VIIDESTOISTA LUKU
Polan taistelu
Laivasto, johon kuului neljä kaleeria, purjehti Kyprokseen, mistä Pisanin ei ollut onnistunut karkoittaa genovalaisia. Oli elokuun loppupuoli molempien laivastojen liittyessä yhteen. Pisani otti Francisin hyvin ystävällisesti vastaan ja ilmaisi useiden upseerien läsnäollessa ilonsa sen johdosta, että tasavalta palkitsi miehiä ansion mukaan eikä vain perhesuhteita silmällä pitäen, niin kuin enimmäkseen tähän asti oli tapahtunut.
Kaksi kuukautta laivasto risteili Itämaiden saaria ympäröivillä vesillä ja pitkin Kreikan, Istrian ja Dalmatian rannikkoa toivoen tapaavansa genovalaisten laivaston, mutta turhaan. Kun he marraskuussa saapuivat Istrian rannalle, yllätti heidät tavattoman ankara ja kylmä talvi. Pisani kirjoitti hallitukselle pyytäen saada tuoda laivaston Venetsiaan talven ajaksi. Mutta tähän pyyntöönsä hän sai kieltävän vastauksen, sillä pelättiin, että jos genovalaiset saisivat siitä vihiä, niin he käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja anastaisivat muutamia saaria, jotka kuuluivat Venetsialle, ja yllyttäisivät kapinaan Istrian ja Dalmatian väestön, joka aina oli taisteluun valmis.
Kylmyys oli tavaton, ja Pisanin yhdeksästätoista kaleerista kykeni vain kuusi lähtemään täysilukuisella miehistöllä merelle keväällä 1379. Monet laivoista olivat myrskyssä vioittuneet, monia oli kuollut, vielä useampia lähetetty vaivaisina ja sairaina kotiin, ja vain kokoamalla kaikki miehet niihin kuuteen laivaan, jotka olivat vahingoittumattomia, saatiin niiden miehistöt täysilukuisiksi.
Niin pian kuin sää lauhtui, lähetettiin Pisanin avuksi Venetsiasta kaksitoista laivaa, jotka olivat enimmäkseen yksityisten henkilöjen rakennuttamia ja varustamia, muun muassa Polani oli varustanut kaksi laivaa. Kahdeksantoista aluksen kanssa Pisani lähti nyt merelle uudelleen etsimään genovalaista amiraali Doriaa ja hänen laivastoaan. Pluto oli yksi niistä kuudesta laivasta, jotka talven päätyttyä olivat taistelukunnossa, ja siitä saatiin suureksi osaksi kiittää Francisia, joka erittäin järkevästi oli pitänyt huolta miehistöstään, ja tässä työssä hänellä oli ollut hyvä apu Matteosta sekä muutamista muista tovereistaan. Kun amiraali kävi tarkastamassa Pluton miehistöä, hän hämmästyi kovin nähdessään, miten terveiltä ja voimakkailta he näyttivät, eikä hän voinut kylliksi kiittää kapteenia hänen hyvästä huolenpidostaan. Matteon suureksi harmiksi kapteeni piti hyvänään nämä kiitokset ilmaisematta sanallakaan, mikä osa Francisilla oli ollut tähän tilanteeseen.
Kolme kuukautta etsittiin turhaan genovalaisten laivastoa. Oli
kuljettu pitkin Apulian rannikkoa, ja kun laivasto sen jälkeen saapui
Polaan, näkivät he toukokuun seitsemäntenä päivänä sataman edustalla
Dorian kahdenkymmenenviiden purjeen kera.
Mutta Pisani ei ollut halukas taistelemaan. Zeno oli poissa sekä osa laivastoa hänen mukanaan, ja vaikka hän oli saanut uusia voimia, ei hänellä sittenkään ollut kuin kaksikymmentäyksi laivaa, ja monet hänen miehistään olivat sairaita, eivätkä pystyneet hoitamaan tehtäviään. Mutta amiraali ei saanut tehdä niin kuin katsoi parhaaksi. Venetsialaisilla oli se onneton tapa, että he rajoittivat päällikkönsä vapautta asettamalla heidän rinnalleen siviilineuvonantajia, joilla oli valta määrätä varsinaisen päällikön toimia. Kun siis Pisani kutsui kokoon sotaneuvoston ja esitti syynsä, miksi hän tahtoi välttää taistelua, panivat neuvonantajat vastaan äänestäen yksimielisesti taistelun puolesta ja sen lisäksi syyttäen Pisania pelkuruudesta. Harmistuneena Pisani paljasti miekkansa ja olisi hyökännyt neuvonantajien kimppuun, jolleivät hänen kapteeninsa olisi pidättäneet häntä.
