KOLMASTOISTA LUKU
Merirosvojen ryöstöretki
Heti kun seuraava aamu valkeni, Francis tarttui työhönsä. Edellisen illan kokemukset toistuivat. Kolmessa, neljässä tunnissa hän saattoi saada kätensä vapaiksi, mutta nilkkarenkaihin tikari ei pystynyt. Hetken aikaa koetettuaan hän luopui tästä yrityksestä, sillä hän pelkäsi, että tikarin terä tylsyisi.
Hän tuumi kokonaisen tunnin, ja keksi vihdoin keinon. Rautaahan voitiin teroittaa hankaamalla sitä kiveä vasten, ja vaikka hän ei voinutkaan katkaista tikarilla rautarengasta, niin ehkäpä se onnistuisi kivellä. Hän alkoi heti tutkia kammion seiniä. Ne eivät olleet raa'asta savesta, niin kuin köyhälistön asunnot yleensä Pohjois-Egyptissä, vaan rakennus oli alun pitäen aiottu joko vankilaksi tai kallisarvoisten kauppatavaroiden säilytyspaikaksi.
Se oli rakennettu kovista kivenlohkareista. Francis luuli, että ne olivat hiekkakiveä, ja tutkiakseen kiven laatua hän kävi istumaan nurkkaan, jonne vartija edellisenä iltana oli laskenut hänen ruokansa ja vesiannoksensa. Ensin hän kostutti osan seinää, sitten hän hieroi kahleen rengasta sitä vasten. Vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi kiiltävän kohdan, josta hän näki, että kivi saattoi hangata rautaa.
Mutta turhaan hän väänsi jalkojaan voidakseen hangata niitä muuria vasten, ja siksi hän luopui yrityksestä. Hän tarvitsi irtonaisen kiven, ja hän alkoi sen vuoksi heti kaivaa tikarillaan maata seinän vierestä nähdäkseen, voisiko löytää sellaista. Hetkeen hän ei tavannut ainoatakaan sirua, ja hän tallasi tarkalleen maan paikoilleen hävittääkseen kaikki jäljet.
Kun aamiaisen aika lähestyi, hän lakkasi työstään, mutta syötyään hän jatkoi sitä taaskin. Tutkittuaan seinäviertä aina ovelle saakka hän vihdoin löysi erisuuruisia kiviä, jotka epäilemättä oli hakattu kivilohkareista ovea paikoilleen sijoitettaessa. Sitten hän tasoitti hyvin tarkasti maan pinnan, otti yhden kiven käteensä, ja kostutettuaan sitä alkoi työnsä.
Se kävi hyvin hitaasti, mutta hän huomasi sittenkin, että se onnistui. Hän teki työtä lakkaamatta koko päivän ja kietoi rievun kiven ympärille ehkäistäkseen sen ääntä. Lopulta hänen sormiaan alkoi särkeä, ja hänen oli mahdoton pidellä kivestä kiinni, mutta levättyään pari tuntia jatkoi hän jälleen työtään. Kun vartija tuli sisään, kysyi hän, milloin kaleerin oli määrä lähteä matkaan.
"Se olisi lähtenyt jo tänään", sanoi mies, "mutta kapteeni on sairastunut kuumeeseen. Hän lähetti hakemaan lääkäriä Tunisista, ja vaikka hän on hyvin heikko, hänellä on niin kova kiihko päästä matkaan, että hän olisi kannattanut itsensä laivaan, jollei lääkäri olisi kieltänyt. Siksi hän on päättänyt odottaa kolme päivää."
Francis ei voinut yöllä jatkaa työtään, sillä hiljaisuudessa kiven hankaus rautaa vasten olisi varmaankin kuulunut, sen sijaan hän uursi tikarilla käsirautojaan pari tuntia. Seuraavana aamuna hän jatkoi taas työtä heti, kun sirkat virittivät laulunsa, sillä niiden ääni oli paljon kovempi kuin se, mikä syntyi hänen tehdessään työtä. Illalla jalkaraudat olivat niin pitkälti poikki, että hän parin tunnin työn jälkeen toivoi voivansa saada ne irti jaloistaan, ja ennen kuin hän pani maate, olivat käsiraudatkin yhtä pitkällä.
Vartijaltaan hän seuraavana aamuna sai tietää, että kapteeni oli parempi ja että hänet oli määrä kantaa laivaan heti, kun ilma illalla hiukan viileni. Laiva lähtisi matkaan varhain aamulla. Iltapuolella molemmat vartijat tulivat sisään ja käskivät hänen seurata mukana. Hänet vietiin kylän komeimpaan taloon ja saatettiin huoneeseen, missä Ruggiero makasi vuoteella.
