KUUDESTOISTA LUKU
Pluto vallataan takaisin
Niin pian kuin tavallinen aamiainen oli hinattu alas ja he olivat kuulleet, että raskaat painot oli jälleen asetettu luukun eteen, otti yksi heistä raudan käteensä ja alkoi porata reikää toisten syödessä. Rauta tunkeutui aluksi varsin helposti puun läpi, mutta vaikeudet kasvoivat hetken kuluttua, ja kesti ainakin neljä tuntia, ennen kuin he kurkistamalla reiästä ulos saattoivat erottaa hiukan valoa. Tehtyään vielä neljännestunnin ajan työtä he olivat saaneet aukon niin suureksi, että saattoi nähdä ruumaan. Siellä oli varsin valoisaa, sillä luukku oli auki, ja he näkivät, että kaksi miestä avasi parhaillaan laatikkoa.
"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee pimeä", sanoi Francis. "En usko, että pidämme kovinkaan suurta melua, mutta sittenkin on parasta, että odotamme kunnes miehistön nukkuma-aika lähestyy, sillä sitä ennen heillä on tapana kävellä kannella, jutella ja laulaa, eikä sinä aikana vähäistä melua niinkään helposti voida kuulla."
"Vaikeinta on pakottaa rauta lankkujen ja hirsien lomaan, jotta saisimme vankan otteen", sanoi Matteo.
"Kyllä minä luulen, että se sittenkin onnistuu", vastasi Francis. "Hirret ovat rosoiset, ja jos oikein etsimme, niin varmaankin löydämme paikan, josta rauta pääsee tunkeutumaan kylliksi syvälle."
Tarkasti tutkittuaan he valitsivat tarkoitukseen sopivan lankun; sitten he paneutuivat maata tai istuivat juttelemaan, kunnes oli kylliksi pimeä. Sitä ennen he kuitenkin tirkistivät reiästä viereiseen ruumaan ja huomasivat, että luukku oli suljettu. Heidän ei siis tarvinnut pelätä, että kukaan tulisi sinne mitään hakemaan.
"Nyt luullakseni voimme aloittaa", sanoi Francis vihdoin. "Sinä, Paolo Parucchi, saat ottaa yhden raudoista, minä otan toisen ja Matteo kolmannen. Useampia kuin kolme ei voi käydä yhden hirren kimppuun, ja jos naulat eivät ole hirveän lujassa, niin luultavasti saamme ne irti."
Kesti hetken aikaa, ennen kuin he saivat työnnetyksi raudat hirren ja laudan väliin.
"Jos olette valmiit", sanoi Francis, "niin iskekää kiinni!"
Niin kuin Francis oli laskenut, tekivät vivut tehtävänsä, ja naulat heltisivät hiukan.
"Siinä on tuuman levyinen rako", sanoi Francis, joka tunnusteli seinää kädellään. "Jos annatte rautojenne olla paikoillaan, niin siirrän omani hiukan syvemmälle. Kas noin, nyt voitte siirtää rautanne!"
He ponnistelivat uudelleen, ja tällä kertaa naulat irtaantuivat ainakin kahden tuuman verran. Uuden ponnistuksen jälkeen oli lankun alapää irti.
"Työntäkää sitä nyt voimienne takaa", sanoi Francis, "sillä välin kun minä pistän rautani lankun ja ylähirren väliin."
Nämä naulat irtaantuivat vieläkin helpommin kuin edelliset. Pian koko lankku oli irrallaan ja se laskettiin lattialle. Toiset, jotka seisoivat vieressä, eivät pimeässä voineet nähdä mitään, mutta Francisin käskyistä he päättelivät, mitä oli saatu aikaan.
"Pääsettekö jo raosta läpi?"
"Emme", sanoi Francis. "Ensin on poistettava vielä toinenkin lankku, mutta ehkäpä laihin meistä pääsee siitä läpi ja pitää lankusta toiselta puolen kiinni, ettei tarvitse pelätä sen kaatuvan kumoon."
Parin minuutin kuluttua oli toinenkin lankku ensimmäisen rinnalla lattialla.
"Mitäs me nyt teemme?" kysyi Matteo.