Mutta sotaneuvosto äänesti taistelua, ja Pisanin oli pakko panna tämä päätös heti täytäntöön. Hän nousi kaleerinsa välikannelle ja puhui äänekkäästi miehistölle, joka oli kerääntynyt hänen ympärilleen.
"Muistakaa, veljeni, että se vihollinen, jota vastaan me nyt lähdemme taistelemaan, on sama jonka me niin voitokkaasti masensimme Rooman rannikolla. Älkää antako Luciano Dorian nimen peloittaa teitä; päällikön nimi ei ratkaise taistelua, vaan venetsialaiset sydämet ja venetsialaiset kädet. Mutta ne, jotka rakastavat Pyhää Markusta, seuraavat minua!"
Väki tervehti riemuiten tätä puhetta, ja niin pian kuin päälliköt olivat palanneet laivoihinsa, läksi laivasto liikkeelle hyökätäkseen vihollisen kimppuun. Taistelu oli raivoisa. Jokainen laiva valitsi vastustajansa, jonka kanssa se alkoi kaksintaistelun. Carlo Bottini kaatui taistelun alussa, ja Francis siirtyi hänen sijalleen. Hänen kaleerinsa oli hyökännyt genovalaisten suurimman laivan kimppuun, epätoivoinen taistelu raivosi. Vuoroin venetsialaiset saivat jalansijaa genovalaisten kannella, vuoroin heidät karkoitettiin takaisin, ja genovalaiset hyökkäsivät taas vihollisensa laivaan. Tunnin kestäneen taistelun jälkeen voitto ei kallistunut vielä kummankaan puolelle.
Pluton miehistö oli paljon vähälukuisempi kuin genovalaisten, ja vaikka Francis ja Matteo taistelivat toisten etunenässä ja rohkaisivat miehiään, eivät he voineet huomata aukkoja vihollisen riveissä. Äkkiä genovalaiset heittivät irti valtaushaat, jotka kiinnittivät molemmat laivat toisiinsa, ja nostivat purjeensa. Francis katsoi ympärilleen keksiäkseen syyn tähän odottamattomaan manööveriin, ja huomasi samalla, että kaikki genovalaiset laivat olivat pakoon menossa, venetsialaisten seuratessa niiden kintereillä.
Purjeet nostettiin, ja Pluto yhtyi myös takaa-ajoon. Mutta pako oli vain teeskennelty: sen tarkoituksena oli saada aikaan sekasortoa venetsialaisten taistelulinjassa.
Purjehdittuaan kaksi mailia genovalaiset kääntyivät äkkiä takaisin ja hyökkäsivät takaa-ajajiensa kimppuun, jotka seurasivat hajanaisena joukkona. Tämä juoni vaikutti ratkaisevasti taistelun kulkuun. Useita venetsialaisten laivoja vallattiin ennen kuin kaikki ennättivät edes ryhtyä taisteluun, toiset joutuivat monilukuisen vihollisen piiritykseen. Pisani koetti taistella niin kauan kuin suinkin, mutta huomatessaan, että kaikki oli menetetty, hän antoi merkin laivoilleen vetäytyä pois taistelusta. Itse hän pääsi kuuden kaleerin kera tunkeutumaan vihollisen laivaston läpi ja pakeni Parenzon satamaan.
Kaikki muut laivat vallattiin. Seitsemän-, kahdeksansataa venetsialaista kaatui taistelussa, kaksituhatta neljäsataa joutui vangiksi, kaksitoista päällikköä sai surmansa, ja viisi vangittiin. Genovalaiset olivat myös kärsineet suuria tappioita, ja Dorian itsensä tappoi heittokeihäs samalla hetkellä, jolloin hän riemuitsi voitosta.