"Olen lähettänyt sinua hakemaan", sanoi Ruggiero, "ilmoittaakseni, etten ole unohtanut sinua. Ei ole minun syyni, että kosto on viivästynyt, mutta sitä suloisempi se on oleva, kun sen hetki koittaa. Minä lähden nyt ryöstämään Polanin tyttäriä. Olen kuullut, että sinä olet päässyt perheen ystäväksi sen jälkeen kuin teit tyhjiksi minun aikeeni, ja että Polanin tyttäret suosivat sinua suuresti. Olen saanut tietoja kaikesta, mitä Venetsiassa on tapahtunut, ja kaikki olen merkinnyt siihen laskuun, joka minulla on tilitettävänä sinun kanssasi. Aion tuoda tytöt tänne ja ottaa Marian vaimokseni, ja sitten minä näytän hänelle, miten minä kohtelen niitä, jotka asettuvat minun tielleni. Se on oleva terveellinen läksy sekä hänelle että sinulle. Tulet toivomaan kuolemaa tuhat kertaa ennen kuin se kohtaa sinua."
"Olen aina tiennyt, että olette roisto, Ruggiero Mocenigo", sanoi Francis levollisesti, "mutta enpä olisi luullut, että mies, joka kerran on kuulunut Venetsian aatelistoon, voisi vajota näin syvälle ja tulla merirosvoksi ja isänmaanpetturiksi. Te voitte tosin ryöstää Marian, mutta hänen kauttansa te ette koskaan pääse hänen isänsä omaisuuteen käsiksi, sillä minä tiedän, että samassa hetkessä kun Maria saa kätensä vapaiksi, hän mieluummin työntää tikarin sydämeensä kuin antautuu tällaisen roiston valtaan."
Kuullessaan nämä sanat Ruggiero tarttui tikariin, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä, mutta laski sen jälleen pois.
"Hölmö!" sanoi hän. "Minä olen nyt menossa ryöstämään heitä. Etkö ymmärrä, että Marian itsepäinen luonne talttuu täysin kun hän saa tietää, että tekemällä itsemurhan hän luovuttaa sisarelleen kunnian päästä minun vaimokseni?"
Kun Ruggiero säesti sanojaan ivallisella naurulla, hyökkäsi Francis eteenpäin aikoen karata roiston päälle, mutta hän oli unohtanut kahleensa ja kaatui pitkäkseen maahan.
"Vahti!" huusi Ruggiero, "viekää pois tuo lurjus, ja muistakaa, että henkenne on vaarassa, jos hän pääsee karkuun!"
"Teidän ei tarvitse uhata meitä, herra", sanoi Filippo. "Luottakaa valppauteemme, mutta minun ymmärtääkseni lapsikin voisi vartioida häntä, niin raskaasti kahlehdittu hän on kopissaan."
Ruggiero viittasi kärsimättömästi kädellään, ja molemmat miehet poistuivat vankinsa kera.
"Jos olisin saanut osani viime matkan saaliista", sanoi Filippo heidän poistuessaan talosta, "niin en palvelisi häntä päivääkään enää. Mutta niin pian kuin kaleeri palaa takaisin ja rahat on jaettu, karkaan minä tieheni. Olen saanut kyllikseni tästä elämästä. Maurilaisten kanssa ei ole hauska elää, vaikkei saisikaan koiran kohtelua osakseen."
Niin pian kuin Francis oli yksin, ryhtyi hän taas työhönsä, ja iltapuolella olivat renkaat niin pitkälle murrettu, että hän vain hiukan painamalla saattoi saada kätensä ja jalkansa niistä irti. Mutta hän odotti iltaan asti siltä varalta, että joku tulisi jälleen hänen luokseen. Vaikka hän olisikin ollut ilman kahleita, ei hän sittenkään ennen iltaa olisi voinut lähteä pakoon.
Filippo toi tavallista myöhemmin ruokaa, ja Francis kuuli, miten hänen toverinsa torui häntä sen johdosta, ettei hän ennemmin ollut tullut hänen sijalleen.
"Onko kaikki valmista matkaan?" kysyi Francis, kun vanginvartija astui sisään.
"Kyllä, koko miehistö on laivassa. Veneen tulee olla rannassa kello yhdeksältä, ja koska tuuli on varsin heikko, luulen heidän lähtevän heti matkaan."