"Meidän täytyy päästä merimiesten kanssa yhteyteen. Nyt muodostamme kolme työryhmää; ensimmäistä johdan minä, toista Paolo Parucchi ja kolmatta Matteo. Kun pääsemme viereiseen huoneeseen, asetamme lankut paikoilleen ja painamme naulat kiinni, jotteivät ne kaadu kumoon. Jos joku sattumalta meidän työskennellessämme tulisi lastiruumaan, niin voimme sittenkin olla rauhassa, sillä siinä päässä, jossa työskentelemme, on korkea säkkipino."
Francis ja hänen miehensä hiipivät ensiksi asevaraston luo, jonka he olivat huomanneet kurkistaessaan reiästä sisään. Hetken aikaa etsittyään he löysivät täältä tikarin; sitten he hapuilivat pimeässä säkkipinolle. Se ylettyi melkein kattohirsiin saakka, niin että he juuri ja juuri pääsivät sen yli kiipeämään.
"Älkää vain kolauttako päätänne kattoon", sanoi Francis; "sellainen melu voisi herättää huomiota. Ja maatkaa nyt alallanne, kunnes löydän sopivan paikan, mistä voimme aloittaa työn."
Niin pian kuin Francis oli löytänyt liitteen kahden lankun lomasta, hän alkoi tikarilla kaivaa reikää. Kymmenen minuutin kuluttua hän kosketti kädellään viereisen miehen olkapäätä, painoi hänen kätensä reikää vasten ja siirtyi syrjään päästäen toisen omalle paikalleen. Tunnin kuluttua he olivat siten saaneet tuuman läpimittaisen reiän poratuksi lankkuun. Francis käänsi korvansa reikää vasten kuunnellen ääntä viereisestä suojasta. Sitten hän painoi suunsa sitä vasten ja kysyi:
"Nukutteko te siellä?" Taaskin hän kuunteli. Muutamat merimiehistä juttelivat keskenään ja kyselivät toisiltaan, mikähän ääni näin äkkiä häiritsi hiljaisuutta.
Ei kukaan vastannut, toiset vain uhkailivat yörauhan häiritsijää.
Niin pian kuin kaikki oli taas hiljaista, sanoi Francis:
"Olkaa ääneti! Missä on venemies Rinaldo!"
"Tässä", vastasi ääni. "Mutta kuka puhuu? Olen tuntevinani herra
Hammondin äänen."
"Minun ääneni se onkin, Rinaldo. Me olemme tunkeutuneet lastiruuman läpi irrotettuamme muutamia lankkuja seinästä. Nyt teidän vuoronne on tehdä samoin. Me annamme teille tikareita, kunhan saamme reiän hiukan suuremmaksi. Valitkaa joku nurkkalankuista, sillä sieltä käsin vähimmin huomataan meidän hommiamme."
"Eivät he huomaa mitään, sillä he eivät tule koskaan tänne alas, hilaavat vain korissa meille ruoan."
"Mutta aloittakaa sittenkin nurkasta", sanoi Francis, "sillä voisihan sattua, että joku tulisi alas ennen kuin olette saaneet työnne valmiiksi. Teidän täytyy irrottaa kaksi lankkua päästäksenne tunkeutumaan läpi. Parasta, että heti paikalla ryhdytte työhön. Tältä puolelta ei kukaan teitä huomaa, täällä on edessä korkea säkkipino, joka ulottuu aivan kattoon saakka. Mutta teidän täytyy tehdä hiljaa työtä, ettei ylhäällä kannella epäillä mitään.
"Kun olette saaneet lankut irti, niin pankaa ne takaisin paikoilleen ja pistäkää kiiloja väliin, etteivät ne kaatuisi. Työn tulee olla valmista huomisaamuna. Tehtyänne sen odottakaa minun määräyksiäni. Hyökkäys tuskin tällä hetkellä voisi onnistua, sillä varmaankin toiset laivat ovat vielä meidän lähellämme, ja vaikka voisimmekin voittaa miehistön, niin toiset laivat heti voittaisivat meidät takaisin. Siksi teidän täytyy pysytellä alallanne, kunnes minä annan teille käskyn, kulukoon siihen päivä tai vaikka kymmenenkin. Kaikki ne aseet, jotka he ovat riistäneet meiltä, ovat täällä, ja kun aika on käsissä, voimme me vaivatta hyökätä genovalaisten kimppuun ja viedä Pluton takaisin Venetsian satamaan."