Pluto oli kauan aikaa puolustautunut kolmea kaleeria vastaan ja monta kertaa yrittänyt murtautua vihollisten läpi, mutta genovalaiset olivat kiinnittäneet laivansa valtaushaoilla toisiinsa, ja kun vihdoin suurin osa miehistöä oli karkoitettu kannen alle, ja Francis huomasi, että vastarinta oli hyödytöntä, hän antoi käskyn pienelle, genovalaisten piirittämälle joukolleen heittää aseensa maahan. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän haavoittuneita.
"Tämä oli onnettomuuden päivä Venetsialle", sanoi Matteo, kun kaikilta vangeilta oli riistetty aseet ja heidät oli viety kannen alle. "Kuulin genovalaisten sanovan, että vain kuusi kaleereistamme oli päässyt pakoon ja että kaikki muut on vallattu. Meidän laivamme antautui viimeisenä, onhan sekin lohdutus."
"Kaikkein ensiksi minun täytyy sitoa haavasi", sanoi Francis; "kolmesta eri kohdasta sinä vuodat verta."
"Ja sinä vuodat verta ainakin kymmenestä kohdasta, Francesco. Minun täytyy saada ensiksi olla tohtorina."
"Kapteenia autetaan aina viimeiseksi. Tee siis niin kuin käsken ja riisu takki yltäsi! Ja nyt hyvät herrat", sanoi Francis kääntyen toisten upseerien puoleen, "hoitakaamme toistemme haavoja niin hyvin kuin osaamme. Me emme voi toivoa apua genovalaisilta lääkäreiltä, sillä heillä on pitkäksi aikaa kylliksi työtä omissa miehissään. Moni meistä voi hyvinkin pian menehtyä verenvuotoon, jollei apua saada. Siksi on parasta, että sidomme ensin vaikeimmat haavat ja kuljemme sitten miehestä mieheen, kunnes kaikki on sidottu."
Vasta seuraavana aamuna käskettiin vangit kannelle. Monet olivat kuolleet yön kuluessa, toiset olivat siksi heikkoja, etteivät voineet totella käskyä. Jäljelle jääneiden nimet kirjoitettiin muistiin, ja genovalaiset upseerit hämmästyivät suuresti, kun he saivat kuulla, miten nuori Pluton päällikkö oli.
"Minä olin vain luutnantti", vastasi Francis. "Carlo Bottini oli päällikkönä, mutta hän kuoli jo taistelun alussa."
"Mutta mitenkä niin nuori mies on päässyt upseeriksi? Te kuulutte varmaankin hyvin ylhäiseen sukuun, koska teitä siten on kunnioitettu ennen muita vanhempia."
"Viisas valinta se joka tapauksessa on ollut", sanoi se kaleerin päällikkö, joka oli ollut taistelussa Pluton kanssa, "sillä jos tahtoo olla oikeudenmukainen niin täytyy tunnustaa, ettei ainoatakaan laivaa koko venetsialaisessa laivastossa paremmin ohjattu eikä rohkeammin puolustettu kuin tätä. Me jouduimme ensin sen kanssa taisteluun, ja vaikka meitä oli paljon enemmän, eivät he kokonaiseen tuntiin väistyneet tuumankaan vertaa. Minä huomasin, miten tämä nuori mies taisteli joukkonsa etunenässä ja ihailin sitä voimaa ja taitoa, jolla hän käytti miekkaansa. Ja kun meitä lopulta oli kolme häntä vastassa, tappeli hän kuin karhu, jota koirat ympäröivät. Hän on varmaankin kelpo nuorukainen ja ansaitsee sen korkean aseman, joka hänelle on suotu."
"Minä en kuulu mihinkään aatelissukuun", sanoi Francis. "Nimeni on
Francis Hammond, ja vanhempani ovat englantilaisia."
"Toivottavasti ette ole palkkasoturi?" sanoi genovalainen kapteeni vakavasti.
"En", vastasi Francis. "Olen Venetsian kansalainen, ja nimeni on merkitty sen kirjoihin, sen toverini voivat todistaa."
"Se ilahduttaa minua", sanoi genovalainen, "sillä Pietro Doria, joka veljensä jälkeen on nyt ylin päällikkömme, on käskenyt, että kaikki palkkasoturit on tapettava."
