KIRKKOHERRA CYRILLEN RUUSUTARHA.
Auringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin, niityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta, kirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa, ruusujansa kastellen.
Hän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että hänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan poimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä, hänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan aallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen olentonsa henki pelkkää rakkautta.
Hän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa puutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla kukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä hänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen kohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa palvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin olentoihin, kaikkiin olioihin.
Tänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea kirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen, että hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella, ikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle autuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:
»Kiitetty olkoon Herramme ja koko hänen luomakuntansa, erittäinkin Aurinko, veljemme, joka antaa meille päivän ja valkeuden. Kiitetty olkoon Herramme, joka on antanut meille Maan, joka meitä elättää ja ruokkii, joka meille suo monenlaisia hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä…»
Kerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut pappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat sirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin, ajan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin kuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana, toivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi tyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan tuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu suosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu, tuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva — kynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa, joka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi, kun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi hän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta esiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.
Mutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen… Eikö hänen tullut siunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se johtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi vuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä, halveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka lapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon mielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut Jumalalle.
Nyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli muuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä Herran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan ihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä pahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti oli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen, sillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen lisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin tilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.
Puutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu talonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän portista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois ruiskukannunsa.
— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin… kuulin kaikki
Paulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herra
Minoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen…
Nyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä käsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti ryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:
— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra Minoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta näyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on arvosteltava… Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.
Chabonneau painoi päänsä yhä alemmaksi.
— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen riistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän enemmän työtä.
Puiden sitten nyrkkiä epätoivoisesti kohden taivasta hän huusi:
— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa minun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra. Minulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta juostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja sitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä parhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!
— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra isällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.
Chabonneaun mieli heltyi.
— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän minulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos ei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi niin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra määrille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei ota korviinsa köyhien puheita!
— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua salametsästyksestä?
— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin: »Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani lupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin pidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa tuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle: »Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää valitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te metsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne, missä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa olen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen mies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa rehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä, jotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa teille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä, se on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on varomatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»
Herttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin, keskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.
— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni: »Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan armoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin on kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei ole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin, kunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti! Tuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin on sielu, kuten meillä muilla kristityillä!
Kirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten johdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli täytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina osoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.
Eräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen luota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta mitä sydämellisimmällä äänellä:
— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa, mutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys, ja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta… Kun olen vakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä, haluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?
— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra Minoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan Kuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani maallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja kuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.
Tuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten puheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen Isäntä ystävällisesti olalle:
— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja minulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä sellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon sieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä Paavalikin oli alkuaan vain fariseus… Mutta aluksi koetan nyt käyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota minulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko kovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää päinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa teitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan löytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava jätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään, lapseni, näkee meidät Jumala… ja se on paljoa vaarallisempaa!
Chabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan hajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen kastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut saisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului kumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot tuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in, Fontanettes'in määrin huvivaunut.
Hän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen vartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin säntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä puuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni orvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä, käydäksensä pappilan puutarhaan.
— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi ojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa, ja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin sallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne, vapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.
Ihastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta, kirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni, hyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta norsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta, ja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille pähkinäpuulla laudoitetuille seinille.
Määrin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin, ryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.
— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi hyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin teiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin on arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja murtuneella mielellä…
Äkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme, joka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan anomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.
— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo rukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin toivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta nähkääs, vaikka tuo itse — ja hän viittasi töykeästi kädellään seinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse elpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin täsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt metsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet verekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.
Kirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä syvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli puhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin närkästyksensä.
— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on syyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä. — Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa teillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne. Ajatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis kiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo ja kaksi pientä lasta…
Kuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen nauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.
— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein sovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään! Vaimo ja lapset… jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta sellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies… sellaista ei minulle pidä syöttää!
Kun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena, istuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa kohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:
— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä olettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla puhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä »Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän viisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta tuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi ainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna, arvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo on minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties hyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee… niin näette, ettei minua ainakaan tähän saakka ole tapettu.
Tuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa ja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun puhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään rukoukseen.
— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi, herra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka on niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te olette parempi kuin itse luulette, ja…
— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi määri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn kuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin vain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi soveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi kysymyksenalainen…
— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi pöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää syytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä luottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte minulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille kunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein kiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä… Se, mitä tarkoitan sanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste tästä luottamuksestani… en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon sanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään… vaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia paremmuudestanne minun kustannuksellani.
Kirkkoherra pudisti päätänsä tyytymätönnä.
— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta tosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä…
— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa jyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa kertomuksensa.
— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen henkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen isä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa Pariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin pakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan, odottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni…
Työtä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan, kun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi liian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni ahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän takia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä louisd'oreja. Hyvä Jumala… en nyt tosin tahdo väittää, että niiden hankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan… mutta kun tulin erääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni takia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin näin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin rahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään empimättä…
Tässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta vastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti. Mutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.
— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin, mutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut joku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin selväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli ohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta hän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan muu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä. Illan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo olin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty minua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus ja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi minun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan edes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua katsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut mitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa minun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle tuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan mitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut edullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää hänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä kaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet velvoitettiin lähtemään Pariisista… Minä olin pelastettu. Siitä on nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole näiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka takia minun pitäisi punastua… jos nimittäin punastuminen kuuluisi tapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin rehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle kauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka sieltä… varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos en olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri, ja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään jonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan tänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota minä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle mitään keinoa syöstä minua perikatoon… ja minä syöksin hänet.
En tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa, tehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten on käynyt.
Fontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme oli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän oli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti kääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen kasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas, hän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella kertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän harvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen sekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli onnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli vapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.
Kirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan, missä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja äänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä konsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan:
— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon asioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta teillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa täsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten asiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs yksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te pelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa salkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin teidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli kirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä… Jäätyään yksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon… heikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen epähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla nyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.
Hitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt raskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti siitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen, jonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen mainitsemansa kirjeen loppu.
»… Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen, joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me rakastamme sinua niin kovin!
Vaimosi
Gabrielle.
Pienokaiset syleilevät sinua.
Chéroyssa, 15 p. huhtikuuta 18——»
Herra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan. Silmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä papilta.
Valkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina, niin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön ruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä hakevan, harhailevan katseen.
— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija, jonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut »Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän oli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen on sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo poika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan kirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan, vaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin… Ja hän ajatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut, kuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat hänet erityisen alttiiksi kiusaukselle… Ja hänen vaimonsa on ilman pienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä, ja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen avulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä asiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä, vankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka turmelisivat hänet tykkänään… ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset vuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin mietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka… ja niin hän piti kirjeen salassa… Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla tuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta… Rukous pelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!… Epäluulot kohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena. Hän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut vihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille… teidän jäljillenne… Hän muisti että tuo itse, kuten te sanoitte, kärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa koko ihmiskunnan synnit… Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin poika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää siten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut… Hän kärsi tuikeita tuskia… Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi hänelle rauhan… Hän rupesi papiksi.
Määri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen ruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut kumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen vallassa.
— Anteeksi! mumisi hän.
Hän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä, sekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta, jonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin, päästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka hänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä selvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli hänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen estää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.
— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun on koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä…
Korina hänen voimakkaasta rinnastansa keskeytti hänen puheensa.
— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa, joka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette… Herra kirkkoherra, tahdotteko rukoilla minun puolestani?
— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra Cyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden puheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä valollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten olen antanut teille anteeksi!
Sitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua, virvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka on sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja julistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka pimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:
— Isä meidän, joka olet taivaassa…
* * * * *
Aurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet tuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin voi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta ja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen. Nähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli odottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien sielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan kukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.
Kiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui hengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä tipahti sen lehdyköille.
Varmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan puhkeamaan kukkasia täyteen!