NELJÄS LUKU
Ryöstetyt
Levottomin mielin Francis seurasi oikeudenpalvelijaa suuren neuvoskunnan kokoussaliin. Hevosenkengän muotoisen pöydän ääressä, komeassa salissa, jonka seiniä koristavat taulut esittivät Venetsian historiaa, istui yksitoista neuvosherraa purppuraisissa, kärpännahalla reunustetuissa viitoissaan. Dogi itse oli puheenjohtajana. Herra Polani ja hänen seuralaisensa istuivat pöytää vastapäätä. Kun Francis astui sisään, kuulusteltiin parasta aikaa gondolinkuljettajaa. Kerrottuaan koko tapauksen hän sai poistua.
Sen jälkeen Francis vuorostaan kertoi mitä tiesi.
"Mikä oli syynä siihen, että te, vaikka olette niin nuori ja vieras paikkakunnalla, sekaannuitte tuollaiseen kahakkaan?" kysyi yksi neuvosherroista.
"En minä ennättänyt ajatella nuoruuttani enkä muukalaisuuttani", sanoi Francis. "Kuulin naisten hätähuudot, ja pidin velvollisuutenani kiiruhtaa apuun."
"Tiesittekö keitä he olivat?"
"Tunsin heidät vain ulkomuodolta. Kun heidän gondolinsa hetkeä aikaisemmin oli kulkenut omani ohitse, erotin heidän kasvonsa soihtujen valossa."
"Huomasitteko mitään merkkiä sen gondolin kyljessä, joka teki hyökkäyksen?"
"En", sanoi Francis, "toinen soihduista sammui kahakan aikana."
"Luulisitteko tuntevanne jonkun ahdistajista, jos näkisitte heidät?"
"En", sanoi Francis, "he olivat kaikki naamioituja."
"Teillä ei ole siis syytä epäillä ketään tämän hyökkäyksen johtajaksi?"
"Ei", sanoi Francis, "en huomannut gondolissa mitään merkkiä enkä liioin miesten puvuissa mitään, minkä johdosta voisin epäillä ketään."
"Joka tapauksessa", sanoi dogi, "olette osoittanut harvinaista rohkeutta ja neuvokkuutta, ja tasavallan nimessä kiitän teitä siitä, että olette saanut estetyksi hirveän rikoksen. Pyydän teitä jäämään tänne. Ehkäpä te sittenkin voisitte tuntea sen henkilön, jota rikoksesta on syytetty."
Hetkeä myöhemmin ovenvartija ilmoitti, että herra Ruggiero Mocenigo odotti ulkopuolella.
"Astukoon sisään!" sanoi dogi.
Kun Ruggiero Mocenigo astui sisään, kumarsi hän neuvoskunnalle ikään kuin odottaen, että häntä puhuteltaisiin.
"Teitä syytetään herra Polanin tyttärien ryöstämisyrityksestä sekä mainitun herran palvelijan murhasta", sanoi dogi.
"Miksi minua siitä syytetään?" kysyi Ruggiero ylpeästi.
"Sen vuoksi, että te kosiessanne herra Polanin vanhempaa tytärtä ja saadessanne rukkaset, uhkasitte hänelle kostavanne."
"Tuollainen syy tuntuu kuitenkin varsin löyhältä", sanoi Ruggiero pilkallisesti. "Jos jokaisen kosijan, joka ilmaisee tyytymättömyyttään saadessaan rukkaset, täytyy vastata kaikista onnettomuuksista, jotka kohtaavat hänen ihailunsa esineen perhettä, niin pelkään, että tämä loistava ja kunnioitettava neuvoskunta saa kovin paljon työtä osakseen."
"Teidän entinen elämänne antaa jo kylliksi syytä epäilyksiin", sanoi dogi vakavasti. "Kaksi vuotta olette ollut maanpaossa salamurhan vuoksi, ja huhu on tietänyt kaikkea muuta kuin hyvää teidän elämästänne Konstantinopolissa."
"Sitä paitsi voin todistaa", sanoi Ruggiero, "ettei minulla ole minkäänlaista osaa herra Polanin tyttärien ryöstöyritykseen, sillä koko sen illan ja yön, aina kello kolmeen asti, pelasin korttia kotona ystävieni kanssa, ja tuskinpa herra Polanin tyttäret niin myöhään enää olivat liikkeellä."