"Se on julma käsky", sanoi Francis pelottomasti, "olkoon se kenen hyvänsä määräämä! Palkkasoturilla, joka rehellisessä taistelussa joutuu vangiksi, on yhtä suuri oikeus tulla lunastetuksi tai vaihdetuksi kuin kellä muulla hyvänsä, ja jos teidän amiraalinne siten rikkoo sodan lakeja vastaan, niin ei ole ainoatakaan ritaria koko Italiassa, joka ei pitäisi sitä henkilökohtaisena taisteluvaatimuksena."
Genovalainen rypisti otsaansa kuullessaan Francisin rohkeat sanat, mutta sydämessään hän myönsi hänen olevan oikeassa, sillä genovalaiset upseerit olivat yleensä sitä mieltä, että tämä julma käsky oli sekä järjetön että häpeällinen.
Vangitut upseerit suljettiin nyt laivan keularuumaan, ja miehistö peräruumaan. Pian he huomasivat laivan liikkeistä, että purjeet oli nostettu.
"Nyt olemme siis matkalla genovalaiseen vankilaan, Francesco", sanoi Matteo. "Hädin tuskin me viime kerralla vältimme sen, mutta nyt ei mikään taida siitä meitä pelastaa."
"Ei meillä ole suurta vapautumisen toivoa", sanoi Francis; "mutta liian varhaista on sanoa, ettemme voisi paeta. Mahdollisuudet olivat paljoa pienemmät minun ollessani Ruggieron vallassa, mutta sittenkin pääsin pakenemaan; silloin olin yksin ja ankarasti vartioitu, nyt meitä on laivassa lähes kaksisataa ystävää ja vaikka olemmekin vankeja, sittenkin voimme saada paljon aikaan, jos pysymme yhdessä. Sitä paitsi genovalaiset ovat kai niin ylpeitä voitostansa, etteivät viitsi vartioida meitä kovin tarkasti. Sanalla sanoen, tahtoisin väittää, että olosuhteet ovat nyt meille suotuisia. Jos olisin varma siitä, että Pluto purjehtii yksin, niin voisimme varmaankin vallata sen takaisin, mutta luultavasti kaikki viisitoista vallattua laivaa ovat yhdessä, ja toiset tulisivat tietenkin heti toveriensa avuksi, jos huomaisivat, että olisi täällä taistelu käynnissä ja on varmaankin mahdotonta vallata laiva aivan äänettömästi."
"Sen minäkin uskon", sanoi Matteo.
"Mutta vaikka emme voisikaan päästä miehistön yhteyteen ja sen avulla anastaa laivaa haltuumme, niin ehkäpä me molemmat voimme sittenkin päästä vapaiksi."
"Kun sinä sen sanot, Francesco, niin uskon sen heti. Sinä pelastit meidät pulasta Girgentissä. Sinä pelastit Polanin tyttäret vieläkin suuremmasta hädästä, kun he olivat vangittuina San Nicolon saarella, ja kaikkein pahimmasta sinä vapautit itsesi paetessasi Ruggieron käsistä. Kun sinä siis sanot, että meillä voi olla pakenemisen toiveita, niin tuntuu minusta, ikään kuin se olisi meiltä jo onnistunut."
"Siihen on vielä pitkälti", sanoi Francis nauraen, "mutta minä toivon, että se onnistuu tavalla tai toisella. Minä kammoan koko sielustani genovalaista vankilaa, sillä yleisesti tiedetään, että he kohtelevat sotavankejaan häpeällisellä tavalla, enkä minä aio antaa teljetä itseäni sellaiseen pesään, jos vain jollakin tavalla voin siitä pelastua, mutta tänään en viitsi sitä vielä ajatella. Ensiksikin särkee päätäni kaikkien niiden kolhujen jälkeen, joita olen saanut, toiseksi olen aika heikko kovasta verenhukasta ja kolmanneksi haavani kirvelevät oikein toden perästä."
"Niin minunkin", sanoi Matteo; "ja sitä paitsi minun on nälkä, sillä leipä, jonka me tänä aamuna saimme, ei kelpaisi edes koirille, vaikka täytyihän minun tyytyä siihen, kun ei muuta ollut saatavana."
