KAHDESTOISTA LUKU
Mocenigon käsissä
Kesti ainakin tunnin, ennen kuin Polani sai kutsun palata neuvossaliin. Hän huomasi heti muutamien neuvosherrojen punoittavista kasvoista ja harmistuneista ilmeistä, että keskustelu oli ollut hyvin kiivasta. Se ei ihmetyttänyt häntä, sillä hän tiesi, että Mocenigon ystävät ja liittolaiset vastustaisivat hänen tekemäänsä ehdotusta. Dogi julisti neuvoston päätöksen.
"Neuvosto kiittää teitä ehdotuksestanne, herra Polani, ja on päättänyt osoittaa herra Francesco Hammondille sen suuren kunnian, että hän saa kirjoittaa nimensä Venetsian porvarien listaan vannomatta uskollisuudenvalaa. Päätös tulee huomenna julkisesti julistettavaksi."
Kauppias läksi hyvillään pois. Kunnia oli suuri ja harvinainen ja toi mukanaan suuria etuoikeuksia. Vain se seikka, että Francis oli muukalainen, oli estänyt Polania ottamasta häntä liikekumppanikseen. Francis tuli myös kovin iloiseksi saadessaan kauppiaalta kuulla, mikä kunnia oli tullut hänen osakseen. Kaikista palkinnoista hän olisi valinnut juuri tämän, jos hänen omaa mieltään olisi kysytty, mutta kunnia oli siksi suuri, että hän töin tuskin saattoi uskoa sitä todeksi, kun kauppias kertoi, mihin tulokseen hänen keskustelunsa neuvoston kanssa oli johtanut.
"Se on hyvin suuri kunnia", sanoi Polani, "mutta ei sittenkään suurempi kuin mitä sinä ansaitset. Sitä paitsi ei se maksa Venetsialle yhtään mitään, rahoista on nykyään puute. Minä iloitsen tästä yhtä paljon omasta puolestanikin, sillä tiesin, miten paljon vaikeuksia voisit joutua kokemaan kauppiaana Venetsiassa. Vaikka ne laivat, jotka käyttävät Venetsian lippua, voivat purjehtia kaikkien maiden satamiin, olisit itse kuitenkin milloin tahansa voinut joutua vankeuteen, jos tiedettäisiin, ettet ole Venetsian kansalainen. Siitä meidän kilpailijamme kyllä olisivat osanneet pitää huolta."
Kahden päivän aikana juhlittiin Venetsiassa voittoa suurella riemulla. Talot olivat koristetut lipuilla, ja kaikkien kirkkojen kellot soivat. Ihmiset kerääntyivät suurin joukoin Polanin palatsin edustalle, tahtoivat nähdä Francisin ja tervehtivät häntä myrskyisin kättentaputuksin. Toisen päivän iltana sanoi Francis Polanille:
"Jos teillä on joku laiva lähtövalmiina, niin pyytäisin päästä mukaan, yhdentekevää minne. En kestä tätä kauempaa. Siitä saakka kuin tuo ilmoitus julkaistiin, en ole saanut olla hetkeäkään rauhassa, ja sehän on aivan liikaa, kun en kuitenkaan ole tehnyt sen enempää kuin kuka tahansa laivan miehistä. Jos tällaista kestäisi kauan, katuisin hyvinkin pian, että menin ollenkaan amiraalin avuksi."
Kauppias nauroi.
"Olen puolittain luvannut ottaa sinut mukaani kutsuihin tänä iltana Persanin taloon, ja sitä paitsi olen saanut tusinan verran samanlaisia kutsuja joka illaksi tällä ja ensi viikolla."
"Jollei teillä ole laivaa, jonka mukana voin matkustaa, niin vuokraan itselleni kalastajaveneen ja lähden pois pariksi viikoksi. Sen jälkeen on varmaankin tapahtunut jotain uutta, joka vetää yleisen huomion puoleensa."
"Sinä voit päästä jo huomenaamulla matkaan, jos todellakin haluat. Olen juuri aikonut lähettää pienen laivan viemään sanaa asiamiehelleni Korfun saarelle sekä kirjettä tyttärilleni. He iloitsevat suuresti saadessaan tavata sinut, ja minäkin olisin levollisella mielellä, kun tietäisin sinun olevan heidän luonaan, kunnes itse saan asiani järjestykseen ja voin matkustaa sinne. Alus on nopeakulkuinen, ja teidän pitäisi päästä perille Korfuun neljässäkymmenessäkahdessa tunnissa."
Francis suostui ilomielin ehdotukseen ja lähti seuraavana aamuna matkaan. Laiva oli pieni ja sillä voi sekä purjehtia että soutaa. Miehistönä oli kaksikymmentä miestä, ja kun tuuli oli heikko tai epäsuotuisa, soudettiin sitä kuudellatoista airolla.
