SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kiittämätön tasavalta
"Miten ihanaa, Francis", sanoi Matteo, "että olemme saaneet neljä laivoistamme takaisin!"
"Niin, onhan se varsin hyvä", vastasi Francis, "mutta olisi voinut käydä vielä paljon paremminkin. Jollei myrsky olisi raivonnut, olisimme voineet kaapata kaikki toinen toisensa jälkeen. Joka laivalta, jonka me saimme valtaamme, meidän voimamme kasvoi, ja minä olin aikonut vallata useimmat takaisin, mutta sellaisessa aallokossa emme juuri olisi voineet tehdä tämän enempää."
"En minäkään sitä usko", sanoi Matteo. "En ollut koskaan voinut uneksiakaan, että saisimme anastetuksi muuta kuin enintään Pluton, ja kun ensin puhuit siitä mahdollisuudesta, tuntui se minusta melkein mielettömyydeltä. En usko, että kukaan meistä uskoi yrityksen onnistumiseen."
"Minä uskoin kyllä, että se onnistuisi tavalla tai toisella", sanoi Francis. "Olisihan se ollut oikea häpeä, jos viisikymmentä miestä olisi voinut pitää kolme viikkoa sataaviittäkymmentä vankina."
"Ei kukaan muu kuitenkaan olisi ajatellutkaan pelastumisen mahdollisuutta. Luulenpa melkein, että jos tahtoisit lähteä Genovaa valloittamaan, niin jokaikinen mies laivassa heti olisi valmis seuraamaan sinua siinä varmassa vakaumuksessa, että yritys sinulta myös onnistuisi."
"Siinä tapauksessa", sanoi Francis nauraen, "on tosiaankin onni, etten ole aivan päästäni vialla. Anna nyt merkki Parucchille, että hän laskee veneet vesille ja tulee meidän miestemme kanssa tänne. Voisihan sattua, että vielä kerran kohtaisimme genovalaisen laivaston. Joka tapauksessa on varminta, että miehistömme on täysilukuinen."
Parucchi ja hänen miehensä saapuivat pian Plutoon, jonka jälkeen kaikki neljä laivaa nostivat purjeensa ja laskivat etelää kohti. Vangeilta he saivat tietää, että he olivat sivuuttaneet Messinan salmen, ja kun taivas myöhemmin illalla selkeni, he näkivät Kalabrian vuoret vasemmalla puolellaan. Francis päätti nyt suunnata kulun takaisin salmea kohti, koska hän vankien kertomuksista saattoi päätellä, ettei heidän tarvinnut pelätä kohtaavansa enää genovalaisia sotalaivoja.
"Olisin tahtonut nähdä, miten pitkiksi genovalaisten päällikön kasvot venyivät, kun neljä hänen laivoistaan tänä aamuna oli hävinnyt", sanoi Matteo. "Tuskinpa hän saattoi olettaa, että ne olisivat haaksirikkoontuneet, sillä vaikka tuulikin kovasti, niin ei myrsky sittenkään ollut niin ankara, että laivoilla olisi ollut suoranaista vaaraa. Minua ihmetyttää tosiaankin, ettei hän ole lähettänyt paria kaleeria meitä etsimään."
"Ehkäpä hän on lähettänytkin", sanoi Francis, "mutta koska hän aamun sarastaessa oli sata mailia meitä pohjoisempana, tarvitsisi hän pari päivää saavuttaakseen meidät."
Francis oli pienen laivaston päällikkönä koko loppumatkan Venetsiaan saakka, sillä kapteenit ja useimmat korkeimmista upseereista oli viety komentavan amiraalin laivaan.
Kun he nyt lähestyivät Venetsiaa, he olivat hyvin varovaisia, sillä he pelkäsivät, että Doria laivastoineen oli piirittänyt kaupungin sataman. Mutta hän risteilikin Dalmatian rannikolla anastaen valtaansa toisen Venetsian alusmaista toisensa jälkeen. Niin pieni laivasto pääsi kulkemaan Lidon kanaalin kautta liehuvin lipuin.
