NELJÄSTOISTA LUKU
Merirosvolaivan häviö
Herra Polani oli niin hyvin tunnettu, että kun kuvernöörin palvelijat heräsivät hänen saapuessaan taloon, he eivät hetkeäkään epäröineet herättää herraansa. Heti kun tämä sai kuulla että merirosvot olivat nousseet maihin ja hävittäneet saarta, ja että heidän laivansa oli aivan lähellä rantaa vain parin kolmen miehen vartioimana, lähetti hän sanan kaleerien päälliköille käskien heidän herättää miehistönsä ja lähteä heti merelle. Hän lupasi itse hetken kuluttua saapua paikalle ja lähteä mukaan. Sen lisäksi hän käski soittaa kelloa ja kutsua saaren asukkaat aseihin. Eräs upseeri sai komennettavakseen sotaväen, ja hänen oli määrä heti lähteä saaren toiselle puolelle ja hyökätä merirosvojen kimppuun kesken heidän ryöstöään. Muutamat miehet saivat käskyn lähteä Polanin tyttäriä vastaan ja saattaa heidät kantotuoleissa kaupunkiin, ja heille valmistettiin asunto kuvernöörin omassa talossa.
Kuvernöörin jaellessa käskyjä tuotiin pöytään virvokkeita, ja Polania ja hänen seuralaisiaan kehoitettiin syömään, ennen kuin he jatkoivat matkaa. Francis ei odottanut toista kutsua. Hän ei ollut syönyt moneen tuntiin, ja siksi hän heti ryhtyi nälkäänsä sammuttamaan.
Sillä välin kuin hän söi, piti kuvernööri huolta siitä, että hänen käskynsä täytettiin. Kaksisataa saaren asukasta oli jo aseissa ja he paloivat kiihkosta saada kostaa merirosvoille heidän ilkitöitään. Kun kaikki valmistukset oli tehty, läksi kuvernööri Polanin ja Francisin kanssa satamaan, ja he soudattivat itsensä kaleeriin. Kaikki oli valmista lähtöön. Purjeet nostettiin heti ja soutajat asettuivat paikoilleen auttaakseen laivan vauhtia heikossa tuulessa.
Kuvernööri ilmoitti nyt päällikölle syyn äkilliseen lähtöön. Molempien toisten kaleerien kapteeneille annettiin myös lähtökäskyt, ankkurit nostettiin ja kaikki lähtivät liikkeelle. Francisilta tiedusteltiin, missä merirosvolaiva sijaitsi, mutta hän ei voinut antaa muuta selitystä, kuin että se oli noin neljän mailin päässä Polanin huvilasta.
"Mutta ettekö voi antaa minkäänlaista selitystä itse rannasta?" kysyi päällikkö.
"Sitä en voi" vastasi Francis, "olin piiloutunut lastiruumaan ja tulin kannelle vasta pimeän tultua, jolloin maa näytti mustalta möhkäleeltä."
"Herra Polani on kertonut", sanoi päällikkö, "että olette hänen hyvä ystävänsä, vaikkei sitä teidän puvustanne voisi päätellä, mutta hän ei ole kertonut, miten jouduitte merirosvolaivaan."
"Hän kertoi sen minulle matkalla tänne", vastasi Polani, "ja merkillinen juttu se tosiaankin on. Hän oli matkalla Korfuun Naxos laivalla, jonka merirosvot, niin kuin me oletimmekin, anastivat. Merirosvolaivan päällikkönä oli Mocenigo, joka oli tuomittu elinkautiseen maanpakoon, vaikkakaan kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut.
"Naxoksen miehistö vangittiin ja suljettiin laivan lastiruumaan, jossa jo ennestäänkin oli muista laivoista ryöstettyjä vankeja. Merirosvolaiva purjehti Afrikkaan, missä kaikki muut vangit myytiin maurilaisille orjiksi paitsi tämä minun ystäväni, sillä Mocenigo kantoi vanhaa vihaa häntä kohtaan ja hänellä oli aivan erikoiset aikeet hänen suhteensa. Kun Francesco sai tietää, että Mocenigo aikoi lähteä rosvoamaan Korfuun ja ryöstää minun tyttäreni, onnistui hänen kenenkään huomaamatta piiloutua laivan ruumaan.