Merimiesten parista kuului riemun mutinaa. Francis kuunteli hetken aikaa, ja kuuli, miten yksi miehistä sanoi:
"Mitäs minä sanoin teille? Enkö sanonut, että herra Hammond kerran ennen on jo pelastanut meidät genovalaisten kynsistä ja että voin vaikka lyödä vetoa siitä, että hän tekee sen uudestaankin, jos siihen on vain hiukankin mahdollisuutta?"
"Sen sinä sanoit, Pietro, ja oikeassa olit. Mikä ilo onkaan palvella sellaista kapteenia. Hän ei ole samanlainen kuin muut aatelisherrat, jotka eivät osaa erottaa köydenpäätä toisesta ja jotka nyrpistävät nenäänsä, jos on pakko hiukankin liata käsiään. Ajatelkaahan vain, miten hyvää huolta hän piti meistä talvella! Jos kävisi päinsä, niin hurraisin hänelle, mutta sen saamme tehdä sitten, kun olemme päässeet tästä pinteestä. Ja nyt, Rinaldo, ryhtykäämme heti työhön. Kun kaikki käy ympäri, niin ehkeipä meidän tarvitsekaan mädätä Genovan vankiloissa."
Kun Francis huomasi, että työ tuli suoritetuksi hänen käskyjensä mukaan, hän hiipi säkkipinolta alas ja etsi asevarastosta kaksi heittokeihästä, jotka saivat tehdä poran virkaa; hän pisti ne reiästä merimiehille.
"Nyt me olemme suorittaneet työmme", sanoi hän tovereilleen. "Paolo ja hänen joukkonsa voi helposti suurentaa reikää sen verran, että tikarit mahtuvat siitä läpi."
Miehet palasivat lastiruuman toiselle puolelle, siirsivät tieltä lankut ja olivat taaskin toveriensa luona. Francis selitti nyt Parucchille, miten pitkälle he olivat päässeet ja mitä käskyjä hän oli antanut merimiehille. "Kun reikä on kyllin suuri, anna heille nämä viisi tikaria ja tule sitten tänne takaisin. Minä näytän sinulle tietä."
Kun päivänvalo tunkeutui lastiruumaan, heräsi Matteo ja huomasi ihmeekseen, että kaikki hänen toverinsa olivat panneet maata herättämättä häntä. Hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan herätti Francisin. "Onko jotain hullusti, Francesco? On valoisa päivä, ja kaikki toverit nukkuvat hyvässä rauhassa, mutta meitä ei ole lainkaan herätetty!"
"Kaikki on käynyt hyvin, Matteo, mutta me emme herättäneet teitä siksi, ettei teillä ollut mitään tehtävää. Me olemme jo antaneet tikareita ja keihäitä merimiehille, ja parasta aikaa he porautuvat väliseinän läpi. Kun se on tehty, kohtaamme me toisemme keskimmäisessä ruumassa, otamme aseita ja hyökkäämme genovalaisten kimppuun, niin pian kuin suotuisa tilaisuus vain tarjoutuu."
"Se on hyvä ajatus, Francesco, mutta minä olisin toivonut, että olisimme saaneet suorittaa oman osan työstämme. — Miten kauan luulet kestävän, ennen kuin merimiehet saavat väliseinän rikotuksi?"
"Luulenpa melkein, että he ovat jo suorittaneet työnsä. Missään tapauksessa he eivät jatka pitemmälle tänään."
"Me pääsemme siis pian vapaiksi!" huudahti Matteo riemuiten.
"Saadaan nähdä, Matteo. Meidän täytyy odottaa suotuisaa tilaisuutta, jotta saamme vallatuksi laivan niin, että laivan miehistö ei voi antaa merkkiä toisille laivoille, jotka varmaan purjehtivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta jollei sinulla ole sen enempää sanottavaa, niin minä rupean uudestaan nukkumaan, sillä meillä on vielä pari tuntia aikaa levätä. En ole vielä nukkunut kyllikseni, ja päivät ovat niin pitkiä, että on parasta nukkua, kun siihen on hiukankin halua."