Kun Venetsian vartiotornista huomattiin heidän tulonsa, luultiin heidän kuuluvan Zenon laivastoon, mutta niin pian kuin he olivat laskeneet ankkurinsa ja väestö sai tietää, että he olivatkin Pisanin laivoja, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Laivojen ympärille kerääntyi joukoittain pikkuveneitä, joissa saapui Polan taistelussa vangittujen sukulaisia ja ystäviä, ja laivan kansi oli täynnä väkeä, jotka kyselijät omaisiaan tai iloisina syleilivät ystäviään, joiden he luulivat kuolleen tai kituvan Genovan vankiloissa.
Ensimmäisiä, joka saapui laivaan, oli Polani, sillä hänelle oli heti ilmoitettu, että saapuneiden laivojen joukossa oli Plutokin.
"Mikä ihme on tapahtunut?" kysyi hän syleillessään nuorta ystäväänsä.
"Ei mitään ihmettä, herra Polani. Genovalaiset luulivat, että viisikymmentä miestä voisi pitää sataaviittäkymmentä venetsialaista aisoissa, mutta me näytimme heille, että he olivat erehtyneet."
"Meidän ansioksemme sitä ei voi sanoa", sanoi Matteo puristaessaan sukulaisensa kättä. "Me emme ajatelleetkaan pakenemista; Francescoa yksin saamme kiittää pelastumisesta."
"Olisin voinut vaikka vannoa, etteivät he kauan voisi pitää sinua vankina", sanoi Polani. "Turhaan tytöt ja minä olimme levottomia sinun puolestasi. Mutta miten ihmeellä se tapahtui?"
"Jos tahdotte saattaa minut gondolissanne piazzettalle, niin kerron kaikki matkalla", vastasi Francis, "sillä niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin, niin minä olen nyt vanhin laivaston upseereista ja minun velvollisuuteni on kai ilmoittaa neuvoskunnalle, mitä on tapahtunut."
"Anna minun tulla mukaasi", sanoi Matteo, "tunnen Francescon siksi hyvin, että olen varma siitä, ettei hän kerro totuuden mukaisesti mitä itse on tehnyt, vaan väittää aivan yksinkertaisesti meidän murtautuneen ulos lastiruumasta ja anastaneen toiset laivat."
"Se on hyvä ehdotus, Matteo. Tulkaa siis ja kertokaa kaikki, niin minä pidän kyllä huolen siitä, että neuvoskunta saa tietää totuuden."
"Toivottavasti amiraali pääsi onnellisesti kotiin?" sanoi Francis.
"Me näimme, miten hänen kaleerinsa viiden laivan kanssa murtautui
Genovan laivaston läpi, mutta tietysti emme tienneet, pääsikö
urhoollinen amiraali itse ehjin nahoin siitä pelistä."
"Kyllä hän palasi onnellisesti kotiin", vastasi Polani, "mutta tunnet kai siksi hyvin venetsialaiset ettet hämmästy kuullessasi, että hänet on tuomittu kuuden kuukauden vankeuteen huonon taisteluonnensa vuoksi."
"Sehän on halpamaista", huudahti Francis harmissaan. "Kuulin kapteeniltamme, joka oli läsnä sotaneuvottelussa, että hän vastusti taisteluun ryhtymistä, mutta toiset äänestivät hänet kumoon. Se on halpamaista. Minä nousen nyt maihin ja teen tiliä teoistamme, mutta sitten minä palaan teidän luoksenne, sillä minä vannon, etten puolusta miekallani tasavaltaa niin kauan kuin Pisani on vangittuna."
"Ikävä juttu se on, poikani", sanoi Polani, "mutta niin kuin tiedät, ei Pisanilla ole paljon ystäviä aateliston parissa. He kadehtivat häntä hänen maineensa ja kansansuosionsa vuoksi, ja totta puhuakseni hän onkin usein loukannut heitä kohtelemalla heitä epäkohteliaasti ja halveksimalla heidän mielipiteitään, ja siksi hänen kärsimänsä tappio oli heille nyt tervetullut tekosyy, jonka varjolla he saivat hänet syytteeseen. Neuvoskunnassa oli puhetta hänen hengiltä ottamisestaankin, ja siksi hän voi olla hyvillään päästessään siksi vähällä. En usko, että häntä pidetään kauan vankilassa. Parin päivän kuluttua voimme odottaa Genovan laivaston tuloa, sillä Padovan sotajoukko on jo liikkeellä, ja varmaankin sen tarkoituksena on toimia yhdessä laivaston kanssa. Kun vaara on ovella, vaatii väestö Pisanin vapauttamista. On jo kuulunut piazzalla eläköönhuutoja Pisanille. Mutta minä pyydän, Francis, älä osoita neuvoskunnalle harmiasi Pisanin vuoksi. Sillä et tekisi amiraalille mitään palvelusta, vaan yllyttäisit vain hänen vihamiehiään häntä vastaan."