"Maalle noustessa hän pääsi pimeässä muiden mukana rantaan, kiiruhti toisten edeltä, ja saatuaan oppaan ennätti paikalle viisi minuuttia ennen merirosvoja."
"Ihmeellistä tosiaankin! Olemme hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, sillä ilman häntä ei meillä olisi ollut aavistustakaan tuon roisto joukon pahanteoista, ennen kuin olisi ollut myöhäistä estää heidän pakoaan. Ja jos he olisivat päässeet pakoon, he olisivat vielä kauan häirinneet meidän kauppaamme, ennen kuin mikään kaleeri olisi saanut heidät nujerretuiksi. Mitä Mocenigoon tulee, hän on oikea häpeäpilkku venetsialaiselle nimelle, ja on surullista ajatella, että eräs meidän ylhäisimpiä sukujamme tulee hänen tähtensä häväistyksi. Mutta toivottavasti hänen ilkityönsä nyt loppuvat. Onko hänen laivansa nopeakulkuinen?"
"Sitäkään en voi sanoa", vastasi Francis, "mutta joka tapauksessa se on kevytsoutuinen."
"Toivottavasti saamme sen vallatuksi, ennen kuin se ennättää nostaa purjeet", sanoi päällikkö. "Meidän aluksemme eivät ole rakennetut soutua varten, vaikka me käytämmekin airoja tyynellä ilmalla."
"Mitä aiotte siis tehdä?" kysyi kauppias.
"Kun saavumme paikalle, annan käskyn molemmille muille kapteeneille pysytellä parin mailin päässä rannasta, jotta merirosvolaiva ei pääsisi pakoon, jos se yrittäisi lähteä merelle. Me seuraamme rantaa pitkin ja laskemme niin lähelle sitä kuin suinkin. Sillä tavoin voimme ehkä salaa yllättää heidät. Ja jollemme tapaa heitä, kokoonnumme heti aamun koitteessa toisten laivojen kanssa ulapalla ja pidämme varamme, kunnes merirosvot uskaltavat lähteä liikkeelle."
Kello oli nyt kolme, ja tuntia myöhemmin laivat erosivat toisistaan.
Kun päällikkölaiva saapui lähelle maata, käski päällikkö nostaa airot.
"Tuuli on aivan heikko", sanoi hän, "mutta siitä on vain etua, sillä sitä äänettömämmin me pääsemme liikkumaan. Jos jatkaisimme soutamista, voisivat he huomata tulomme, nostaa ankkurinsa ja paeta, ennen kuin ehtisimme edes nähdä heitä. Näin tyynenä yönä kuuluu airojen loiske kauaksi."
Laiva jatkoi äänettömästi kulkuaan rantaa pitkin. Saaren yläpuolella hohti taivas punaisena palavien talojen liekeistä, mutta sitä pimeämpi oli rannan varjossa. Kapteenin käskystä vallitsi laivassa täydellinen hiljaisuus, ja jokainen terästi näköhermojaan keksiäkseen merirosvojen aluksen. Äkkiä kaikki olivat kuulevinaan kumeata melua, joka nousi rannalta jonkin matkan päästä. Heidän päästyään edemmäksi kuului selvästi huutoa ja aseiden kalinaa.
"Luultavasti aseistettu joukkomme on kohdannut merirosvot", sanoi kuvernööri kapteenille, "ja he pakenevat laivaansa."
"Mutta silloin laiva ei voi olla kaukana", sanoi kapteeni. "Aamu alkaa jo sarastaa idässä, ja pian voimme erottaa laivan taivasta vasten, jos se nimittäin on vielä ankkurissa."
Kun he sivuuttivat seuraavan niemen, he näkivät laivan selvästi edessään. Huuto maaltakin kuului nyt lähempää, eikä ollut epäilystäkään enää: epätoivoinen taistelu oli käynnissä lähellä rantaa.
"Nyt lasketaan vene laivasta", sanoi eräs merimiehistä.