"Mihin aikaan ystävänne tulivat luoksenne?"
"Kello yhdeksältä."
"Ketkä olivat luonanne?"
Ruggiero mainitsi kuuden nuoren miehen nimet, joita heti lähetettiin hakemaan.
"Sillä välin te, herra Hammond, voitte sanoa, tunnetteko syytettyä ja luuletteko hänen olleen hyökkääjien parissa?"
"Minä en tunne häntä", vastasi Francis, "mutta sen voin varmasti sanoa, ettei hän ollut hyökkääjien johtaja, jota minä iskin airollani. Sillä minä osuin häntä ohimoon, ja sellaisen iskun jälki näkyisi varmaan vielä."
Francisin puhuessa Ruggiero loi häneen kylmän, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kiitollisuutta, ja Francis tunsi väristyksen ruumiissaan istahtaessaan herra Polanin viereen.
Hetken kuluttua todistajat saapuivat, ja toinen nuori mies toisensa jälkeen todisti, että he olivat viettäneet koko illan Ruggiero Mocenigon luona, aina kello yhdeksästä kolmeen saakka.
"Luovutteko syytteestänne, herra Polani", kysyi dogi, kun kaikkia todistajia oli kuulusteltu.
"Minä tunnustan", sanoi Polani nousten ylös, "että Ruggiero Mocenigo on todistanut, ettei hän persoonallisesti ole ottanut osaa ilkityöhön, mutta silti ei ole todistettu, ettei hän olisi sitä toimeenpannut. Hän saattoi tietenkin aavistaa, että epäilykseni kohdistuisivat häneen, ja siksi hän on antanut toisten toimia ja itse ryhtynyt varokeinoihin, voidakseen todistaa syyttömyytensä. Mutta minä pysyn yhä siinä väitteessä, että hänen uhkauksensa sekä se seikka, että tyttäreni tietenkin tulee perimään osan omaisuuttani, ja että Ruggiero Mocenigon on ollut pakko lainata rahoja juutalaisilta, sanalla sanoen, että kaikki viittaa siihen, että hän on pannut toimeen tämän väkivallanteon, joka samalla kertaa olisi tyydyttänyt hänen kostonhimoaan sekä parantanut hänen raha-asiansa."
Neuvosherrat keskustelivat hetken aikaa ja sitten sanoi dogi:
"Kaikki läsnäolijat saavat nyt poistua, ja meidän päätöksemme tulee aikanaan julistettavaksi kummallekin osapuolelle."
Kolme päivää kului eikä päätöksestä vieläkään kuulunut mitään. Mutta neljännen päivän aamuna saapui Francisille tieto, että hänen tuli kello yhdeksältä olla neuvoskunnan kokouksessa läsnä. Määräajalla saapui oikeudenpalvelija hakemaan häntä katetulla gondolilla.
"Näyttääpä melkein siltä kuin olisin vanki", tuumi Francis mielessään istuessaan oikeudenpalvelijan rinnalla suljettujen verhojen takana. "Mutta onhan se melkein mahdotonta, sillä enhän minä ole syyttänyt Ruggieroa mistään, enhän edes tuntenut häntä ilkityöntekijäksi. Se vain on varma, että gondoli kulkee vankilaa kohti."
Vene sivuutti piazzettan pysähtymättä palatsin edustalle ja kääntyi sivukanaaliin, joka palatsin takaa virtasi vankilan ohi. Se pysähtyi aivan Huokausten sillan viereen, ja Francis ja hänen saattajansa astuivat palatsin takaovesta sisään. Kuljettuaan parin kolmen käytävän läpi he pysähtyivät ovelle, jonka edustalla seisoi vartija. Vasta kun tunnussanat oli lausuttu, he pääsivät sisään.
He astuivat holvattuun huoneeseen, jossa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, perällä oli vain kivipaasi, jolla lepäsi jotain peitteen alla. Neljä neuvoskunnan jäsentä seisoi sen ympärillä. Herra Polani ja pari hänen ystäväänsä olivat huoneen toisessa päässä ja toisessa Ruggiero ystävineen. Francisin mielestä Ruggiero näytti tällä kertaa paljon synkemmältä ja levottomammalta kuin edellisessä tutkinnossa.