Kun he olivat purjehtineet matkan puoliväliin, näkyi kaukaa purje, ja kapteeni tunsi sen erääksi Polanin aluksista.
"Siinä tapauksessa voimme hyvin laskea niin lähelle, että voimme puhua keskenämme. Kun tulemme lähemmäksi, nostamme Polanin lipun ja annamme heille merkin laskea viereemme."
Se tapahtuikin, ja laivat olivat hetken kuluttua kolmenkymmenen kyynärän päässä toisistaan. Kapteeni astui laivan partaan viereen ja heilutti hattuaan tuntiessaan Francisin.
"Onko teillä uutisia Itämailta?" kysyi Francis. "Ei mitään tärkeätä, herra Hammond. Muutamia genovalaisia merirosvoja kuljeskelee saaren rannoilla ja he ovat ryöstäneet itselleen muutamia laivoja, mutta en ole nähnyt niitä. Ei mitään tietoja Konstantinopolista. Keisari ei ole yrittänyt anastaa Tenedosta takaisin."
"Kävittekö Korfussa kotimatkalla?"
"Kyllä, lähdimme sieltä eilen. Kerrottiin, että vieras laiva oli näkynyt rannikolla. Siinä ei ollut mitään lippua, mutta ulkomuodosta päättäen se oli maurilainen."
"Mutta meidän ja maurilaisten välillähän vallitsee rauha", sanoi Francis, "eivätkä maurilaiset moneen vuoteen ole käyneet ryöstöretkillä omia vesiänsä kauempana."
"Se on kyllä totta, enkä minä kerrokaan muuta kuin mitä Korfulla kuulin. Se näytti nopeakulkuiselta laivalta, ja siinä oli suurilukuinen miehistö. Sen liikkeet tuntuivat hiukan salaperäisiltä, sillä se näyttäytyi useampaan kertaan rannikolla. Kaksi laivaa, jotka purjehtivat Kyprokseen ja aikoivat poiketa Korfuun, eivät vielä olleet saapuneet minun lähtiessäni sieltä, ja sanottiin, että monet muutkin ovat myöhästyneet. En tahdo väittää, että tämä seikka on missään yhteydessä vieraan kaleerin kanssa, mutta sitä mieltä kaikki ovat Korfulla, ja kuvernööri lähetti minun mukanani kirjeen neuvoskunnalle, jossa hän pyytää, että saarelle lähetettäisiin niin pian kuin suinkin pari kolme sotalaivaa."
"Sepä kuulostaa merkilliseltä", sanoi Francis, "mutta minun on vaikea uskoa, että maurilaiset merirosvot voisivat olla niin rohkeita, että he tulisivat aina Venetsian vesille saakka."
"En minäkään olisi sitä uskonut, mutta ehkäpä heistä on nyt hyvä tilaisuus anastaa laivoja, kun he tietävät, että Venetsian ja Genovan välillä vallitsee sota ja että tasavaltojen sotalaivat eivät ole hajallaan merellä, vaan yhtenä laivastona."
"Tilaisuus on tosin hyvä, mutta pitäisihän heidän tietää, että Venetsia ennemmin tai myöhemmin vaatii heiltä korvausta niistä vahingoista, joita he tuottavat sen kaupalle. Mutta en tahdo viivyttää teitä sen kauemmin. Sanokaa herra Polanille, että olette tavannut meidät, että me purjehdimme hyvää vauhtia ja toivomme olevamme perillä Korfussa huomenna."
"Tuossa kaleerissa on jotain merkillistä", sanoi kapteeni Francisille heidän jatkaessaan matkaa.
"Luultavampaa on, että se on genovalainen merirosvolaiva eikä maurilainen", sanoi Francis. "Ehkäpä he tahallaan ovat muuttaneet köysistöään petkuttaakseen muita laivoja, jotka tulevat sen näkyville. Siitä on jo monia vuosia, kun maurilainen laiva uskalsi käydä rosvoamassa tällä puolen Sisiliaa. Mutta toivokaamme, ettemme tapaa sitä, ja jos näemme jonkun laivan, joka vastaa tätä kuvausta, niin pysyttelemme siitä loitolla. Sitä paitsi ei ole luultavaa, että he välittävät näin pienestä aluksesta, koska he eivät voi toivoa sillä olevan arvokasta lastia."
"Kahdellakymmenellä kristityllä orjalla voi ansaita kauniin summan Afrikassa", sanoi kapteeni. "Toivokaamme, ettemme kohtaa heitä, sillä meidän olisi mahdotonta voittaa niin voimakasta vihollista, ja heidän vauhtinsa on kahta vertaa nopeampi kuin meidän."