"Tietysti tahdon seurata teidän neuvoanne", sanoi Francis, "mutta minä olen päättänyt, etten palvele valtiota ennen kuin Pisani on jälleen vapaa."
Useat neuvosherroista olivat jo koolla, kun tuli tiedoksi, että neljä menetettyä laivaa oli saapunut satamaan. Kun Francis ilmoitti asiansa, kutsuttiin hänet heti sisään. Polani seurasi häntä ja puolusti läsnäoloaan seuraavin sanoin:
"Olen tullut nuoren ystäväni mukana antaakseni teille yksityiskohtaisia tietoja, joita korkea raati tuskin muuten saisi kuulla. Tulen juuri Pluton laivalta ja olen kuullut tapahtumain kulusta sukulaiseltani, Matteo Giustinianilta."
"Emmekö me ole nähneet tämän nuoren herran jo ennenkin, herra
Polani?" kysyi eräs neuvosherroista.
"Kyllä", vastasi Polani. "Korkea raati muistanee, että hän kunnostautui Anzion taistelussa, että amiraali lähetti hänen mukanaan tärkeitä tiedonantoja ja että hän ansioittensa palkaksi sai Venetsian kansalaisoikeudet."
"Nyt muistan", sanoi neuvosherra, ja toisten suosiollinen mutina ilmaisi, että hekin muistivat nämä tapahtumat. "Onko päällikkö lähettänyt hänet nytkin tuomaan meille tietoja pienestä laivastosta, joka kuin ihmeen kautta on saapunut satamaan; mutta minkä vuoksi päällikkö itse ei tullut puheillemme?"
"Päällikkö itse on saapuvilla", sanoi Polani. "Herra Hammond on niiden neljän laivan päällikkö, jotka äsken saapuivat satamaan. Hän ei ole laivan päällikkö vain siksi, että hän on vanhin upseereista, vaan etupäässä sen vuoksi, että hänen ansiokseen yksin on luettava laivojen takaisin voittaminen."
Epäilyksen mutinaa kuului neuvoskunnan parista, mutta Polani jatkoi levollisesti:
"Se voi tuntua teistä melkein mahdottomalta, mutta sanani pitävät täysin paikkansa. Jos herra Hammond ensin kertoo päätapahtumat, niin minä lisään sitten yksityiskohdat, jotka hän mahdollisesti sivuuttaa."
Francis kertoi nyt lyhyesti, miten he olivat anastaneet takaisin nuo neljä kaleeria. Hän lopetti seuraavin sanoin:
"Te arvelette varmaan, korkeat neuvosherrat, että meidän olisi pitänyt samalla tapaa anastaa takaisin kaikki muutkin laivat, ja ettei se meille onnistunut, olikin minulle katkera pettymys, mutta myrsky oli niin kova, että laivat olivat vähällä murskautua rikki toisiansa vastaan. Kaikkien laivojen partaat ovat pahasti rikkoontuneet, ja Pluton iso masto taittui meidän vallatessamme viimeistä laivaa. Ja koska myrsky pikemminkin vain yltyi, täytyi meidän suureksi suruksemme jättää toiset laivat oman onnensa nojaan, jotta emme menettäisi sekä henkeämme että niitä laivoja, jotka olimme ennättäneet saada valtaamme."
"Tämä on tosiaankin kaunis teko, herra Hammond, ja näiden neljän laivan takaisin voittaminen merkitsee tällä hetkellä hyvin paljon tasavallalle, jota uhataan sekä maan että meren puolelta. Jos te herra Polani, tahdotte nyt kertoa meille kaikki yksityiskohdatkin, niin olemme hyvin tyytyväisiä."