"Olemme lähettäneet hakemaan teitä, Francesco Hammond, jotta te mahdollisesti voisitte antaa meille joitain tietoja tästä ruumiista, joka tänään löydettiin Suuresta kanaalista."
Peite poistettiin ja nuoren miehen ruumis tuli esiin. Hänellä oli vasemmassa ohimossaan suuri mustelma ja nahka oli siltä kohtaa repeytynyt.
"Tunnetteko te ruumiin?"
"Kasvoja en tunne", sanoi Francis, "enkä tiedä koskaan ennen nähneeni häntä."
"Onko haava ohimossa sellainen, että teidän aironiskunne olisi voinut sen aiheuttaa?"
"Sitäkään en voi sanoa", sanoi Francis, "mutta se on juuri samalla kohtaa, johon iskin miestä, kun hän miekka kädessä yritti hyökätä gondoliini."
"Katsokaa nyt vaatteita! Eikö niissä ole mitään, mikä voisi todistaa teille että tämä mies on sama henkilö?"
"Hän oli puettu mustiin niin kuin tämäkin. Mitään tunnusmerkkejä en voinut huomata, mutta soihdun valo osui hänen tikarinsa kahvaan. Näin sen vain silmänräpäyksen ajan, mutta huomasin, että siinä oli jalokiviä."
"Ottakaa tikari esille!" sanoi neuvosherra oikeudenpalvelijalle.
Tämä veti kuolleen vyöstä kauniin tikarin, jonka kahva oli jalokivillä koristettu.
"Tämäkö tikari se oli?" kysyi neuvosherra Francisilta.
"En voi varmasti sanoa, että tikari on sama, mutta joka tapauksessa se on samanlainen."
"Kun nyt näette haavan ohimossa ja tikarin vyöllä sekä huomaatte, että ruumis on maannut muutamia päiviä vedessä, niin olette kai varma, että tämä on sama mies, jonka te kahakassa syöksitte kanaaliin?"
"Niin, herra, en epäile, että se on sama henkilö."
"Hyvä, nyt voitte mennä. Ja oikeuden nimessä kiitämme teitä todistuksestanne."
Francis saatettiin jälleen gondoliin ja vietiin takaisin kotiin.
Tunnin kuluttua saapui herra Polani.
"Asia on ratkaistu", kertoi hän, "tosin ei tyydyttävällä tavalla, mutta aivan ilman rangaistusta hän ei kuitenkaan ole jäänyt. Teidän lähdettyänne kävi selville, että kuollut oli Ruggiero Mocenigon sukulainen ja läheinen ystävä, jonka kanssa hän on seurustellut ahkerasti palattuaan kotiin Konstantinopolista. Ruggiero koetti väittää, että hänen serkkunsa luultavasti itse oli aikonut ryöstää tyttäreni ja ettei tämä asia liikuttanut häntä vähääkään. Mutta kun lähetettiin Mariaa hakemaan ja hän todisti, ettei hän tuntenut edes ulkomuodoltaan tuota nuorta miestä, niin neuvoston enemmistö tuli siihen päätökseen, että hän oli toiminut Ruggieron kätyrinä. Ja sen johdosta Ruggiero karkoitettiin kolmeksi vuodeksi Venetsiasta."
"Minä olisin ollut tyytyväisempi", sanoi herra Hammond, "jos hänet samalla olisi karkoitettu Itämaille saakka, sillä jos hän saa oleskella mannermaalla, ei hänen tarvitse poistua täältä kuin parin kolmen peninkulman päähän, ja sieltä käsin hän voi tuottaa paljonkin ikävyyttä niille, jotka ovat joutuneet hänen vihansa kohteiksi."
"Se on kyllä totta", myönsi herra Polani, "mutta hänen ystävänsä arvelevat, että häntä on kohdeltu liiankin kovasti. Mitä minun tyttäriini tulee, niin pidän kyllä huolen siitä, etteivät he toista kertaa joudu tuollaiseen vaaraan. Olen kieltänyt heitä liikkumasta ulkosalla pimeän tultua, jollen itse ole mukana, ja aseistettujen palvelijoitteni lukua olen myös lisännyt. En tosin voi uskoa, että Ruggiero olisi niin rohkea, että hän uskaltaisi koettaa ryöstää heitä väkivallalla omasta talostani, mutta kun kerran on joutunut tekemisiin sellaisen miehen kuin hänen kanssaan, ei voi koskaan olla kyllin varovainen."