Seuraavana aamuna Francis herätettiin ja kutsuttiin heti kapteenin puheille. Puolipukimissaan hän hyökkäsi ulos pienestä hytistään. Laiva lepäsi liikkumattomana peilikirkkaalla vedenpinnalla. Päivä oli juuri äsken valjennut, ja taivas punoitti idän puolella.
"Katsokaa tuonne!" sanoi kapteeni osoittaen etelää kohti. "Vartija huomasi ne puoli tuntia sitten, mutta ei viitsinyt kutsua minua, sillä hän ei katsonut asiaa sen arvoiseksi. Mitä arvelette?"
Kaksi laivaa seisoi rinnan noin kahden mailin päässä Polanin aluksesta. Toinen oli suuri kauppalaiva, toinen pitkänomainen kaleeri, ja sen köysistö oli aivan toisenlainen kuin mitä Venetsian tai Genovan laivat käyttivät.
"Tuo on se laiva, josta he puhuivat", sanoi kapteeni, "siitä ei ole epäilystäkään. Joko se on egyptiläinen tai maurilainen alus, se vain on varma, että Afrikan rannikolta se on kotoisin."
"Tai sen köysistö on järjestetty afrikkalaiseen malliin", sanoi Francis. "Se voi, niin kuin eilen sanoitte, olla genovalaisten petkutusta, jolla he koettavat narrata meidän kauppiaitamme pelotta lähestymään heitä. Näyttääpä siltä, kuin he olisivat anastaneet tuon toisen laivan. Varmaankin he saivat sen valtaansa eilen illalla myöhään ja ovat nyt kaiken yötä ryöstäneet sitä. Toivoakseni he ovat niin kiintyneet tuohon työhönsä, etteivät kiinnitä meihin mitään huomiota."
Purje laskettiin samaan aikaan, kun kapteeni huomasi nuo molemmat laivat, sillä tuuli oli kovin heikko, ja merimiehet alkoivat soutaa voimakkaasti.
"En luule, että he vielä ovat ennättäneet ryöstää suurtakaan osaa lastista, sillä laiva on varsin syvällä vedessä."
"Hyvin syvällä todellakin", sanoi Francis. "Minusta se näyttää nyt olevan syvemmällä kuin kolme minuuttia sitten."
"Se on paljon syvemmällä nyt kuin ensiksi kun huomasimme sen", sanoi yksi merimiehistä. "Silloin se oli korkeammalla kuin kaleeri, mutta nythän voi selvästi nähdä, että kaleeri on korkeammalla."
"Kas vain!" huudahti kapteeni äkkiä. "Kaleeri kääntyy vasemmalle ja tulee tännepäin. He ovat huomanneet meidät ja aikovat ajaa meitä takaa. Me olemme nähneet kylliksemme. Soutakaa, miehet — henki on kysymyksessä! Jos he saavat meidät kiinni, saamme valita joko kuoleman tai orjuuden maurien parissa."
Merimiesten huudahtaessa äkkiä kääntyi kapteeni vielä kerran taakseen katsomaan kaleeria. Se oli yksin vesillä — kauppalaiva oli uponnut!
"Tarttukaa peräsimeen, herra Francesco", sanoi kapteeni, "kaikki kädet tarvitaan nyt airoissa."
Laiva kiiti nyt kovaa vauhtia eteenpäin kahdenkymmenen merimiehen soutamana. Kaleerin kaikki airot olivat myöskin liikkeessä, ja takaa-ajo alkoi. Neljännestuntiin ei lausuttu sanaakaan; jokainen ponnisti kaikki voimansa. Francis oli useamman kerran vilkaissut taaksensa ja neljännestunnin kuluttua hän saattoi nähdä, että laivojen välimatka oli tuntuvasti pienentynyt.
"Pääsevätkö he voitolle?" kysyi kapteeni, sillä perähytti esti soutajia näkemästä kaleeria.
"Kyllä he pääsevät" sanoi Francis levollisesti, "mutta ei kovin paljon. Soutakaa vankasti, pojat, älkää menettäkö toivoanne! Kun he huomaavat, miten hitaasti he saavat meidät kiinni, niin ehkäpä he jättävät takaa-ajon sikseen."
"Jacopo" sanoi hän eräälle vanhalle merimiehelle, joka souti tuulen alapuolella ja oli ponnistuksesta kovin väsynyt, "laske pois airosi ja tule perään! Minä käyn sinun paikallesi."
Tunnin kuluttua kaleeri oli enää tuskin neljännesmailin päässä.
"Parasta, että pysähdymme", sanoi kapteeni. "Turha meidän on koettaa päästä pakoon, ja mitä kauemmin takaa-ajoa kestää, sitä harmistuneempia he ovat. Mitä te arvelette, herra Hammond?"
"Minä olen samaa mieltä", vastasi Francis. "Olemme tehneet mitä ikänä olemme voineet. Turha on sen pitemmälle soutaa."