"Sitten alamme jälleen soutaa. Merirosvojen alus on vain puolen mailin päässä täältä eikä se ennätä paeta, ennen kuin pääsemme sen luo. Sitä paitsi taistelun tuoksinasta päätellen, merirosvot ovat menettäneet jo koko joukon miehiä, eivätkä voi käyttää kaikkia airojaan, vaikka ehtisivätkin laivaansa."
Merimiehet tarttuivat innokkaasti airoihin. Jokaisen mielestä tuntui miltei henkilökohtaiselta loukkaukselta, että merirosvot uskalsivat tulla Venetsian vesille ryöstämään. Tuleen sytytetyt talot olivat myös lisänneet heidän katkeruuttaan, ja kaikki olivat valmiit taisteluun. Kolme venettä souti nyt rannasta laivaan.
"Soutakaa reippaasti, miehet!" huusi kapteeni. "Meidän täytyy päästä heidän rinnalleen, ennen kuin he laskevat aironsa veteen."
Merirosvot olivat nyt huomanneet heidät, ja Francis, joka seisoi kokassa ja innokkaana seurasi jokaista liikettä laivassa, kuuli miten käskyjä jaettiin veneille. Hän näki myös, miten ne laskivat laivan kylkeen ja miehet kiipesivät kiireesti laivaan. Sekavaa äänten sorinaa kuului, jotkut koettivat nostaa purjeita, toiset laskivat airot veteen: mitä hirvein sekasorto näytti vallitsevan. Purjeet laskettiin jälleen alas, ja kaikki kävivät airoihin, mutta tuskin he olivat saaneet aironsa veteen, ennen kuin venetsialainen kaleeri laski heidän rinnalleen. Valtaushaat iskettiin laivan kylkeen, miehistö tarttui aseisiin ja hyökkäsi merirosvolaivan kannelle.
Merirosvot tiesivät, ettei heitä armahdettaisi, ja vaikka he olivat menettäneet kolmannen osan miehistään taistellessaan maalla, hyökkäsivät he ylös soututuhdoiltaan ja valmistautuivat ankaraan vastarintaan. Ruggiero Mocenigo johti heitä, sillä hän oli raivoissaan aikeittensa epäonnistumisesta, ja mieluummin hän tahtoi kuolla kuin kestää sitä häpeää, että hänet vietäisiin merirosvona ja petturina Venetsiaan. Hän hyökkäsi nyt venetsialaisia vastaan niin kiivaasti, että kaikki vastarinta tuntui turhalta. Onnistuipa hänen maurilaistensa avulla karkottaa melkein kaikki hyökkääjät laivansa kannelta.
Hän antautui nyt kaksintaisteluun venetsialaisen kaleerin päällikön kanssa ja kolmannella hyökkäyksellä hän lävisti miekallaan tämän kaulan, mutta venetsialaiset, jotka väistyivät ensimmäistä kiivasta hyökkäystä, kiiruhtivat uudelleen suurin joukoin kaleerin partaan yli. Polani, joka paloi halusta saada kostaa sille miehelle, joka lukemattomia kertoja oli niin syvästi loukannut häntä, seurasi heitä Francisin mukana.
"Ruggiero Mocenigo, petturi ja roisto, sinun hetkesi on lyönyt!"
Ruggiero säpsähti, kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, sillä laivallaan hän oli vain "kapteeni", mutta hämärässä hän tunsi Polanin ja alkoi miekkailla hänen kanssaan.
"Älä ole niin varma, Polani, ehkäpä sinun hetkesi onkin lyönyt!"
He iskivät yhteen raivoisan kiihkeästi. Polani oli vielä voimakas ja ketterä liikkeiltään, mutta hänen vastustajalleen oli se suuri etu, että hän oli nuori ja notkea. Polanin voima ja rotevuus tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja hän pakotti vastustajansa peräytymään, mutta samassa hänen jalkansa luiskahti verisellä kannella. Hän kaatui suulleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Ruggiero olisi lävistänyt hänet miekallaan, jollei Francis olisi hyökännyt esiin ja lyönyt syrjään hänen aseensa.
"Tällä kertaa, Ruggiero, eivät minun käteni ole kahleissa! Miten sinun kostosi nyt käy?"