"Minäkin olen kieltänyt poikaani liikkumasta kaduilla pimeän tultua", sanoi herra Hammond. "Sen sijaan soudelkoon vain gondolissaan, sillä toista gondolia on mahdoton erottaa toisesta, jollei niissä ole erikoista tuntomerkkiä. Mutta en kuitenkaan voi olla levollisella mielellä niin kauan kuin hän on täällä, ja siksi aion ensi tilassa lähettää hänet Lontooseen."
"Toivottavasti sellaista tilaisuutta ei satu hyvin pian", sanoi herra Polani. "Olisin kovin pahoillani, jos poikanne joutuisi lähtemään. Toivon että voimme keksiä jonkin keinon, millä hän voi välttää vaaran, johon hän meidän tähtemme on joutunut, sekä samalla hyötyä olostaan täällä."
Seuraavan kahden viikon kuluessa Francis enimmäkseen oleskeli Polanin palatsissa. Kauppias tarkoitti täyttä totta pyytäessään häntä käymään talossaan kuin omassa kodissaan, ja jos Francis jonakin päivänä ei saapunut, nuhteli hän tätä lempeästi. Itse hän oli usein mukana, kun nuo neljä nuorta — Matteo liittyi myös tavallisesti heidän seuraansa — juttelivat yhdessä parvekkeella, seuranaisen istuessa vieressä ja usein osoittaessa tyytymättömyyttään, kun ilo ja nauru nuorten kesken yltyi kovaääniseksi.
Iltapäivisin nuoret usein lähtivät gondolissa soutelemaan, mutta palasivat aina ennen hämärän tuloa kotiin.
Tämä aika oli hyvin mieluisaa Francisille. Hänellä ei ollut sisaria, ja vaikka hän oli tutustunut moneen perheeseen Venetsiassa, ei hän missään viihtynyt niin hyvin kuin Polanin talossa. Erikoisen hauskaa he pitivät kotona, mutta gondolissa oli pakko esiintyä hillitymmin.
"Minä en siedä tuota Castaldia", sanoi Francis eräänä iltana
Matteolle, kun he palasivat kotiin Polanin luota.
"Seuranaisia eivät nuoret miehet koskaan voi sietää", vastasi tämä nauraen.
"Ei, totta puhuen, minä en pidä hänestä, ja olen aivan varma siitä, että minäkin olen hänelle jostakin syystä yhtä vastenmielinen. Hän tarkastelee minua aivan kuin kissa hiirtä."
"Ehkäpä hän ei voi unohtaa sitä, että sinä pelastit vain hänen suojattinsa ja jätit hänet oman onnensa nojaan."
"En tiedä, Matteo. Hänen käytöksensä silloin tuntui minusta hyvin omituiselta. Ehkäpä hän oli päästään pyörällä, mutta hän takertui lujasti kiinni tyttöjen vaatteisiin, ikään kuin hän olisi tahtonut estää heidän pakonsa."
"Luuletko todellakin, että hän toivoi ryöstön onnistuvan?"
"En tiedä, onko minulla oikeutta sitä sanoa, mutta luulenpa melkein. Hän tuntui minusta epäluotettavalta. Joka tapauksessa olen varma siitä, että Ruggierolla on liittolainen talossa. Mistä hän muuten olisi niin varmaan tiennyt, mihin aikaan he palaisivat kotiin sinä iltana. Sillä olen aivan varma siitä, että gondoli odotti heitä.
"Minä kysyin vastikään Julia-neidiltä, miten he niin myöhään sinä iltana olivat liikkeellä. Ja hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, miten se oikeastaan oli käynyt. Hänen sisarensa oli juuri vähää ennen sanonut, että olisi parasta kääntyä kotiin, mutta seuranainen, joka muuten on kovin tarkka sellaisissa asioissa, oli vakuuttanut, ettei heillä ollut kiirettä, koska herra Polani tiesi, missä he olivat. Julia luuli, että seuranainen oli erehtynyt ajasta eikä tiennyt, miten myöhäistä jo oli. Tietysti tämä ei todista mitään, mutta liittäessäni kaikki nämä pikkuseikat yhteen alkavat epäilykseni herätä."