Airot lepäsivät liikkumattomina vedessä, ja muutamien minuuttien kuluttua kaleeri pääsi heidän rinnalleen.
"Kylläpä te olette antaneet meidän soutaa, senkin koirat!" huusi mies kaleerista. "Jollei teillä ole laivassanne mitään arvokasta, niin sen pahempi teille. Mikä laiva se on?"
"Naxos Venetsiasta ja herra Polanin oma. Me olemme menossa Korfuun viedäksemme isännältämme kirjeitä hänen asiamiehelleen. Meillä ei ole mitään lastia."
"Ehkäpä kirjeet ovat enemmänkin arvoisia kuin lasti. Tulkaa laivaan ja antakaa meidän nähdä, mitä sanottavaa kunnon Polanilla on asiamiehelleen. Kiiruhtakaa, muuten paha teidät perii!"
Turhaa oli sen kauemmin epäröidä. Kapteeni, Francis ja koko miehistö nousivat kaleeriin.
"Tutki laiva!" sanoi kaleerin kapteeni yhdelle merimiehistään. "Jos siinä on jotakin arvokasta, niin tuo se tänne ja hakkaa sitten reikä pohjaan kirveelläsi!"
Kun Francis tuli kaleeriin, hän tarkasteli sen miehistöä. Ne eivät olleet genovalaisia, niin kuin hän oli olettanut, vaan kaikenlaista kokoonhaalittua roskaväkeä kaikista Välimeren satamista, minkä heti saattoi nähdä heidän puvuistaan. Siellä oli kreikkalaisia, maureja ja espanjalaisia, mutta maureja oli eniten, noin puolet miehistöstä. Sitten hän tarkasteli kapteenia, joka innokkaasti luki läpi hänelle jätettyjä papereita. Niin pian kuin Francisin katse osui häneen, hämmästyi hän, sillä hän tunsi heti paikalla miehen, jonka aikeet hän kahdesti oli tehnyt tyhjäksi, nimittäin Ruggiero Mocenigon, ja käsitti samalla, että hänen henkensä oli nyt vaarassa.
Kun Ruggiero oli lukenut läpi kirjeen, joka oli osoitettu kauppiaan asiamiehelle, avasi hän Marian kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän katsahti ylös ja hurjan ilon levitessä hänen kasvoilleen hän astui Francisin eteen.
"Vai niin, herra Hammond, kelpo Polani lähettää teidät joksikin aikaa tyttäriensä luo! Kun minä tänä aamuna aloin ajaa takaa tätä kirottua soutuvenettä en tosiaankaan aavistanut, että siinä olisi aarre, joka on minulle enemmän arvoinen kuin kallein lasti. Teitä minä saan kiittää siitä, että elän nyt maanpaossa sen sijaan että olisin rikkaan Polanin vävy. Sekaantumalla minun aikeisiini olette syössyt minut kaikkiin onnettomuuksiini, mutta taivaalle olkoon kiitos, koston hetki on vihdoinkin koittanut! Viekää heidät kaikki kannen alle!" sano hän miehilleen. "Pankaa tuo nulikka kaikkein raskaimpiin kahleisiin ja kiinnittäkää kahleet määrlyllä lattiaan. Te luulitte kai, että heti paikalla hirttäisin teidät tai heittäisin teidät mereen", jatkoi hän kääntyen Francisin puoleen. "Mutta älkää luulko, että kohtelen teitä säälivästi — saatte kestää paljon kidutuksia ennen kuin kuolette!"
Francis ei ollut lausunut sanaakaan sen jälkeen, kun Ruggiero oli kääntynyt hänen puoleensa, vaan oli katsellut vain rauhallisesti ja melkein halveksuen vastustajaansa; mutta jokainen hermo ja lihas hänen ruumiissaan oli jännittynyt ja valmiina toimintaan. Hän oli odottanut, että Ruggiero heti karkaisi hänen kimppuunsa ja siinä tapauksessa hän oli päättänyt hyökätä hänen kimppuunsa ja myydä henkensä niin kalliista hinnasta kuin suinkin.
Merimiehet tarttuivat kiinni Francisiin ja hänen tovereihinsa ja heittivät heidät lastiruumaan, jossa oli jo satakunta vankia. Raskaat käsiraudat kiinnitettiin hänen käsiinsä. Niin kuin Ruggiero oli käskenyt, lyötiin ketjut määrlyllä lattiaan kiinni, niin että hänen oli pakko joko istua tai maata. Naxoksen kapteeni istahti hänen viereensä.
"Kuka on tuo merirosvopäällikkö, herra Francesco, joka tuntee hyvin teidät ja on teille niin vihoissaan? Murteestaan päättäen hän on varmaankin venetsialainen. Mutta miten joku venetsialainen on voinut tulla merirosvolaivan päälliköksi?"