Hetken kuluttua mies lähti, ja niin pian kuin oli pimeä, Francis irroitti kahleet käsistään ja jaloistaan. Sitten hän kalisteli voimakkaasti kahleitaan ja viskasi ne lattialle. Samassa hän kuuli, että vartija astui ovelle, työnsi avaimen lukkoon ja astui sisään.
"Mitä ihmettä te nyt teette?" kysyi Filippo.
Francis seisoi oven lähellä, niin että vartija astuessaan sisään joutui selin häneen, ja ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa lauseensa hyökkäsi Francis hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan. Hämmästynyt mies ei ennättänyt saada sanaakaan suustaan, kun Francis painoi polvensa hänen rintaansa ja uhkasi häntä tikarilla.
"Jos päästät ääntäkään", kähisi hän, "niin pistän tikarin kurkkuusi."
Filippo tunsi, miten tikarin kärki kosketteli hänen ihoaan, ja hän pysytteli aivan hiljaa.
"En tahdo ottaa sinua hengiltä, Filippo. Et ole kohdellut minua pahasti, ja säästän mielelläni henkesi, jos suinkin voin. Nosta kätesi pääsi yläpuolelle ja anna minun sitoa ne, niin sitten saat nousta."
Filippo teki niin kuin Francis käski, ja Francis sitoi lujasti hänen kätensä yhteen kankaasta kierretyllä nuoralla. Sitten hän antoi hänen nousta.
"Nyt minun täytyy panna suukapula suuhusi ja sitoa kätesi seipääseen pääsi yläpuolelle, jotta et voi hampain avata nuoraa, ja saat jäädä tänne, kunnes toverisi saapuu aamulla."
"Parempi teidän olisi heti ottaa minut hengiltä, herra", sanoi mies. "Tomaso raivostuu, kun näkee, että olette karannut, sillä hänkin saa osansa kapteenin vihasta. Kolme tai neljä miestä jää tänne, ja he aivan varmaan pitävät minua vankina, kunnes laiva palaa takaisin, ja silloin kapteeni täyttää uhkauksensa. Parempi, että heti tappaisitte minut."
"Mutta mitä minä voin tehdä, Filippo? Minun täytyy ajatella omaa turvallisuuttani. Jos voit antaa minulle hyvän neuvon, niin seuraan sitä."
"Minä vannon pyhän valan, etten petä teitä. Minä lähden saaren toiselle puolelle ja hankin sieltä veneen, jotta olen jo kaukana poissa, ennen kuin teidän pakonne keksitään varhain huomenaamulla."
"Minä uskon sinua, Filippo. Vanno valasi."
"Te voitte seurata minun mukanani, jos tahdotte. Pitäkää käteni sidottuina, kunnes pääsemme saaren toiselle puolelle, ja iskekää tikari rintaani, jos nostan melua."
"Sitä en tee, Filippo. Minä luotan sinuun sittenkin, mutta vanno ensin."
Filippo vannoi, ettei hän antaisi ilmi Francisia, vaan lähtisi saaren toiselle puolelle ja sieltä mannermaalle. Francis leikkasi heti nuorat poikki.
"Sinä kadotat osasi saaliista, Filippo, ja sinun täytyy pysytellä piilossa, jotta kapteenin raivo ei kohdistuisi sinuun. Siksi neuvon sinua, että heti Tunisiin päästyäsi nousisit ensimmäiseen laivaan ja tultuasi Venetsiaan tiedustelisit minua. Minä korvaan vahinkosi ja hankin sinulle tilaisuuden viettää rehellistä elämää. Mutta ennen lähtöäsi täytyy sinun vaihtaa vaatteita kanssani. Voit myydä pukuni Tunisissa ja saat niistä kylliksi rahoja ostaaksesi vaikka kymmenen tällaista vaatekertaa, mutta sinun pitää antaa minulle osa rahoistasi, jotka sinulla nyt on, sillä en pääse tyhjin taskuin pakenemaan."
"Kiitän teitä hyvyydestänne", sanoi mies. "Olisitte voinut iskeä minut tikarilla kuoliaaksi, mutta ette tehnyt sitä, ja vaikka en olisi vannonutkaan, olisin kurja koira, jos pettäisin teidät. En tiedä, mitä aikeita teillä on, mutta neuvoisin teitä seuraamaan esimerkkiäni ja lähtemään täältä ennen aamun sarastusta. Koko väestö tulee etsimään teitä, ja koska saari ei ole kovin suuri, niin he saavat teidät pian kiinni. Saari on vuosikausia ollut merirosvojen kokoontumispaikkana, ja tänne he tuovat saaliinsa myydäkseen ne kauppiaille, jotka saapuvat tänne mannermaalta."