Ruggiero päästi hämmästyksen huudon katsoessaan silmästä silmään nuorukaista, jonka luuli olevan vangittuna viidensadan mailin päässä.
Hetkeksi hän peräytyi, mutta hyökkäsi heti eteenpäin huutaen: "Nyt minä sen sijaan kostan"; mutta hänen vastustajansa oli yhtä notkea ja taitava kuin hän itsekin.
Parin minuutin ajan taistelun ratkaisu näytti epävarmalta, mutta äkkiä Ruggiero kaatui, sillä muuan venetsialainen oli kaleerin peräkannelta lennättänyt nuolen hänen otsaansa.
Kun merirosvojen johtaja oli kaatunut, katosi miehistönkin rohkeus. He taistelivat tosin vielä urhoollisesti ja epätoivoisesti, sillä he tahtoivat antautua niin kalliista hinnasta kuin suinkin, mutta viisi minuuttia Ruggieron kaaduttua olivat merirosvot viimeistä miestä myöten tapetut. Armosta ei ollut puhettakaan.
Juuri kun taistelu loppui, kuului airojen loisketta, ja molemmat muut kaleerit saapuivat paikalle. Ne tulivat liian myöhään ottaakseen osaa taisteluun, mutta miehistö riemuitsi ääneen kuullessaan, että merirosvo ja koko hänen joukkonsa oli tuhottu. Hetken kuluttua merirosvojen ruumiit oli heitetty mereen, haavoittuneet kannettu kannen alle, jotta he saisivat tarpeellista hoitoa, ja kolmentoista kaatuneen venetsialaisen ruumiit laskettu kannelle rinnatusten, maihin kuljetettavaksi.
"Sinua saan kiittää siitä, etten lepää noiden kaatuneitten rinnalla", sanoi Polani. "En tiennyt, että sinä olit niin lähellä, ja kompastuessani luulin viimeisen hetkeni tulleen."
"Te olitte juuri pääsemäisillänne voitolle", sanoi Francis. "Minä seisoin vain vieressä ollakseni teidän apunanne, jos sitä tarvitsisitte, mutta siihen hetkeen saakka, jolloin kompastuitte, luulin, että itse saisitte kostaa kärsimänne vääryyden."
"Mikä onni, että hän kaatui. Kuinka hirveätä, jos olisi ollut pakko viedä hänet Venetsiaan ja siten tuottaa häpeää niin jalolle perheelle. Jumalan kiitos, ettei hän voi enää tehdä pahaa! En ole ollut hetkeäkään rauhassa sen jälkeen, kun hän yritti ryöstää tyttäreni, enkä olisi rauhoittunut, ennen kuin sanoma hänen kuolemastaan olisi tullut korviini. Aivan tavattoman tarmokkaasti hän on ajanut aikeitaan ja koettanut saada tyttäreni vaimokseen. Näyttääpä siltä, kuin sinun ja hänen välillään olisi ollut kaksintaistelu aina kuolemaan saakka — ikään kuin hänen halunsa saada loukata meitä ja sinun pyrkimyksesi puolustaa meitä olisivat taistelleet keskenään. Maria voi nyt helpommin hengittää, kun hän saa kuulla tämän uutisen, sillä niin iloinen ja huoleton kuin hän luonteeltaan onkin, on hänen alituisesti täytynyt pelolla ajatella tuota miestä."
Kuvernööri, joka laivan perältä oli seurannut taistelua, astui nyt esiin ja onnitteli Francista sydämellisesti hänen sankaritekonsa johdosta.
"Minä näin, miten hyökkäsitte esille juuri sinä hetkenä, jolloin ystäväni Polani kaatui, ja aloitte taistella hänen vastustajansa kanssa. Aluksi luulin teidän olevan mennyttä kalua, sillä Mocenigoa on pidetty erittäin taitavana miekkailijana, ja tehän olette vain poika, mutta te ette väistynyt tuumankaan vertaa, vaan seisoitte paikallanne kuin mies, ja minäpä luulen, että te ilman toisten apuakin olisitte voittanut hänet, sillä käytitte miekkaanne kylmäverisemmin kuin hän, mutta minä tunsin suurta helpotusta, kun hän kaatui, sillä taistelu oli vielä ratkaisematta, ja hänen miehensä iskivät ympärilleen kuin paholaiset, se tunnustus heille on annettava. Miten ihmeessä niin nuori mies kuin te on niin taitava miekkailija?"