"Ja nyt minä koetan nukkua muutaman tunnin. Viime yönä ei uni tullut silmiini kovien tuskien vuoksi, mutta nyt luulen voivani nukahtaa."
Laivan tasainen heiluminen sekä ruumiillinen väsymys vaikuttivat osaltaan, että Francis haavoistaan huolimatta vaipui syvään uneen. Hän ei herännyt, ennen kuin valoa virtasi avonaisesta luukusta sisään. Matteo, joka makasi hänen vieressään, heräsi myöskin ja ojenteli jäseniään, ja myöskin heidän kymmenen kohtalotoveriaan havahtuivat.
"Tässä on aamiaisenne", kuului ääni luukulta, ja kori, jossa oli leipää ja pullo vettä, laskettiin nuoran varassa alas.
"Aamiaista!" sanoi Matteo. "Eihän siitä ole kuin pari tuntia, kun me viimeksi söimme."
"Epäilen, että siitä on kaksikymmentä tuntia. Me olemme nukkuneet oikein perinpohjaisesti, ja minä voin nyt paljon paremmin. Jakakaamme nyt keskenämme erinomainen aamiaisemme, jota meille täällä tarjotaan. Onneksi tulee kylliksi valoa ylhäältä luukusta, jotta voimme sen tehdä perinpohjaisesti."
Toverit purskahtivat nauruun Francisin hyväntuulisen leikinlaskun johdosta. Vain yksi ainoa heistä oli ollut upseerina Plutossa. Muut olivat samoin kuin Matteo, vapaaehtoisia ja ylhäisten perheiden jäseniä. Syödessä laskettiin leikkiä ja naurettiin huolettomasti. Kun ateria oli ohi, sanoi Francis:
"Nyt pidetään sotaneuvottelu."
"Te olette joka tapauksessa onnellisemmassa asemassa kuin Pisani", sanoi eräs nuorista miehistä, "sillä ei mikään siviilineuvosto rajoita teidän valtaanne, ja me hyväksymme kaikki, mitä kapteeni ehdottaa."
"En minä ole enää teidän kapteeninne", vastasi Francis. "Nyt me olemme kaikki vankeja ja yhdenvertaisia, ja jokainen saa vapaasti ilmaista mielipiteensä ja antaa äänensä."
"Silloin minä lausun heti mielipiteeni, Francesco", sanoi Matteo, "ja ehdotan, että sinä edelleen olisit meidän kapteenimme ja että me tottelisimme sinua yhtä ehdottomasti kuin jos seisoisit Pluton välikannella etkä olisi teljettynä tähän lastiruumaan. Ensiksikin sinut määrättiin Carlon kaaduttua meidän lailliseksi johtajaksemme; toiseksi sinulla on enemmän kokemusta kuin meillä kaikilla yhteensä ja paljon terävämpi pää kuin kellään meistä muista. Siksi, toverit, ehdotan, että pitäisimme herra Francesco Hammondia edelleen kapteeninamme ja että tottelisimme häntä."
Toverit hyväksyivät riemuiten ehdotuksen, sillä kaikki kunnioittivat ja ihailivat Francisia, hänen tarmoaan kärsivällisyyttä koettelevan talven aikana, ja tapaa, jolla hän oli johtanut miehistöä epätoivoisessa taistelussa.
"No niin", sanoi Francis, "jos haluatte, olen edelleenkin teidän johtajanne, mutta sittenkin pidämme sotaneuvottelun. Ensimmäinen kysymys, jonka tahdon esittää mietittäväksenne, on se, miten voimme anastaa takaisin Pluton."
Nuoret miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Vakava tapa, jolla Francis teki heidän mielestään kerrassaan mahdottoman ehdotuksen, huvitti heitä suuresti.