"Kiitos neuvostasi, Filippo! Voit olla huoleti, että katoan ennen aamun valkenemista, mutta sitä ennen minulla on jotain toimitettavaa, ja siksi en voi seurata mukanasi."
"Kaikki pyhimykset siunatkoon teitä, herra, ja auttakoon teitä pääsemään ehjin nahoin täältä! Jos saan elää, niin tulen hyvinkin pian teitä Venetsiaan tervehtimään — en rahojen vuoksi, joita jalomielisesti olette luvannut minulle, vaan siksi, että teidän avullanne voisin aloittaa rehellisen elämän kristittyjen ihmisten parissa."
He vaihtoivat nyt vaatteita. Sitten he jakoivat keskenään kuusi dukaattia, jotka olivat Filippon kukkarossa — pienen yksityisen ryöstön tuloksen, sen jälkeen he lähtivät vankilasta, ja Filippo sulki oven.
"Luuletko, että Tomaso tulee pian tänne?" kysyi Francis. "Siinä tapauksessa hän tietenkin huomaa sinun olevan poissa ja nostaa melun, ennen kuin laiva pääsee lähtemään, ja silloin me saisimme koko miehistön kintereillemme."
"En usko, että hän tulee. Luultavasti hän istuu kapakassa ja juo pari tuntia, ennen kuin palaa. Mutta minäpä sanon teille, mitä minä teen. Minä jään tänne, kunnes hän tulee takaisin. Hän vapauttaa minut vartiosta keskiyöllä, ja pimeässä hän ei huomaa, että olen vaihtanut vaatteita. Kyllä minä sittenkin ennätän hyvissä ajoin saaren toiselle puolelle ja pääsen veneellä pakoon, ennen kuin he huomaavat minun kadonneen. Se tapahtuu vasta kello kuusi, jolloin minun on tultava taas vahtiin."
"Se on hyvä ehdotus. Filippo, ja hyvästi nyt."
Francis astui rantaan. Siellä ei ollut ainoatakaan venettä, jonka hän omin voimin olisi voinut saada liikkeelle, mutta hetken kuluttua hän kuuli airojen loisketta, ja pieni kalastajavene, jossa kaksi nuorta miestä souti, lähestyi rantaa.
"Tänne, pojat!" sanoi hän. "Tahtoisin päästä laivaan. Minun olisi pitänyt olla siellä jo kolme tuntia sitten, mutta sain hiukan liikaa hattuuni ja tulin nukahtaneeksi. Luuletteko, että voisitte soutaa minut aivan äänettömästi laivan kylkeen, jotta pääsisin toisten huomaamatta laivaan? Siinä tapauksessa saatte dukaatin vaivoistanne."
"Sen me kyllä osaamme", sanoivat soutajat; "tulemme juuri sieltä myytyämme päivän saaliimme. Siellä oli puoli tusinaa toisiakin veneitä kaloja kauppaamassa. Sitä paitsi he lastaavat juuri laivaan halkoja ja kaikenlaista muuta tavaraa, mikä on jäänyt viime hetkeen. Hypätkää veneeseen, kyllä me pian sinne pääsemme."
Hetken kuluttua he olivat veneen kyljessä.
"Teillä näyttää olevan vielä hiukan kaloja jäljellä", sanoi Francis.
"Ne eivät ole minkään arvoisia", sanoi toinen miehistä. "Ne kelpaavat kyllä meille itsellemme ruoaksi, mutta ei niitä kannata myydä laivaan, jossa rahasta ei ole puutetta. Te saatte kernaasti ottaa ne, jos haluatte."
"Kiitos", sanoi Francis, "otan pari, kolme kappaletta, jos voitte antaa. Tahdon tehdä pienen kujeen eräälle toverilleni."
Niin kuin kalastajat olivat sanoneet, oli laivan kyljessä useita veneitä, ja merimiehet seisoivat partaan ääressä tehden kauppoja. Francis antoi soutajilleen luvatun palkan ja hyppäsi portaita myöten laivaan.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen, sillä useat merimiehistä olivat menneet veneisiin hakemaan kaloja. Hän meni toisten joukkoon ja vetäytyi luukun luo, joka johti lastiruumaan, astui portaita alas ja tunkeutui perimmäiseen nurkkaan monien tynnyrien taakse, joissa oli sekä viiniä että vettä. Maatessaan nyt siellä hän kiitti sydämestään luojaansa, koska hänen yrityksensä oli niin hyvin onnistunut tähän asti.