"Nuori ystäväni ei ensi kertaa tee suurta palvelusta valtiolle", sanoi Polani. "Hän oli erään minun laivani päällikkönä ja auttoi Pisania, kun genovalaiset Anzion taistelussa anastivat hänen laivansa."
"Hänkö se on?" sanoi kuvernööri ihmeissään. "Minä olen tietenkin kuullut, miten teidän laivanne miehistö nuoren englantilaisen johtamana riensi Pisanin avuksi viime hetkellä, mutta en voinut koskaan uneksiakaan, että tuo englantilainen olisi vain nuori poika. Miten vanha te olette?"
"Olen juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta", vastasi Francis. "Minun maanmieheni harrastavat paljon urheilua, ja siitä kai johtuu, että olen hiukan tottuneempi käyttämään aseita kuin minun ikäiseni yleensä."
Kello yhdeksältä pieni laivasto palasi satamaan kuljettaen mukanaan anastetun kaleerin. Niin pian kuin heidän tulonsa huomattiin, kerääntyi koko väestö rantaan tervehtimään voittajia ja kuulemaan tietoja taistelun kulusta.
"Mene heti maihin, Francesco", sanoi Polani, "ja lähde rauhoittamaan tyttöjä! Minun täytyy seurata kuvernööriä, ja kestää ehkä jonkin aikaa, ennen kuin hän pääsee tunkeutumaan tuon taajan ihmisjoukon läpi."
Palvelijat tunsivat heti Francisin, kun hän saapui palatsiin, ja saattoivat hänet siihen huoneeseen, jossa tytöt odottivat häntä. He olivat jo kuulleet, että merirosvolaiva oli anastettu, sillä ratsastava pikalähetti oli tuonut tämän sanoman saaren toiselta rannalta.
"Missä isä on?" huudahti Maria, kun Francis astui yksin sisään.
"Hän voi hyvin ja lähetti minut edeltä rauhoittamaan teitä."
"Kiitetty olkoon pyhä Markus!" sanoi Maria. "Olemme olleet kovin huolissamme teidän kumpaisenkin vuoksi. Sanantuoja kertoi nähneensä rannalta, miten merirosvolaivalla taisteltiin epätoivon vimmalla ja että vain yksi kaleereista ahdisti sitä. Me olimme varmoja, että se oli juuri se kaleeri, jossa kuvernööri oli, ja mehän tiesimme, että olitte samassa laivassa mukana. Ja isä oli niin hirveän harmistunut, että me pelkäsimme hänen itsensä ottavan taisteluun osaa."
"Sen hän tekikin", sanoi Francis; "antautuipa vielä kaksintaisteluun Mocenigon kanssa ja olisi varmaan tappanut hänet, jollei olisi kaatunut. Minä olin tietysti hänen rinnallaan ja pidin tuota roistoa lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen. Nyt kaikki kärsimykset, joita hän meille on tuottanut, ovat lopussa."
"Onko hän todellakin kuollut?" sanoi Maria. "Oi, Francesco, miten kiitollinen minä olenkaan! Aloin todellakin pelätä, että hänen tarmokkaat yrityksensä vihdoin onnistuisivat. Ei silti, että koskaan olisin suostunut hänen vaimokseen, sillä olin tehnyt sen pyhän lupauksen, että ottaisin itseni hengiltä, ennen kuin sellaista saisi tapahtua. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän koskaan olisi voinut pakottaa minua siihen."
"Minä sanoin hänelle samaa, mutta hän vastasi, että hän ryöstäisi myös teidän sisarenne valtaansa ja ottaisi hänet vaimokseen, jos te tekisitte lopun itsestänne."
Tytöt huudahtivat kauhusta.
"Sitä en koskaan tullut ajatelleeksi", sanoi Maria; "mutta sellaisella uhkauksella hän tosiaankin olisi riisunut aseet kädestäni. Hirveätä olisi ollut joutua sellaisen miehen vaimoksi, mutta luulenpa, että mieluummin olisin sittenkin kestänyt sen, kuin uhrannut Julian hänelle. Mutta tuossahan on isä!"