"Minun on vaikea uskoa tuota naista petturiksi", sanoi Matteo. "Hän on niin kauan ollut perheen palveluksessa ja nauttinut aina suurta luottamusta."
"Mutta ehkäpä Ruggiero on luvannut hänelle niin suuren palkkion, että on saanut taivutetuksi hänet puolelleen."
"Nyt muistuu mieleeni myöskin eräs seikka, joka tuntuu lähemmin ajatellen omituiselta", sanoi Matteo. "Minä laskin kerran leikkiä Marialle siitä, miten kovaa ääntä he varmaan pitivät kaikki kolme huutaessaan apua, mutta hän vastasi siihen: 'Ei, me kaksi vain — Julia ja minä — huusimme täyttä kurkkua. Signora oli aivan rauhallinen, hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä'."
"Ja kuitenkin hän oli niin peloissaan, että hän takertui kaikin voimin kiinni tyttöjen hameisiin ja oli vähällä estää heitä pääsemästä pakoon ja itki ja nyyhki kauheasti kotiin tullessaan! Tämä tuntuu todellakin omituiselta. Tietysti siinä ei ole kyllin epäilyn syytä, enkä liioin uskaltaisi tämän nojalla koettaa herättää herra Polanissa epäilyjä häntä vastaan. Mutta toivon, että sinä, minun lähdettyäni täältä, pidät häntä silmällä."
"En tiedä miten saattaisin sen tehdä", sanoi Matteo nauraen, "mutta voinhan sanoa serkuilleni, ettemme pidä hänestä ja kehoittaa heitä olemaan varuillaan eikä viipymään myöhään ulkona, vaikka hän antaisi siihen luvankin, ja jos huomaan jotain epäilyttävää, niin olen heti valmis puhumaan siitä herra Polanille. Mutta onhan Ruggiero nyt poissa, ja toivottavasti emme kuule hänestä sen enempää."
"Sitä minäkin toivon, Matteo, mutta pelkään, ettei hän niinkään helposti luovu päätöksestä, minkä kerran on tehnyt, tai unohda vääryyttä, joka häntä on kohdannut. Joka tapauksessa olen iloinen, että olen keventänyt sydäntäni sinulle, ja koska pelkoni mielestäsi ei ole aivan tuulesta temmattu, niin tahdon tästä lähin olla vielä entistä valppaampi. Olen varma siitä, että Castaldi on huono palvelija, ja toivoisin vain että voisimme näyttää sen toteen."
"Minä tulin oikein levottomaksi", sanoi Matteo astuessaan maihin asuntonsa edustalla. "Puhutaan siitä toisten enemmän."
"Me tapaamme huomenillalla serkkujesi luona. Sitä ennen voimme tuumia, pitäisikö meidän ilmaista kellekään epäilymme."
Francis ajatteli asiaa yöllä. Hän päätti puhua siitä herra Polanille, vaikka hän siten loukkaisikin häntä. Niinpä hän seuraavana päivänä lähti tapaamaan häntä, mutta herra Polani ei ollut kotona, ja sanottiin hänen palaavan vasta kahden, kolmen tienoissa. Tytöt olivat lähteneet ystävättäriensä luokse. Kun Francis kello kolmelta tuli uudestaan, oli herra Polani juuri palannut kotiin.
"Hyvää päivää, Francesco", sanoi kauppias, "oletko unohtanut, että tyttärieni piti viipyä poissa koko päivä?"
"Ei, en ole sitä unohtanut, mutta haluan puhua teidän kanssanne. Pelkään, että nauratte minulle, ja pidätte minua tungettelevana ja juoruilevana, koska puhun asiasta, joka on teille hyvin läheinen."
"Kerro asiasi", sanoi herra Polani huomatessaan miten levoton Francis oli. "Ja vaikka en olisikaan samaa mieltä sinun kanssasi, niin lupaan sittenkin olla suuttumatta, sillä tiedän, että tarkoitat parasta."
"Asia koskee signora Castaldia, tyttärienne seuranaista. Tiedän, että luotatte häneen täydellisesti, mutta sittenkään en voi olla kertomatta teille epäilyksiäni."