Aika ajoin merimiehet tulivat alas tuoden ruumaan viimeisiä tavaroita, mutta kukaan ei lähestynyt Francisin piilopaikkaa. Aika tuntui hänestä hirveän pitkältä, ennen kuin hän kuuli ankkuria nostettavan. Hetken kuluttua takila alkoi ratista, ja siitä hän tiesi, että laiva oli liikkeessä. Hän asettui niin mukavaan asentoon kuin suinkin ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi aamulla, virtasi päivänvaloa luukusta, jota pidettiin vain sadeilmalla suljettuna, koska usein oli haettava vettä ja ruokavaroja ruumasta. Francis oli ottanut kalat, jotta hänellä olisi jotain syötävää matkan varrella siltä varalta, ettei hän voisi saada ruokaa, mutta hän ei tarvinnut niitä, sillä kattohirsissä riippui yllin kyllin hedelmiä, ja leipävarasto oli myös ruumassa. Päivän aikana hän ei kuitenkaan uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta niin pian kuin tuli pimeä, verrytteli hän jäseniään, haki hiukan leipää ja viinirypäleitä, ja juotuaan kulauksen pullosta, joka oli asetettu vesitynnyrin hanan alle, vetäytyi takaisin nurkkaansa. Syötyään hän kävi jälleen juomassa ja paneutui sitten maata.
Niin kului kuusi päivää. Veden loiskinasta laivan kylkiä vasten hän saattoi päätellä, kulkiko laiva hyvällä vauhdilla eteenpäin, vai oliko tyyni ilma. Kerran hän pimeässä hiipi kannelle. Seitsemäntenä päivänä hän kuuli merimiesten puhuvan keskenään kannella, että Korfu oli näkyvissä. Purjeet laskettiin, ja laiva seisoi useita tunteja liikkumattomana paikallaan, mutta pian kulku suunnattiin maata kohti, ja muutaman tunnin kuluttua oltiin valmiit nousemaan rantaan.
Kaikki veneet pantiin järjestykseen, ja miehistö tarkastettiin. Vaikka tyttöjen ryöstö oli yrityksen varsinaisena päämääränä, tahdottiin kuitenkin samalla kerätä mahdollisimman paljon saalista. Saari oli rikas, sillä monet varakkaat venetsialaiset asuivat siellä. Siksi tuli koko miehistön nousta maihin lukuunottamatta muutamia harvoja, joiden oli määrä jäädä vartioimaan laivaa.
Yhteen veneeseen astui kapteeni, joka oli nyt aivan terve, sekä hänen mukanaan valittu joukko miehiä, muut saivat jakaantua useampiin ryhmiin ja hajaantua pitkin saarta ryöstämään ja polttamaan. Toivottiin, että väestö joutuisi niin suuren sekasorron valtaan, ettei se kykenisi tekemään varsinaista vastarintaa, ja aamun valjetessa tuli kaikkien kokoontua maihinnousupaikkaan. Francis ei tiennyt, miten kaukana se oli itse kaupungista.
Lastiruumassa oli varasto aseita, ja kun Francis oli valinnut itselleen miekan sekä suuren tikarin, odotti hän, kunnes kaikki laivalla olivat liikkeellä, silloin hänkin nousi kannelle ja yhtyi miesjoukkoon, joka parhaillaan laski venettä vesille. Vene oli suuri kuusitoista-airoinen ja siihen kuului noin kaksikymmentä miestä. Francis kävi istumaan, ja niin pian kuin kaikki muutkin veneet olivat vesillä, annettiin käsky soutaa rantaan.
Francis hyppäsi maihin, ja sillä välin kuin miehistö kerääntyi upseeriensa ympärille, ei hänen ollut laisinkaan vaikea päästä huomaamatta pakoon. Koska hän ei tuntenut tietä ja pelkäsi että hänet huomattaisiin, kätkeytyi hän kallioiden taakse, kunnes kuuli, että miehet komennettiin lähtöön. Hän hiipi nyt varovaisesti piilostaan, pysytteli kyllin kaukana toisista jottei kukaan huomaisi häntä, ja seurasi merirosvojen askelten ääntä.