Polani kertoi nyt tarkasti, miten Pluton miehistö oli vapautunut vankilastaan, ja osoitti, että kaikki oli riippunut Francisin kekseliäisyydestä ja neuvokkuudesta. Hän lopetti sanoen:
"Jos pelkäätte, että sukulaiseni Matteon kertomus on puolueellinen, niin voi herra Parucchi sekä kaikki muutkin herrat, jotka olivat heidän kanssaan lastiruumaan vangittuina, todistaa hänen kertomuksensa todeksi. Parucchin todistus voisi olla sitä arvokkaampi, koska hän alussa oli nurjamielinen herra Hammondia kohtaan, ja arveli kohtuuttomaksi, että niin nuori mies, joka vielä lisäksi oli muukalainen syntyperältään, sai olla venetsialaisten aatelismiesten ja vieläpä itseään vanhempien päällikkönä. Mutta ne seikat, joita olen tässä maininnut, ovat kerrassaan muuttaneet näiden upseerien mielen ja he ihailevat nyt yhtä suuresti herra Hammondia kuin minun sukulaisenikin ja muuten koko miehistökin."
"Mieleeni muistuu nyt", sanoi eräs neuvosherroista, "että kevätpuolella saimme kirjeen amiraalilta, jossa hän mainitsi, miten hirveästi miehistö oli saanut kärsiä talven aikana, mutta hän sanoi samalla, että Pluton miehistö oli hyvissä voimissa, ja että siitä saatiin kiittää etupäässä kapteenin lähintä miestä, herra Hammondia, joka oli pitänyt heistä niin erinomaisen hyvää huolta."
"Kiitämme teitä, herra Polani", sanoi raadin puheenjohtaja, "antamistanne tiedoista. Ja te, herra Hammond, olette tehnyt valtiolle korvaamattomia palveluksia. Ensi tilassa päätämme, miten palkitsemme teitä, mutta sillä välin pyydämme teitä edelleen olemaan sen pienen laivaston päällikkönä, jonka niin onnekkaasti saatoitte satamaan."
Francis kiitti puheenjohtajaa hänen lupauksestaan, mutta sanoi samalla, että hän halusi erota päällikkyydestä.
"Minä olen herra Polanin palveluksessa", sanoi hän, "ja vaikka joksikin aikaa luovuinkin kaupankäynnistä palvellakseni amiraali Pisanin laivastossa, niin tahtoisin nyt monestakin syystä palata entiseen toimeeni niin pian kuin seuraajani on nimitetty. Pyytäisin saada mitä lämpimimmin suositella päälliköksi herra Parrucchia, joka lukuunottamatta minua itseäni, on ainoa elossa oleva Pluton upseereista. Hän avusti minua hyvin tarmokkaasti yrityksessämme ja oli itse päällikkönä eräässä anastamassamme laivassa. Myöskin vapaaehtoiset työskentelivät urhoollisesti ja rohkeasti. Varsinkin on tasavalta suuressa kiitoksenvelassa Matteo Giustinianille, joka toimi kolmantena upseerina."
Kun herra Polani oli lähtenyt laivasta, oli hän lähettänyt veneen kotiinsa ilmoittamaan Francisin takaisintulosta, ja kun he palasivat palatsista, odotti Julia kärsimättömästi heitä. Hetken kuluttua saapui Matteokin veljensä Rufinon ja Marian kanssa. Nuori rouva tervehti Francisia hyvin sydämellisesti.
"Matteo on kertonut meille kaikki, Francesco, ja hän sanoo, että hän ja hänen toverinsa saavat kiittää teidän neuvokkuuttanne siitä, etteivät he joutuneet Genovan vankiloihin."
"Ei niin paljon hänen neuvokkuuttaan", oikaisi Matteo, "vaikka hän onkin tavattoman neuvokas, kuin hänen tarmoaan, päättäväisyyttään ja kestävyyttään. Olimme kaikki aivan varmoja siitä, että joutuisimme Genovan vankiloihin, ja kun Francis alkoi puhua Pluton takaisin anastamisesta ikään kuin jostakin aivan luonnollisesta ja helposta asiasta, saatoimme töin tuskin olla hänelle nauramatta. Mutta hän johti meidän työtämme niin rauhallisesti, aivan kuin kysymyksessä olisi ollut vain tavallinen virantoimitus. Hänen luottamuksensa tarttui vähitellen meihinkin, ja kun aloimme huomata, että hänen hulluudessaan oli järjestelmällisyyttä, koetimme me parhaamme mukaan täyttää hänen käskyjään."