"Minä tarkoitan täyttä totta", jatkoi Francis, kun nauru oli lakannut. "Jos pieninkin mahdollisuus vain on, niin aion anastaa takaisin Pluton, enkä epäile, ettei se voisi onnistua, jos vain menettelemme oikealla tavalla. Ensiksikin voimme pitää aivan varmana, että meitä täällä laivalla on paljon enemmän kuin genovalaisia. Tietysti he ovat kadottaneet taistelussa yhtä paljon väkeä kuin mekin. Toiseksi: jos Doria aikoo hyötyä voitostaan, niin hänen on täytynyt pidättää omissa kaleereissaan kylliksi taistelukykyisiä miehiä eikä hän ole siis voinut luovuttaa anastamilleen viidelletoista kaleerille kuin suhteellisesti pienen joukon. Tahtoisinpa väittää, ettei Pluto ole saanut osalleen kuin enintään viisikymmentä miestä, jota vastoin meitä on kolme kertaa enemmän. Jo sekin, että he nuorassa hilaavat meille ruokaa, osoittaa, että he tietävät olevansa meitä heikommat."
"Siinä sinä olet varmaan oikeassa", sanoi Paolo Parucchi, toinen Pluton upseereista, "mutta heitä on viisikymmentä aseistettua miestä, ja meidän sadanviidenkymmenen joukkomme on aseeton ja vangittu. Heiltä puuttuu pää, joka ajattelisi heidän puolestaan, ja meiltä puuttuvat aseet, joiden avulla voisimme panna aikeemme täytäntöön."
Hyväksymisen murinaa kuului muutamien nuorten miesten parista.
"En ole koskaan luullut, että voisimme suoriutua yrityksestä vaikeuksitta", sanoi Francis levollisesti, "tai ettei meidän tarvitsisi tehdä muuta ensi kerralla, kun luukku avautuu, kuin sanoa niille, jotka seisovat tuolla ylhäällä: Hyvät herrat, meidän joukkomme on lukuisampi kuin teidän, siksi me vaadimme teitä vaihtamaan paikkaa meidän kanssamme. Olen vain väittänyt, että meillä on voimaa vallata laiva takaisin, jos suotuisa tilaisuus tarjoutuu. Nyt meidän täytyy ensiksikin päättää, miten voimme hankkia itsellemme sellaisen tilaisuuden. Onko kellään teistä tikaria tai veistä, jota vahdin silmä ei ole keksinyt?"
Ei kukaan vastannut.
"Minä pelkäsin kyllä, että niin huonosti olisikin asia. Mutta koska meillä ei ole aseita eikä työkaluja, niin meidän täytyy tutkia, eikö ruumassa ole mitään, mikä voisi tehdä sellaisen virkaa. Onneksi olemme saaneet jäädä Plutoon, jossa tunnemme joka sopen, sillä paljon pahempi olisi, jos meidät olisi siirretty muualle. Tuossa hirressä näkyy olevan muutamia rautakoukkuja, varmaankin niihin joskus on ripustettu lihaa. Katsotaanpas, voimmeko saada ne irti."
Mutta koukut olivat niin lujassa, että kaikista ponnistuksista huolimatta ne eivät liikahtaneet vähääkään.
"Meidän täytyy toistaiseksi luopua siitä yrityksestä", sanoi Francis, "ja katsoa voimmeko löytää jotain muuta käyttökelpoista."
Mutta vaikka he etsivät hyvin tarkasti joka paikan, ei löytynyt mitään.
"Voisikohan ämpärien rautasangoista olla mitään hyötyä", sanoi Matteo.
"Voisi kyllä, kunhan ne vain saisi irti."
"Se ei ole vaikeaa", sanoi eräs toinen tarkastettuaan niitä hetken aikaa. "Tämä ämpäri on tyhjä, ja sanka on melkein irti."
'Hetken kuluttua oli irrotettu sangat neljästä ämpäristä.
"Suurta hyötyä niistä ei ole", sanoi Matteo; "rauta on ruosteista, ja ne murtuisivat heti tuottamatta pahempia haavoja."
"Niin, ei niistä tikareiksi ole", sanoi Francis, "mutta ehkäpä ne varovasti käyttäen kelpaavat sahoiksi. Katkaise jalan pituinen pala, revi kaistale paidastasi ja kierrä se moneen kertaan toisen pään ympäri, niin että voit pitää siitä kiinni. Ja koeta sitten hangata sillä hirrenpäätä!"
"Se pystyy todellakin", ilmoitti Matteo koetettuaan, "mutta nopeasti työ ei edisty."