Francis oli pitkän matkansa kuluessa tuuminut, mitä hän tekisi päästyään maihin. Koska paikkakunta oli hänelle aivan vieras, kohdisti hän kaiken toivonsa siihen, että saisi oppaan, joka saattaisi hänet Polanin huvilaan ennen kuin Mocenigo joukkoineen ennättäisi perille. Mutta koska miehistö oli nyt jakautunut viiteen ryhmään, joiden oli määrä kulkea eri teitä, eikä hän tiennyt, mitä ryhmää kapteeni johti, joutui hän ymmälle. Jos hän nyt seuraisikin joukkoa, joka kulkisi aivan päinvastaiseen suuntaan, niin Mocenigo ennättäisi perille, ennen kuin hän saisi käsiinsä oppaan.
Hän ei voinut tehdä muuta kuin koettaa kiiruhtaa ennen miehistöä siinä toivossa, että hän kohtaisi jonkun ihmisasunnon. Niin pian kuin viimeinen joukko oli kadonnut näkyvistä, hän teki kierroksen ja alkoi juosta kaikin voimin. Maa oli tasaista, vain jonkin kerran viivytti muuri tai aita hänen kulkuaan. Kun hän oli juossut niin pitkälle, että otaksui päässeensä merirosvojen edelle, muutti hän suuntaa päästäkseen samalle tielle, jota myöten hän aluksi oli kulkenut.
Juostuaan noin mailin verran hän näki valoa edessään ja saapui pienelle majalle. Hän kolkutti ovelle ja astui sisään. Huoneen asukkaat — mies, nainen ja pari lasta — hyökkäsivät pystyyn vieraan äkillisen tulon johdosta.
"Hyvät ihmiset", sanoi Francis, "olen vastikään tullut maihin ja minulla on tärkeää asiaa Polanin tyttärille. Olen kulkenut harhaan, mutta minun pitää välttämättä heti paikalla jatkaa matkaani. Voitteko sanoa, kuinka pitkälti on Polanin huvilaan?"
"Se on noin kolmen mailin päässä täältä", sanoi mies.
"Teidän poikanne saa dukaatin, jos hän heti seuraa minua."
Mies näytti epäilevän. Francisin puku ja ulkomuoto eivät tehneet luotettavaa vaikutusta. Hän oli kuusi päivää ollut suljettuna lastiruumaan eikä hänellä ollut koko aikana ollut tilaisuutta pestä itseään.
"Katsokaas", sanoi hän ottaen esille dukaatin, "tässä on raha. Saatte sen heti paikalla, jos käskette poikanne seurata minua niin pian kuin suinkin."
"Maksu on hyvä", sanoi mies. "Kuules, Ruffe, lähde tuon herran kanssa heti paikalla."
"Tulkaa, herra", sanoi poika, ja sen enempää sanomatta hän läksi
Francisin kanssa ulos, ja molemmat alkoivat juosta tietä pitkin.
Francis ei ollut maininnut mitään merirosvojen maihinnoususta, sillä hän tiesi, että silloin mökin asukkaat olisivat vain lähteneet pakoon eivätkä välittäneet hänestä. Heille tuskin mitään pahaa tapahtuisikaan, sillä merirosvot ryöstivät mieluummin rikkaitten huviloita, eivätkä halunneet herättää turhaa melua häiritsemällä sellaisten ihmisten rauhaa, joilta he eivät kuitenkaan voineet toivoa saavansa mitään. Juostuaan vähän matkaa poika kääntyi sivupolulle, joka kulki melkein kohtisuoraan entistä tietä vastaan, ja siitä Francis saattoi päättää, että hän oli tehnyt pitkän mutkan ja että huvilaan kulkeva joukko oli päässyt paljon edelle. Mutta koska hän juoksi kolme kertaa niin nopeasti kuin miehet saattoivat marssia, hän toivoi kuitenkin pääsevänsä ajoissa perille.
Pojat eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Maalaispoika ihmetteli mielessään, mikähän asia saattoi olla näin kiireellinen, ja Francis ymmärsi, että jokainen hengenveto oli hänelle tarpeen voidakseen suorittaa tehtävänsä. Vain pari kertaa hän kysyi, pitkältikö vielä oli matkaa. Viimeinen vastaus oli rohkaiseva: "Vain pari sataa askelta enää."
"Tuolta näkyvät jo tulet, herra. He eivät ole vielä menneet maate, tässä on ovi."
Francis kolkutti kovasti ja yhtä mittaa miekankahvallaan. Pari minuuttia kului, ennen kuin kasvot ilmestyivät yläpuolella olevaan ikkunaan.
"Kuka kolkuttaa noin väkivaltaisesti näin myöhään?"