Sinä päivänä vangit olivat levottomammalla mielellä kuin koko vankeusaikanaan. Alussa he olivat olleet niin masennuksissaan, ettei heidän tehnyt mielensä edes jutella. Laivaston häviö, Venetsiaa uhkaava vaara, vankeus Genovan pimeissä vankikopeissa, kaikki tämä oli alussa masentanut kokonaan heidän mielensä. Mutta nyt, kun vapautuksen toivo oli niin lähellä, kun he milloin hyvänsä saattoivat ottaa itselleen aseita ja voittaa genovalaiset, tuntui tosiaankin kovalta olla toimettomana.
Muutamat ehdottivat, että vielä samana yönä tehtäisiin yritys, mutta
Francis pani vastaan.
"Te otatte huomioon vain sen vihollisen, jonka näette", sanoi hän. "Se ei ole vaarallisin, vaan toinen, jota emme näe. Meidän täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta."
"Mutta ehkäpä sellaista ei tule koskaan", sanoi joku joukosta.
"Onhan sekin mahdollista", myönsi Francis, "mutta jollei suotuisaa tilaisuutta ilmaannu, niin emme menetä myöskään mitään odottamalla jonkun aikaa, sillä aina voimme yrittää toisella kertaa yhtä hyvin kuin tänäkin yönä. Voisihan se onnistuakin — voisimmehan ehkä vangita vahdin kannella, ennen kuin hän ennättäisi nostaa melua — mutta meidän ei kannata antautua sellaiseen vaaraan ennen kuin tiedämme, ettei muuta mahdollisuutta ole. Aamun sarastaessa avataan luukku, mutta vaikkapa voisimmekin vapauttaa toverimme ja yhdessä heidän kanssaan päästä kannelle, niin kohtaisimme genovalaiset täysilukuisina siellä, ja ennen kuin saisimme heidät voitetuiksi, ennättäisivät he antaa merkin toisille laivoille. Yöllä sen sijaan voisimme helposti kokoontua miehistömme kanssa, mutta silloin on luukku kiinni, luultavasti vielä lukittukin ulkopuolelta."
"Mutta jollemme voi hyökätä heidän kimppuunsa päivällä emmekä liioin yöllä, niin mitä me voisimme sitten tehdä?"
"Siitä meidän pitäisikin sopia", sanoi Francis. "Meidän täytyy joko täältä tai toisesta lastiruumasta porata itsellemme pääsy kannelle. Siihen voi kulua useita päiviä, mutta eihän se tee mitään, sillä meillä on yllin kyllin aikaa ennen kuin saavumme Genovaan. Vaikeus on itse työssä; vaikeinta on suorittaa se herättämättä huomiota."
"Se on tosiaankin vaikeata", sanoi Matteo, "kun merimiehet on sijoitettu skanssiin etumaisen lastiruuman yläpuolelle ja upseerit meidän päällemme perähytteihin."
"Se on totta, Matteo, ja siksipä meidän eikä merimiesten onkin sahattava poikki kansiluukut. Kaikeksi onneksi tiedämme tarkoin, miten hytit sijaitsevat, ja voimme siis valita sellaisen paikan, jossa luultavasti meidän hommiamme ei huomata."
"Ja sitäpaitsi", sanoi Matteo, "ei heillä ole yhtä monta upseeria kuin meillä, ja muutamat hytit ovat sen vuoksi tyhjinä. Emmekö voisi tarkkaamalla askelten ääntä arvata mitkä ovat tyhjiä?"
"Minäkin ajattelin aivan samaa, mutta en usko, että voimme luottaa siihen. Useilla heistä on pehmeät jalkineet, joissa voi liikkua aivan äänettömästi, ja olisi paha, jos erehtyisimme. Tarkasti asiaa tuumittuani olen tullut siihen päätökseen, että viisainta olisi porautua kapteenin hyttiin."
"Mutta siinä kapteeni aivan varmaan asustaa", sanoi Parucchi.
"Niin kyllä, mutta siinä on meillä sittenkin suurin mahdollisuus. Niin kuin tiedätte, oli Carlo Bottini kauan oleskellut Konstantinopolissa ja Itämailla ja oli mukavuutta rakastava. Ettekö muista, että hän teetti peräikkunan alle leveän ja matalan sohvan, joka oli melkein koko hytin leveä, hän nimitti sitä divaanikseen ja vietti enimmän osan päiväänsä loikoillen sillä, jollen erehdy, on se vain jalan korkuinen, ja neljä jalkaa leveä. Siksi lie varsin helppoa sahata poikki takimmaiset lankut hytissä sisällä olijoiden huomaamatta."