"Ihmeellistä", sanoi Maria. "Tiedättekö, Francesco, kun ensin opimme teidät tuntemaan sen jälkeen, kuin ensi kerran pelastitte meidät, niin olitte te minun mielestäni varsin reipas, suora ja kunnollinen poika, mutta verrattuna samanikäisiin venetsialaisiin nuorukaisiin hiukan yksinkertainen. Mutta sen jälkeen olen huomannut kerrassaan erehtyneeni."
Francis nauroi. "Luulen, että arvostelunne oli aivan oikea", sanoi hän. "Matteo voi todistaa, että koulussa olin kaikkein huonoimpia lukemaan, ja niin pian kuin oli kysymys keskustelusta tai pilailusta, olin kerrassaan mahdoton. Olen varma siitä, että kaikki naiset, joita tapasin kutsuissa, pitivät minua tavattoman typeränä, ja sitä minä kai olenkin enimmäkseen, joskin minulla on hieman tervettä järkeä ja olen tottunut pitämään itsestäni huolta. Siinä, mitä Matteo kertoi, ei ollut mitään merkillistä. Aivan samalla tavalla kävi, kun olin vangittuna Tunisissa. Minä tahdoin päästä pois vankilasta ja uskoin, että oli olemassa joku keino, kunhan sen vain keksin, ja sitten aloin tuumia, mitä olisi paras tehdä, ja punnittuani kaikki mahdolliset keinot keksin tietysti vihdoin oikean. Siihen ei tarvita paljon taitoa."
"Minä en ole vielä kuullut koko asiasta mitään", sanoi Julia, "mutta kaikki muut näyttävät tietävän, miten te pelastuitte."
"Kerro sinä, Matteo, Julialle", sanoi Maria, "minulla on puhuttavaa
Francescon kanssa."
"Sivumennen sanoen, Francesco", sanoi herra Polani, "voin ilokseni kertoa, että minun on onnistunut löytää palvelijasi Giuseppe. Hän palasi kaksi päivää sitten, ja luullakseni hän odottaa sinua alhaalla."
"Minä menen heti häntä tapaamaan", sanoi Francis kiiruhtaen ulos huoneesta. "Miten hauska, että hän on vapaa."
Maria nauroi, kun Francis sulki oven jälkeensä.
"Siinä näet, Rufino", sanoi hän, "sinä yrität joskus olla mustasukkainen Francescolle, ja juuri kun minä sanon, että minulla on jotain puhuttavaa hänen kanssaan, hyökkää hän ulos ovesta sanaakaan sanomatta kuultuaan, että hänen palvelijansa Giuseppe on palannut takaisin."
"Ja siinä hän tekee aivan oikein", sanoi Matteo harmissaan. "Giuseppe olisi valmis uhraamaan vaikka henkensä Francescon puolesta, ja he ovat kuusi, seitsemän vuotta olleet joka päivä yhdessä. Olen varma siitä, että tuo uskollinen poika itkee nyt ilosta. Francesco tekee oikein, kun ei anna hänen odottaa hetkeäkään."
"Voisihan olla, että minäkin olisin itkenyt ilosta", sanoi Maria.
"Minusta näytti todellakin, kuin sinulla olisi ollut kyyneliä silmissäsi, mutta minä otin ne omalle osalleni. Olihan aivan luonnollista, että sinä iloitsit lankosi pelastumisesta, puhumattakaan siitä, että perheen ei tarvinnut uhrata tuhatta dukaattia minun lunastamiseeni."
"Tuhat dukaattia, Matteo! Tuhat soldiakin olisi sinusta hyvä hinta, jos genovalaiset tuntisivat sinut oikein. Mutta miksi et kerro seikkailuistanne Julialle, niin kuin sanoin?"