"Se on Ruggiero Mocenigo — sama mies, joka kahdesti on yrittänyt ryöstää herra Polanin tyttäret. Toisella kerralla yritys onnistui ja oikeus olisi tuominnut hänet, jollei hän olisi päässyt vartijoiltaan pakoon."
"Tietysti minä olen siitä kuullut. Olin siihen aikaan merillä, mutta kuulin kerrottavan, miten te tulitte oikeaan aikaan apuun ja pelastitte isäntäni tyttäret. Tuo on siis roisto Mocenigo, joka tuottaa häpeää nimelleen ja perheelleen."
"Painakaa mieleenne tuo nimi, kapteeni, ja mainitkaa se kaikille miehillenne, jotta he, jos joku heistä pääsisi vapaaksi orjuudesta, voivat kertoa Venetsiassa, että Ruggiero Mocenigo on merirosvo ja maurilaisten liittolainen. Minulla tosin ei ole vähintäkään toivoa päästä pakoon, mutta jos te joskus pääsette palaamaan Venetsiaan, niin ilmoittakaa isännällenne, mistä johtui, ettemme me päässeet Korfuun ja miten minä jouduin vanhan viholliseni käsiin. En ole kuitenkaan kadottanut kaikkea toivoani, ehkäpä sittenkin saan itse viedä nuo tiedot perille, ja Mocenigo saa katua sitä, ettei heti ottanut minua hengiltä."
"Se on hyvinkin mahdollista", sanoi kapteeni, "minun on tosiaankin vaikea uskoa, että näin rohkean nuoren miehen täytyisi kuolla tuollaisen roiston käden kautta. Minä puolestani kuolisin paljon mieluummin kuin joutuisin orjaksi.
"Pyhä Maria, mitenkähän ne kotona ihmettelevätkään, kun Naxos ei palaa! Lopulta he lakkaavat toivomasta ja luulevat, että olemme hukkuneet myrskyssä, eivätkä voi lainkaan aavistaa, että olemme joutuneet orjiksi!"
"Älkää kadottako rohkeuttanne, kapteeni! Voitte olla varma siitä, että sodan loputtua Venetsia tekee kaikki voitavansa. Niin kuin tiedätte, on laiva jo ennättänyt viedä Venetsiaan sanan maurilaisen ryöstölaivan tuhotöistä. Venetsia kostaa maurilaisille ja vaatii heitä vapauttamaan vangit. Sitä paitsi isäntämme arvaa, että olemme joutuneet maurilaisen kaleerin valtaan, eikä hän rauhoitu, ennen kuin on päässyt selville olinpaikastamme ja maksanut miten suuret lunnaat hyvänsä elossa olevista."
"Tiedän kyllä, että hän tekee parhaansa, sillä hän on hyvä isäntä, mutta sillä, joka kerran on joutunut maurilaisten orjaksi, ei ole paljon toivoa päästä takaisin kotimaahansa. Jos meidät myydään jossakin merikaupungissa asuville maurilaisille, niin mahdollisesti voimme lähettää sanan kotiin, mutta jos joudumme sisämaahan, ei meistä varmaankaan koskaan enää kuulla mitään."
"Meidän täytyy toivoa parasta", sanoi Francis. "Ehkäpä pakenemisen tilaisuus vielä tarjoutuu, ja olen kuullut, että maurilaiset kohtelevat hyvin orjiaan."
"Samaa minäkin olen kuullut", sanoi kapteeni, "joka tapauksessa olen mieluummin maurilaisten orjana kuin virun genovalaisessa vankilassa. Me kohtelemme vankejamme hyvin, mutta genovalaiset pitävät heitä pahemmin kuin koiria. Miten mielelläni tekisinkään jotain teidän hyväksenne. Teidän kohtalonne on paljon kovempi kuin meidän. — Kuulkaahan, he riitelevät ylhäällä kannella!"
Kuului tosiaankin kiivasta riitaa, jalkojen kopinaa ja miekkojen kalinaa.
"Mahdotonta, että joku meidän kaapparilaivoistamme olisi saavuttanut meidät ja yrittäisi vallata laivaa", sanoi kapteeni, "sillä ei näkynyt ainoatakaan purjetta merellä, kun meidät tuotiin tänne, minä katselin ympärilleni ennen kuin meidät vietiin kannelta alas. Mistähän tuo tappelu johtuu?"
"Varmaankin he kiistelevät matkan suunnasta. Sen mukaan kuin kuulin, he ovat anastaneet useita laivoja ja upottaneet ne mereen, ja voisihan sattua, että toiset haluaisivat palata kotiin jakamaan saalista, toiset taas tahtoisivat jatkaa purjehdusta. Kun roisto Ruggiero olisi vain niiden joukossa, joiden kuulimme kaatuvan. Nyt kaikki on taas hiljaista, toinen puolue on varmaankin päässyt voitolle. Nyt he soutavat taaskin."