Kaikki hyväksyivät tämän ehdotuksen.
"Tietysti meidän täytyy työskennellä varovaisesti", jatkoi Francis. "Meidän täytyy puhkaista puu tikarilla, emmekä saa sahata emmekä raaputtaa. Hirret ovat kahden jalan päässä toisistaan, täytyy siis katkaista kaksi lankkua aivan niiden läheltä, siten vältämme naulankohdat. Tietenkään emme saa sahata niitä kokonaan poikki, ennen kuin uskallamme ryhtyä itse hyökkäykseen, vaan ne täytyy jättää sen verran ehjiksi, että ne pysyvät koossa, muuten lakaistessa voitaisiin helposti keksiä reikä."
"Emmekö voi heti ryhtyä työhön?" kysyi Matteo. "Ei mikään ole hirveämpää kuin tämä toimettomuus."
"Aivan hyvin, Matteo, jos niin haluat. Kaksi voi tehdä yhtä aikaa työtä, yksi kummaltakin puolelta. Te saatte ottaa terävimmät tikarit, mutta varokaa, ettei synny kovin kovaa ääntä. Voihan olla, että he sittenkin kuulevat jotain tuonne ylös, mutta siinä tapauksessa he saattavat otaksua, että rotat vain nakertelevat."
Matteo ja eräs toinen nuorista miehistä ryhtyi heti työhön, mutta vasta seuraavan päivän iltana olivat uurteet kyllin syvät. Vain neljännestuuman verran oli enää sahaamatta.
Seuraavana päivänä laiva laski ankkurin ja seisoi kaksi päivää jossakin satamassa. Ruokavaroja tuotiin lastiruumaan, ja vangit olivat varmoja, että he olivat jossakin Sisilian tai Etelä-Italian satamassa. Pari tuntia sen jälkeen, kun he olivat lähteneet matkalle, he huomasivat laivan liikkeistä, että tuuli kovasti. Yöllä laiva keinui ankarasti ja aallot loiskivat sen kylkiä vasten niin voimakkaasti, että kannen alla olijat töin tuskin saattoivat kuulla toistensa puhetta. Heidän toiveensa kiihtyivät kilpaa laivan keinumisen kera: nyt vihdoinkin oli tullut tilaisuus, jota he niin kauan olivat odottaneet, sillä myrskyssä täytyi laivojen pysytellä kaukana toisistaan, jotta ne eivät törmäisi vastatusten, ja kaikki äänet häviäisivät myrskyn ja aaltojen pauhuun.
Joka yö Francis oli käynyt tervehtimässä merimiehiä ja kehoittanut heitä kärsivällisesti odottamaan. He olivat kauan sitten poranneet lankut puhki, ja ne pysyivät vain säkkien painon avulla paikallaan. Francis oli pyytänyt heitä olemaan valmiina heti, kun kova myrsky nousisi, ja hän tiesi siis, että he odottivat nyt vain sovittua merkkiä.
Niin pian kuin tuli pimeä ja keskimmäisen lastiruuman luukku oli suljettu, irrotettiin lankut, ja Francis alkoi tovereineen siirtää säkkejä pois nurkasta, josta merimiehet vuorostaan olivat irrottaneet lankkuja. Pian tämä oli tehty, ja Francis astui aukosta sisään.
"Kaikki on valmista", sanoi hän. "Rinaldo, pidä huolta siitä, että merimiehet astuvat yksitellen ulos. Sitä mukaa kuin he tulevat lastiruumaan, he saavat aseen käteensä ja sitten heidän tulee asettua tuulensuojanpuolelle odottamaan, kunnes annetaan uusi käsky. Muista, että he eivät saa pitää vähintäkään melua, sillä jos joku kompastuu ja kaatuu, niin voidaan luulla, että lasti on alkanut liikkua, ja silloin lähetetään tänne alas miehiä kiinnittämään sitä tiukemmalle. Silloin he ennättävät antaa merkin toisille laivoille ja tehdä koko meidän suunnitelmamme tyhjäksi. Kun kaikki miehet ovat järjestyksessä, niin kuin olen käskenyt, he saavat odottaa hiukan, kunnes valmistukset on tehty."