"Siksi, että Julia paljoa kernaammin kuulee ne Francescon suusta, ja luulenpa sitäpaitsi, että Francesco itsekin tahtoisi kertoa niistä hänelle, joskin hän on aivan kelvoton kehumaan omia urotöitään. Mutta joka tapauksessa suon hänelle sen ilon, ja voinhan täyttää aukot perästäpäin."
Kaksi päivää myöhemmin ilmoitettiin, että neuvoskunta oli myöntänyt Francisille palkaksi siitä suuresta palveluksesta, jonka hän oli tehnyt valtiolle, kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen koko loppuiäkseen.
"Rahoja sinä et tarvitse, Francesco", sanoi Polani kerrottuaan tämän uutisen, "sillä minä olen aikonut ottaa sinut liikekumppanikseni niin pian kuin kaikki tämä touhu on päättynyt. Lupasin sen isällesi. Sinä olet osoittanut olevasi opinhaluinen, sukkela ja kykenevä asioita hoitamaan, mutta kaiken sen ohella olet lisännyt kiitollisuudenvelkaani pelastamalla vielä kolmannenkin kerran tyttäreni tuon roiston käsistä. Lupasin myös isällesi, että pitäisin sinua omana poikanani, ja sen minä teenkin ja voin täydellä syyllä ylpeillä sinusta.
"Sinun ei pidä kiittää minua, poikaseni. Minä jään sittenkin kiitoksen velkaa. Olet kunnostautunut paljon enemmän kuin mitä koskaan olisin voinut ajatellakaan, ja voin huoleti siirtää osan liikkeestä sinun hartioillesi. Sinä et siis tarvitse niitä kolmeasataa dukaattia, joita valtio vuotuisesti sinulle myöntää. Mutta sinä olet sittenkin onniteltava, sillä tuon eläkkeen ansiosta sinun arvosi ja vaikutuksesi yhteiskunnassa kohoaa, ja niin kauan kuin et niitä tarvitse, voit uhrata tuon summan kaupungin köyhille ja siten saavuttaa kansan suosion."
"Sen teen mielelläni", sanoi Francis, "joskaan kansan suosio ei näytä olevan suuren arvoinen Venetsiassa. Se ei ole pelastanut epäsuosiosta eikä vankeudesta sitä miestä, jota kansa vastikään tervehti isänään."
"Se on kyllä totta, Francesco, mutta se pelasti hänen henkensä. Usko minua, hänet olisi varmaan mestattu, niin kuin neuvoskunta ehdotti, jollei olisi pelätty kansaa, ja voihan olla, että kansa pelastaa hänet vielä vankeudestakin ennen kuin määräaika on kulunut umpeen. Kansansuosiota ei pidä halveksia, sillä se on suuri valta, ja sinun nimesi on jo jokaisen huulilla."
Onneksi genovalaiset Polan taistelun jälkeen anastivat edelleen Venetsian kaukaisempia alusmaita, eivätkä hyökänneet itse pääkaupungin kimppuun. Heinäkuun lopulla ilmestyi seitsemäntoista genovalaista laivaa Brondolon edustalle, missä he tutkivat väylän syvyyttä. Mutta he purjehtivat varsin pian rannikolle päin. Viikkoa myöhemmin näkyi jälleen kaukaa kuusi kaleeria. Amiraali Giustiniani, jolle laivaston ylin johto oli uskottu, lähti heti Lidosta yhtä suurella laivastolla heitä vastaan ryhtyäkseen taisteluun. Mutta matkan varrella he huomasivat mustan esineen vedessä. Kun he katsoivat sitä lähempää, he huomasivat, että se olikin uivan miehen pää. Mies otettiin laivaan, ja silloin saatiin tietää, että hän oli venetsialainen porvari, joka oli joutunut vangiksi, mutta päässyt pakoon. Hän oli koettanut uiden ennättää maihin voidakseen ilmoittaa maanmiehilleen, että koko Genovan laivasto, kaikkiaan neljäkymmentäseitsemän alusta, oli Pietro Dorian johtamana tulossa, ja että nuo kuusi laivaa, jotka olivat näkyneet merellä, oli lähetetty vain viekoittelemaan venetsialaisia ulos satamasta ja ryhtymään taisteluun.