"Pääsin pikemmin kuin luulinkaan", sanoi Polani astuessaan sisään. "Kuvernööri käski minun heti lähteä teidän luoksenne. Olette varmaankin jo kuulleet kaikki uutiset ja tiedätte, ettei vihollisenne enää voi ahdistaa teitä?"
"Kyllä, isä, ja olemme kuulleet senkin, että sinä itse taistelit hänen kanssaan, mikä oli kauheata, mutta samalla kovin reippaasti tehty."
"Sanoiko Francis senkin, että ilman häntä en olisi nyt hengissä?"
"Ei, isä; hän kertoi vain, että kun sinä kompastuit, piti hän
Ruggieroa lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen."
"Sekin on totta, kultaseni, mutta jollei Francis olisi kääntänyt hänen huomiotaan toisaalle, olisin minä nyt kuollut. Hän tähtäsi iskunsa minuun, kun minä kaaduin, ja olisi lävistänyt minut, jollei Francis olisi hyökännyt esiin ja estänyt sitä. Sitten Francis alkoi taistella Mocenigon kanssa, joka kaikista virheistään huolimatta oli taitava miekkailija. Ja sittenkin olisi Francis, niin kuin kuvernööri sanoi, varmaankin voittanut hänet, jollei taistelu olisi päättynyt niin kuin se päättyi. Mutta nyt meidän täytyy saada kuulla hänen kertomuksensa alusta loppuun. Te ette tiedä siitä vielä mitään, ja minä olen kuullut sen vain osittain. Tahdon tietää, miten hän pääsi tuon miehen käsistä."
"Sen mekin tahdomme kuulla. Mehän tiedämme, miten ankarasti Ruggiero antoi vartioida meitä, ja olen varma siitä, ettei hän ollut lempeämpi Francescolle."
"Niin, kyllähän minua vieläkin kovemmin vartioitiin", sanoi Francis hymyillen, "sillä oikea käteni oli kahlehdittuna vasempaan jalkaani ja päin vastoin, ja ketjut olivat niin lyhyet, etten voinut seisoa suorassa. Mutta luulenpa toisaalta, etteivät vartijani olleet yhtä valppaat kuin teidän. Joka tapauksessa tahdon kertoa teille koko jutun."
Tytöt seurasivat innostuneina Francisin kertomusta vankeudesta ja paosta sekä siitä, miten hän oli piiloutunut merirosvolaivan ruumaan voidakseen ajoissa varoittaa heitä.
"Pakosi onnistui tosiaan hyvin", sanoi kauppias, kun Francis oli lopettanut. "Onneksi sekä sinulle itsellesi että meille, sillä olen varma siitä, että Mocenigo palattuaan olisi kiduttanut sinut hengiltä. Mitä tyttöihin tulee, niin ei mikään olisi voinut pelastaa heitä kovasta kohtalosta, jollet sinä olisi ennättänyt ennen tuota roistoa perille."
"Mitä me voimme tehdä Francescolle isä?" huudahti Maria. "Me emme voi koskaan kylliksi kiittää häntä, ja hän vihaa kiitosta. Jospa hän vain kerran joutuisi oikein pahaan pulaan, niin Julia ja minä lähtisimme heti häntä pelastamaan, mutta niin kuin olemme nähneet, hän pelastaa itsensä jo paljon ennen kuin edes aavistamme hänen joutuneen kiinni. On tosiaankin masentavaa, kun emme voi tehdä mitään hänelle."
Francis nauroi sydämellisesti.
"Niin, eikö se ole hirveää? Jos joudun jälleen pulaan ja ennätän lähettää teille sanan, että teen sen aivan varmaan. Mutta ymmärrättehän, ettei voi joutua pulaan omasta tahdostaan, ja minä saan kai tyytyä vain teidän ja teidän sisarenne hyviin toivomuksiin."
"Älä ole huolissasi, Maria", sanoi hänen isänsä; "kerran vielä saamme tilaisuuden maksaa hänelle velkamme, ja siihen mennessä Francesco saa tyytyä vain siihen, että olemme hänelle kiitollisuuden velassa."
"Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, isä."
"Lähden huomenna teidän kanssanne Venetsiaan. Kuvernööri lähettää kaleerin mukana sanan merirosvolaivan anastamisesta, ja varmaankin hän sallii meidän matkustaa siinä. Ryhdyn heti toimenpiteisiin, jotta saan huvilan kevääksi jälleen rakennetuksi, mutta silloin et ole enää minun huolehdittavanani, nuori neitiseni, enkä minä siitä ole lainkaan pahoillanikaan, sillä viime aikoina olet tuottanut minulle kovin paljon huolta."
"Se ei ole ollut minun syytäni", sanoi Maria nyreissään.
"Tiedän sen kyllä, kultaseni. Se on riippunut sinun onnettomasta kohtalostasi, enkä minä sinua lainkaan moiti."
"Mutta nyt ovat kaikki huolet poissa, isä!"
"Sen parempi Rufinolle", sanoi kauppias. "Hän iloitsee saadessaan kuulla, ettei Ruggiero enää voi ahdistaa sinua. Mutta nyt jätän teidät, sillä minun täytyy lähteä kuvernöörin kanssa saaren toiselle puolelle. Olen kuullut, että useita huviloita on ryöstetty ja hävitetty ja paljon ihmisiä tapettu."
Seuraavana päivänä he matkustivat Venetsiaan ja saapuivat sinne enemmittä seikkailuitta. Siellä alettiin heti valmistaa Marian ja Rufino Giustinianin häitä, ja kuusi viikkoa myöhemmin olivat vihkiäiset. Francis ei lähtenyt merille ennen tätä juhlatilaisuutta, sillä kun hän heti kotiin palattuaan puhui uudesta matkasta, selitti Maria, ettei hän tahtonut lainkaan mennä naimisiin, jollei Francis jäänyt häihin.
"Te olette pelastanut minut kaikista vaaroista tähän asti, Francesco, ja siksi teidän täytyy myös nähdä, että pääsen turvalliseen satamaan."
Kun herra Polanikin sanoi Francisille, ettei hän saanut ajatella matkalle lähtöä ennen kuin häiden jälkeen, täytyi hänen jäädä. Mutta hän oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohitse, sillä tällä kertaa oli hänestä oleskelu maissa vielä entistä ikävämpää. Tytöillä oli paljon puuhaa häiden johdosta, vieraita tuli ja meni, ja kaikki koko talossa oli entisestään muuttunut. Mutta häiden jälkeenkin hänen oli pakko vielä viipyä Venetsiassa. Genovalaisten laivasto risteili merellä, eikä Pisanin ollut päässyt Anzion taistelun jälkeen taistelemaan uudelleen heidän kanssaan. Seurauksena oli se, että kauppa oli pysähtynyt, sillä vaara oli siksi suuri etteivät kauppiaat uskaltaneet lähettää laivojaan merelle.
"Voitto ei korvaisi vaaraa, Francesco", sanoi kauppias eräänä päivänä, kun hän puhui asiasta hänen kanssaan. "Vaikka vain yhden laivan lasti kymmenestä joutuisi vihollisen käsiin, niin noista kymmenestä ei olisi mitään voittoa. Mutta koska näen, miten kiihkeästi sinä haluat jälleen päästä matkaan, niin voit seurata valtion kaleerien mukana, jotka ensi viikolla lähtevät täältä Pisanin laivaston avuksi. Sen palveluksen jälkeen, jonka sinä Anzion taistelussa teit laivastolle, en epäile, etten voisi hankkia sinulle luutnantin paikkaa jollakin laivalla. Mitä arvelet siitä?"
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta olettehan ennen sanonut, että olisi vain turhaa ajanhukkaa, jos rupeaisin valtion palvelukseen, koska kuitenkin olen päättänyt antautua kauppiaan uralle."
"Sen olen sanonut, ja se minun mielipiteeni yhä on, mutta niin kuin näet, on kauppa nykyään pysähdyksissä, etkä siis menettäisi siinä mitään. Sitä paitsi kauppiaalla on aina etua siitä, että hän on hyvissä väleissä valtion kanssa. Jos siis tahdot mennä palvelukseen, kunnes sota Genovan kanssa päättyy, niin se on minusta ainakin yhtä edullista, kuin jos kuljeksit täällä tyhjin toimin."