Kun kaikki merimiehet olivat saaneet aseita, Francis astui peräruumaan, jossa Matteo ja eräs toinen tovereista paraillaan sahasivat kattolankkuja kokonaan poikki. Francis oli jo määrännyt, missä järjestyksessä heidän tuli nousta kannelle. Heikko valonsäde virtasi aukosta. Kaksi tovereista nosti Francisin niin korkealle, että hän saattoi nähdä hytin sisään. Se näytti olevan tyhjä, vaikka olihan mahdollista, että päällikkö makasi sohvalla, hänen yläpuolellaan. Luultavaa se ei kuitenkaan ollut, pikemminkin hän näin kovassa myrskyssä oli ylhäällä kannella ohjaamassa laivaa.
Francis antoi nyt merkin, ja toverit nostivat hänet niin korkealle, että hän pääsi ryömimään hyttiin ja makasi sitten aivan hiljaa, kunnes Matteo ja Parucchi pääsivät myös kannelle. Sitten hän antoi uuden merkin ja kaikki kolme kierivät lattialle ja hyökkäsivät tikarit kädessä esille, valmiina käymään kapteenin kimppuun, jos hän makaisi sohvalla. Mutta niin kuin he olivat olettaneetkin, oli kajuutta tyhjänä. Toiset seurasivat nyt jäljessä aukon kautta, kunnes koko kajuutta oli täynnä. Noin viisikymmentä miestä seisoi siinä.
"Meitä on enemmän kuin tarpeeksi", sanoi Francis, "koska he ovat aseettomia ja valmistumattomia. Me voimme ensin hiipiä yksitellen ulos, mutta niin pian kuin annan merkin, rynnätkää kaikki joukolla ulos. Meidän ei tarvitse kuin iskeä miekankahvalla heidät maahan, sillä on turhaa vuodattaa verta, jolleivät he tee vastarintaa, mutta meidän täytyy olla varuillamme ja muistaa, että heillä on puukot vyöllä."
Francis avasi oven ja kulki käytävän läpi, josta hän ulko-oven kautta pääsi kannelle. Tuuli puhalsi hyvin kovasti, mutta myrsky ei ollut niin raivoisa kuin hän oli olettanut kannen alla. Yö oli pimeä, mutta Francisin silmät olivat tottuneet pimeään, ja hän saattoi erottaa melkein joka esineen. Välikannella oli vain muutamia merimiehiä, upseerit olivat varmaankin peräkannella, ja ne merimiehet, joita ei tarvittu laivan hoitoon, alhaalla skanssissa. Pian noin kolmekymmentä miestä oli kerääntynyt Francisin ympärille laivan partaalle. Samassa eräs upseeri peräkannelta huomasi heidät merkkilyhdyn valossa, joka riippui heidän yläpuolellaan.
"Mitä te teette siellä, miehet?" kysyi hän. "Teidän ei tarvitse kerääntyä kannelle ennen kuin teitä kutsutaan."
"Lähtekää eteenpäin näiden miesten kanssa, Parucchi, iskekää maahan kaikki, jotka ovat kannella, kiiruhtakaa sitten skanssiin ja vangitkaa kaikki, ennen kuin he ennättävät tarttua aseisiin. Sillä välin minä huudan paikalle muut miehet ja otan osalleni upseerit."
Hän kiiruhti takaisin kajuutan ovelle ja käski miesten seurata mukanaan. Kun he tulivat ulos, syntyi melua kannella, ja taaskin eräs upseereista huusi:
"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä merkitsee?"
Francis juoksi portaita myöten peräkannelle miestensä seuraamana, ja ennen kuin siellä seisova upseeri ymmärsi, mitä tuo joukko merkitsi, tai ennätti vetää miekkaansa esille, oli hän jo kaadettu kumoon. Kapteeni ja kolme muuta upseeria, jotka seisoivat ruorissa, paljastivat miekkansa ja hyökkäsivät esille siinä luulossa, että kapina oli syttynyt miehistön parissa. Mutta Francis huusi:
"Laskekaa aseenne, kaikki! Olemme anastaneet laivan takaisin, vastustus on turhaa, se maksaisi vain teidän henkenne!"