"Voimme olla hyvillämme, jos rauta ollenkaan pystyy", sanoi Francis rohkaisevasti. "Meillä on ainakin viikon verran aikaa tehdä työtä, ja jos tuuli on epäsuotuisa, niin ehkäpä koko kuukausikin. Nyt taitamme sangat sopiviin kappaleisiin ja käytämme niitä varovasti."
"Entäs sitten, kapteeni?"
"Päämäärämme on tietenkin se, että murtaudumme suureen lastiruumaan, joka erottaa meidät miehistöstä. Siellä on varmaan kylliksi aseitakin. Mutta voidaksemme käyttää sahojamme, täytyy meidän ensiksi löytää reikä väliseinästä. Tutkikaamme siis tarkasti, eikö seinässä olisi minkäänlaista reikää."
Oli jo liian pimeä, jotta olisi voitu tarkasti nähdä, ja siksi kaikki koettelivat sormillaan pitkin seiniä löytämättä kuitenkaan pienintäkään aukkoa.
"Siinä tapauksessa meidän täytyy kaikkein ensiksi koettaa sahata irti nuo rautakoukut", sanoi Francis. "Ehdotan, että valitsemme nuo kolme, jotka ovat tuon hirren alapuolella. Meitä on kaksitoista, siis neljä kutakin koukkua kohti, ja voimme vuorotella joka viides minuutti. Muistakaa, että tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä kuin voimaa."
Työhön ryhdyttiin heti. Nuoret miehet käsittivät nyt täydellisesti, mistä oli kysymys. Huomattuaan miten levollisesti ja asiallisesti Francis johti heidän työtään, he tulivat varmoiksi siitä, että ainakin hän itse uskoi yrityksen mahdollisuuteen. Oli siis hiukan toivoa pelastua Genovan pelottavista vankiloista.
Työ kävi hitaasti ja pari rautakappaletta taittui heti paikalla, kun työntekijät olivat liian innokkaita, mutta kun huomattiin, että työkalut varovasti käsitellessäkin vähitellen tunkeutuivat puuhun, jatkettiin työtä säännöllisesti. Onneksi se hirsi, jota he sahasivat, oli varsin pehmeä, ja selvästi saattoi nähdä, miten pienet sahajauhokasat lisääntyivät.
Sahat olivat koko päivän liikkeessä. Vaikka työ sujui hitaasti, se piti kuitenkin mielet vireessä, ja kun vihdoin kolme nuorukaista koko painollaan kävi riippumaan ja sai koukun irti, niin he eivät voineet olla huudahtamatta ilosta. Yhteisvoimin irrotettiin vihdoin molemmat muutkin. Rautakoukut olivat päästään terävät ja tuuman paksuiset.
"Nämä eivät ole niinkään huonoja aseita", sanoi Matteo.
"Emme me käytä niitä aseina", sanoi Francis. "Niistä on enemmän hyötyä kuin mistään aseesta, lukuunottamatta kirvestä. Mutta me tarvitsemme ainakin kolme lisää. Siksi ehdottaisin, että heti jatkaisimme työtä. Järjestetään vahtivuorot. Kestää kaksitoista tuntia, ennen kuin saamme ruoka-annoksemme, siis kolme tuntia työtä ja yhdeksän tuntia lepoa kullekin. On juuri ensimmäisen vahdin vaihto kannella, ja koska voimme kuulla tänne, milloin niitä muutetaan, voimme siitä päätellä, mitä kello kulloinkin on."
"Minä olen valmis tekemään työtä koko yön", sanoi Matteo. "Ensiksi en suurestikaan uskonut työmme edistymiseen, mutta koska olemme saaneet irti kolme tuollaista rautaesinettä, niin voisin jatkaa vaikka kuinka kauan."
"Saatpa nähdä, Matteo, että tehtyäsi kolme tuntia työtä käsivartesi ovat niin väsyneet, ettet jaksa niitä kohottaa. On kovin väsyttävää sahata käsivarret kurotettuina pään yläpuolelle. Jo tästä vähäisestäkin työstä on minun käsivarsia alkanut särkeä. Mutta kunkin täytyy tehdä työtä niin paljon kuin jaksaa noina kolmena tuntina, ja pimeässä pitää olla vielä varovaisempi, jotta työkalut eivät taittuisi."