"Teidän luvallanne asia on siis päätetty", sanoi Francis. "Tietysti mieluummin palvelen upseerina, mutta hätätilassa voin ruveta vapaaehtoiseksikin."
"Sitä sinun ei tarvitse, Francesco. Minun ja Giustinianin suosituksella sekä omien ansioittesikin nojalla voit aivan varmaan päästä upseeriksi. Rufino olisi nimitetty laivan päälliköksi, jolleivät hänen häänsä olisi tulleet väliin."
Seuraavana päivänä Polani toi Francisille neuvoskunnan myöntämän aliluutnantin valtakirjan Pluto-laivalle.
"Varmaankin iloitset kun kuulet, että Matteo tulee samaan laivaan."
— Matteo oli näet palannut kotiin veljensä häihin.
"Siitä iloitsen koko sydämestäni", sanoi Francis. "Toivoisin vain, että Giuseppe-parka olisi myöskin täällä ja saisi seurata mukana. Tulen kaipaamaan häntä kovasti. Hän oli uskollinen ja hyvä toveri."
"Olen jo lähettänyt käskyn asiamiehelleni Tunisiin, että hän voimainsa mukaan koettaisi ottaa selkoa siitä, kenelle Naxoksen miehistö on myyty. Onnetonta, että niin monta vankia myytiin samalla kertaa, sillä näin on paljon vaikeampi päästä miestemme jäljille. Olen käskenyt hänen lunastaa joka ainoan niin edullisesta hinnasta kuin suinkin. Olen lähettänyt hänelle tarkat selitykset kustakin erikseen, ja se ehkä helpottaa hänen etsimistään. Sitä paitsi olen kirjeessäni maininnut, että erikoisesti toivoisimme kapteenin ja Giuseppen vapauttamista. Siksipä toivon, että sinun palatessasi kotiin voin antaa sinulle tietoja heistä."
Matteo tuli hyvin iloiseksi kuullessaan, että hän saisi purjehtia samassa laivassa kuin Franciskin.
"Olisi ollut hauskempi", sanoi Francis, "jos kumpikin olisimme olleet vapaaehtoisia; minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että minut on nimitetty aliluutnantiksi, kun sinä et kuulu päällystöön."
"En ole vähimmässäkään määrässä kateellinen, Francesco. Lukuunottamatta vähäistä osaani Anzion taistelussa ei minulla ole minkäänlaista kokemusta, jota vastoin sinä näinä kahtena viime vuotena olet ollut mukana jos jonkinlaisissa seikkailuissa ja aina suoriutunut niistä erinomaisen hyvin."
Tuntia myöhemmin Francis sai vastaanottaa Matteon isältä kirjeen, jossa tämä kutsui hänet samana iltana luokseen. Siellä hän saisi tutustua useihin Matteon tovereihin Pluto laivassa.
Kun Francis saapui palatsiin, oli siellä paitsi Matteon tovereita, myös laivan päällikkö ja useita upseereja. Herra Giustiniani itse esitti Francisin heille, ja Rufino ja Matteo tekivät parastaan valmistaakseen hänelle niin ystävällisen vastaanoton laivalla kuin suinkin. He kertoivat kaikille vieraille, missä kiitollisuudenvelassa he olivat hänelle ja miten urhoollinen hän oli ollut monta kertaa. Useat nuorista miehistä Francis tunsi jo ennestään Matteon ystävinä, ja nämä tervehtivätkin häntä sydämellisesti, mutta kapteeni ja muut upseerit kohtelivat häntä kylmästi. Kapteeni, joka oli nimeltään Carlo Bottini, oli Mocenigon perheen kaukainen sukulainen ja sen vuoksi hän jo edeltäkäsin oli Francisia vastaan. Toisten upseerien kylmyys johtui kateudesta, koska Francis, vaikka oli vierasmaalainen ja monta vuotta heitä nuorempi, oli arvoltaan heitä korkeampi.