"Francis Hammond. Avatkaa heti paikalla! Vaara uhkaa neitejä. Pian, henki on kysymyksessä."
Palvelija tunsi äänen ja juoksi empimättä alas avaamaan oven. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän luuli erehtyneensä Francisin hyökätessä valoisaan eteiseen.
"Missä neidit ovat?" kysyi hän. "Viekää minut heti heidän luokseen!"
Hänen puhuessaan ovi avautui, ja herra Polani itse sekä molemmat tytöt näyttäytyivät kynnyksellä. He olivat juuri aikoneet mennä levolle, kun kolkutus kuului, ja kauppias seisoi ovella miekka kädessä. Samassa hän tunsi Francisin äänen. He aikoivat juuri ilmaista ilonsa saadessaan nähdä hänet, mutta ilo vaihtuikin hämmästykseksi hänen astuessaan heidän eteensä.
"Meillä ei ole aikaa moniin sanoihin", huudahti Francis, "teidän täytyy paeta. Ruggiero Mocenigo on minun kintereilläni ja hänen mukanaan parikymmentä miestä."
Tytöt huudahtivat kauhusta, ja kauppias sanoi: "Emmekö voi puolustautua, Francesco? Minulla on kahdeksan palvelijaa täällä, ehkä voimme pitää puoliamme, kunnes saamme apua."
"Ruggierolla on sata miestä", sanoi Francis, "ja he voivat kerääntyä kaikki tänne hetken kuluttua — teidän täytyy paeta. Jumalan tähden, älkää viivytelkö! He voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä."
"Tulkaa, tytöt", sanoi Polani, "ja te myöskin", lisäsi hän kääntyen palvelijoiden puoleen, jotka kova kolkutus oli kutsunut paikalle; "seuratkaa mukanamme, menetätte vain henkenne, jos teette vastarintaa. Tartu käteeni, Maria. Sinä, Francesco, saat pitää huolta Juliasta. Se, joka viimeisenä lähtee ulos, sulkekoon oven. Kestää aina jonkin hetken, ennen kuin he saavat sen murretuksi ja keksivät, että olemme poissa. Mitä tietä nuo roistot saapuvat?"
Francis viittasi siihen suuntaan, mistä oli tullut, ja koko seurue lähti nopeasti päinvastaiseen suuntaan. He eivät olleet kulkeneet montakaan minuuttia, ennen kuin kuului kovaa kolkutusta keskeltä yön hiljaisuutta.
"Olipa todellakin aika lähteä, Francesco", sanoi kauppias heidän kiiruhtaessaan eteenpäin. "Koko juttu tuntuu minusta kuin unennäöltä, mutta sinä kerrot kyllä pian, miten kaikki on tapahtunut."
He saapuivat nyt huvilan alueen ulkopuolelle, ja muutamat palvelijoista, jotka tunsivat seudun, näyttivät tietä. Hetken kuluttua kauppias hiljensi vauhtiaan.
"Nyt olemme turvassa", sanoi hän. "He eivät voi tietää, mistä meitä on haettava, ja jos he hajaantuvat eri tahoille etsiäkseen meitä, voimme helposti suoriutua niistä, jotka joutuvat tiellemme."
"En usko, että olemme vieläkään turvassa", sanoi Francis. "Sata miestä nousi maihin, Mocenigo ja kaksikymmentä miestä hänen seurassaan lähti teidän taloonne, mutta muut ovat hajaantuneet pitkin koko saarta murhaamaan ja ryöstämään. Siksi on parasta jatkaa matkaa, kunnes pääsemme sen alueen ulkopuolelle, jota he luultavimmin aikovat ryöstää — jos naiset eivät vain ole liian väsyneitä."
"Väsyneitä!" huudahti Maria. "Julia ja minä teemme joka päivä pitkiä kävelyretkiä ja jaksamme juosta vaikka kokonaisen tunnin, jos on tarpeen."
"Lähdetään sitten, lapsikullat!" sanoi kauppias. "Olen äärettömän utelias kuulemaan, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee, ja luulenpa, että te olette yhtä uteliaita, mutta emme voi saada mitään tietää, ennen kuin olemme turvassa."
Seurue jatkoi siis matkaa kovalla kiireellä. Hetken kuluttua yksi palvelijoista, joka oli kääntynyt taakseen, huusi:
"He ovat sytyttäneet talon tuleen. Liekit tunkeutuvat jo ulos alakerroksen ikkunoista."