Giustiniani kääntyi heti takaisin, ja tuskin hän oli ennättänyt satamaan, ennen kuin koko Genovan laivasto tuli näkyville. Se läheni Lidon salmen suuta, mutta venetsialaiset olivat ennättäneet valmistautua, ja kun genovalaiset huomasivat suureksi pettymyksekseen, että upotetut laivat, paalutukset ja ketjut sulkivat heiltä tien, kiiruhtivat he etsimään toista sisäänpääsyä.
Jos samanlaisiin varokeinoihin olisi ryhdytty joka salmen suussa, olisi Venetsia voinut estää genovalaisten hyökkäykset. Mutta pahaksi onneksi Brondolon kanaalia ei ollut suljettu. Oli tosin ryhdytty sellaisiin valmistuksiin, mutta viimeiseen asti tahdottiin säilyttää kauppalaivoille vapaa pääsy satamaan ja ulos. Läheisten saarien asukkaat arvelivat myöskin ennättävänsä vielä lopettaa työn vihollisen saapuessakin. Mutta Dorian äkkitulo Brondoloon teki kaikki nämä laskut tyhjiksi, ja genovalaiset saivat helposti valtaansa sataman suun. Osa Chioggian kaupunkia, jonka Santa Caterinan kanaali erottaa muusta kaupungista, valloitettiin, mutta kanaalin yli johtava silta oli vahvasti linnoitettu, ja täällä Pietro Emo teki lujaa vastarintaa kolmentuhannen viidensadan miehensä kanssa.
Vihollinen pystytti heti patterinsa, ja elokuun kahdentenatoista se alkoi ampua. Venetsialaiset vastasivat voimakkaasti, ja kolme päivää kesti kiivasta tykkitulta. Miehistölle lähetettiin vahvistusta Venetsiasta, ja joka tunti nopeakulkuiset veneet saattoivat tietoja taistelun kulusta kaupunkiin. Venetsiassa vallitsi hirveä hätä. Toivottiin, että Chioggia jaksaisi pitää puoliaan, mutta jos sen oli pakko antautua, olisivat seuraukset aivan kauheat. Genovan liittolaiset olivat katkaisseet kaiken yhteyden mannermaahan, ja jos Chioggia antautuisi, voisivat genovalaiset kevyillä gondoleillaan päästä laguuneille ja piirittää kaupungin tältäkin puolen. Siinä tapauksessa nälänhätä uhkaisi Venetsiaa.
Polani oli ryhtynyt toimenpiteisiin siltä varalta, että genovalaisten onnistuisi päästä kaupunkiin. Osan kalleuksista hän piiloitti palatsin lattian alle, osan hän vei laivaansa, joka oli valmiina kuljettamaan Marian ja Julian pois kaupungista. Kauppias kävi yhdessä Francisin kanssa Chioggiassa nähdäkseen omin silmin, miten asiat olivat, ja palasi sieltä levollisempana takaisin.
Francis vietti suuren osan päiväänsä satamassa. Hän kävi Polanin laivoilla, keskusteli merimiesten kanssa ja lausui ilmi sen mielipiteen, etteivät genovalaiset koskaan olisi uskaltaneet piirittää Chioggiaa, jolleivät he olisi tienneet, että Pisani oli erotettu päällikkyydestä. "Minun mielestäni", sanoi hän, "nykyiset onnettomat olot ovat rangaistuksena valtiolle siitä, että se on kohdellut niin kiittämättömästi urhoollista amiraalia, ja olen varma, ettei asemamme koskaan parane, jollemme saa häntä jälleen laivaston päälliköksi.
"Giustiniani on epäilemättä taitava mies, mutta mitä hän on tehnyt, jota voisi verrata Pisanin urotöihin? Miksikä meidän täytyy kohdistaa kaikki toiveemme kokemattomaan mieheen? Minä vakuutan, että jos Pisani olisi vapaa, niin koko Venetsia nousisi yhtenä miehenä vastustamaan vihollista.
"Luuletteko, että kaikki nämä laivat saisivat maata toimettomina täällä, jos Pisani olisi päällikkönä? Sanokaa tovereillenne ja kaikille merimiehille sekä satamassa että maissa, että he yksimielisesti vaativat Pisanin vapauttamista ja nimittämistä ylipäälliköksi!"