Upseerit joutuivat aivan ymmälle nähdessään edessään ainakin kaksikymmentä aseellista miestä, ja heittivät aseet käsistään. Francis käski neljän merimiehen viedä heidät kapteenin hyttiin ja tarkasti vartioida heitä, toisten miesten kanssa hän kiiruhti kokkapuolelle auttamaan Parucchia ja hänen miehiään. Mutta nämä olivat jo suorittaneet työnsä, äkkiyllätettyinä genovalaiset antautuivat heti, kun aseellinen joukko hyökkäsi skanssiin. Niin pian kuin vangit oli viety varmaan talteen, avattiin luukku, ja ne, jotka eivät vielä olleet ennättäneet ryömiä aukosta esille, nousivat kannelle.
"Rinaldo", sanoi Francis, niin pian kuin miehistö oli asettunut paikoilleen, "lähettäkää mies mastoon sammuttamaan lyhtyä."
"Voimmehan me laskea sen alas kannelle, kapteeni."
"Niin, tietysti me voimme sen tehdä, mutta en tahdo, että se lasketaan alas, vaan sammutetaan aivan äkkiä."
Rinaldo lähetti heti miehen mastoon, ja hetken kuluttua oli valo kadonnut.
"Jos toisista laivoista olisi nähty, että laskimme valon alas", sanoi Francis Matteolle, "olisivat heidän epäilynsä heti heränneet, mutta kun valo sammuu äkkiä, niin he voivat luulla, että tuuli on sen sammuttanut. Nyt meidän ei tarvitse muuta kuin vähentää purjeita ja sitten jäädä toisten jälkeen heidän huomaamatta mitään."
"Olen laskenut juuri kuusitoista lyhtyä", sanoi Matteo.
"Varmaankin siinä on ne neljätoista laivaa, jotka anastettiin samalla kertaa kuin meidätkin, sekä kaksi genovalaista kaleeria. Parucchi, voisitko heti tarkastaa miehistön ja pitää huolta siitä, että kaikki ovat aseissa ja valmiita taisteluun. Sinä Matteo ja pari toveriasi saatte auttaa luutnanttia."
Vähän myöhemmin ilmoitti Parucchi, että kaikki olivat valmiita taisteluun.
"Rinaldo, antakaa reivata purjeita, jotta jättäydymme laivaston jälkeen. Pitäkää silmällä meidän takanamme olevia lyhtyjä, ja ohjatkaa laivaa siten, että ne kulkevat ohitsemme niin kaukaa kuin suinkin."
Tätä käskyä merimiehet juuri olivat odottaneetkin, mutta juuri kun viimeinen lyhty oli aivan heidän kohdallaan, hämmästyivät he suuresti, kun Francis antoi käskyn lisätä taas purjeita.
"Herra Parucchi, valitkaa viisikymmentä miestä! Minä aion anastaa takaisin tuon laivan, he eivät voi nähdä meitä ennen kuin olemme aivan heidän vieressään, ja he pitävät yhteentörmäystä vain onnettomuutena. Epäilemättä heillä on samoin kuin Plutollakin enintään viisikymmentä miestä, ja siinä tapauksessa me voitamme heidät, ennen kuin he ennättävät ryhtyä vastarintaan. Varmaan heilläkin on vankeja ruumassa. Niin pian kuin olemme vallanneet laivan, palaan minä tänne ja te saatte jäädä sinne vartioimaan laivaa viidenkymmenen miehen kanssa. Kun olette saaneet genovalaiset hyvään talteen, vapautatte vangit, jotka ovat lastiruumassa. Minä pysyttelen teidän lähellänne, jotta voimme puhua keskenämme ja te ilmoitatte minulle, miten monta heitä on."
Pluto ohjattiin nyt aivan toisen laivan rinnalle. Miehistö, joka riemuitsi vastasaavutetun voiton johdosta ja halusi kiihkeästi anastaa takaisin toisenkin menetetyistä kaleereista, kerääntyi keskilaivalle. Kaikki tarttuivat aseihin. Laivaa ei huomattu, ennen kuin he olivat kaapelin pituuden päässä toisesta, mutta samalla kuului myös hämmästynyt huuto:
"Mitä te aiotte? Laskekaa alemmaksi, muuten purjehditte meidän päällemme! Miksi teillä ei ole lyhtyä?"