Francis mainitsi nyt kaikki huomionsa, sekä omansa että sen, mitä
Matteo oli kertonut.
"Voihan olla", sanoi hän lopuksi, "että kaikki tämä ei merkitse paljon. Mutta arvelin velvollisuudekseni kertoa teille kaikki, ja toivon, että käsitätte minun tehneen sen parhaassa tarkoituksessa."
"Siitä olen aivan varma", sanoi herra Polani sydämellisesti, "ja sinä teit oikein puhuessasi minulle asiasta. Mutta epäilyksesi ovat varmaan aivan turhia. Signora Castaldi on ollut talossani lähes kymmenen vuotta, hän on opettanut ja kasvattanut tyttäriäni, ja minulla on täysi syy luottaa hänen uskollisuuteensa. Ja vaikka moni seikka puhuu häntä vastaan, niin en luule kuitenkaan voivani syyttää häntä muusta laiminlyönnistä kuin siitä, että hän salli tyttärieni viipyä liian kauan ystävättäriensä luona. Joka tapauksessa olen kiitollinen sinulle siitä, että ajattelet tyttärieni parasta, ja aion pitää silmällä heidän seuranaistaan."
"Siinä tapauksessa en ole turhaan kääntynyt puoleenne, vaikka toivonkin erehtyneeni."
Heti kun Francis oli lähtenyt, katosi vakava ilme kauppiaan kasvoilta ja hän hymyili itseksensä.
"Pojat eivät koskaan ole muuta kuin poikia", tuumi hän, "ja vaikka nuori ystäväni toiselta puolen on rohkea ja järkevä kuin täysikasvuinen mies, niin on hänellä toisaalta pojan romanttista mielikuvitusta. Jos signora Castaldi olisi kaunis, ei poika koskaan olisi epäillyt häntä petollisuudesta. Mutta kukapa nuorukainen olisi koskaan suosinut seuranaista, jonka on määrä pitää nuoria silmällä, kun he pitävät yhdessä hauskaa? Liikaa kuitenkin on epäillä häntä tuon lurjus Mocenigon kätyriksi, ja siksipä minun olikin kovin vaikea pysyä vakavana. Mutta kelpo poika Francis on joka tapauksessa, ja hänen sydämensä on puhtainta kultaa."
Francis oli juuri kello seitsemältä lähdössä gondolissaan Polanin palatsiin, kun toinen gondoli, jonka hän tunsi Giustinianien veneeksi, laski hänen omansa kylkeen, ja Matteo hyppäsi kiihtyneenä rannalle.
"Minulla on kauheita uutisia, Francesco. Molemmat serkkuni ovat kadonneet."
"Kadonneet!" huudahti Francis kauhuissaan. "Miten se on tapahtunut?"
"Heidän isänsä oli juuri meillä. Hän on mieletön surusta ja vihasta.
Tiedäthän, että tyttöjen piti viettää koko päivä Persanien luona?"
"Niin, niin, kerrohan minulle kaikki!"
"Polani lähti itse heitä hakemaan, ja kun hän viiden ajoissa saapui sinne, sai hän kuulla, että he olivat jo kaksi tuntia aikaisemmin lähteneet kotiin. Sinä olit oikeassa, Francesco, syy on kokonaan tuon noidan, Castaldin. Hän saattoi heidät sinne tänä aamuna ja aikoi palata kuudelta hakemaan heitä. Mutta hän tulikin jo kolmelta ja sanoi, että heidän isänsä oli loukannut itsensä pahasti ja että heidän pitäisi heti tulla kotiin.
"Tytöt tietysti seurasivat häntä heti. Tosin he ihmettelivät, ettei Castaldi ollut tullut heitä hakemaan omalla gondolilla, vaan katetulla vuokraveneellä, mutta hän oli selittänyt, että Polanin gondolilla oli menty noutamaan lääkäriä. Siten he pahaa aavistamatta olivat nousseet veneeseen ja vene oli nopeasti kadonnut. Muuta en tiedä, kuin että Castaldi oli keksinyt tuon jutun herra Polanin tapaturmasta, ja että heidän isänsä ei ollut lähettänyt heitä hakemaan."