Useita päiviä kului. Väliin airot olivat liikkeessä, mutta enimmäkseen purjehdittiin. Merimiehet toivat aamuisin ja iltaisin ruokaa ja vettä vangeille, mutta eivät välittäneet heistä muuten vähääkään. Francis neuvotteli toisten vankien kanssa, voisivatko he yrittää hyökätä kannelle ja koettaa voittaa miehistön, mutta heiltä oli riistetty kaikki aseet, ja heidän laskujensa mukaan kaleerissa oli vähintään sataviisikymmentä miestä. He olivat huomanneet senkin, että joka kerta, kun heille tuotiin ruokaa, seisoi aseellinen joukko luukulla. Sitä paitsi luukku oli melkein aina kiinni ja pidettiin vain sen verran raollaan, että hiukan ilmaa pääsi lastiruumaan. Alituisista askeleista kannella he saattoivat päätellä, että kaksi miestä oli aina vartiossa. Useimmat vangit olivat onnettomuutensa johdosta siinä määrin masennuksissa, etteivät uskaltaneet yrittää mitään vapautensa puolesta.
Seitsemäntenä päivänä kannella vallitsi hirveä kiire, ja kuului selvästi, miten ankkuri laskettiin pohjaan. Kaksi tuntia sen jälkeen avattiin luukku. Kun muut oli viety ylös, tuli kaksi miestä työkalujen kera irroittamaan niitä määrlyjä, joilla Francis oli kahlehdittu lattiaan. Ulkona aurinko häikäisi häntä niin, että hänen oli vaikea nähdä, missä hän oikeastaan oli.
Laiva oli ankkuroituna lahden pohjukkaan. Rannat olivat matalat, ja vastapäätä laivan ankkuripaikkaa oli rakennusryhmä. Talojen ulkomuodosta huomasi Francis heti, että hän oli Afrikan rannikolla tai jollakin sen lähisaarella. Vangit saivat käskyn astua veneisiin, jotka olivat laivan kupeella, ja niihin tuli myös muutamia merimiehiä. Ruggieroa ei ensin näkynyt, mutta juuri kun Francis aikoi käydä veneeseen istumaan, hän astui ulos hytistään. Toinen käsivarsi ja pää olivat siteessä.
"Pitäkää erikoista huolta tuosta vangista", sanoi Mocenigo merimiehille. "Antakaa hänen pitää käsirautansa, ja asettakaa vahti hänen vankilansa edustalle. Mieluummin kadottaisin koko osani saaliista kuin päästäisin hänet pakoon."
Muitten vankien kahleet oli poistettu, ja kun he tulivat rantaan, kuljetettiin heidät pieniin majoihin, jotka sijaitsivat jonkin matkan päässä kylästä.
Francis suljettiin pieneen koppiin viiden, kuuden muun vangin kanssa. Seuraavana aamuna toiset vietiin ulos, ja Francis sai kaiken päivää olla yksin. Kun he palasivat illalla, kertoivat he, että heidän oli pitänyt purkaa laivan lastia ja kuljettaa se erääseen suureen aittaan kylään.
"He ovat varmaankin saaneet suuren saaliin", sanoi eräs vangeista, joka oli kertonut olleensa kapteenina siinä laivassa, jonka Francis oli nähnyt uppoavan. "Paalien ulkomuodosta saatoin päättää, mitä ne sisälsivät, ja voisin vannoa, että siinä oli tavaraa kahdestatoista eri laivasta. Me, jotka olemme täällä, kuulumme kolmeen laivakuntaan, mutta merimiesten puheista päätellen he ovat lähettäneet kaksi muuta vankilastia toisella laivalla, joka oli seurannut heidän mukanaan. Kerrotaan niinikään, että tuo riita ja melu, jonka mekin kuulimme kannelta, oli johtunut siitä, että kapteeni oli tahtonut palata Korfuun ryöstääkseen sieltä kaksi naista; mutta miehistö tahtoi ensin purjehtia saaliineen kotiin, sillä he pelkäsivät, että joku Venetsian sotalaiva voisi yllättää heidät ja siten he menettäisivät koko palkkionsa. Suurin osa oli tätä mieltä, mutta muutamat pitivät kapteeninkin puolta, sillä hän oli luvannut oman osansa saaliista heille, jos he sen tekisivät.