Francis mutisi jotain vastaukseksi. Rinaldo laski alas peräsimen, ja hetken kuluttua Pluto oli toisen laivan kyljessä. Kymmenkunta merimiestä hyökkäsi partaan yli ja köysitti alukset toisiinsa kiinni, sillä välin kun Francis miehistön seuraamana hyökkäsi toisen laivan kannelle.
Tuskin ainoatakaan miekaniskua vaihdeltiin. Genovalaiset, jotka joutuivat aivan ymmälle nähdessään äkkiä aseellisia miehiä edessään, pakenivat joko kannen alle tai antautuivat hyvällä, ja parissa minuutissa venetsialaiset olivat laivan herroina.
"Takaisin Plutoon!" komensi Francis; "muuten laivat murskaavat toisensa."
Melkein yhtä nopeasti kuin he olivat saaneet valtaansa kaleerin, palasivat venetsialaiset jälleen Plutoon ja jättivät luutnantin viidenkymmenen miehen kanssa vartioimaan saalistaan. Köydet irrotettiin, ruori käännettiin, ja Pluto laski kauemmaksi genovalaisen kaleerin luota. Laivan parras oli pahasti hankaantunut molempien alusten törmätessä toisiaan vasten kovassa aallokossa, ja Rinaldo ilmoitti hetken kuluttua, että pari liitettä oli auennut ja vettä vuoti sisään.
"Antakaa puuseppien ja muutamien merimiesten tilkitä liitteet sisäpuolelta niin hyvin kuin se käy päinsä, ja pankaa pumput heti käyntiin. Paha tosiaankin, että tuulee näin kovasti. Jos myrsky olisi asettunut, olisimme voineet voittaa koko laivaston."
Pluto pysytteli anastetun laivan läheisyydessä, ja pian Parucchi ilmoitti vapauttaneensa kaksisataa vankia.
"Antakaa heille heti aseita!" vatsasi Francis. "Sammuttakaa lyhtynne ja anastakaa alus, jonka lyhty näkyy tuulen alapuolella! Kun olette saaneet sen valtaanne, niin vähentäkää purjeita, minä aion tehdä samoin. Sitten annamme toisten laivojen purjehtia pois niin pian kuin suinkin."
Pluto ohjasi kulkunsa lähimmän laivan luo. Se voitettiin yhtä helposti kuin edellinenkin. Mutta tällä kertaa ei yksin Pluton parras särkynyt, vaan myöskin rustiraudat murtuivat, ja kun vantit eivät enää tukeneet isoa mastoa, se kaatui kovalla rätinällä partaan yli mereen.
Tässä aluksessa oli vain satakunta vankia. Heidän ilonsa ja hämmästyksensä oli rajaton, kun he huomasivat, että venetsialaiset olivat anastaneet laivan takaisin. Francis käski heidän pysytellä yön aikana Pluton läheisyydessä, koska hän mahdollisesti saattoi tarvita heidän apuaan.
Myrsky yltyi seuraavina tunteina. Pluto ajelehti kokka tuulessa, sillä masto teki ajo-ankkurin virkaa. Niin pian kuin genovalaisen laivaston tulet olivat kadonneet, Francis nosti lyhdyn laivan mastoon merkiksi, että muut alukset pysyttelisivät hänen läheisyydessään.
Kun aamu valkeni, oli viimeksi anastettu laiva puolen mailin päässä, jota vastoin toisia saattoi töin tuskin erottaa noin kuuden mailin takaa. Myrsky asettui heti aamunsarastuksessa, ja Francis antoi miestensä hilata maston laivaan ja punoa sen tynkään kiinni. Se oli vaikeaa työtä, sillä laiva keinui kovasti, mutta iltapuolella masto oli pystyssä, lujasti köysitetty kiinni ja vahvasti tuettu, ja purjeet voitiin jälleen nostaa.
Sillä välin Parucchi laivoineen oli laskenut Pluton rinnalle. Pyhän Markuksen leijona nostettiin Pluton mastoon, ja pian sama lippu liehui kolmessa muussakin laivassa miehistön hurratessa riemuissaan.