"Onneksi voimme nyt saada vielä useampia sahoja, jos tarvitsemme", sanoi Matteo, "sillä näillä vahvoilla raudoilla murramme helposti sangat muistakin ämpäreistä."
"Siinä olet oikeassa, Matteo. Sitä en ajatellut lainkaan. Niin kuin näet, alkaa meillä jo olla kokonainen työkaluvarasto."
Vaikka kaikki työskentelivät minkä jaksoivat, ei työ sittenkään pimeässä suuresti edistynyt. Mutta niin pian kuin päivä alkoi valjeta ja miehistön liikkeistä saattoi päätellä, että he huuhtelivat kantta, alkoivat he terävillä rautakoukuilla rikkoa puuta, jotta sahaaminen kävisi helpommin. Ja kun he sitä paitsi vuorottelivat joka viides minuutti, edistyi työ sangen nopeasti, ja suureksi ilokseen he saivat vielä kolme muuta rautakoukkua irti.
"Jos joku olisi sanonut minulle", sanoi yksi nuorukaisista, "että käsivarret voisivat muutaman tunnin työn jälkeen särkeä näin kauheasti, niin en olisi häntä uskonut."
Kaikki olivat samaa mieltä, sillä ei kukaan heistä ollut tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön.
"Anna meidän levätä puoli tuntia, Francesco", sanoi Matteo, "ennen kuin jakelet uusia käskyjä. Sen verran lepoa ainakin tarvitsen että käsivarsiini palaa edes hiukan voimaa."
"Voimme levätä koko tunninkin, jos haluat, Matteo. Sinä aikana saamme aamiaista, ja sitten jatkamme jälleen."
"Aamiaista!" sanoi eräs nuorukaisista nyrpeästi. "En minä voi nimittää tuota mustaa leipää ja vettä aamiaiseksi. Kun ajattelen niitä aamiaisia, joita olen syönyt ja mitä ruokia olen hyljeksinyt siksi, ettei niitä ollut valmistettu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin en voi muuta kuin kiroilla hulluuttani, kun lainkaan tahdoin merelle."
"Tahtoisin ehdottaa teille kaikille", sanoi Francis, "että käyttäisitte tämän tunnin toistenne lihaksien hieromiseen. Se on paras keino saada ne pehmenemään. Giuseppellä oli aina tapana tehdä niin, kun minun jäseneni jäykkenivät soudun jälkeen."
Neuvoa seurattiin, ja sillä välin kun toiset olivat tässä työssä, lähti Francis tutkimaan väliseinää.
"No, kapteeni, mitä kerrottavaa teillä on?" kysyi Matteo, kun Francis palasi toisten joukkoon.
"Varsin hyviä uutisia", sanoi Francis. "Lankut on onneksi naulattu toiselta puolen hirsiin kiinni sekä ylhäältä että alhaalta."
"Mitä hyötyä meillä on siitä?"
"Se merkitsee hyvinkin paljon. Jos ne olisi naulattu kiinni tältä puolen, olisi meidän pitänyt porata näillä rautakoukuilla reikiä lankkuihin ja sitten sahata lankut poikki. Mutta nyt luullakseni voimme irrottaa lankun viidessä minuutissa. Ei tarvitse muuta kuin työntää rautakärki hirren ja lankun väliin ja käyttää sitä vipuna. Kylläpä naulojen tosiaankin pitäisi olla kovin vahvat, jotta ei tällaisilla rautakoukuilla saisi niitä irti."
Kaikki hyppäsivät pystyyn. Tämä odottamaton uutinen sai heidät unohtamaan kaiken kivun ja nälän, ja kuusi heistä tarttui heti rautoihin.
"Hiljaa!" sanoi Francis. "Muistakaa, että siellä voi olla miehiä tavaroita hakemassa. Ennen kuin uskallamme irrottaa ainoatakaan lankkua, täytyy meidän porata reikä, josta voimme kurkistaa sisään. Sellaisen poraaminen on paljon helpompaa kuin jos sen täytyisi olla niin suuri, että saha mahtuisi siitä sisään. Mutta hiukan aikaa siihenkin kuluu. Parasta on kuitenkin odottaa, kunnes olemme saaneet aamiaista."