"Kapteeni tuli kärsimättömäksi ja paljasti miekkansa, mutta hän sekä hänen liittolaisensa voitettiin. Siitä saakka hän on koko ajan pysytellyt hytissään, ei kuitenkaan haavojensa vuoksi, vaan siksi, että hänen kärsimänsä tappio on raivostuttanut häntä. Mutta niin pian kuin meidät sekä lasti on saatu myydyksi, he palaavat Korfuun pannakseen toimeen hänen suunnitelmansa. Me olemme eräällä saarella Tunisin lähellä, ja heti aamulla lähetettiin muutamia taitavia soutajia mannermaalle viemään sanaa niille kauppiaille, joille he myyvät tavaransa. Näyttää olevan tarpeellista toimia salassa, jotta maurilaiset viranomaiset voisivat tekeytyä tietämättömiksi, jos Venetsian puolelta tehtäisiin valituksia."
Kaksi päivää myöhemmin vangit vietiin taaskin ulos, ja vartijat kertoivat, että odotetut kauppiaat olivat saapuneet. Giuseppe, joka tähän asti oli ollut rohkealla mielellä, purskahti epätoivoiseen itkuun, kun hänen oli erottava Francisista. Hän heittäytyi maahan, repi hiuksiaan ja pyysi, että vartijat sallisivat hänen jäädä herransa luo. Hän selitti, että hän ottaisi itsensä hengiltä, jos hänen täytyisi erota hänestä, ja vartijoiden olisi pitänyt käyttää väkivaltaa, jollei Francis olisi pyytänyt Giuseppeä kärsivällisesti alistumaan kohtaloonsa ja luvannut, jos itse pääsisi vapaaksi, tehdä kaikkensa Giuseppen vapauttamiseksi. Vihdoin poika rauhoittui ja seurasi vartijoita. Ei ainoakaan vangeista palannut majaan, ja Francis kohdisti nyt koko huomionsa kahleittensa katkomiseen. Hän oli jo ajatuksissaan suunnitellut jos jonkinlaisia pakoyrityksiä — hän oli tutkinut vahvaa rautaristikkoa ikkunan edessä, mutta huomannut, että se oli niin hyvin liitetty seinään, ettei sitä tietä voinut pakoa ajatellakaan; ja jos hän olisikin voinut päästä ulos ikkunasta, niin kahleet olisivat sittenkin estäneet hänen pakonsa.
Hänellä oli kaksi kahletta, kumpikin kahden jalan pituista, joista toinen kulki oikeasta ranteesta vasempaan nilkkaan ja toinen vasemmasta ranteesta oikeaan nilkkaan. Hänen oli siis mahdoton seisoa täysin suorana eikä hän voinut tehdä ainoatakaan nopeaa liikettä. Ikkuna oli noin neljän jalan korkeudella maasta, ja seisomalla toisella jalallaan ja nostamalla toista niin korkealle kuin suinkin hän saattoi ulottua ristikkoon ja koetella sen vahvuutta. Ne tiedot, joita hänen vankitoverinsa olivat hänelle tuoneet, tekivät hänet melkein hulluksi, ja hän ajatteli paljon vähemmän omaa kohtaloaan kuin tyttöjen, jotka elivät rauhallisessa turvapaikassaan aavistamatta, mistä vaara heitä uhkasi.
Hän oli jo ensimmäisenä päivänä koettanut, voisiko hän saada kätensä vedetyiksi rautarenkaiden läpi, jotka ympäröivät hänen ranteitaan, mutta huomasi heti, että se oli mahdotonta, sillä ne oli niitattu niin tiukalle, että painuivat syvälle lihaan. Siten oli mahdoton päästä vapaaksi. Ainoa keino oli sahata poikki renkaat, mutta siihen tarvittiin työaseita.
Äkkiä Hän keksi hyvän tuuman. Vartija, joka toi hänelle ruokaa, oli sisilialainen ja varmaankin hyvin puhelias luonteeltaan, sillä monta kertaa hän oli keskustellut vankien kanssa. Paitsi pitkää veistä oli hänellä vyössään pieni tikari. Jos saisi sen haltuunsa, tuumi Francis, niin ehkäpä voisi vapautua kahleista. Sen vuoksi hän asettui ikkunan ääreen seisomaan siihen aikaan, jolloin tiesi vartijan tuovan hänelle ruokaa, ja katseli ulos. Kun hän kuuli vartijan astuvan sisään ja sulkevan oven perässään, kääntyi hän taakseen ja sanoi:
"Kuka oli tuo nuori nainen? Hän on hyvin kaunis ja kulkee usein tästä ohi. Hän on nyt tuolla puiden luona."
Vartija astui ikkunan luo ja katseli ulos.
"Ettekö näe, hän astuu juuri kulmauksen ohi? Voi, nyt hän katosi."
Vanginvartija painoi kasvonsa rautaristikkoa vasten nähdäkseen paremmin, ja Francis käytti tilaisuutta hyväkseen vetääkseen tikarin tupesta ja pistääkseen sen housuntaskuunsa.
"Te ette ennättänyt nähdä", sanoi hän, "mutta varmaankin te tapaatte hänet usein."