"Minä arvasin sen", sanoi kauppias katsomatta taakseen. "Tuon roiston täytyi tietenkin kostaa, kun hän ei löytänyt meitä. Onneksi olemme näin paljon edellä, sillä tulipalo valaisee pitkälti seutua."
"Vähän matkan päässä alkaa metsä", sanoi eräs palvelijoista. "Kun pääsemme sinne, ei meitä voi nähdä voimakkaassakaan valossa."
Metsään saavuttuaan he hiljensivät taas kulkuaan. Vähän matkan päässä maa kohosi, ja sieltä voi nähdä laajalti.
"Jäädään tänne", sanoi kauppias; "nyt olemme turvassa. Meidän ja merirosvojen välillä on kahden mailin matka."
Huvila on nyt yhtenä ainoana tulimerenä. Palvelijat kiroilivat, naiset itkivät surusta.
"Älkää surko!" sanoi kauppias. "Talo voidaan rakentaa uudestaan, ja minä pidän kyllä huolta siitä, ettei kukaan teistä köyhdy tämän onnettomuuden vuoksi. Nyt istumme tänne ja annamme Francescon kertoa, miten hän taaskin on pelastanut meidät."
"Ennen kuin ryhdyn siihen, sanokaahan minulle, onko satamassa sotalaivoja, ja miten kaukana ne ovat täältä?"
"Sinne ei ole kuin kuuden mailin matka suoraan saaren poikki, mutta me olemme kulkeneet nyt koko ajan siihen suuntaan. Kas", keskeytti kauppias puhettaan, "nyt liekkejä kohoaa kolmelta, neljältä taholta! Muutkin roistot ovat työssä."
"Mutta onko satamassa sotalaivoja?"
"On kyllä, kolme laivaa lähetettiin tänne, kun tuli tiedoksi, että maurilainen merirosvolaiva risteili näillä vesillä ja että useita aluksia oli kadonnut. Ensiksi en uskonut tuota tietoa todeksi. Kapteeni, joka toi uutisen, kertoi tavanneensa teidät puolitiessä Venetsian ja Korfun välillä ja ilmoittaneensa teille asiasta. Neljä päivää myöhemmin saapui toisen laivan mukana asiamieheltäni kirje, jossa hän ei sanallakaan maininnut teidän tuloanne. Silloin tulin levottomaksi, ja kun yhä useampia tietoja saapui Korfusta, mutta ei sanaakaan teistä, olin varma että teille oli jotakin tapahtunut. Ja koska pelkäsin teidän joutuneen merirosvojen käsiin, lähdin heti matkaan eräässä kaleerissa, jonka hallitus lähetti saaren kuvernöörin pyynnöstä tänne."
"Siinä tapauksessa emme saa hukata hetkeäkään. Kuvernöörin täytyy saada tietää, että merirosvolaiva on saaren toisella rannalla ja että miehistö on noussut maihin ja polttaa ja ryöstää parhaillansa. Jos heti annettaisiin käsky, voisivat sotalaivat vielä ennen aamun koittoa purjehtia saaren ympäri ja estää noiden roistojen paluumatkan."
"Olet oikeassa", sanoi Polani nousten heti. "Jatkakaamme viipymättä matkaa. Tytöt voivat seurata hitaasti jäljessä palvelijoiden mukana."
"Isä", sanoi Maria, "et suinkaan vie pois Francescoa, ennen kuin olemme saaneet kuulla hänen seikkailunsa! Etkö voi lähettää palvelijoita edeltä viemään sanaa kuvernöörille?"
"En, kultaseni. Kuvernööri on varmaankin mennyt jo levolle, eivätkä palvelijat pääsisi hänen puheilleen. Minun täytyy mennä itse. Teen sen yhtä paljon sinun tähtesi kuin itsenikin. Emme koskaan voi olla turvassa, niin kauan kuin tuo roisto Mocenigo on vapaana. Francescon kertomuksen saamme kuulla huomenna. Sinä ja minä, me emme voi sanoin ilmaista kiitollisuuttamme. Hänen täytyy vain ymmärtää, mitä me tunnemme, kun melkein ihmeen kautta pelastuit ahdistajasi vallasta. Tule nyt, Francesco! Yksi palvelijoista, joka tuntee tien, saa seurata meitä. Kahden mailin päässä, niinkuin tiedätte, on Carlo Maffensin huvila. Jos olette väsyneitä, pyytäkää sieltä suojaa. Teidän ei tarvitse pelätä, että merirosvot tulevat niin pitkälle. He pysyttelevät varmaankin tuolla puolen saarta ehtiäkseen laivaansa ennen aamun sarastusta."