saanut kyllikseni sodasta enkä halua enää paljastaa miekkaani paitsi ehkä puolustautuakseni maurilaista rosvoa vastaan. Olen saanut useita kirjeitä isältäni, joissa hän nuhtelee minua sen johdosta, että olen sekaantunut taisteluihin, jotka eivät kuulu minulle, mutta nyt voin ilahduttaa hänen sydäntänsä vakuuttamalla hänelle, että olen pistänyt miekkani tuppeen."
"Ei sinulla ole ollut siitä vahinkoa, Francesco, tai pikemmin se on tehnyt sinulle paljon hyvää. Ensiksikin olet hankkinut itsellesi kansalaisoikeuden Venetsiassa, mikä kauppiaalle on varsin edullista, toiseksi olet saanut kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen, jota kunnianosoituksena ei tule halveksia. Sen lisäksi olet hankkinut itsellesi nimen, jota kaikkialla tasavallassa kunnioituksella mainitaan. Ja lopuksi on sinusta tullut mies, olet saanut itseluottamusta ja tottumusta johtamaan muita. Olet monta kertaa joutunut sellaisiin tilanteisiin, joissa on kysytty arvostelukykyäsi, järkeäsi ja rohkeuttasi, ja joka kerta olet suoriutunut niistä hyvin. Siitä on vain neljä vuotta, kun isäsi jätti sinut minun huostaani, nyt sinä olet mies, jota Venetsian korkeimmat aatelismiehet ylpeydellä nimittäisivät pojakseen. Siksipä sinulla ei ole vähintäkään syytä katua, että vuoden ajan olet palvellut sotilaana, varsinkin kun meidän liikkeemme sodan aikana oli kokonaan lamassa."
Illalla, kun he istuivat kahden, sanoi kauppias:
"Minä sanoin sinulle viime syksynä, ilmoittaessani, että haluaisin ottaa sinut liikekumppanikseni, että minulla oli jotain muutakin sydämelläni, vaikkei aika vielä ollut sopiva ottaa sitä puheeksi. Nyt luulen hetken tulleen. Sanohan minulle, poikaseni, aivan suoraan, onko jotain, jota tahtoisit minulta pyytää?"
Francis istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
"Te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni, herra Polani, te olette tuhlannut minulle hyvyyttänne yli kaikkien toiveitteni, ja vaikka minä toivoisinkin jotain, niin en voisi sitä pyytää."
"Sinä siis toivot jotakin, Francesco. Muista, että pidän sinua poikanani ja sen vuoksi toivon, että puhuisit minulle yhtä suoraan kuin omalle isällesi!"
"Pelkään, että pidätte minua liian rohkeana, mutta koska niin haluatte, niin sanon teille kaikki, mitä sydämelläni on. Minä rakastan tytärtänne Juliaa ja olen rakastanut häntä aina siitä päivästä, jolloin ensi kerran näin hänet. Mutta minusta oli liian rohkeata toivoakaan, että hän koskaan voisi tulla vaimokseni, ja siksi olen tarkasti salannut tunteeni."
"Olen iloinen siitä, että sanoit sen minulle, rakas poikani", sanoi kauppias. "Aina siitä saakka, kun sinä pelastit tyttäreni Mocenigon vallasta, olen salaa toivonut, että sinusta kerran voisi tulla samalla kertaa vävyni ja ottopoikani. Olen ilokseni huomannut, että Julian tunne sinua kohtaan on kypsynyt rakkaudeksi samalla, kun hän itse on kehittynyt naiseksi. Puhuin tänään iltapuolella hänen kanssaan, ja hän tunnusti, että hän ilomielin suostuisi sinun puolisoksesi.
"Minun on turha puhua sinun kanssasi hänen myötäjäisistään. Tarkoitukseni oli, että sinä liikekumppaninani saisit neljännen osan puhtaasta voitosta, mutta Julian miehenä sinun tulee saada kolmas osa. Siten sinun tulosi tulevat niin suuriksi, että Venetsian rikkaimmatkin jalosukuiset miehet voisivat kadehtia sinua. Kuollessani omaisuuteni jaetaan tasan molempien tyttärieni kesken."
Francis ilmaisi muutamin sanoin ilonsa ja kiitollisuutensa kauppiaan ehdotuksen johdosta. Mutta Polani keskeytti hänet:
"Rakas poikani, minä olen yhtä iloinen kuin sinäkin. Nyt tiedän saaneeni pojan, ja samalla on tyttäreni tulevaisuus turvattu. Mene nyt hänen luokseen, hän on työhuoneessani. Puhuin hänen kanssaan tänään iltapuolella, hän odottaa varmaankin levottomana keskustelumme tulosta."
Kaksi kuukautta myöhemmin vietettiin Francis Hammondin ja Julia Polanin häät. Niitä vietettiin suurin juhlallisuuksin, ja kauppias uhrasi suuren summan Venetsian köyhille.
Maria sanoi Francisille jo kauan sitten päättäneensä, että Francisin tulisi mennä Julian kanssa naimisiin.
"Lapsi oli siksi typerä, että hän ensi hetkestä saakka rakastui sinuun, ja minä olin aivan varma siitä, että sinäkin hitaasti englantilaiseen tapaasi olit rakastunut häneen. Isä sanoi minulle jo kauan sitten, että hän toivoi teistä paria."
Francis eli monta vuotta vaimonsa kanssa Venetsiassa, mutta kävi silloin tällöin Englannissakin. Pari kuukautta häiden jälkeen häiritsi hänen onneaan tieto amiraali Pisanin kuolemasta. Pisani ei ollut koskaan täydelleen toipunut niistä kärsimyksistä ja ponnistuksista, joita hän oli saanut kestää Chioggian piirityksen aikana. Hän oli sittemmin laivastonsa avulla anastanut takaisin enimmät genovalaisten valloittamat paikat. Eräässä kahakassa genovalaisten kanssa Pisani haavoittui. Jo ennestään hänellä oli ollut kuumetta, ja hän kuoli kolmen päivän kuluttua.
Herra Polanin kuoltua Francis palasi vaimonsa ja perheensä kera Englantiin ja asettui asumaan Lontooseen, jossa heti sai johtavan aseman kauppiaitten parissa. Mutta hänen omaisuutensa oli niin suuri, ettei hänen maksanut vaivaa jatkaa liikettään, vaan hän jätti sen veljensä huostaan, joka oli yhtynyt Matteo Giustinianin liikekumppaniksi. Joka toinen vuosi Francis kävi vaimonsa kanssa Venetsiassa ja oleskeli siellä muutamia kuukausia, ja aina kuolemaansa asti hän oli vilkkaassa yhteydessä "saarikaupungin" kanssa.