"En ole koskaan nähnyt ketään kaunista naista tässä kirotussa pesässä", sanoi mies. "Varmaankin se oli kylävoudin tytär. Sanotaan, että hänellä on kauniita tyttäriä, mutta hän on siksi varovainen, ettei salli niiden kulkea ulkona sinä aikana kuin me olemme täällä. Hän luuli kai saavansa kulkea rauhassa tällä tiellä. Minä pidän silmäni tästä lähin auki."
"Älkää pelottako häntä pois täältä", sanoi Francis nauraen, "täällä ei ole mitään muuta miellyttävää katseltavaa kuin hän."
Heidän vaihdettuaan vielä muutamia sanoja mies poistui, ja Francis tarkasteli saalistaan. Terä oli hieno ja hän kätki aarteensa heti multaan, joka oli majan lattiana. Tuntia myöhemmin vartija avasi äkkiä oven. Oli melkein pimeä, ja Francis istui kaikessa rauhassa huoneen nurkassa.
"Tuo tulta, Tomaso", huusi vartija ulkopuolella seisovalle toverilleen, "täällä alkaa olla pimeä."
Toinen kantoi soihtua, ja he etsivät tarkasti joka nurkan.
"Mitä etsitte?" kysyi Francis.
"Olen pudottanut tikarini", vastasi mies, "ja minun on aivan mahdoton käsittää, miten se on kadonnut."
"Milloin näitte sen viimeksi?"
"En ole nähnyt sitä päivällisen jälkeen. Tiedän varmaan, että se silloin oli vyössäni. Arvelin, että mahdollisesti olisin pudottanut sen tänne, tikari ei ole sopiva leikkikalu vangille."
"Mitäpä hyötyä minulla näin kahlehdittuna voisi olla tikarista", sanoi Francis.
"Se on kyllä totta", myönsi mies. "Ette voisi tehdä sillä juuri muuta kuin iskeä sen omien kylkiluittenne väliin."
"En sitäkään voisi tehdä kuin istuvassa asennossa."
"Se on totta, poikaseni. Minun asiani ei ole arvostella kapteenin käskyjä, minun on vain toteltava. Mutta kyllä minun mielestäni on julmaa pitää nuorta miestä kahlehdittuna aivan kuin petoeläintä. Jos hän olisi saanut Pisanin tai Zenon vangiksi ja tahtoisi olla oikein varma siitä, etteivät he pääsisi karkuun, niin olisi asia aivan toinen, mutta kahlehtia teidät, kun mies seisoo oven edessä vartiossa ja ikkunassa on rautaristikot, niin ettei edes leijona voisi murtautua ulos, tuntuu minusta liian kovalta. Ja pahinta on se, että meidän täytyy jäädä tänne teitä vartioimaan, kunnes kapteeni palaa takaisin, ja se voi kestää kolme viikkoa tai kokonaisen kuukaudenkin."
"Ole vaiti", murahteli toinen mies. "Sinä et sitten koskaan osaa olla hiljaa. Meidät on asetettu tänne siksi, että kapteeni luuli voivansa luottaa meihin."
"Hän voi luottaa keneen hyvänsä" sanoi Filippo, "joka tietää menettävänsä päänsä, jollei hän täytä velvollisuuttaan."
"Tule pois nyt", sanoi toinen. "Minä en aio seistä täällä koko yötä. Sinun tikarisi ei ole täällä, se on varma, ja koska minä olen nyt vapaa vartiosta, niin aion lähteä tieheni." Niin pian kuin Francis oli jäänyt yksin, kaivoi hän tikarin esille, sillä hän piti täysin varmana, ettei kukaan enää tänä iltana tulisi hänen luokseen. Jo ensi yrityksellä selvisi, että rauta oli pehmeää, sillä terävä tikari uursi heti syvän loven rautarenkaaseen. Hän yritti yhä uudelleen, ja lovi syveni syvenemistään. Aika ajoin hän tarkasteli tikarin terää, mutta se oli kova ja aivan vahingoittumaton. Hän oli nyt varma, että kärsivällisesti ahertamalla saisi renkaan poikki ja kätensä vapaiksi.
Hän tutki nyt nilkkarautoja. Ne olivat paljon raskaammat, ja kun hän koetteli niitä tikarilla, oli rauta myös paljon kovempaa. Mutta oli liian myöhäistä nähdä mitään, siksi hän piiloitti tikarin jälleen ja kävi kevyemmällä mielellä kuin pitkään aikaan olkivuoteelleen maate. Vaikka hän huomaisikin, ettei voisi saada poikki paksumpia renkaita, saattoi hän aina irrottaa kummankin ketjun päät, kiertää ne jalkojensa ympäri ja päästä sittenkin vapaasti liikkumaan.